Sinä päivänä oli Mahlhuberin talossa paljon touhua, sillä olihan
valmisteltava matkalle mies, joka oli unhottanut maailman miltei
tykkänään, aivan niinkuin sekään ei tiennyt hänestä mitään, ja joka
näytti olevan niin eroamattomasti kiintynyt mukavuuksinsa, jotka kaikki
hänen oli jätettävä mukaansa ottamatta, että ne olivat käyneet hänelle
yhtä moneksi välttämättömäksi ja miltei ehdottomaksi tarpeeksi.
Mutta Durothee-rouva, kuudenkuudettavuotias taloudenhoitajatar,
oli miltei vielä haluttomampi mukautumaan kuin hänen herransa. Hän
sätti tohtoria, jonka olisi pitänyt, jos tahtoi saada lomaa, itsensä
matkustaa eikä lähettää hänen herra-parkaansa »tuuleen ja tuiskuun», ja
kieltäytyi aluksi itsepäisesti liikuttamasta sormeaankaan auttaakseen
häntä syöksymään »onnettomuuteensa». Vasta kun hän näki, että kaikki
hänen vastalauseensa jäivät tuloksettomiksi, selitti hän äkkiä että
siinä tapauksessa on hänen velvollisuutensa lähteä itse mukaan,
jottei hänen herra raukkansa joutuisi suojatta maailman myrskyihin,
ja kun sitäkään ei hyväksytty, tahtoi hän toimittaa seuraksi ainakin
palvelijan, asettaen sen ehdottomaksi vaatimukseksi suostumukselleen
niin uhkarohkeaan ja kehnoon tekoon.
Tämä palvelija oli eräs hänen serkkunsa, jonka hän ilman muuta
kutsuikin taloon auttamaan heti tavarain pakkaamisessa. Mutta
serkkukaan ei löytänyt armoa kauppaneuvoksen silmissä. Herra Mahlhuber
oli nyt kerta kaikkiaan päättänyt matkustaa yksin, ja — hänellä oli
siihen aivan erikoiset syynsä. Pitäisikö hänen ottaa ristikseen
ihminen, joka kertoisi sittemmin jokaisen hänen matkalla tekemänsä
liikkeen, kaikki tottumattomuudesta vieraisiin tapoihin johtuvat
kommellukset — ja hän oli kyllin viisas pelätäkseen tekevänsä sellaisia
— tarkkaan ja perinpohjaisesti Gidelsbachiin palattua ja antaisi
kapakkaväelle naurun ja irvistelyn aihetta? Ei, hän aikoi istuutua
hiljaa kyytirattaille ja lähteä, — mihin? yhtäkaikki, ehkäpä, kunhan
se vain voisi tapahtua kenenkään näkemättä, jonkun aikaa edestakaisin,
asemalta asemalle, jotta ei vain joutuisi liian kauas pois, mutta se
kaikki järjestyisi kyllä sitten myöhemmin, ja siinä asiassa hän sai ja
saattoi tehdä mielensä mukaan, kunhan hän vain oli yksin.
Tuntemattomana hän myöskin tahtoi matkustaa. — Mahlhuber! Nimi kävi
kyllä laatuun, sillä oli olemassa useita Mahlhubereitä, niin hyvin
Gidelsbachissa kuin sen ympäristössäkin, mutta kauppaneuvoksen arvo
hänen oli pidettävä salassa. Yksinkertaisesti Mahlhuber, Ludviginristin
omistaja kuitenkin, sillä sitä hän ei saanut jättää pois napinreiästä,
sellaista olisi voitu pitää kunnioituksen puutteena; mutta hän
pitäisi sitä pikkutakissaan päällystakin alla, niin ettei se ainakaan
tarpeettomasti herättäisi huomiota.
Mutta _yksi_ vaikeus esiintyi sentään vielä. Kauppaneuvos oli torjunut
niin hyvin Dorotheen kuin hänen serkkunsakin seuran ja ylimalkaan
osoittanut asian käsittelyssä sellaista tahdonlujuutta, jollaista
hänessä ei ollut koskaan muulloin ilmaantunut: mutta _yksi_ seikka oli
tämän herrastaan todellakin huolehtivan kelpo taloudenhoitajattaren
sydämellä, ja sitä vastaan herra Mahlhuber turhaan taisteli. Hänen
piti näet suuremman turvallisuuden vuoksi ottaa mukaan matkalle pari
vanhaa pistoolia, jotka tähän saakka olivat rauhallisesti riippuneet,
joka lauantai puhtaiksi kiilloitettuina, hänen vuoteensa yläpuolella
Jos mahdollisesti sattuisi vaaroja ja seikkailuja, ja niitähän kyllä
ehdottomasti tulisi, sopisi niitä käyttää. Eivätkä kauppaneuvoksen
kaikki vastustamisyritykset ja hänen suuttumisensa auttaneet mitään.
Turhaan hän selitti Dorotheelle, ettei hän astuisi askeltakaan oven
ulkopuolelle, jos hänellä olisi vähintäkään epäilyä tuollaisista
nykyajan matkustustapoja käytettäessä mahdottomista seikkailuista, ja
että ryöväreitä ei enää ole, kiitos olkoon oivallisten poliisi- ja
oikeudenpalvelijalaumojen, joita oli kaikkialla, mihin rauhallinen
valtion kansalainen halusi ohjata kulkunsa. Miksi siis raahata
mukanaan tavattoman epämukavaa asetta, joka panostamattomana oli aivan
hyödytön ja hankala, mutta panostettuna saattoi käydä pitelijälleenkin
suorastaan vaaralliseksi? Dorothee ei kuitenkaan hellittänyt. Hän oli
vasta äskettäin lukenut hirveän jutun, jossa muuan matkustaja oli
oikeaan aikaan ammutulla pistoolinlaukauksella pelastanut oman sekä
matkatoverinsa, nuoren, viattoman tytön hengen, ja vakuutti tyytyvänsä
kaikkeen, kunhan kauppaneuvos antaisi myötä juuri tässä _yhdessä_
asiassa.
