Eräässä Baijerin viehättävässä pikkukaupungissa — ja Saksan kaikkien
pienten ja suurten kaupunkien pitäisi oikeastaan määräysten mukaan olla
viehättäviä — eli kertomuksemme sankari hiljaista elämää, kaikesta
syrjässä.
Herra Hieronymus Mahlhuber oli vaatimaton mies, joka jo enemmän kuin
viisitoista vuotta sitten oli muuttanut Gidelsbachiin, tuoden mukanaan
kauppaneuvoksen arvonimen sekä Ludviginristin, ja joka nyt vietti
siellä vanhan taloudenhoitajattaren kanssa päiviään levollisesti
ja rauhallisesti. Mitä hän joskus oli tehnyt saadakseen niin hyvin
arvonimen kuin ritarimerkinkin, sitä ei ole koskaan saatu tietää.
Monet, ja erittäinkin Gidelsbachin äärimmäinen vasemmisto (mylläri ja
saunanomistaja), halusivat väittää hänen saaneen molemmat juuri siksi,
ettei hän ollut tehnyt mitään. Mutta kun se ei ollut ajateltavissa,
ei se herättänytkään mitään vastakaikua porvariston ajattelevassa
osassa. Antoivatpa Gidelsbachin asukkaat tuolle pienelle, pyylevälle
vanhanpuoleiselle herralle vielä enemmän arvoa ja kohtelivat häntä
kunnioittavammin juuri siksi, että hänen ansionsa olivat jonkinlaisen
salaperäisen hämärän peitossa, ja näihin ansioihin kuului joka
tapauksessa ja eittämättömästi se, että hän vain harvoin puhui niistä.
Mutta eräästä asiasta hän puhui, ja se olikin kai hänelle erikoisen
mielenkiintoinen, kun se oli häntä lähellä. Se oli hänen maksansa. Hän
oli nimittäin joko syystä tai aiheettomasti ruvennut epäilemään sen
olevan kolme tuumaa liian ison ja pyrkivän laajetessaan täyttämään
hänen vatsansa. Kaupungin molemmat lääkärit olivat, ja eihän muuta
voinut odottaakaan, aivan eri mieltä siitä. Siten menetti toinen,
joka tykkänään kielsi senlaatuisen taudin olemassaolon ja selitti
sairauden ensin ruuansulatushäiriöksi ja sitten tyhmäksi luulotteluksi,
hyvän potilaan, ja toinen, joka koputtelemalla ja kuuntelemalla
kauppaneuvoksen rintaonteloa, kylkiluita, olkapäitä ja kaikkia muita
ruumiinosia sanoi huomanneensa ainakin joitakuita huomioonotettavia
ja arveluttavia mahdollisesti punaisen tai keltaisen hypertrofian tai
maksan rasvoittumisesta johtuvan pilaantumisen oireita, sai hänet
hoidettavakseen.
Herra kauppaneuvos Mahlhuber oli hyvin huolissaan terveydestään yleensä
ja maksastaan erittäinkin, ja se selittää, että hänestä tämä oletettu
luonnoton suurentuminen oli yhteydessä hänen päälaellaan aikaisemmin
olleen, helposti ja onnellisesti leikatun paisekkeen kanssa. Hänellä
oli luonnollinen kauhu kaikkia sellaisia asioita kohtaan, ja tuo
muutoin aivan viaton paise oli näyttänyt hänestä hirveimmältä, mitä
yleensä ihmisruumiiseen saattoi muodostua, kun sen, ollen aivojen
välittömässä yhteydessä, täytyi olla seurauksiltaan arvaamaton.
Kun hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin juuri hänelle itselleen
ylen kalliin henkensä suojeleminen, kuvaili hän mielessään sellaisten
tautien kehityksen mitä räikeimmin värein ja oli vihdoin päässyt siihen
tulokseen, että paisehermojen yhteys maksaan ei millään tavoin kuulunut
mahdottomuuksiin, vieläpä että päälaella, täysin parantuneesta arvosta
huolimatta, saattoi uudelleen esiintyä entisen kaltainen kipu ja tuoda
mukanaan syöväntapaisia seurauksia.
