Jäähyväiset oli sanottu, mutta kauppaneuvos oli jo ennakolta vakavasti
pyytänyt Dorotheeta ja muita saattamaan tulleita tuttaviaan olemaan
lausumatta hänen arvonimeään, ja herra Mahlhuber, kuten hänen nimensä
nyt yksinkertaisesti kuului, oli juuri noussut vielä kerran vaunussa
seisomaan, järjestääkseen toisin selkä- ja istuinpatjaansa, kun ajajan
piiska voimakkain sivalluksin sattui vaunun eteen valjastettuihin
hevosiin ja nämä niin nopeasti ja äkkinäisesti lähtivät liikkeelle,
että siihen aivan valmistumaton herra Mahlhuber lensi vieraan syliin
istumaan.
»Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi hän kimmahtaen, omalle paikalleen
asettuakseen, uudelleen pystyyn niin nopeasti kuin se oli hänelle
mahdollista, ja tehden vieraalle kohteliaan kumarruksen, joka kuitenkin
oli vähällä tehdä tepposen naiselle, »en luullut, että lähtisimme niin
nopeasti; tuskinpa kello voi vielä olla yhtätoista».
Vieras ei vastannut sanaakaan. Hän oli ensin synkkänä rypistänyt
kulmakarvojaan, mutta katsaus mieheen itseensä lienee sanonut
hänelle, kenen kanssa hän tässä oikeastaan oli tekemisissä. Antaen
siis kasvoilleen taas entisen levollisen ilmeen hän katsoi ääneti ja
vakavana suoraan häntä vastapäätä olevaan kakkoseen, aivan niinkuin
herra kauppaneuvosta ei olisi laisinkaan ollut maailmassa.
»Istukaa herran tähden kerrankin!» sanoi nainen, joka siihen saakka
oli pitänyt kättään suojellen edessään ja näytti pelänneen samanlaista
hyökkäystä, jollainen oli tullut vieraan herran osaksi; »minun hermoni
ovat jo ilmankin niin kiihtyneet ja ärtyneet».
Herra Mahlhuber kääntyi nopeasti kauniin puhujattaren puoleen, ja
tällä kertaa katukivitys heitti hänet nopealla tempauksella suoraan
ja kaikeksi onneksi hänen omalle paikalleen. Vaunun kamala räminä ja
huojuminen keskeytti tai esti silloin kaiken mahdollisen keskustelun.
Ei saattanut ymmärtää sanaakaan, ja matkustajat painautuivat vaitiollen
eri nurkkiinsa ja näkivät Gidelsbachin matalien talojen liukuvan
ohitseen — kauppaneuvos omituisin hiljaisen kaihon tuntein, molemmat
muut aivan välinpitämättöminä.
»Oi, saisinko pyytää teitä sulkemaan ikkunan, joka on teidän
puolellanne?» katkaisi nainen vihdoin hiljaisuuden, kun he olivat
jättäneet taaksensa Gidelsbachin viimeiset talot ja ilma huokui
esteettömästi ja raikkaasti yli kukkivien ketojen; »minulla on niin
kova hammassärky ja pelkään, että veto saattaisi vahingoittaa minua».
Vastapäätä oleva vieras ei päkähtänytkään paikallaan, ja kauppaneuvos
katsoi ensin naista ja sitten vastapäätä olevaa herraa hiukan
säikähtyneesti. Hänellä oli ollut hiljainen toivo saada lupa
gidelsbachilaisen sikaarin sytyttämiseen, ja jos ikkuna, johon ulkona
vallitseva ihmeellisen lämmin ilma ei ollut saattanut kiinnittämään
laisinkaan huomiota, suljettaisiin, ei sitä enää voisi ajatellakaan.
»Ettekö hyväntahtoisesti jo sulkisi vieressänne olevaa ikkunaa?»
sanoi nainen jälleen, suomatta hänelle pitkää miettimisaikaa, hiukan
kovemmalla äänellä, aivan kuin peläten, että hän kaiken lopuksi kuulee
huonosti; »en voi sietää tuulta».
