saksalaisiin valtiopäiviin ja niitä seuraaviin jumaluusopillisiin
sovitteluihin, missä eri kirkkoja uudelleen pyrittiin yhdistämään.
Niistä ei kuitenkaan ollut paljon tulosta, Tosin tulivat
Regensburgissa vuonna 1541 pääedustajat Melankton ja kardinali
Contarini hyvin lähelle toisiaan, niin että ero oli vain erilaisessa
äänenpainossa. Melankton sanoi: "Elävä usko tekee autuaaksi" ja
Contarini: "_Elävä_ usko tekee autuaaksi". -- Kalvinin oli vaikea
jo ulkonaisestikin olla hänelle ajatellussa välittäjän toimessa.
Keisarin ehdottama välitysmenettely oli hänestä aivan epäluotettava;
Kristuksella ei ole mitään yhteyttä Belialin kanssa; jumalallista
totuutta täytyy säilyttää puhtaana eikä hämmentää sitä valheen
ja kaksimielisyyden kautta. Tohtori Eck, Rooman asian edustaja,
oli hänelle erityisen vastenmielinen. Siitä kertoo hän Farelille:
"Kuvittele mielessäsi raakamainen viisastelija, joka häpeämättä
jaarittelee ja oppimattomien ihmisten edessä komeilee kopealla
julkeudellaan; siinä suunnilleen hänen kuvansa". Vieläpä kun hän
kerran antautui puheisiin Contarinin kanssa, ei hän silloinkaan
antanut taivutella itseään.
Strassburgissa ollessa tapahtui Kalvinin yksityiselämässä jotain
tärkeää: hänen naimisensa. Ystävät olivat hänelle avioliittoa
suositelleet ja etsivät hänelle soveliasta vaimoa. "Ainoa kauneus"
kirjoittaa asiasta Kalvin, "joka minuun vaikuttaa, on siinä
että vaimo on hiljainen, siveä, vaatimaton, talouteen taipuisa,
kärsivällinen ja pitää miehensä hoitamisen pääasiana". Nämät
ominaisuudet olivat todella Idelette von Bürenissä, joka oli
erään Kalvinin vaikutuksesta kirkkoon palanneen hollantilaisen
uudestakastajan leski. Bucer oli suositellut häntä Kalvinille ja
syksyllä 1540 vietettiin jotenkin komeat häät. Kun vaimonsa yhdeksän
vuoden kuluttua kuoli, sanoi Kalvin hänestä: "En ole koskaan hänessä
yhtään hyvettä kaivannut, vaan saanut häneltä kaikki mitä mies
voi parhaalta vaimolta saada". Kalvinin avioelämä oli tosin aivan
toisenlaista kuin Lutherin. Luther laski täynnä iloista elämänhalua
leikkiä Käthensä ja lastensa kanssa; Kalvin puheli henkevän
Idelettensä kanssa Jumalan valtakunnan asioista; yhdessä syvennyttiin
vieraiden ranskalaisten pakolaisten kanssa vakavaan keskusteluun
ja kuunneltiin heidän kertomuksiaan uskonveljien polttorovioilta.