Vihdoin molemmat myöntyivät sovitteluun, jonka mukaan kauppaneuvos
Mahlhuber tarjoutui ja sitoutui pistämään taskuunsa ja ottamaan
mukaansa _yhden_ pistoolin panostamattomana — toisen piti jäädä
häiritsemättömänä seinälle riippumaan. Ensin hän tahtoi panna pistoolin
matkalaukkuun, ja Dorothee tahtoi sen ladattavaksi; vihdoin he sopivat
mainitusta tavasta, ja asia näytti päätetyltä.
Mutta kauppaneuvoksen pitäessä asiaa sillä tavoin selvänä oli
Dorotheella siitä kuitenkin toinen ajatus, eikä hänen serkkunsa ollut
turhaan saapuvilla suojelemassa ja varjelemassa rakastettua herraa
kaikella mahdollisella tavalla, vieläpä vastoin tämän tahtoakin.
Balthasar sai tehtäväkseen ostaa ruutia ja lyijyä, hänelle annettiin
pistooli, ja noin neljännestunnin kuluttua hän palasi se mukanaan,
täysin tyytyväisenä.
»Oletko todellakin ladannut sen kelvollisesti, niin että se tosiaankin
laukeaa, jos katalat roistot hyökkäävät vaunujen kimppuun?» sanoi
Dorothee ja katsoi epäillen pienen, kiiltäväksi puhdistetun aseen
piippua.
»Siinä on melkein kourallinen ruutia», vakuutti poika, »ja pieni
teevadillinen raehauleja — joka saa ne turkkiinsa, voi onnitella
itseään.»
»Mutta tuonne ylös mahtuisi vielä vähän», sanoi eukko, katsellen
epäluuloisesti lyhyttä piippua, joka ei ollut aivan täynnä;
hiukkasen hän epäili, ettei serkku ollutkaan voinut kokonaan käyttää
puoltakolmatta hopeagroschenia panokseen.
»Jos se tulisi liian lähelle piipun suuta, niin hän näkisi sen», sanoi
serkku, ja Dorothee ymmärsi hänen olevan oikeassa. Pistooli, vanha
perhekapine, jossa vielä oli piilukko, pantiin sitten varovaisesti
takaisin paikalleen sateensuojan, kepin ja istuinpatjan viereen,
ja arvon eukko tunsi nyt itsensä tyytyväiseksi ja levolliseksi
ajatellessaan tehneensä kaikki, mitä hänen voimissaan oli, niin
ettei hänen tarvitsisi myöhemmin soimata itseään eikä tuntea
omantunnonvaivoja.
Kun herra kauppaneuvos muuten aikoi viipyä poissa enintään kaksi
viikkoa, katsottiin kolmen kirstun, hatturasian ja käsilaukun
täydellisesti riittävän, jotta matkaan tulisivat ainakin
välttämättömimmät esineet, jotka nyt kerta kaikkiaan kuuluivat elämään
ja säädylliseen pukuun. Kello 10 illalla, johon aikaan hän joka kerta
pani maata, olipa missä tahansa, oli kaikki valmista, seuraavana
aamuna kello 11 hänen piti niin ja niin monen guldenin maksusta saada
paikka kuninkaallisen pikakyydin vaunuissa ja suorittaa kutakuinkin
kolminkertainen maksu liian paljoista matkatavaroista tullakseen
viedyksi Burgkundstadtiin, josta hän oli päättänyt matkustaa junalla
Müncheniin.
Kyytivaunujen oli määrä ehtiä seuraavana aamuna junalle, joka veisi
maan pääkaupunkiin, mutta herra Mahlhuberin olisi siinä tapauksessa
täytynyt matkustaa koko yö, mikä ei unissakaan pälkähtänyt hänen
päähänsä: hän ei aikonut huimana heittää terveyttään menemään. Ottaen
siis tarkan selon siitä, mihin kyytivaunut pääsisivät noin kello 9
ajoiksi illalla, jotta hän siellä saisi asianmukaisen illallisen ja
voisi olla yötä, päätti hän matkustaa sinne saakka, ja kun ——:sta
tulevat postivaunut ratisten pyörivät Gidelsbachin lävitse noin
kymmenen minuuttia vailla 11, ajajan toitottaessa torvellaan »Oi
sa rakas Augustin», ja pysähtyivät vaihtamaan hevosia sekä suomaan
mahdollisesti matkustajille tilaisuuden juoda kupillisen hyvin heikkoa
lihalientä, meni herra kauppaneuvos Mahlhuber koko palveluskuntansa
sekä läheisimpien naapuriensa ja muutamien uteliaiden saattamana
kyytivaunuun, johon hän jo oli lunastanut matkalipun ja toimittanut
matkatavaransa, sekä istuutui paikalleen, — taka-istuimen vasen
nurkka, n:o 2, — erään hiukan pyylevän ja hyvin pyntätyn, viheriästä
silkistä tehtyyn hattuun ja mustaan harsoon puetun naisen rinnalle.
Heti senjälkeen asettui vielä toinen, lämpimästä ilmasta huolimatta
isoon villaiseen saaliin kääritty herra kolmannelle paikalle
takaperinkulkevaan nurkkaan, jättäen muun osan istuimet n:o 4 ja 6,
naisen hatturasioille, laatikoille nyyteille ja laukuille; nainen
olikin ottanut paikat huostaansa ja sijoittanut kapineensa sinne.