»Mutta, rouva, tällaisella ihanalla ilmalla?!» uskalsi kauppaneuvos
pintapuolisesti huomauttaa, sen kuitenkaan auttamatta häntä vähääkään;
sillä nainen, jolla oli kutakuinkin päättävä luonne ja joka
todennäköisesti oli ollut matkoilla jo useita kertoja, yksinkertaisesti
nousi seisomaan, kumartui hieman arasti väistyvän naapurinsa ylitse,
nojasi vasemmalla kädellään ikkunanpuitteeseen ja nosti itse ruudun
ylös. Herra Mahlhuberista tuntui siltä kuin nainen silloin olisi
itsekseen mutissut jotakin, mikä ei kuulostanut juuri kiitokselta; hän
ei kuitenkaan voinut sitä täysin ymmärtää ja oli todella myöskin tuosta
päättäväisestä liikkeestä liian hämillään, kiinnittääkseen siihen
oikein huomiota.
Kaikki keskustelun mahdollisuus näytti siten jälleen tyrehtyneen,
ja häntä vastapäätä olevan miehen — joka todennäköisesti oli
englantilainen — näyttäessä mykältä kiskoi nainen isosta, sisältä
vihreällä vahakankaalla vuoratusta eväsvasusta esiin vihanneksia,
sämpylävoileipiä, makkaraa, juustoa ja linnunpaistia ja aloitti
päivällisensä, nähtävästi säästyäkseen ostamasta seuraavalla asemalla
ateriaa, jonka nauttimiseen vaunun ohjaaja tavallisesti antoi kymmenen
minuutin ajan.
Herra kauppaneuvos mukautui kohtaloonsa, siirrähti paikoilleen, nojasi
päätään taaksepäin, pyysi vastapäätä olevalta herralta, saamatta
häneltä taaskaan mitään vastausta, anteeksi, jos hänen jalkansa
mahdollisesti häiritsisivät tätä, pani kädet ristiin helmaansa ja
koetti nukahtaa. Sen hän sai tehtyäkin samalla hetkellä kun ajaja
puhalsi torveaan, vaunu pysähtyi, vaununhoitaja avasi oven ja
huusi, että tässä syödään päivällistä ja että matkustajain olisi
hyväntahtoisesti tultava pois vaunusta.
Vieras nousi silloin ilman muuta — loppujen lopuksikaan hän ei
saattanut olla englantilainen, sillä hän näytti aivan hyvin ymmärtävän
saksaa — astui kauppaneuvoksen liikavarpaille, pyytämättä sitä anteeksi
— kyllä hän sittenkin oli englantilainen — ja lähti vaunusta syömään
päivällistään, kun taas nainen, kauppaneuvoksen päättämättömänä
aprikoidessa mitä tehdä, suljetti taas vaunun oven pelätyn hammassäryn
takia. Kunnes hän oli asiaa harkinnut, kului useita minuutteja, ja kun
hän lopuksi vihdoinkin käski vielä kerran avata oven ja meni ulos, sai
hän siellä vielä sen verran aikaa, että ehti maksaa ruokansa puolella
taalerilla ja huomata liemen olevan liian kuumaa syötäväksi, kun ajaja
toitahdutti taas lähtömerkin ja vaununhoitaja kiskaisi auki oven,
huutaen: »On aika lähteä, hyvät herrat!»
»Aterian jälkeen», kuten herra Mahlhuber nyt sanoi, hän oli tottunut
nukahtamaan, ja vaikkapa ruoka oli häneltä jäänytkin saamatta, ei
se hänestä näyttänyt riittävältä syyltä myöskin unen menettämiseen.
Toistaen kaikki entiset valmistelunsa hänen tällä kertaa tosiaankin
onnistui pysyä vaununnurkkauksessaan, ja vasta aurinko, joka paistoi
vinosti sisään vaununikkunasta, suoraan hänen silmiinsä, herätti hänet
hänen makeasta unestaan, jota hän oli nauttinut kutakuinkin kaksi
kokonaista tuntia.
»Ah, saisinko pyytää teitä nostamaan ikkunaruudun ylös?» olivat
ensimmäiset sanat, jotka kajahtivat hänen vielä unenhortoiseen
korvaansa, kun hän heräsi ja katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen
— sillä siihen saakka hän oli vakavarmasti uskonut makaavansa
kotona sohvallaan ja ihmetteli, minkä ikkunan Dorothee tahtoi ylös
nostettavaksi — ja hänen kaunis naapurittarensa tyrkkäsi häntä hiljaa
ja lisäsi kuiskaten: »Tuo toinen herra on varmaankin kuuro taikka ei
ymmärrä ollenkaan saksaa, sillä ei sillä hyvä, ettei hän liikahdakaan,
kun häneltä jotakin pyydän, ei, hän vetää joka kerta ikkunanruudun
yhtä nopeasti alas kuin minä voin saada sen ylös — hän ei välitä
hiukkastakaan hermoistani.»