Idelette oli hänelle avuksi hänen kutsumuksessaan pitäen hellää
huolta sairaista ja köyhistä, kun Kalvinin heikko ruumis ei tahtonut
jaksaa. Heidän yhteiselämänsä oli hiljaista ja vakavaa. Heidän kolme
lastaan kuolivat kohta syntymänsä jälkeen; eloa antava, nuorteva
lapsiparvi puuttui uskonpuhdistajan kodista. Kun katoliset tässä
lapsettomuudessa näkivät Jumalan tuomion, vastasi Kalvin: "Eikö
minulla ole henkisiä poikia ja oppilaita kymmenin tuhansin yli
koko kristikunnan!" Kolmannen lapsen synnyttyä ja kuoltua alkoi
Idelette sairastella, ja varmasti, vaikka hitaasti vähenivät hänen
elinvoimansa kolmen vuoden kuluessa. Genevestä kirjoitti Kalvin
ystävälleen Viret'ille Lausanneen vaimostaan, joka oli ollut Viret'in
läheinen ystävä: "Hänellä on pitkälliset kärsimykset, joista pelkään
pahinta. Ah, tuleekohan kestettäväksemme vieläkin raskaampia kuin
tähän asti meillä on ollut?" -- Huhtikuussa 1549 tuli tila niin
huonoksi, että kaikki toivo täytyi heittää. Ystävät kiiruhtivat
häntä hyvästelemään. Hänen sielunsa oli irroitettu maailmasta, kuten
hänen puolisonsa vakuuttaa. "Pelkäsin kuitenkin", kirjoittaa hän,
"vaimoni surevan edellisestä avioliitosta olevia lapsiansa ja puhelin
heistä hänelle. Hän sanoi: Olen jo jättänyt heidät Jumalalle ja olen
vakuutettu, ettet sinä jätä lapsia, jotka minä hänelle jättänyt
olen. Pääasia on, että he Jumalaa pelkäävät ja hurskaita ovat, ja
pyytämättäkin olet sinä heille sitten isänä. Jolleivät ole, eivät he
ansaitse, että sinua rukoilen heidän puolestaan." Hänen viimeisiä
sanojaan oli: "Ihana ylösnousemus! Jumala, sinä kaikkien uskovaisten
toivo maailman alusta saakka, sinuun minäkin toivon! -- Rukoilkaamme,
rukoilkaa kaikki puolestani." Kalvinin rukoillessa ja huokaillessa
erkani hänen henkensä. Syvä haava tuli Kalvinin sydämeen ja kauan
on hän uskollista vaimoaan surrut. Luonnollisesti jäi hän Ideletten
kuoltua yksinäisenä elämään.
Ranskalainen kirjailija Jules Bonnet, joka aikaa sitten on
Ideletten elämää kuvannut, sanoo lopuksi sattuvasti: "Kalvinilla
oli syy surra; hän ei kadottanut ainoastaan elämäntoveriaan,
vaan myöskin siunauksen. Kristillisen aviovaimon tehtävähän on
lieventää ja parantaa, saada taistelun tuoksinassa esille rakkauden
ja ystävällisyyden velvollisuudet, ja ken olisi kyennyt tekemään
tällaista vaikutusta uskonpuhdistajaan paremmin kuin juuri tämä hänen
vaimonsa! Sairaloisuutensa ja ihmisten sekä asiain vastustuksen
kiihdyttämänä ja katkeroittamana, kun ei kaikki kohta tahtonut
taipua hänen pyhän intonsa mukaan, olisi Kalvin hyvin ollut sen
kotoisen lohdutuksen tarpeessa, jota hän suhteellisesti lyhyen
ajan sai nauttia. Kuinka usein viihdytti ja asettikaan hänet hänen
yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana sana sellainen, joita sydän
sanoo naiselle, kun hän näkee vihan liekin leimuavan! Ja kun sitten
pimeimmät, myrskyisimmät hetket tulivat, kuka voi sanoa, miten paljon
Ideletten sydäntä ja laupeutta herättävä vaikutus uskonpuhdistajalle
merkitsi!"
Kalvin taas Genevessä: työ, taistelu ja voitto.
Ideletten kuvaa ja kohtaloa katsellessamme olemme ehtineet
edelle ajasta, ja on meidän siksi palattava vuoteen 1541. Kalvin
oli vielä Strassburgissa. Genevessä oli silloin surkeat olot.
