JOHANNES KALVIN
Kirj.
Friedrich Oehninger
Suomentanut Väinö Kantele
K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä, 1909.
Kalvinin nuoruus ja vaikutus ennen Geneveen tuloa.
Oli elokuu vuonna 1536 Geneven kaupungissa, kauniin Sveitsin
alppijärven lounaiskolkassa. Sinne oli saapunut matkustaja, joka
aikoi Baseliin ja poikkesi majataloon yöksi. Hänen tarkotuksensa
oli jo seuraavana aamuna jatkaa matkaansa, Vaikka vasta 27-vuotias,
oli hän jo kuuluisa kirjailija ja hänen nimensä sentähden
laajalti tunnettu erään kristinuskon oppikirjan tekijänä. Muuan
geneveläinen saarnaaja, kuuli muukalaisen saapumisesta ja meni
häntä tervehtimään. Hän tapaa laihan, kalpean, sairaloisen miehen;
mutta silmästä ja korkealta otsalta välkähtää salama, kirkas ja
terävä kuten välkkyvä teräs. Siinä on Juhana Kalvin Noyonista
Pohjois-Ranskasta. Miestä katsellessa selviää Farelille: "Tässä on
kohtalon sinulle suoma ase, joka voi Genevessä riehuvan myrskyn
asettaa ja saattaa kiihottuneet joukot järjestykseen". Kaupungin
muurien sisällä oli jo joitakin vuosia riehunut taistelu, joka
laadultaan oli sekä valtiollinen että uskonnollinen. Savoijan
herttuan valtiollinen ijes oli murrettu, samoin paavikunnan ijes, ja
jo pari vuotta oli Genevessä vaikuttanut; mutta nyt ei kansa enää
tahtonut tietää mistään ikeestä, ei Jeesuksen ikeestäkään. Kuten
paiseesta lääkärin terveyttä tuovalla veitsellään siihen koskettua
pulpahtaa märkää, niin oli Genevessäkin kaikki se kurittomuus ja
jumalattomuus päässyt valloilleen, mitä siihenastinen ulkonainen
kirkollisuus oli helmassaan kantanut. Kansa oli Farelin sinne tultua
suostunut evankeliumiin; mutta kävi, kuten niin usein käy (Luuk.
11: 24-26): karkoitettu saastainen henki palasi ja otti mukaansa
seitsemän muuta, häntä pahempaa henkeä, niin että viimeinen tila oli
pahempi kuin ensimäinen. Jumalattomuus ja pahuus kasvoi ja asettui
evankeliumin ääntä vastaan, ja hengenheimolaisineen, vaikka panivat
kaikki voimansa liikkeelle, eivät kyenneet asiaa auttamaan. Missään
ei hyvä tahtonut ottaa pysyvää muotoa. Järjestäminen ei onnistunut
Farelille, vaikka evankeliumille voittaminen oli loistavasti mennyt.
-- "Kalvin, Kalvin on se mies, joka siihen pystyy", sanoi Farel
itsekseen miestä ensi kertaa nähdessään.
Ja kaikesta vastustelemisesta huolimatta kiinnitti hän Kalvinin
Geneveen; ja Jumala, jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme,
on käyttänyt Kalvinia, jolla itsellään oli kokonaan toisenlaiset
aikeet, tehdäkseen Genevessä työn, mikä muutaman vuoden kuluttua pani
hämmästymään nekin, jotka asiasta saivat yksinkertaisen tiedonannon.
Muutamassa vuodessa tapahtunutta suurta muutosta, minkä Kalvinin
tulo Genevessä sai aikaan, kuvaa meille kapusiinikenraali Bernardino
Ochino, joka v. 1542 tuli Geneveen jätettyään evankeliumin tähden
loistavat tulevaisuuden toiveensa ja kunniapaikkansa sekä ihanan
isänmaansa Italian. Muutaman viikon Genevessä oltuaan kuvaa hän
Kalvinin kaupungista saamaansa vaikutusta seuraavasti:
"Täällä saarnaavat oivalliset kristityt päivät päästään puhdasta
Jumalan sanaa. Lakkaamatta luetaan ja selitetään pyhää raamattua,
puhutaan julkisestikin siitä, ja jokainen saa tuoda esiin, mitä
hänelle pyhä henki antaa, ihan kuin ensimäisessä seurakunnassa.