»Se raakalainen!» sanoi kauppaneuvos täyttäessään huoaten hänen
pyyntönsä — eihän hän voinut sallia, että hänet asetettaisiin samaan
ihmisryhmään kuin sellainen mies! Mutta tämä lyhyt sananvaihto
olikin poistanut esteet, jotka siihen saakka olivat näyttäneet
olevan keskustelun syntyä haittaamassa. Herra Mahlhuber vilkaisi
naapurittareensa, joka nyt oli nostanut ylös harsonsa ja jolla näkyi
olevan säännölliset, milteipä somat piirteet, jollei hän enää nuori
ollutkaan, ja sanoi hiukan epäröivästi päätään pudistaen — toinen
matkustaja par'aikaa nukkui tai ainakin piti kiinni silmiään, ja hän
siis ehkä uskaltaisi tehdä sellaisen huomautuksen: »Niin, matkustus
tuottaa monenlaista harmia.»
»Sitäpä en juuri tiedä», vastasi kaunis naapuritar, ottaen taas huivin
poskeltaan heti kun ikkuna oli suljettu, »olen aina iloinen kun pääsen
liikkeelle; kyytivaunussa vain tuntuu pitkäveteiseltä, kun on jo
tottunut matkustamaan junassa.»
»Niin!» sanoi herra Mahlhuber. Hän ei ollut vielä koskaan matkustanut
junassa.
»Minulle on matkustaminen huvia», sanoi nainen.
Herra Mahlhuber voihkaisi, sillä tuo muistutti hänen mieleensä sen
surullisen, ja vakavan syyn, joka oli karkoittanut hänet hänen
kodistaan, ja vastasi hiljaa ja päätään pudistaen: »Ah, toivoisinpa
voivani sanoa samoin, mutta mikä asia tahansa lakkaa olemasta huvi, jos
sen kerran lääkäri meille määrää.»
»Oletteko sairas?» kysyi nainen osanottavasti.
»Sairasko?» toisti Mahlhuber ja hengähti helpotuksesta, sillä
keskustelu luisui alalle, jolla hän tunsi olevansa kotonaan, »sairasko?
— olen ja en; ei oikeastaan voi käyttää sanaa sairas. Oletteko koskaan
kuullut puhuttavan suuresta maksasta?»
»Suuresta maksasta? Olenpa kylläkin. Strassburgilaisia pidetään
parhaimpina, mutta kälyni on saavuttanut niin suuren taidon
niiden valmistamisessa, ettei niitä voi laisinkaan enää eroittaa
strassburgilaisista.»
»Ei, sitä minä en tarkoita», sanoi kauppaneuvos hämillään, ja vilkaisi
epäluuloisesti vastapäätä istuvaa vierasta, jonka silmät kyllä
olivat yhä vielä kiinni, mutta jonka suupielissä hän kuitenkin luuli
huomaavansa pahanilkistä värähtelyä, »minä itse sairastan sitä —
maksani on kolme tuumaa liian suuri».
»Kolme tuumaa? Taivas varjelkoon!» sanoi nainen, »mutta mistä te
tiedätte sen niin tarkalleen?»
»Oh, tiede on siinä asiassa huomattavasti edistynyt», jatkoi
kauppaneuvos nopeasti, »sellainen rasvainen epämuodostuma maksassa
ei meidän aikanamme liene ollenkaan harvinainen, ja sen suhteesta
kylkiluihin, palleaan ja vatsaan voi kutakuinkin tarkkaan laskea,
kuinka suuri se on.»
Nainen liikahti hiukan tuskaisena istuimellaan ja kauppaneuvos jatkoi:
»Tämän sairauden kanssa yhteydessä on, vaikka lääkärini yhä vielä
tahtoo väittää sitä vastaan, muuan ei suinkaan mitätön leikkaus, jonka
sain joku aika sitten kestää.»