Karkotettujen saarnaajien seuraajat olivat osaksi kykenemättömiä,
osaksi kääntymättömiä. Uskovaiset pysyttelivät poissa pyhältä
ehtoolliselta. Kalvin moitti heitä siitä kirjeissään; tuska sydämessä
kuuli hän jumalattomuuden kasvamisesta tässä hänelle rakkaassa
kaupungissa. Neuvoston enemmistö tosin vielä tahtoi säilyttää kuria
ja kirkkojärjestystä ja toimitti sakko- ja vankeusrangaistusta
niille, jotka eivät käyneet saarnaa kuulemassa ja ehtoollisella,
pelaajille, pilkkaajille ja öisille metelijöitsijöille; mutta siltä
puuttui voimaa ja osa sen omista jäsenistä suosi vapaahenkien menoa.
Selvästi näkyi, että vakava siveellinen voima oli poissa. Kaikesta
nuhteesta ja rangaistuksesta huolimatta liityttiin yhteen. Yksi päivä
vietettiin vankilassa ja seuraavana aamuna kuljettiin taas samoja
teitä. Kapinoitseva henki sai vallan.
Karkoitetuilla oli alun alkaen Genevessä ollut lukuisia ja hyvin
varmoja kannattajia, joiden asiat paranivat paranemistaan,
erittäinkin sittenkuin heidän vastustajansa olivat suuria
valtiollisia erehdyksiä tehneet, niin että heitä epäiltiin ja
syytettiin kavalluksesta. Eräs heidän päämiehistään, kaupungin
päällikkö Johan Philippe, vedettiin oikeuteen ja mestattiin kolme
päivää myöhemmin. Moni tämän puolueen johtomiehistä jätti kaupungin.
Muutamat pastoritkin, joita syytettiin, etteivät he saarnanneet
puhdasta evankeliumia, pyysivät neuvostolta eroa virastaan.
Saadakseen tämän sekasorron loppumaan, antoi neuvosto eräälle
jäsenelleen Ami Perrinille tehtäväksi "keksiä keinoja saadakseen
maisteri Kalvinin palaamaan". Ja nyt käytiin tämän kimppuun
yhä uudelleen kokonaisen vuoden ajan sekä suusanallisesti että
kirjeellisesti, pyynnöllä että hän ryhtyisi Genevessä jatkamaan
työtään. Kauan ponnisteli Kalvin vastaan, kirjoittaen siitä m.m.
Farelille: "Mieluummin kuolen maantiellä kuin uudelleen menen siihen
kidutuskammioon". Mutta lopulta hän antoi myöten. Sydän ja tunto
olivat kuitenkin Geneveen sidotut. Silloinen mielialan muuttuminen
vaikutti, että virastot yhtyvät Sveitsin valtioiden ja Kalvinin
ystävien, Farelin ja Bucerin pyyntöihin. Lisäksi tuli toivo saada
valtiokirkkoihanteensa toteutumaan Genevessä: "Jumalan kirkastuminen
hänen sanansa todellisen ja täydellisen hallitusvallan kautta
kristikunnan elämässä". -- Näissä seikoissa näki luonnostaan arka
Kalvin jumalallisen tahdon ilmauksen, jota hän aina itsestään tai
muista huolimatta seurata tahtoi. "Tiedän, etten ole oma herrani, ja
uhraan sydämeni Jumalalle."
13 p. syyskuuta 1541 palasi Kalvin Geneveen. Hän oli silloin
32-vuotias; mutta hänen terveytensä oli jo murtunut. Ainoastaan
Hengen ja sen uskon voima, ettei hän omia teitään kulkenut, vaan
Jumalan kutsumana, vahvisti häntä tähän jättiläistehtäväänsä taas
astumaan.