Joka päivä pidetään yhteiset rukoukset ja hartaushetket, pyhäsin
selitetään katkismusta ja opetetaan nuorisoa sekä muita vielä
opetusta kaipaavia. Kirousta ja pilkkaa ei kuule; ilkivaltaisuutta,
ryöväystä, aviorikosta ja saastaista elämää ei täällä löydy, kuten
monessa muussa paikassa, missä ennen olen oleskellut. Parittelijoita
ja irstaita naisia ei ole. Ihomaalia ei täällä tunneta ja kaikki
ihmiset ovat soveliaasti puetut. Onnenpeliä ei harjoiteta.
Hyväntekeväisyys on niin suuri, että köyhien ei tarvitse kerjätä.
Veljellisesti kehottaa toinen toistaan, kuten Kristus meitä on
opettanut. Oikeusriitoja ei esiinny, ei mitään virankaupustelijoita,
ei murhia eikä puolueita ole, vaan sulaa rauhaa ja sovinnollisuutta.
Toiselta puolen ei täällä ole kirkoissa urkuja, ei kellojen ääntä,
ei taiteellisesti sovitettua laulua, ei palavia vahakynttilöitä
eikä lamppuja, ei pyhäinjäännöksiä, kuvia, kuvapatsaita eikä
messupukuja, ei ilveitä eikä kylmiä juhlamenoja. Kirkot ovat kaikesta
epäjumalanpalveluksesta puhdistetut."
Kuva on tosin monta kertaa vähän muuttunut, niin että voi saada
toisenlaisiakin vaikutelmia kuin Ochino v. 1542. Yhtä kaikki tämä
uskonpuhdistuskaupungissa syntynyt uusi elämä ei ollut mikään pian
sammuva tulen leimahdus, vaan kesti vuosisatoja. Siitä todistaa
württembergiläinen Valentin Andreae, innokas luterilainen, joka sata
vuotta myöhemmin kirjottaa: "Genevessä ollessani huomasin jotain
erittäin tärkeää, mitä en koskaan unohda, jota koko elämänikäni
tulen ikävöimään. Paitsi täydellisen vapaavaltion muotoa on
tasavallalla vielä erikoisena kaunistuksena oikeusistuin, joka
valvoo kansalaisten elämää ja pienimpiinkin harha-askeleihin käy
käsiksi. Sen kautta estyy kaikki, mikä kristillistä elämää häiritsee,
mikä syntiin viettelee tai mikä lihallista kevytmielisyyttä
palvelee, kaikki sellaiset leikit, puheenparret, kiemailu, viha,
riita, petos, ylellisyys, laiskuus, raakuus, jumalallisten asiain
halveksiminen, puhumattakaan suuremmista rikoksista, jotka täällä
ovat aivan tavattomia ja melkein kuulumattomia. Sellainen puhtaus
kaunistaa kristinuskoa aivan erinomaisesti, on jotain siihen niin
oleellisesti kuuluvaa, että sen puutosta meillä ei voida kyllin
valittaa, ja pitäisi kaikkien kunnollisten ihmisten työskennellä sen
aikaansaamiseksi. Jollei opin eroavaisuus erottaisi minua Genevestä,
olisi tapain sopusointu sitonut minut tähän kaupunkiin".
* * * * *
Luokaamme aluksi silmäys sen miehen entisiin vaiheisiin joka Geneveen
tultuaan siellä niin suuret henkiset ja siveelliset muutokset sai
aikaan.
