Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yhä, kuten hänet edellisessä luvussa
jätimme, useita minuutteja tosiaankin sanattomana hämmästyksestä ja
kummastuksesta, kunnes hän ei enää voinut kuulla rattaidenkaan jyrinää.
»Hyvää yötä, herra kauppaneuvos», oli sanonut tuo mies, joka koko
matkalla ei ollut lausunut tavuakaan ja jota hän oli pitänyt kerran
englantilaisena ja sitten kuuromykkänä, kunnes oli tullut vakuutetuksi
siitä, että lopuksi se kuitenkin saattoi olla englantilainen. »Hyvää
yötä, herra kauppaneuvos» — mistä, taivaan tähden, mies tiesi hänen
nimensä?
»No — mitäs näille tavaroille tehdään?» sanoi tällä hetkellä ääni hänen
takaansa, ja kun hän kääntyi, seisoi jonkunlainen kyytilaitoksen ajajan
ja rengin sekasikiö, ylhäältä virkapuvussa ja alhaalta alushousuissa ja
tohveleissa, päässään yömyssy ja kädessään tallilyhty, hänen rinnallaan
ja viittasi viereensä pinottuihin kirstuihin ja hattukoteloon. »Tänä
iltana ei enää tule kyytiä.»
»Vai niin — se on ikävä», sanoi herra Mahlhuber kokonaan ajatuksissaan,
»tai se ei oikeastaan tee mitään», jatkoi hän sitten ajatuksiaan
kooten, »sillä minä jään tänne yöksi».
»Tänne — kyytiasemalle?» kysyi mies ja valaisi hämmästyneenä hänen
kasvojaan.
»No eikö tässä aivan lähellä ole majatalo?» kysyi matkustaja hiukan
äimistyneenä; »niin minulle ainakin sanottiin».
»Majatalo? — ei, ei juuri niin — kapakka on tuolla», kuului hiukan
töykeä vastaus.
»Hm!» sanoi kauppaneuvos ja katsoi hiukan epäluuloisesti matalaa,
kolkkoa rakennusta, jonka alakerran tuvassa paloi vain kynttilä, »ja
voiko siellä saada jotakin syötävää ja hyvän vuoteen?»
»Syötävää kylläkin», sanoi mies ja valaisi matkakirstuja,
arvostellakseen niiden mukaan matkustajaa itseään, »mutta hyvää
vuodetta — ei, jollette tahdo maata oljilla ajurien kanssa».
»Maata oljilla?» toisti kaikkiin kodin mukavuuksiin tottunut mies
kauhuissaan, »kuinka minä voin maata oljilla?»
»Niin, sitä minä en tiedä, jollette te tiedä sitä», sanoi puolittainen
renki välinpitämättömästi, »mutta jätetäänkö nämä matkakirstut tähän
tielle?»
»Ja eikö ole mitään mahdollisuutta päästä kyytiasemalle yöksi?»
»Voihan toki kysyä», sanoi mies, laskien maahan lyhtynsä ja kiskaisten
housujaan hiukan ylöspäin, »usein neiti ottaa vieraita luokseen, usein
taas ei — aivan kuinka sopii». Ja odottamatta vastausta hän hitaasti
ja vetelästi meni, jättäen kauppaneuvoksen matka-arkkujen ja lyhdyn
luokse, kapeita kiviportaita myöten kyytiasemalle. Mutta »neiti», kuten
hän oli nimittänyt heti senjälkeen ovessa näkyvää naista, ei näyttänyt
voineen vastustaa hänen kaunopuheisuuttaan, sillä hänen vieraanvarainen
äänensä huusi heti senjälkeen portailta ei juuri rohkaisevaa, mutta
kuitenkin enempiin selvityksiin aihetta antavan kysymyksen: »Kuka
siellä sitten on?»
Vaara, että hänen olisi vietettävä yö, jonka takia hän oli matkansa
keskeyttänyt, oljilla, teki kauppaneuvoksen kaunopuheiseksi; hän
meni ovea lähemmäksi, esitteli itsensä — tallilyhdyn valossa, jota
hän siinä tarkoituksessa piti ylhäällä — matkustajana, jonka oli
terveytensä takia matkustettava kyydillä ja jonka täytyisi pelätä
mitä pahinta, jollei saisi viettää yötä lämpimässä vuoteessa, aikoipa
jo ruveta puhumaan maksastaan ja ehkä myöskin sen kanssa yhteydessä
olevasta paiseesta, kun neiti, joka heti tunsi hänessä rauhallisen,
kunnioitettavan kansalaisen, tai ehkäpä suorastaan valtion virkamiehen,
huusi hänelle lohdulliset ja jo paljon ystävällisemmät sanat »Tulkaahan
lähemmäksi!» ja määräsi osittaisen kyytivirkailijan kantamaan herran
tavarat »viheriään kamariin».