Tohtori Mittelweile koetti kaikin mahdollisin keinoin saada hänestä
poistetuksi sellaiset luulot ja todistaa hänelle, että hän saattoi
odottaa syöpää yhtä helposti nenän päähän kuin arvettuneeseen ja
täydellisesti parantuneeseen sekä hänen itsensä leikkaamaan paiseeseen.
Mutta tohtori Märzhammer, hänen entinen lääkärinsä, levitti huvikseen
siellä, mistä tiesi sen johtuvan kauppaneuvoksen korviin, sellaista
tietoa, että »neule saattoi sisäpuolelta ruveta vielä kerran märkimään».
Tohtori Mittelweile, joka turhaan taisteli sellaista hupsuutta vastaan
ja jonka täytyi joka päivä kuulla tuon aivan terveen miehen vanhat
jutut ja valitukset, ei lopuksi tiennyt muuta neuvoa kuin lähettää
hänet matkoille, ei kyllä mihinkään kylpylään, vaan katsomaan kerran
kuukauden ajaksi ympärilleen maailmassa. Hänen potilaansa tarvitsi
huvitusta eikä voinut sitä vähääkään saada muun maailman kanssa tuskin
missään yhteydessä olevassa Gidelsbachissa. Mahlhuber oli siellä
katkeroitunut ja kuivunut ja hänen täytyi päästä sieltä raittiiseen
ilmaan. Myöskin hänen maksalleen ennusti tohtori siitä olevan mitä
suurinta siunausta tuottavia seurauksia, kun näet mikään ei niin
edistänyt, ja senhän saattoi hanhistakin huomata, maksan luonnotonta
kasvua kuin toimettomuus ja liikunnon puute.
Mutta tohtori Mittelweilen oli nyt kamppailtava toista vaikeutta,
potilaansa luonnonlaatua, vastaan joka rakasti lepoa ennen kaikkea. »Ei
vain mitään kiintymistä! — ei vain mitään hätiköimistä!» Ne tulivat
hänen tunnuslauseikseen, ja jos hän, paitsi demokraatteja, vihasi
mitään maailmassa, niin hän vihasi seikkailuja. Mutta niinä hän piti
viattomimpiakin tapauksia, jos ne vain veivät hänet pois hänen elämänsä
tavallisesta, hiljaisesta ja miellyttävästä kulusta. Eikö hänen siis
täytynyt pitää matkaa seikkailujen sarjana, ja olisiko hän milloinkaan
saattanut vapaaehtoisesti päättää lähteä retkeilemään? Ei ikinä!
Koko avarassa maailmassa oli vain _yksi_ kapine — kuten tohtori
Mittelweile varsin hyvin tiesi joka todella vihdoin saattoi johtaa
hänet tekemään sellaisen epätoivoisen päätöksen, ja se oli juuri hänen
maksansa. Siihen tohtori turvautuikin, ja oireet kävivät sitten pian
niin arveluttaviksi, että kauppaneuvoksen »raudanluja» päätös, joksi
hän sitä nimitti, todellakin alkoi horjua, ja hän rupesi myöntelemään
olevan mahdollista, että hän lopuksi sentään saattaisi lähteä matkalle.
»Teidän edessänne on vain kaksi tietä», oli tohtori, jolle juttu
vähitellen alkoi käydä pitkäveteiseksi, sanonut hänelle kerran erään
pitkän puheen lopuksi, »teidän täytyy istuutua vaunuihin tai teidät
pannaan niihin makaamaan, kuten nykyiset kristilliset käsitteet
määräävät. Sitäpaitsi ei vielä tiedä, riittääkö sekään teille, sillä
sitä hulluutta, minkä olette saanut päähänne 'ratkeavasta neuleesta' —
ja minä voin varsin hyvin ajatella, mistä se on peräisin — ei matkakaan
saa juurineen irti, siihen tarvitaan jo perinpohjaisempi parannuskeino.»