Juhana Kalvin tai, kuten hänen nimensä oikeastaan kuului, Jean
Chauvin syntyi 10 p. heinäk. 1509 Noyonissa, Picardien maakunnassa
Pohjois-Ranskassa. Isänsä Gerard Chauvin oli arvossa pidetty
virkamies, Noyonin kreivikunnan ylikantomies ja hiippakunnan
sihteeri. "Minulla on ollut jotenkin ankara isä, mutta siitä
iloitsen", sanoi Kalvin myöhemmin puhuessaan saamastaan
kasvatuksesta. Isällä oli periaatteena, että suurta rakkautta lapsiin
on ihmisen pikemmin koetettava salata, jotteivät lapset siitä saisi
vahinkoa. Älykkään ja kunnioitettavan isän ankaruuteen yhtyi äidin
melkein tuskaloinen hurskaus, ja näin ei nuori Kalvin jäänyt huonolle
kasvatukselle. Hänen annettiin usein polvistuen rukoilla paljaan
taivaan alla, jotta hänessä heräisi kunnioitusta korkeinta kohtaan.
Opetuksen ja kouluutuksen puolesta ei pitänyt mitään puuttua tältä
erinomaisen lahjakkaalta pojalta, josta toivottiin etevää pappia. Hän
nautti samaa opetusta kuin erään aatelismiehen, piispan sukulaisen
pojat. Lukukuluihin etsi isä kannatusta ja saikin, kun poika jo
kaksitoistavuotisena sai kappalaisen paikan ja erään hengellisen
vihkimyksen, tonsuurin. Niin järjetöntä kuin tämä olikin, ei se
siihen aikaan ollut tavatonta; annettiin virka sijaiselle ja haltija
itse sai nauttia tulot.
Sen jälkeen sai nuori Kalvin kaksi vielä tuottavampaa palkkapitäjää,
joiden tuloilla hän jatkoi lukujaan Pariisissa. Siellä osotti hän
kahdessa koulussa niin paljon intoa ja kykyä, että jätti kaikki
toverit jälkeensä. Heidän peleillään ei ollut häneen vetovoimaa;
heidän hullutuksensa saivat hänestä vakavan nuhtelijan, josta hän
sai pilanimen "akkusatiivi" (accuser = syyttää). Tässä oli kuitenkin
vähemmän syytöstä ja enemmän kiusotusta tai kunnioitusta tämän
vakavan toverin etevyyden tähden. Eräs hänen ystävistään sanoi:
"Kuivassa, heikossa ruumiissa oli jo kypsynyt, voimakas henki,
ripeä vastaamaan, rohkea hyökkäämään, suuri paastoomaan, jota hän
teki alituista päänpakotustaan karkottaakseen tai jotta henki olisi
vapaampi, jotta hänen kirjoituksensa, lukunsa ja ajattelemisensa
paremmin sujuisi. Hän puhui vähän ja ainoastaan vakavia ja sattuvia
sanoja: koskaan ei hän yhtynyt seuraa pitämään; aina oli hän
sulkeuneena itseensä".
Kalvinin ollessa 18-vuotias, muutti isä mieltään poikansa
kutsumukseen nähden; joka tahtoi rikkaaksi ja mahtavaksi, sen oli
tultava lakimieheksi, ajatteli hän ja lähetti poikansa Orleansin ja
Bourgesin kuuluisiin oikeuskouluihin, missä tämä heti kävi käsiksi
oikeustieteeseen samalla ahkeruudella ja innolla, millä hän ennen
oli tutkinut vanhoja kieliä, matematiikkaa ja filosofiaa. Nuori
ylioppilas tuli pian niin huomatuksi, että hänen usein täytyi
olla opettajainsa sijaisena. -- Mutta Bourgesissa aukesi Kalvinin
hengelle uusi maailma. Siellä eli ja opetti silloin Melchior Volmar,
kreikankielen professori, jonka Ranskan kuningas Frans I oli Saksasta
kutsunut pitämään luentoja Homerosta, Demostheneesta ja Sofokleesta,
mutta joka kaikessa hiljaisuudessa tutustutti nuoria ystäviään
erääseen paljon tärkeämpään kirjaan, joka silloiselle maailmalle oli
aivan tuntematon. Tähän kirjaan, raamattuun, oli hän isänmaassaan
tutustunut ja Lutherin kautta oppinut sitä ymmärtämään. "Tässä on",
sanoo hän, "vastaus kaikkiin kysymyksiin, pelastuskeino kaikkiin
epäkohtiin, tässä on rauha kaikille rauhattomille sieluille, sekä
oppineille että kansalle". Kalvin ei tutustunut raamattuun ainoastaan
opettajansa Volmarin kautta, vaan myöskin ystävänsä Robert Olivetanin
kautta. Kuten muutkin sen ajan oppineet ja kansat, hämmästyi
hänkin tavattomasti aukaistessaan kirjojen kirjan. Halu lukea ja
ilo uskonnon kirjan omistamisesta oli niin suuri, ettei hän moneen
päivään tahtonut syödä eikä juoda. Mutta miten ihania näköaloja
hänelle valkenikin, riippuvaisuus roomalaisesta kirkosta ja hänen
tähänastinen käsityksensä tuotti hänelle kuitenkin pitkän, vaikean
taistelun.