»Viheriään kamariin!» Jo tuo nimitys kajahti hauskalta, ja hiljaa
mutisten »Jumalan kiitos!» herra Mahlhuber tarttui tavaroihinsa ja
seurasi lyhtyä sekä yhtä arkkua kantavaa palvelevaista olentoa portaita
myöten ylös taloon.
Seuraava tunti kului matkustajalta yleensä sen epämiellyttävän
tunteen vallassa, ettei hänellä ollut mitään paikkaa, missä olisi
ollut kotonaan. Kaikki oli hänelle vierasta ja outoa tuvassa:
puutuolit, merkillinen haju, matala, savuttunut katto, seinillä olevat
hirveät taulut, irvikuvat pyhimyksistä ja marttyyreistä sekä niiden
välillä Napoleon, joka ratsasti laukkaa jäätikön huipulla, kun taas
vastakkaisella seinällä riippui maan isien ja äitien valopainoskuvia.
Kammottavalta näytti myöskin vanha seinähylly; siinä oli vanhan
alabasteripylväillä koristetun wieniläisen pöytäkellon vieressä
viheliäiseksi maalattu kipsikoira, jolla kerran oli ollut liikkuva
pää ja joka nyt surkeasti kurotetuin kauloin tuijotti allensa tupaan,
kun taas toiselle puolen asetetussa valkokaulaisessa, yläosastaan
särkyneessä lasikarahvissa oli kimppu ruovonpäitä sekä muutamia
punaisia ja keltaisia tekokukkia.
»Neiti» käänsi kuitenkin hänen huomionsa muista seikoista pois,
tiedostaessaan, mitä vieras käskisi valmistaa illalliseksi. Valinta oli
helppo, sillä paljon valittavaa ei ollut: lämmitettyä vasikanpaistia
kuivattujen päärynäin kera ja puoli pulloa punaviiniä, »parasta lajia»,
kuten kauppaneuvos vielä varovaisesti lisäsi, sillä vanhanaikaiset
paksuiksi hiotut viinilasit neliskulmaisina jalkoineen herättivät
hänessä hämärän aavistuksen happamesta maalaisviinistä, jota aavistusta
hän ei voinut heti karkoittaa mielestään.
»Tuletteko te kaukaakin?» kysyi nyt neiti, joka oli nostanut
esiliinaansa toiselta puolen ja käärinyt, ties minkävuoksi, hihansa
ylös.
»Gidelsbachista», sanoi kauppaneuvos viattomuudessaan, »ja — ja
kauempaa sieltä päin», lisäsi hän sitten hieman nopeammin, sillä olihan
hän päättänyt matkustaa tuntemattomana.
Neiti ei ollut juuri varsin nuori nainen, mutta »parhaassa iässään»,
noin kahden- taikka neljänneljättä vuoden vanha kenties, ulkomuodoltaan
kuitenkin varsin nuorekas: pitkät kiharat, taaksepäin jakaukselle
suitut hiukset ja isot kultaemaljiset korvarenkaat. Hänen pukunsa kuosi
kuului joka tapauksessa jo menneeseen ikään, ja kysymyksensä vieraalle
hän teki kainosti, tyttömäisen arasti, mikä oli omituisena vastakohtana
hänen vakaville sanoilleen.
»Ah, Gidelsbach on niin kauniilla paikalla!» lausui neiti, ottaen tämän
tutun nimen lähtökohdakseen, »minun rakkain toiveeni on aina ollut asua
siellä. Se on varmaankin oikea paratiisi. Onko se paikka teille tuttu?»
»Hiukkasen», sanoi kauppaneuvos, kieltäen kotikaupunkinsa; »ruoka on
kai pian valmista?»
»Silmänräpäyksessä», sanoi neiti, melkein tahtomattaankin puoliksi
kohottautuen kysymyksen kuullessaan tuolilta, mutta sitten heti taas
vaipuen istualleen. »Mutta sitähän minä heti aloinkin kysyä, onko
teillä asioita Otzlebenissä toimitettavana.»
»Missä?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä.
»Otzlebenissä.»
»Otzlebenissä! —'Missä se on?»
»Täällä, se on tämä paikkakunta, missä olemme.»
»Onko tämän nimi Otzleben? — Vai niin — ei — aioin vain olla täällä
yötä; eikö totta: vasikanpaisti on heti valmista?»