Kalvinin sisäistä päättäväisyyttä Herran pelvossa ja hänen
mieskohtaisten etujen tavottelusta vapaata luonnettaan vastaa
hänen ulkonainen esiintymisensäkin, jonka parhaiten esitämme
t:ri Stähelinin sanoilla: "Eloa oli melkein vaan silmissä, jotka
olivat yhtä salaman leimahdusta, syvää tutkimista ja käskevää
päättäväisyyttä. Otsa ei ollut aivan korkea, mutta sillä oli tuo
omituinen muoto, joka merkitsee rautaista tahtoa ja kukistamatonta
kestävyyttä. Ja ilmankin vahvarakenteinen nenä pisti yleisen
laihuuden takia vielä enemmän esiin ja lisäsi puolestaan koko
esiintymisessä havaittavaa lujuutta ja terävyyttä. Ohut mutta pitkä
parta ympäröi hienoa suuta ja ulottuu vähitellen suipeten kauas
rinnalle. Tukan väri oli musta, iho ruskeahko vivahtamatta kuitenkaan
punaiselle, vartalo hoikka, mutta ainoastaan keskikokoinen. Kun
kuvittelee mielessään miestä, kuten hän liikkui pitkässä mustassa
kaapussaan, jossa koskaan ei saanut olla tomuhiukkastakaan, on
kuin näkisi edessään ruumiillistuneen vakavuuden, päättäväisyyden,
järjestyksen ja sisäisen voiman. Ruumiilla näytti tuskin olevan
omaa elämää; ainoastaan hengen välikappaleena se oli ja palveli:
ainoastaan luut ja hermot, ikäänkuin palvelukseen, ikäänkuin Kalvinia
odottamaan, tarvitsi olla."
Oltuaan kolme päivää Genevessä kirjoittaa Kalvin Viret'ille
Lausanneen: "Olin selittänyt neuvostolle, ettei kirkko voi
olla ilman lujasti järjestettyä Jumalan sanan mukaista lakia.
Suunnittelin sellaisen pääpiirteet ja pyysin, että neuvoston
jäsenet keskustelisivat kanssamme ja valmistaisivat luonnoksen,
jonka neuvosto ja kansa voisi hyväksyä." Kalvinin toive saatiin
toimeen ja jo lokakuussa 1541 astuivat "Kirkkojärjestyksen" 168
pykälää Genevessä voimaan. Niiden mukaan piti kirkossa olla
neljä virkakuntaa: pastorit, tohtorit (oppineet), vanhimmat ja
diakonit. -- Kaksitoista "vanhinta", jotka neuvosto ja seurakunta
keskuudessaan valitsivat, ja pastorit muodostivat yhdessä
konsistorin, jolle kuului kirkon johto, tapojen ja opin puhtauden
valvonta ja hairahtuneiden ojentaminen, synnissään pysyvien
ehtoolliselta sulkeminen ja vastahakoisten jättäminen neuvoston
käsiin. Kristillinen elämä joutui ankarien sääntöjen alaiseksi,
vielä ankarampien ja yksityiskohtaisempien kuin edellisellä kertaa.
Konsistori valvoi tapoja ja jumalanpalvelusta. Yhteiskunnallinenkin
laki ja rankaisuoikeus järjestettiin uudelleen ja Kalvin, joka
lakitiedettäkin oli lukenut, oli näissä neuvotteluissa mukana.
Periaate, että kaikki mikä Jumalan edessä on rangaistavaa, on
sitä lainkin edessä, pantiin käytäntöön. Suurin rangaistus oli
keskiajan tavan ja oikeuden mukaan tulikuolema. Tämän lain vaikutus
oli valtava. Konsistorin piti ja se tahtoi käyttää ainoastaan
hengen miekkaa ja lähinnä opettaa ja neuvoa sekä rajoittua
ainoastaan kirkollisiin rangaistuksiin. Mutta näillä kirkollisilla
rangaistuksilla oli itsessään jo vahvasti yhteiskunnallista ja
maallista luonnetta. "Kehoitus Jumalan laupeuden kautta" (Room.
12; Fil. 2), kääntyi usein uhkaukseksi Jumalan vanhurskauden kautta
ja pakotukseksi inhimillisen oikeuden käden kautta. Tyttöä, joka
virren sävelellä lauloi maallista laulua, täytyi vanhempain ruoskia.