Kuten Lutherille, niin nousi Kalvinillekin herännyttä omaatuntoa
ja sen vaatimuksia vastaan ääni, joka sanoi: "Sinäkö yksin viisas
olisit ja olisiko kirkko todellakin erehtynyt? Eikö ole parempi
hylätä omat tutkimukset ja sokeasti alistua viisaiden johtoon? Mitä
varten syöstä itseään sellaiseen levottomuuteen ja vaaroihin, josta
ei muuta palkkaa ole kuin vainoa?" Edelleen oli Kalvin, kuten hän
itsekin myöntää, arka ja vaaroja väistelevä luonteeltaan. Jollei
armo olisi häntä auttanut, jollei hänelle olisi ollut tärkeintä olla
kuuliainen totuudelle, velvollisuudelle ja korkeimman tahdolle, ei
hänen pelkäävä, kaikkia vaaroja tähyelevä luonteensa olisi koskaan
askeltakaan edemmä astunut.
Mutta rauhaa ei Kalvin näin horjuessaan saanut, ja hänen tuskansa
vain kasvoi, kun hän Sauluksen tavoin yritti potkia tutkainta
vasten, vaikka silloisen kirkon turmelus ja raamatunvastaisuus ja
julkisesti ilmenevä epäjumalanpalvelus oli hänelle selvinnyt ja
hän oli nähnyt pyhistä marttyyreistä, miten he uuden ja kuitenkin
vanhan evankeliumin kautta kykenivät elämässä ja kuolemassa Jumalaa
kirkastamaan. Tällainen oli esim. pariisilainen kauppias de la
Forge, jonka luona Kalvin peräydyttyäänkin vielä jonkun aikaa oli
asunut, ja joka myöhemmin uskonpuhdistusintonsa kautta joutui
vainoojain käsiin. Maailmankaupunkiin, jonne kaikki kerääntyi, mikä
maailmassa korkealle tavotteli, sinne oli Kalvin palannut tullakseen
huomatuksi tiedemiehenä ja ehkäpä paetakseen omantuntonsa ääntä,
joka Orleansissa ja Bourgesissa hänelle ei enää rauhaa antanut.
Mutta hänen kävi kuten Augustinuksen, joka uskollisen äitinsä luota
pakeni Roomaan päästäkseen erilleen Jumalasta, jonka käsiin hän
juuri Italiassa joutui. -- Totuuden todistajain parvi painoi yhä
raskaammin häntä, kunnes hän antausi. 1533 tapahtui hänen äkillinen
kääntymisensä, "Kun sydäntäni", sanoo Kalvin itse "jo kauan oli
valmistettu vakavimpaan koetukseen, näytti totuuden täydellinen
tunteminen minulle yhdellä kertaa kuten kirkas valo erhetysten
kuilun, johon olin vyörynyt, synnin ja häpeän, mistä olin saastunut".
Mutta tämä murhe muuttui äkkiä suureksi iloksi. Hän voi elävässä
uskossa tarttua Kristuksessa tarjona olevaan pelastukseen. Hänen
vaakunansa -- käsi, jonka sydän ojentaa, -- kuvasi hänen päättävää
antautumistaan Jumalalle. "Jumala on äkkiä vaikuttanut, äkisti
alistanut sydämeni kuuliaiseksi tahdolleen." Siitä pitäen ei hän
koskaan ole armotilaansa epäillyt.