»Jotakin vieläkin pahempaako kuin matka?»
»Pahempaa? — niin ja ei, kuten haluatte!»
»Ja mitä sitten?»
»Teidän täytyy mennä naimisiin.»
»Naimisiin?» huusi kauppaneuvos ponnahtaen pystyyn nojatuolistaan ja
luoden aran katseen oveen. »Jos Dorothee olisi kuullut sen sanan!»
»Naimisiin», varmensi tohtori, joka itse nyt ensi kertaa ajatteli
sellaista keinoa, mutta oli olevinaan aivan kuin olisi jo
kuukausimääriä harkinnut asian syitä ja vastasyitä, perusteita
ja esteitä, eikä muka nyt enää voinut olla avaamatta sydäntään.
»Naimisiin», toisti hän vielä kerran ja nuuskasi hitaasti,
harkitsevasta. »Ja mitä pikemmin päätätte naida, sen parempi teille.
Pitkää aikaa teillä ei siihen ylimalkaan enää ole.»
»Järjetöntä!» sanoi kauppaneuvos, joka oli tointunut ensi kauhustaan ja
vaipui uudelleen tuoliinsa. »Naimisiin? Kysykäähän Dorotheeltani, mitä
hän siitä sanoisi.»
»Dorotheelta?» huudahti tohtori, pudistaen päätään harmistuneesti ja
halveksivasti, »Dorotheelta! - Mitä teidän Dorotheenne meihin kuuluu,
kun on kysymys teidän elinaikaisesta mukavuudestanne ja terveydestänne?»
»Mukavuudestani? — Niin, sitä minä voin kuvitella», sanoi kauppaneuvos.
»Ettäkö minä ottaisin helvetin talooni? — Ei, tohtori, maksani uskon
teidän haltuunne, mutta en kotirauhaani. Jos nyt ei voi olla toisin,
niin lähden matkaan — olkoon menneeksi; minä joudun perikatoon, oli
miten oli. — Mutta kuinka? — mihin? — millä keinoin? — kuinka kauvas?»
»Teidän on ennen kaikkea matkustettava», sanoi tohtori nopeasti,
tahtomatta, viisaasti kylläkin, tällä kertaa väkisin pakottaa toista
keinoa käyttämään. »Aika neuvon keksii, ja jos nousette täällä aikaisin
huomenaamulla kyytirattaille, niin voitte ylihuomenna kello kuuden
junalla valita, missä maailman seuduissa haluatte käydä, sillä silloin
olette rautatien varrella.»
»Rautatien!» huokasi kauppaneuvos. »Lukuunottamatta leikkausta en tiedä
maailmassa mitään sen epämiellyttävämpää tunnetta kuin on istuutuminen
rautatievaunuun. Silloin esiintyviä odottamattomia tapahtumia: veturien
yhteentörmäyksiä, höyrypannujen räjähtämisiä, junien peittymistä lumeen
—»
»Mutta nythän on keskikesä!»
»Niinpä kyllä, mutta kaikkia tuollaisia kiihoittavia tapahtumia,
joita nuoret, kevytmieliset ihmiset sanovat seikkailuiksi, vihaan
minä täydestä sydämestäni, ja jos lupaatte minulle terveyden niiden
avulla, niin olette ampunut ohi maalin. Pelkäänpä niiden pikemminkin
huonontavan tilaani, jos se ylimalkaan on mahdollista.»
»Rakas kauppaneuvos», lohdutti tohtori häntä, »meidän päivinämme
teidän ei tarvitse pelätä seikkailuja rautatiellä enemmän kuin
raastuvanoikeudessa; kaikki käy kuivaa, totuttua, tarkasti määrättyä
latuaan. Jollette myöhästy junasta, ei teidän tarvitse luulla, että
teille tapahtuu mitään tavatonta.»
»Siis matkaan!» voihki kauppaneuvos, ja »Jumalan kiitos!» sanoi tohtori
Mittelweile portaita alas kulkiessaan, syvään huoahtaen; »kunpa kerran
kuitenkin saisimme hänet niin pitkälle!»