»Leikkaus? Mutta, minä pyydän —»
»No, se ei ollut suorastaan hengenvaarallinen», lisäsi kertoja
nopeasti, sillä hän pelkäsi kuuntelijansa olevan siitä kenties
huolissaan, »mutta jokainen ihmisruumiiseen tehty viillos on tavallaan
vaarallinen, sillä eihän voi koskaan tietää, mitä seurauksia siitä on,
mitkä jalot elimet siitä vioittuvat».
»Ah, kuulkaahan — jos teidän olisi oikein —»
»Se oli vain pään hiusten peittämässä osassa oleva paise», jatkoi
pieni mies, otti matkalakin päästään ja taivutti päätään naiseen päin,
»jokseenkin kyyhkysenmunan kokoinen paise, katsokaahan tänne, — se
liikkui hiukan, kun sormella kosketti sitä, eikä se oikeastaan ollut
erikoisen kipeä. Mutta omituista oli, että teki kipeää, jos siihen
kauan painoi; paise pysyi aivan sinällään, olipa kieli tahmeinen tai
ei; mutta kun olin hetken aikaa painanut sitä, niin suuni kuivui
merkillisesti ja rupesi maistumaan eriskummaiselta, mädältä.»
»Mutta, minä pyydän, lakatkaa Herran tähden!» huusi nainen kauhuissaan,
»minä pyörryn, jos jatkatte vielä kaksikaan minuuttia sellaisia
hirveitä asioita! Mitä teidän paiseenne minuun kuuluvat?»
»Mutta sehän on leikattu pois!» huusi kauppaneuvos, joka näytti
luulevan, että nainen ei ollut vielä oikein ymmärtänyt häntä, »ja juuri
tuo neule —»
»Minä huudan apua, jollette lakkaa!» keskeytti nainen hänen puheensa,
käyden tosiaankin kalmankalpeaksi. »Herra, olenhan sanonut teille,
etten voi kuulla teidän inhoittavia kuvauksianne. Pitäkää te maksanne
ja paiseenne omina tietoinanne, tai minä menen ulos istumaan
kuljettajan viereen. — Jeesus Maria! Minun hermoni!»
»Saanko ehkä tarjota teille hieman hajuvettä?» sanoi arasti herra
kauppaneuvos, joka ei laisinkaan ollut olettanut saavansa kuulla
sellaisia väitteitä sairauttaan vastaan, pistäen samalla kätensä
taskuun, etsiäkseen pikku pulloaan; »se tekee ehkä hyvää teille».
»Kiitos, kyllä», sanoi nainen ja ojensi kätensä, ottaakseensa tarjotun
hajuveden vastaan. Mutta herra Mahlhuberilla itselläänkään ei vielä
ollut sitä, ja oikeanpuolinen takintasku oli niin täynnä eri esineitä:
paperiin kiedottuja sämpylöitä, silmälasikotelo, nuuskarasia, ja
sitten kirottu pistooli, että hän vakaasti päätti tänä iltana panna
ne matka-arkkuunsa alimmaiseksi. Hän ei saattanut laisinkaan löytää
pikku pulloa, ja hän rupesi, kun nainen yhäti piti kättään ojennettuna,
yhä huolestuneempana ottamaan esiin eri esineitä ja panemaan niitä
vieretysten.
»En lainkaan ymmärrä», mutisi hän sitä tehdessään, »mihin muualle —
Darothee — olisi voinut pistää sen pikku pullon, kuin — kuin tähän
takataskuun. Tuo tuossa on paperiin kääritty sämpylä — tämä», hän otti
taskustaan pistoolin ja pani sen viereensä, »tämä on —»
»Herran tähden, mitä te pyssyllä teette?» huusi nainen niin kovalla
äänellä, että heitä vastapäätä oleva vieras heräsi, aukaisi silmänsä
ja katsahti heitä pikaisesti, mutta vaipui sitten jälleen entiseen
asentoonsa, »se ei kai kuitenkaan ole ladattu?»
»Vielä mitä!» hymyili kauppaneuvos hämillään. Hän oli vihdoinkin
löytänyt pullosen ja ojentanut sen naapurittarelleen ja koetti nyt,
saadakseen hänet vakuutetuksi, puhaltaa epäillyn pistoolin piipun
lävitse. Mutta turhaan hän puhalsi posket pullolleen ja kävi aivan
punaiseksi kasvoiltaan.
»Se on tukossa», sanoi hän sitten, joko itseänsä tai pistooliansa
puolustellen.