Kalvinissa tapahtui täydellinen muutos. Pelkäämättä ja epäröimättä
astui hän eteenpäin. Hänelle selvisi, ettei hän pyhässä innossa
kirkon erehdyksistä ja väärinkäytöksistä luopuessaan silti
mitenkään vastenmielisyydestä eronnut kirkosta. Kohta saikin hän
tilaisuutta seurata käskyä. "Kun sinä kerran palajat, niin vahvista
veljiäsi" (Luuk. 22: 32). Pariisin uskovaiset keräytyivät nuoren
oppineen ympärille, jonka Kristus ja hänen evankeliuminsa niin
voimakkaasti oli vallannut. Miten paljon Kalvin rakastikin ja
etsikin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, hänet tavattiin kuitenkin, ja
jokaisesta yksinäisestä paikasta tuli hänelle koulu. Kerrotaan, ettei
kukaan voinut kuulla häntä sanan sattumatta sydämeen. Usein lopetti
hän saarnansa lauseella: "Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla
meitä vastaan". (Room. 8.)
Kohta kun Kalvin oli kääntynyt ja alkanut toimia Pariisin
evankeelisten piirissä, täytyi hänen paeta tästä kaupungista.
Siihen oli aiheena eräs juhlatilaisuus. Hänen ystävänsä Cop,
lääketieteilijä, joka oli yliopiston rehtorina, sai vanhan
tavan mukaan Pyhäin miesten päivän juhlana pitää puheen. Kalvin
valmisti sen hänelle ja käytti aihetta puhuakseen kirkollisten
tekojen ansiollisuutta vastaan ja vanhurskauttamisesta uskon
kautta Kristukseen. Kuulijakunta hämmästyi, korkeakoulu julmistui,
oikeusviranomaiset aikoivat sekaantua asiaan. Cop pakeni Baseliin.
Nyt tahdottiin käydä käsiksi hänen salaiseen rikostoveriinsa,
joksi Kalvinia arveltiin. Saatuaan varoituksen pääsi hän
huoneensa ikkunasta pakoon, pelastautui erään viinitarhurin
taloon laitakaupungilla ja sieltä tämän pukeissa, kuokka olalla
pujahti Pariisista kenenkään tuntematta. Eräs normandialainen
ystävä, du Tillet, otti hänet vieraakseen, piti häntä luonaan
vuoden, antoi kirjastonsa hänen käytettäväkseen ja tuli vieraansa
kautta evankeeliseen uskoon. Eräässä luolassa kuuluu Kalvin usein
saarnanneen ja jakaneen Herran ehtoollista. Erään roomalaisen messun
kannattajan keskeyttämänä kerrotaan hänen kerran huudahtaneen: "Kun
minulta tuomiopäivänä kysytään, miksi en siihen ottanut osaa, voin
sanoa: Herra, et ole sitä käskenyt. Tässä on lakisi, raamattu, jonka
minulle olet antanut; siinä en ole huomannut mitään muuta uhria kuin
sen joka ristin alttarilla on teurastettu." (Hepr. 9: 44.) Silloin
tällöin on Kalvin näissä kokouksissa keskellä puhettaan innostuksen
valtaamana vaipunut polvilleen rukoillakseen Jumalan siunausta läsnä
oleville, itselleen ja koko Ranskanmaalle.
Ranskassa näytti yhteen aikaan päivä valkenevan ja evankeelisen
vapauden aika koittavan. Kuningas Frans I:n sisar, Navarran
kuningatar Margareta oli evankeliumille ja uskonpuhdistukselle
suosiollinen ja tuki sitä missä voi. Hänen hovissaan oleskeli
80-vuotias Faber Stapulensis, joka jo aikaa oli viitannut uskon ja
kirkon uudistukseen, joka evankeliumin kautta tulisi tapahtumaan.
Hänen ollessaan Pariisin yliopiston professorina oli hänen
ympärilleen kokoontunut monta samanmielistä oppilasta, m.m. Meauxin
piispa Briconnet. Huikentelevainen ja aistillinen kuningaskin,
joka väliin vainosi puhdasta evankeliumia, väliin sillä koreili,
kirjoitti esim. kerran Melanktonille, että hän tulisi Pariisiin
tuomaan sinne uskonpuhdistusta. Kuninkaaseen ei ollut luottamista.