Ylhäisen herran täytyi seurakunnalta polvillaan anteeksi pyytää,
kun hän kysyttäessä, miksi ei ollut kirkossa, vastasi: "Onko siellä
tilaa hevoselleni ja minulle?" "Kaunista vapautta", sanoi kerran eräs
rouva, "ennen pakotettiin menemään messuun ja nyt pakotetaan saarnaa
kuulemaan". Aviorikos rangaistiin muutamassa tapauksessa kuolemalla.
Tytär, joka oli lyönyt vanhempiaan, mestattiin. Papin, joka eräälle
tytölle oli tehnyt väkivaltaa, täytyi astua mestauslavalle.
Pastorien ja vanhempien ohella, jotka olivat tapain tuomareina, oli
vielä kaksi muuta virkakuntaa, oppineet ja diakonit. Edellisillä
oli huolenaan koulutoimi, jota Kalvinin aikana paljon parannettiin
muodostamalla kimnaasi ja akatemia, jossa opetettiin etupäässä
teologiaa. Diakonit pitivät huolta köyhistä ja sairaista, ja
laitoksille, joissa näitä hoidettiin, annettiin suurta kannatusta.
Kalvinin hartioille kasaantui äärettömästi työtä ja huolta.
Henkevien ja selvien kirjoitustensa kautta oli hän kaikkien muiden
reformeerattujen henkinen isä, jonka puoleen ylhäinen ja alhainen,
hengellinen ja maallikko kaikissa tärkeissä kysymyksissä kääntyi.
Hänellä oli katsantonsa alla Ranskan, Hollannin Englannin ja
Skotlannin, Saksan ja Puolan reformeerattu kirkko, ja rauhaa hän etsi
ja koetti välittää niiden yhteyttä kaikkialla. Lukemattomia kirjeitä
on hän kirjoittanut ruhtinaille, valtiomiehille, saarnaajille,
seurakunnille, ahdistetuille ja vainotuille. Pakolaisia ja apua
etsiviä otti hän hoitoonsa. Sen ohessa saarnasi hän melkein joka
päivä, piti jumaluusopillisia luennoita ylioppilaille, ranskalaisille
pakolaisille ja kaikille, jotka syvemmältä tahtoivat tulla Jumalan
armoneuvoa tuntemaan. Lisäksi tulivat istunnot, vastaanotot, koti- ja
sairaskäynnit, kirjallinen toiminta. Hän työskenteli tavattoman
nopeaan, melkein valmistamatta, kun hänellä ei ollut siihen aikaa.
Ja kuitenkin on kaikki, mitä hänestä lähti, merkillisen syvää ja
selvää. Tuskin ehti hän nukkua ja syödä. Ainoastaan neljä tai viisi
tuntia hän yleensä makasi. Hiljainen hartaus ja rukous päivää
alkaessa k:lo 5, sitten lukutöitä, k:lo 8 saarna, k:lo 9 luentoja
ja keskustelukokouksia. Sitten laskee hän lepäämään maatessaan
lukeakseen. Mutta korehtuurit, kirjeet, vieraat tekevät alinomaisia
keskeytyksiä. Kymmenenä viime vuotenaan jätti hän päivällisen ja
nautti vain pari kertaa päivässä munan tai vähän lihalientä. Sitten
jatkaa hän lukujaan, heikkouden takia maaten, tekee vieraskäyntejä
ja, milloin aikaa on, lääkärin määräämän kävelymatkan. Iltamyöhällä
istuu hän taas lukupöytänsä ääreen usein puoliyöhön saakka. Mikä
hengen ja tahdon voima kaikkein seurattavaksi! Siinä oli työmies.
Tuon ajan elämän ja Geneven sekä Europan reformeerattujen kirkkojen
kohtalon kaikki langat näyttävät niin sanoakseni yhtyvän tuon
vähäpätöisen miehen aivoissa ja sydämessä. Pyhän raamatun sanassa
eläen ja jokapäiväisessä yhteydessä sen kanssa ollen, toivoo hän,
että siitä tulisi inhimillisen yhdyselämän yleispätevä laki, ja
on vakuutettuna siitä että hän ei toimi omassa nimessään, vaan
Jumalan nimessä, hänen lähettiläänään ja pyhän kirjan selittäjänä.