»Älkää vain pitäkö tuota kauheaa kapinetta minua kohden käännettynä!»
huusi nainen, joka oli kaikkea muuta kuin rauhoittunut epäonnistuneesta
yrityksestä; »jos se laukeisi.»
»Minä todistan teille, ettei ole pienintäkään vaaraa», sanoi
kauppaneuvos päättävästi pelkäävälle, heikolle olennolle, ja, vetäen
hanan vireeseen, tähtäsi kauniin matkatoverinsa häntä vastapäätä
olevaan hatturasiaan.
»Herran tähden, mitä aiotte tehdä?» huusi nainen, nyt todellakin
peloissaan; mutta hän ei ehtinyt kysyä enää mitään muuta, sillä hirveä
pamaus, joka vähällä oli halkaista heidän kaikkien rumpukalvot,
räjähti, heidän edessään välkähtävän salaman seuraamana, ahtaassa
vaunussa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tiheä, läpitunkematon
ruudinsavu täytti vaunun kokonaan. Nainen päästi silloin tietysti
kimakan kirkaisun ja pyörtyi. Hevoset tempoivat valjaitaan ja olivat
vähällä pillastua, ja ajaja sekä vaununhoitaja tarvitsivat vähintäänkin
kymmenen minuuttia saadakseen ne taas levollisiksi ja tasaiseen
käyntiin.
Vain vieras, joka hetkiseksi oli tykkänään peittynyt ruudinsavuun, ei
sanonut sanaakaan, vaan istui sitä salaperäisempänä ja uhkaavampana
läpitunkemattomassa savussa. — Taivaan Jumala, jos luoti olikin osunut
häneen ja hän oli kuollut! Kauppaneuvos ei uskaltanut ojentaa kättään
saadakseen kamalan epäluulon todistetuksi todeksi tai aiheettomaksi.
Vaunu pysähtyi vihdoinkin. »Hoo, ptruu, hitto vieköön, ettekö pysähdy,
hullut elukat! — Noo, ptruu, hevoseni, soooo — humma kiltti, kas niin,
kimo!» kuuluivat rauhoitushuudot ulkoa, ja ohjaaja hyppäsi istuimeltaan
ja kiskaisi oven auki.
»Tuhat tulimmaista, mitä täällä on tapahtunut?» huusi hän, ponnahtaen
taaksepäin, kun valkoinen, lämmin tulikivenkatku, joka nyt sai
tervetulleen ulospääsytien, virtasi vasten hänen kasvojaan, »mikä
täällä pamahti?»
Nainen makasi pyörtyneenä, eikä kauppaneuvos voinut vastata, sillä
hänen tuskaisa katseensa etsi häipyvän savun lävitse vieraan
äänettömänä paikallaan istuvaa olentoa. Hän tahtoi ensin olla varma
siitä, ettei ollut tapahtunut mitään onnettomuutta, vaikka hän tietysti
ei ymmärtänyt, miten panos ja niin hirvittävä panos, oli voinut päästä
hänen aivan viattomana pidettyyn aseeseensa. Savun häipyessä tulivat
myöskin toisessa nurkassa olevan vieraan kasvot näkyviin, mutta niin
kammottavan vääntyneinä, punaisina ja uhkaavina, silmien säikkyessä
säkenöivinä ja vaanivina puolittain kiinni olevien luomien takaa, että
kauppaneuvos aikoi jo tarttua hänen käsivarteensa ja pudistaa hänet
henkiin, kun vaununhoitaja jälleen katkaisi hiljaisuuden.
»Kuka on kuollut?» huusi hän, eikä suinkaan vain piloillaan, sillä
vaunussa vallitseva kamala hiljaisuus tuntui hänestä itsestäänkin
epäilyttävältä. »Vie sun peijakas, jos joku tahtoo ampua kuulan
kalloonsa, ei hänen sitä varten sentään tarvitse asettua Baijerin
kuninkaallisen kyytilaitoksen vaunuun, niin että hevoset vielä loppujen
lopuksi pillastuvat ja saavat kaiken lisäksi pahaa aikaan. — No?»
lisäsi hän sitten hämmästyneenä, kun vähitellen saattoi savun läpi
tuntea kaikki kolme matkustajaa ja näki jokaisen yhä olevan hengissä,
vaikkakin hän vielä tarkasteli epäluuloisesti kauppaneuvosta vastapäätä
istuvaa herraa — että nainen oli pyörryksissä, se oli itsestään selvää.