Kun Kalvin kerran pakopaikastaan uskalsi Pariisiin, eivät siellä
asiat olleet omiaan häntä rohkaisemaan. Rajut, hurmahenkiset
ainekset, kiihkoiset uudestikastajat pitivät peliään uskovaisten
piirissä, ja eräänä aamuna -- 14 p. lokakuuta 1534 -- nähtiin
kirkkojen ja palatsien seinämillä, jopa kuninkaallisen hallituksen
ovellakin lentolehti, jossa ankarin ja kiukkuisin sanoin käytiin
paavilaisen messun "inhottavien ja suurten väärinkäytösten" kimppuun;
"oli pahinta Kristuksen ruumiin häväisemistä, kun ajateltiin hänen
olevan taikinapalasessa, joka ehkä joutui hämähäkkien ja hiirien
ruuaksi". -- Sellainen uhkamielisyys loukkasi syvästi katolilaisten
tunteita ja sai kuninkaan raivoihinsa. Seurauksena oli joukottain
oikeushaasteita, vankilat tulivat täyteen epäluulon alaisia syyllisiä
ja syyttömiä. Moni Kalvinin läheisimmistä, kuten jo mainittu innokas
evankeelinen de la Forge, odotti vankilassa ankaraa rangaistusta.
Frans I puhui ja toimi niinä päivinä yhtä hirveästi kuin myöhemmin
Filip II Espanjassa ja entisinä aikoina Nero. Kuusi polttoroviota
rakennettiin eri paikkoihin kaupunkia, ja kuusi evankeelista,
joukossa de la Forge, vietiin, ei kuitenkaan yksinkertaisesti
poltettavaksi. Heidät laskettiin pitkään tankoon sidottuina tuleen,
sitten taas nostettiin ylös, sitten taas laskettiin, kunnes he
hitaasti paistuivat. Kuusi kertaa kävi kuningas itse iloitsemassa
tästä pirullisesta näytelmästä; mutta ei hän yhdessäkään marttyyrissä
tavannut pienintäkään heikkouden tai katumuksen merkkiä; "he kuolivat
kaikki uskon kuninkaina murhakuninkaan silmäin edessä".
Nyt ei Kalvinin auttanut enää Ranskassa viipyä: ikävä ja tuska
sydämessä jätti hän isänmaansa. Jo aikaisemmin oli hän luopunut
palkkapitäjistään. Kaksikymmenviisivuotisena oli hänet Navarran
kuninkaan hovissa esitetty vanhalle, kunnianarvoiselle Faber
Stapulensikselle, ja tämä oli ennustanut Kalvinista tulevan aseen,
jonka kautta Herra pystyttää valtakuntansa Ranskassa. Tämä kyllä
jossain mielessä toteutuikin, mutta ei suoranaisesti, vaan kuitenkin
Kalvinin toimesta, vaikka kaukaa. Vuoden vaihteessa 1534-1535
läksi hän vaeltamaan ja saapui Baseliin, missä jo oli järjestetty
evankeelinen seurakunta. Siellä toivoi hän saavansa hurskasten
oppineiden miesten seurassa antautua rauhassa jumaluusopillisiin
tutkimuksiinsa. Capito opetti hänelle hepreaa ja lukuhuone oli hänen
mielipaikkansa.
Täällä syntyi Kalvinin kuuluisin teos: "Kristinuskon opetus"
(Institutio religionis christianse), parhain ja aikanaan täydellisin
uskontieteen oppikirja ja uskonpuhdistusohjelma. Ensi painos siitä
ilmestyi 1535 ja viimeinen Kalvinin kädestä 1559, ja on sitä näinä
24 vuotena alituisesti paranneltu ja lisätty, lukujen noustessa
kuudesta kahteenkymmeneen. Teos on voimallinen Jumalan valtakunnan
esitaistelijan kynästä lähtenyt nerontuote, kauniskielinen,
syvällisiä ajatuksia ja suurta oppia sisältävä, järjestetty, tarkkaan
yhtäjaksoinen kristinopin esitys. Kirjassa on uskonpuhdistusoppi
koottu järjestelmään ja on se reformeerattujen kirkkojen
käytännöllisen rakennuksen pohjana. Siitä alkaa länsimaisessa
kirkkohistoriassa uusi jakso.