Siksi pitää hän pyhänä velvollisuutenaan puolustaa oppiaan jokaista
vastustajaa vastaan. Hänen varmuutensa oppinsa jumalallisesta
alkuperästä vahvistui sen kautta, että hänen kirkkonsa uskovilla
oli sama käsitys. Geneveläiset ja tänne tulvehtivat muukalaiset
riippuivat tämän tavattoman miehen huulissa. Mutta eivät kaikki.
Vähitellen nousi taistelu elämästä ja kuolemasta. 9 vuotta, vuodesta
1546 vuoteen 1555, koettivat kaikki mahdolliset henget hävittää
Kalvinin työtä ja yritystä, lujasti järjestettyä kirkkoa -- tähän
maailmaan perustettua Jumalan valtiota. Tahdottiin uuvuttaa ja
karkottaa uskonpuhdistaja vastustuksella ja juonittelemisella. Hän
seisoi vankkana väistymättä hetkeksikään, vaikka hänen henkensä oli
usein vaarassa. -- Meistä tuntuu siltä kuin olisi Kalvin liiaksi
rajoittanut yksilön mieskohtaista vapautta ja menetellyt vastoin
Kristuksen sanaa: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta".
Mutta tuon ajan sukukunta ei ajatellut niin. Vanhurskaat ja
jumaliset olivat ilman epäilyksiä Kalvinin puolella. Taistelu nousi
juuri jumalattomien ja ilkivaltaisten henkien puolelta. Nyt oli
kysymyksessä kirkkojärjestys ja sen pääedustajat, ja nyt oli kaikin
valtion käytettävissä olevin keinoin uhattua järjestystä varjeltava
ja suojeltava.
Vuonna 1544 julkaisi Kalvin kirjasen: "Haaveellista ja raivoavaa
libertiinien lahkoa vastaan, jotka itseään sanovat hengellisiksi".
Tässä ei ollut kysymyksessä myöhemmin saman nimityksen saaneet
valtiolliset, vaan "hengelliset libertiinit", joiden kotimaa on
Hollanti ja joista jo Luther oli varoittanut. Tämä suunta antoi
uudestikastamisliikkeelle viisaustieteellisen muodon, on jonkinlaista
panteismiä, jolle kaikki on jumalaa ja "yli hyvän ja pahan",
opettaessaan: liha on vapaa; sillä luonnonvietti on Jumalan huuto ja
Hengen ääni. Jumala on suuri henki; mutta hän on myöskin aine, joka
on ijankaikkinen, ja yhtä hyvin voidaan sanoa: kaikki henget ovat
hän. Maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei totuutta eikä valhetta;
sillä kaikki lähtee samasta olennosta. Kaiken pitää olla kaikille
yhteistä; omaisuus on rakkauden loukkaamista, on varkautta, laillinen
avioliitto on hullutus j.n.e. Kalvin on sitä vastaan kirjoittaessaan
ja saarnatessaan niin kauhistuneena hengessä, että hän sai moitetta
siitä Navarran kuningattarelta Margaretaltakin, joka yhteen aikaan
oli mielistynyt näihin vapaihin henkiin. Kalvin oli sanonut heitä
"jumalattomaksi joukkioksi, joka kaiken siveellisyyden kumoo".
Kuningattarelle kirjoittaessaan sanoo hän sitten: "Eikö koira hauku,
armollinen rouva, kun näkee herransa kimppuun käytävän, ja enkö minä
huutaisi, kun Jumalan pyhää totuutta ahdistetaan? Teidän ei pidä
toivoa, että enemmän panen arvoa maailman mahtaville kuin Jumalan
kunnialle."