»Mitä pirua te sitten olette täällä tehnyt? — Ah riiviö», huusi
huusi hän äkkiä, kun hänen katseensa osui hänen vieressään oleviin
matkakapineihin, »ammuttu suoraan hatturasiaan».
»Hatturasiaan?» huusi nainen kauhuissaan ja kimmahti nyt äkkiä sekä
erityisettä avutta pystyyn tainnostilastaan. Mutta vieras herra kävi
yhä punaisemmaksi kasvoiltaan. »Pyhä Jumalan äiti, minun hattuni!»
»Mutta kuka täällä vaunussa sitten on ampunut?» huusi vaununkuljettaja
nyt ankarin virka-ilmein, naisen vaipuessa hatturasian viereen
tarkastamaan syntynyttä vahinkoa, »minä teen teistä ilmoituksen
ensi kyytilaitosvirastossa. Te siinä, mitä te teette panostetulla
pistoolilla kuninkaallisessa kyytivaunussa?»
»Ilmoituksen kyytilaitosvirastossa?» huusi kauppaneuvos, hirveän
säikähtyneenä, »ja sen teette tuon kirotun pistoolin takia, jota
vastaan olen taistellut kaikin voimineni?»
»Te ette saa laisinkaan pitää pistoolia täällä vaunussa», sanoi
kuljettaja ankarasti.
»Toivoisin, etten olisi koskaan nähnyt sitä!» huusi kauppaneuvos vihan
vallassa; »tuossa on», lisäsi hän sitten ja heitti aseen, laisinkaan
ajattelematta, että ikkuna oli paikallaan, keskeltä ruutua ulos tielle,
niin että sirpaleita lensi ympäri vaunun ja putosi kilisten ulos
kovalle viertotielle.
»Jeesus Maria», kirkui nainen, »minun hattuni!»
»Herra, ruutu maksaa yhden guldenin ja viisikolmatta kreuzeria!» huusi
kuljettaja.
Tällä hetkellä nainen veti hiukkasiksi ammutun, ihmeen kauniisti
koristetun ja aikoinaan nauhoilla ja kukilla somistetun olkihatun
murskatusta kotelosta. Koko suuri panos oli mennyt viistoon sen
lävitse ja pirstonut sen tykkänään, niin että repaleet roikkuivat, ja
ensi kertaa äännähti nyt toinenkin vaunun nurkassa oleva matkustaja,
päästäen sellaisen äänen kuin joku sisäelin olisi pamahtanut hänessä
rikki. Mutta miltei samalla hetkellä hän taukosi taas ja rupesi nyt
niin tuimasti aivastelemaan ja yskimään, että kävi ihan siniseksi
kasveiltaan.
»Ja tässä on koko pielus ammuttu hajalle!» huusi nyt kyytivirkamies,
joka oli siepannut pois hattukotelon saadakseen aiheutetusta vahingosta
selon. »Herra, te saatte nähdä kamalan suuren laskun!»
»Minun hattuni, hyvä Jumala, minun hattuni!» vaikeroi samalla nainen,
»mitä minä nyt panen päähäni, mitä minä panen päähäni?»
»Mielellänihän minä maksan kaikki», voihki kauppaneuvos aivan
epätoivoissaan, »kun vain sanotte minulle, mitä se maksaa!»
»Voi sun suutari», huusi kuljettaja äkkiä, katsoen kelloaan, »nyt
olemme viivytelleet tässä jo puolikahdeksatta minuuttia, ja minä tulen
asemalle liian myöhään — vetäkäähän hameenne sisälle, hyvä rouva —
heittäkää se roska tielle, sitä ei kuitenkaan voi enää käyttää; kas
niin», sanoi hän sitten, lyöden oven kiinni ja asettuen entiselle
paikalleen, »anna mennä, kuski!»
»Tuolla maassa on vielä pyssy», sanoi tämä luoden muhoilevan
syrjäsilmäyksen ja viitaten peukalollaan olkapäänsä ylitse, »jätämmekö
me sen sinne?»
»Mitä se roska sinua liikuttaa? Anna mennä!» kuului vastuunalaisen
kyydinjohtajan tuima vastaus, ruoska viuhahti ja läjähti lähimmän
hevosen selkään, ja eespäin kiiti kolisten valjaikko taas täyttä ravia,
jotta hukattu aika saataisiin korvatuksi.