Suurenmoisesti vaikuttava on esipuhe. Siinä omistetaan kirja Ranskan
kuninkaalle Frans I:lle, jota kehoitetaan tutkimaan valtakunnassaan
peräti väärin käsitettyä ja vainottua evankeliumin puhdasta oppia,
lakkauttamaan vainot ja alistumaan jumalalliseen totuuteen.
"Kuninkaan tekee kuninkaaksi se että hän tietää: minä olen Jumalan
palvelija, hänen asettamansa hänen valtakuntaansa hoitamaan. Ken ei
tässä mielessä hallitse ja kellä ei ole päämääränä hallituksellaan
Jumalan kunniaa edistää, se ei ole kuningas, vaan rosvoliiton
päämies. Pahasti erehtyy se, joka toivoo pitkällistä menestystä
valtakunnalle, missä ei Jumalan valtikka, nimittäin hänen pyhän
sanansa kautta, saa hallita. Me evankeeliset tunnustamme kyllä
Jumalan edessä olevamme kurjia ja halpoja syntisparkoja, maailman
hylkyjä, niin ettei meillä mitään muuta kerskattavaa ole kuin Jumalan
laupeus, jonka kautta pelastuneet olemme. Siitä huolimatta on oppimme
ylhäistä ja ihanampaa kuin kaikki maailman valta ja kunnia. Sillä se
ei ole meidän, vaan elävän Jumalan ja hänen Kristuksensa. Älä usko,
kuningas, herjaajia, että tämä 'uusi evankeliumi', kuten he sanovat,
tarkottaa kumousta ja paheiden vallalleen päästämistä! Onko kukaan
meidän keskuudessamme kuullut kapinallista sanaa? Ja pitäisihän
elämämme olla kaikille herjaajillemme siveyden, hyvyyden, laupeuden,
kohtuullisuuden, kärsivällisyyden ja kaikkein hyveiden esikuvana.
-- Tarkotukseni oli tätä kirjaa kirjoittaessa taivuttaa sydäntäsi
ainakin kerran kuuntelemaan asiaamme. Mutta jos viholliset saavat
sinun estämättäsi ahdistaa meitä vankeudella, kidutuksilla, miekalla
ja tulella, niin kärsimme kuten teurastettavat lampaat loppuun asti
kestäen kärsivällisinä ja pannen toivomme Herran väkevään käteen.
Hän ilmestyy aikanaan kurjia lunastamaan ja tuhoomaan vainoojat.
Herra, kuningasten kuningas, vahvistakoon asemasi vanhurskaudessa ja
korottakoon istuimesi totuuden kautta! Baselissa 1 p. elok. 1535."
Aijomme myöhemmin palata tarkastamaan kirjan varsinaista sisältöä.
Kalvinin heikko ruumis oli paljosta henkisestä työstä niin
heikentynyt, että hän tarvitsi erityistä virkistystä. Hän lähti yli
Alppien Italiaan Ferraran ruhtinaan hoviin, missä ruhtinaan oppinut,
uskossa elävä ja lujaluonteinen puoliso Renata (synt. 1510) oli
ranskalaisista pakolaisista muodostuneen seurakunnan keskuksena. Pian
oli Kalvin seurakunnan paimen ja opettaja, ja erittäinkin ruhtinatar
oli hänelle kiitollinen opittuaan hänen kauttaan entistä selvemmin
evankeliumia käsittämään. Oleskelu Ferrarassa tuli lyhytaikaiseksi,
kun vaino ja epäluulo tämänkin piirin hajalle sai. Kalvin pysyi
kuitenkin koko elämänikänsä kirjeenvaihdossa ruhtinattaren kanssa,
varoittaen ja vahvistaen häntä. Viimeinen ranskalainen kirje,
jonka hän saneli, oli Ferraran herttuattarelle osotettu. Kalvin
jätti Italian surkumielin, kun ei ollut saanut aikaan tässä maassa
evankeliumin levittämiseksi niin paljon kuin olisi toivonut. "Menin
Italiaan", sanoi hän usein, "mennäkseni uudelleen". -- Ihminen
päättää, Jumala säätää.