Tämä libertinismin henki oli Geneveenkin juurtunut ja yritti nousta
totuuden ja vanhurskauden todistajia vastaan. Tuokin Ami Perrin, joka
kerran oli Kalvinin ystävä ja yhdessä häntä takaisin toimittamassa,
oli sen saastuttama. Hänen vaimonsa isä Frans Favre oli ennen ollut
urhoollinen soturi ja kunnioitettu kansalainen, mutta nyt Bonnivardin
sanain mukaan "vanha, veltto ja pahan sokaisema". Favren vaimon oli
täytynyt kaupungin läheisyydessä oleva maakartano jättää ja väistyä
erään palvelijattaren tieltä. Sen vuoksi oli mies marraskuussa 1545
käsketty konsistorin eteen, mutta oli hän antanut kolme kuukautta
kulua, kunnes viimein tuli ja selitti, että hän voi taloutensa
hoidon ja johdon antaa kenelle tahtoi. Hänen täytyi mennä vankilaan.
Samoin hänen kevytmielisen tyttärensä Fransiska, rouva Perrinin,
joka oli pannut toimeen kielletyt tanssiaiset ja jonka oli sentähden
täytynyt tulla konsistorin eteen. Anteeksipyynnön sijasta syytti hän
uskonpuhdistajia hänen ja hänen isänsä maineen tahraamisesta, kuten
hän sanoi. Silloin loppui Kalvinin kärsivällisyys ja hän huudahti:
"Eikö tähän Favren perheeseen sitten voi päästä käsiksi? Jollette
tahdo Kristuksen ikeeseen suostua, niin rakentakaa muuanne itsellenne
kaupunki; mutta niin kauan kuin täällä olette, ette voi päästä
laista eroon. Vaikka perheessänne olisi yhtä monta kruunua kuin
on päätä, niin tietää Jumala pysyä herrana." Jonkun ajan kuluttua
rouva Perrin uudelleen vasta oikein tanssi, ja neuvosto antoi käskyn
ottaa hänet kiinni. Hän sai kuitenkin aikaa hypätä hevosen selkään.
Kadulla kohtasi hän Bonnivardin kertomuksen mukaan papin, joka oli
ollut riidassa hänen isänsä kanssa, ratsasti hänet kumoon, iski
sitten kannukset hevosen kupeisiin ja kiiti pois. Hän pääsi isänsä
maatilalle Bernin puolelle, missä hän oli turvassa. Mutta Geneveen
taas tullessaan joutuivat molemmat, isä ja tytär, vankeuteen, josta
heitä ei irti päästetty. -- Tämä asia kuvaa Geneven uskonpuhdistajain
pelottomuutta ja johdonmukaisuutta.
Eräänä päivänä tapaa Kalvin Pietarinkirkon kansliahuoneeseen
tullessaan siellä seuraavasisältöisen lapun: "Sinä ja kannattajasi,
te kirotut papit, menkää matkoihinne, muuten teidät viimeinkin kohtaa
koston miekka; emme kärsi enempää teitä, jotka olette karanneet
munkistoista tänne tyrannivaltanne asettaaksenne". Neuvosto pani
toimeen tutkimuksen ja syylliseksi löydettiin eräs Jaakko Gruet,
jonka puheet tavallisessa keskustelussa jo kauan olivat huokuneet
täydellistä kristinuskon halveksimista. Kotitarkastuksessa ilmeni
uusia todisteita siitä, että Gruet oli hautonut valtiopetosta
tasavallan ajallisia ja ijankaikkisia perustuslakeja vastaan, ja lain
mukaan tuomittiin hänet mestattavaksi.