Kauppaneuvoksella oli sillä välin vaunussa ankara tehtävä saada
rauhoitetuksi vihastunut ja onneton nainen, joka näkyi olevan
ihmeellisesti kiintynyt hattuunsa, aivan niinkuin se olisi ollut
palanen häntä itseään. Hän itki ja torui ja käyttäytyi kuten häijy
lapsi, jonka jokin leikkikalu on mennyt rikki ja joka nyt ei tahdo
tietää lohdutuksesta eikä tyynnytyksestä mitään. Lopuksi, juuri vähää
ennen kun päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan, ymmärsi hän vihdoin
niin paljon, että määräsi hatusta ja kotelosta mahdollisimman suuren
maksun, jonka kauppaneuvos heti paikalla maksoi hänelle, iloissaan
siitä, että pääsi niin vähällä. Mutta sittenkään hän ei suonut mitään
rauhaa, sillä sen asian tultua järjestykseen, johtui hänen mieleensä
äkkiä taas hänen siihen saakka unohtamansa hammassärky, jonka
parantamiseksi ei särkynyttä ikkunaa enää voitu sulkeakaan, ja nyt
nähtiin, että onneton pistooli oli tuottanut pahennusta ja turmiota
kaikille tahoille.
Toinen matkustaja sitävastoin istui tässä sekamelskassa yhtä
levollisena ja liikkumattomana kuin ennenkin eikä sanonut sanaakaan;
hän oli joka tapauksessa mykkä, jollei kuuromykkä, tai ainakaan hän ei
ymmärtänyt tavuakaan heidän kieltänsä.
Mutta kauppaneuvoksen päässä askartelivat toisenlaiset ajatukset
kuin huolehtiminen salaperäisestä vieraasta. Kaikeksi onneksi ei
kukaan tuntenut häntä; kyytilaitoksen kanssa hän ei ennen ollut
tullut minkäänlaiseen kosketukseen, ja kirjoihin hänet oli merkitty
yksinkertaisesti vain Mahlhuberin nimisenä. Niitä paria guldenia,
jotka se oli hänelle maksanut, hän piti vain oppirahoina myöhemmän
ajan varalta ja itseään yhä vielä onnellisena, kun oli päässyt niin
halvalla. Seuraavalla asemalla hän maksoi myöskin ruudun yhdellä
guldenilla viidelläkolmatta kreuzerilla sekä pieluksen ja muut
kuninkaalliselle kyytivaunulle tuottamansa vahingot viidellä guldenilla
kolmellakymmenellä kreuzerilla, lisäten tietysti summaan varsin
tuntuvat juomarahat ajajalle ja kuljettajalle, ostaakseen siten heidän
vaitiolonsa. Hän kiitti myöskin Jumalaansa, kun hän vihdoinkin sai
tilaisuuden poistua vaunusta ennenmäärätyllä pysähdyspaikalla muutamia
minuutteja vaille yhdeksän illalla ja pääsi kuten epämiellyttävästä
muistosta tähänastisesta seurastansa, jossa hän enää ei ollut
uskaltanut sanoa sanaakaan. Mikä onni, ettei hän ollut ottanut
Dorotheen serkkua mukaan!
Asianomaiseen paikkaan saavuttuaan ja kun kuljettaja oli nostanut
vaunusta hänen matkatavaransa, joista kukaan ei enää näyttänyt
kyytiaseman edessä mitään välittävän, hän otti matkalaukkunsa ja
sateenvarjonsa, keppinsä ja istuinpatjansa, kääntyi vielä kerran
ympäri ja sanoi kohteliaasti kumartaen vaunun sisustaan päin: »Hauskaa
matkaa!» mihin nainen vastasi hiljaa mutisten »Jumalan kiitos!»
»Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» sanoi vieras, joka siihen saakka ei
ollut lausunut tavuakaan, ja siten puhuteltu seisoi siinä matkakapineet
kädessä todellakin suu puoleksi auki pelkästä hämmästyksestä; mutta
samalla kuljettaja löi oven kiinni, hevoset olivat valjaissa, ja pois
sitä mentiin ratisevin torventoitotuksin pikku kauppalan hiljaisia
teitä pitkin, yli kurjan kivityksen niin nopeaan kuin hevoset
saattoivat juosta.