»On — silmänräpäyksessä», sanoi neiti, taas kimmahtaen istuimeltaan,
ja myöskin kauppaneuvos nousi ja rupesi kävelemään nopein askelin
edestakaisin huoneessa. Hän oli kylmissään, ja kun hiekka narskui
lattialla hänen jaloissaan, herättäen aivan oudon tunteen, näytti huone
kolkon, pöydällä palavan yhden ainoan talikynttilän valossa jälleen
niin hiljaiselta ja autiolta kuin se aluksi oli hänestä näyttänyt.
Palvelustyttö avasi tällä hetkellä oven ja tuli sisälle, tuoden tosin
karheata, mutta puhdasta liinaa, jonka hän levitti pöydälle ja jolle
järjesti lautasen, veitsen ja haarukan, poistuen sitten hakemaan
iltaruokaa. Neiti oli sillä välin ottanut hiotun viinilasin kaapin
reunalta ja pyyhkinyt esiliinannurkallaan pois siihen kerääntyneen
tomun sekä useita kuolleita kärpäsiä. Sitten hän asetti pullon
pöydälle, ja muutamaa minuuttia myöhemmin kauppaneuvos saattoi istuutua
vetelässä kastikkeessa uivan lämmitetyn vasikanpaistin ääreen ja ottaa
sitä eteensä niin paljon kuin halusi:
»Tänään tapahtui kai kyytivaunussa onnettomuus?» kysyi vihdoin neiti,
joka oli istuutunut häntä vastapäätä, riittävän äänettömyyden jälkeen.
»Onnettomuus?» sanoi kauppaneuvos, katsoen häneen hämmästyneenä ja
lakaten hetkiseksi pureksimasta, »mikä onnettomuus?»
»Jonkun matkustajan panostettu pistooli oli lauennut, oli ajaja
kertonut.»
»Ajaja tekisi viisaammin, jos pitäisi huolta hevosistaan!» murisi herra
Mahlhuber.
»Hän ei kai sentään osannut kehenkään?» jatkoi neiti hiukan päättävästi
kyselyään, päästäkseen asian perille.
»Kuka?» kysyi kauppaneuvos, »ajajako?»
»Ei, vaan matkustaja.»
»Ei minun tietääkseni», sanoi tämä, ryhtyen jälleen virkein voimin
tauonnutta työtänsä jatkamaan. Niin puhelias kuin hän muutoin
olikin, jos tapasi jonkun, jonka kanssa saattoi haastella ja jolle
kenties saattoi esittää kertomuksen sairaudestansa, niin araksi
ja pidättyväksi hän oli tullut tänä päivänä, jolloin juuri hänen
kertomuksestaan oli ollut niin pelottavat seuraukset, ja uteliaan
emännän täytyi pian luopua urkkimasta vaiteliaalta vieraaltaan
uutisia, joista tämä loppujen lopuksi ei tiennyt mitään, tai joista
hänen, päinvastaisessa tapauksessa, oli syytä olla puhumatta. Mutta
saadakseen tietää vieraansa nimen ja säädyn oli neidillä vielä toinen
keino, matkustajakirja, ja kun kauppaneuvos nousi pöydästä ja kaatoi
itselleen viimeisen pikarillisen viiniä pullostaan, jota hän oli varsin
uutterasti viljellyt, työnsi neiti sen ystävällisesti nyökäyttäen hänen
eteensä.
Kauppaneuvoksen ei auttanut muu kuin kirjoittaa siihen nimensä, ja
pian sen jälkeen oli Hieronymus Mahlhuber somasti piirretty nimi- ja
asuinpaikkasarekkeiden ylitse, joten hän taitavasti pääsi täyttämästä
viimemainittua. Sääty tai ammatti? — »Ka» — oli hän jo kaikessa
viattomuudessa, vanhaa tapaa noudattaen, alkanut kirjoittaa, kun hän
muisti asiain nykyisen tilan ja muodosti noista kahdesta kirjaimesta
Y:n, lisäten sen perään: »ksityismies». Muut sarekkeet hän täytti niin
tunnontarkasti kuin mahdollista ja pyysi sitten ystävällistä emäntäänsä
näyttämään makuupaikan, kun hän oli kauhean väsynyt ja halusi päästä
levolle. »Ja milloin menee kyytivaunu aamulla aikaisin taas ohitse?»
»Takaisin Gidelsbachiinko?»
»Ei, toista tietä.» — Mitä tekemistä hänellä oli Gidelsbachissa?
»Toinen? — Kello yhdeksän — pikemminkin pari minuuttia ennen.»
Se sopi hänelle, ja hän pyysi, että hänet herätettäisiin noin
neljännestä vaille kahdeksan tuomalla hänelle väkevää, kuumaa kahvia.
Neiti lupasi pitää kaikesta huolen parhaansa mukaan.