Huhtikuussa 1546 nähtiin tunnettu neuvosherra, nimeltä Ameaux,
suuren kansajoukon seuraamana, paljain päin, palavat soihdut kädessä
oikeudenpalvelijain kulettamana kiertävän kaupunkia ja lopuksi
avoimella paikalla Jumalalta ja tuomareilta armoa pyytävän. Tätä
sanottiin julkiseksi anteeksi pyynnöksi. Ameaux oli pilkannut
pelastusoppia ja Kalvinia ja hänen vaimonsa oli huonon elämän takia
muutamia päiviä ollut vankilassa. Vankila oli majapaikka, jossa
useimmiten vieraita oli, tosin vain tilapäisesti, sillä tavallisesti
ei siellä kauan oltu. Mutta sinne tultiin aivan vähäpätöisistäkin
asioista, joten kukaan ei voinut olla varma, ettei siellä joskus
täytyisi käväistä.
Vapaat henget eivät tahtoneet sellaiseen kuriin ja rajoitukseen
suostua. Muodostui suoranaisia salaliittoja murhatakseen tai
karkoittaakseen saarnaajat. Yhteen aikaan heitä kadulla liikkuessaan
herjattiin, uhattiin ja viskattiin kivillä. Kalvinin kimppuun
usutettiin koiria, toiset antoivat koiralleen nimeksi Kalvin,
häntä itseään sanottiin Kainiksi. Usein täytyi hänen kuulla huuto:
"Rhoneen hänet!" Mutta hän ei horjunut totuuden ja vanhurskauden
palveluksessa, vaan pysyi siinä minkä oli tehtäväkseen käsittänyt
uskollisena, muotoa katsomatta, peläten ainoastaan Jumalaa,
jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan henkensä. -- Kerran riehui
taistelu oikein kahdensadan neuvoston kokoushuoneessa. Kalvin lähti
saarnaajien kera sinne myrskyä asettamaan. Riehuva kansajoukko
heittäytyy heidän tielleen, saarnaajat kiskaistaan sinne tänne,
Kalviniakin uhataan. Hän astuu neuvossaliin. Silloin vastustajain
raivo vasta oikein pääsee irti; miekkoja vedetään esille. Kalvin
pysyy rauhallisena ja lausui neuvon ja sovinnon sanan. "Jos minut
tahdotaan surmata, olen valmis; jos minut tahdotaan karkottaa,
olen valmis. Koettakaa vaan vielä kerta pelastaa Geneveä ilman
evankeliumia!" Sali hiljenee hiljenemistään. Lopuksi kuuluu ääniä:
"unohdettu, anteeksi annettu, sovittu". Kalvin ja Perrin ojentavat
toisilleen kättä. Yleinen ilo ja noin vuoden rauha ja aselepo seuraa.
Mutta oikeaa rauhaa ei vielä ollut. Vielä kerran puhkesi taistelu,
mikä raivosi noin yhdeksän vuotta ja loppui teokratian ja
evankeliumin lopulliseen voittoon Genevessä. Perrin oli jäänyt
hallituksen johtoon. Vastustuksen nousemiseen oli aiheena Ranskasta
saapuneiden protestanttisten pakolaisten kasvavat joukot, jotka
yleensä saivat kansalaisoikeudet, vahvistivat kalvinistien puoluetta
ja antoivat valtiolle niin vakavan leiman. Usean vanhan, vapaan
kansalaisen mieltä katkeroitti juuri se, että kirkossa käytiin
enemmän kuin koskaan ennen. "Ranskalaiset karkottavat meidät
vielä kaupungistamme", sanoivat he. "Evankeliumin viholliset
ovat ilmeisesti liittoutuneet meitä vastaan", kirjoittaa Kalvin
eräälle ystävälleen. "He nostavat kapinan. Raskas kuorma on
hartioillani. Ilmeisesti tahtoo Herra ottaa pois kaiken ihmistuen,
että luottaisimme yksin häneen." Kapinan puhkeamista oli vielä
pidättämässä uskottomien ja kelvottomien seurakunnasta tai
ehtoolliselta pois sulkeminen, minkä häpeän alaiseksi joutumista
kansa vielä kammosi. Tämän rangaistuksen määräämisoikeus tahdottiin
konsistorilta siirtää maallisille viranomaisille.