Kalvin aikoi käydä muutamien perheasiain takia Ranskassa ja
sitten taas palata Baseliin jatkamaan hiljaista opiskeluaan.
Sotalevottomuuksien takia täytyi hänen kiertää Geneven kautta, missä
hänet kertomuksemme alussa näimme elokuussa 1536.
Ensi vaikutus Genevessä; taistelu ja tappio.
Genevessä oli ennen Kalvinin tuloa tapahtunut kaksi vallankumousta,
valtiollinen ja uskonnollinen. Vuosisatoja oli hallitusvalta ollut
jaettuna kolmelle mahdille: yksi oli kaupungissa asuva piispa, toinen
Savoijan herttua, joka maaherransa kautta oli ylimpänä tuomarina ja
sotaväen päällikkönä, ja kolmanneksi porvaristo itse, joka noista
kahdesta valtiomahdista huolimatta tunsi itsensä vapaavaltioksi ja
valitsi kokouksissaan hallintovirkamiehistön ja neljä pormestaria.
Savoijan ruhtinaat koettivat usein päästä yksin hallitsemaan,
mutta kohtasivat aina lujaa vastarintaa kaupungin puolelta.
Vaarallisemmaksi muodostui asema, kun Savoijan herrat Rooman avulla
onnistuivat saamaan piispanviran perittäväksi sukuunsa. Silloin
koettivat kaupunkilaiset saada turvaa Sveitsin valaliittolaisilta,
erittäinkin Berniltä. Ja kun Savoijan herttua sellaisen liiton
selitti kapinaksi, antoi teloittaa sen hommaajat ja vuosikauden
Geneveä kuritti ja hävitti, niin muuttui asema kohta hänen
lähdettyään taas: kansanvaltainen hallitus asetettiin ja kaupunki
varustettiin puolustuskuntoon. Ja kun mielet alkoivat horjua, niin
rohkaisivat heitä taas mahtavan Bernin lähettiläät; olivathan he
seitsemässä taistelussa valaliiton etupäässä voittaneet Saksan
keisarin, Grandsonin ja Murtenin luona tuhonneet Burgundin herttuan,
Novaran luona voittaneet Ranskan kuninkaan! Kaikki Savoijan herttuan
yritykset raukesivat; vuodesta 1526 on Geneve ollut valtiollisesti
vapaa kaupunki.
Kirkollisessa suhteessa oli se tosin vielä piispan alaisena, jolla
oli valtiollistakin valtaa. Mutta tämänkin vallan piti murtua. Sitä
järkyttelivät osittain berniläiset, jotka kaikkialla, mihin heidän
valtansa ulottui, koettivat saada uskonpuhdistusta toimeen, osittain
hengellisten virkojen kantajat itse väärinkäytöksillään ja huonolla
elämällään. Tiedämme kansan tehneen rynnäkön piispan palatsiin
vapauttaakseen kunniallista tytärtä, jonka prelaatti avoimelta
kadulta oli ryöstättänyt. On tehty rynnäköitä luostareihin, mihin
naisia on houkuteltu ja laahattu. Porvaristo katkeroitui yhä, enemmän
hengellistä säätyä vastaan -- Genevessä oli sadoittain pappeja ja
munkkeja -- ja Genevessä käyvät berniläiset moittivat julkisesti
pappeja heidän hurjasta elämästään ja yllyttivät geneveläisiä olemaan
välittämättä paastokäskyistä ja kirkollisista säädöksistä. Mutta
mistä apu tulisi? Miten pahan esimerkin saastuttama kaupunki taas
pääsisi kuriin ja järjestykseen? Vangittu Bonnivard, joka Geneven
vapauden vuoksi jo paljon oli kärsinyt, sanoi geneveläisten hänen
ajatustaan kysyessä: "Te tahdotte parantaa kirkkonne? No, se on
kyllä tarpeen sekä oppiin että tapoihin nähden. Sanotte pappien ja
munkkien olevan vain aviorikkojia, pelureita ja juomareita; mutta
te ette ole hiuksen vertaa heitä parempia. Neuvoni on: jollette
itse vilpittömästi tahdo parannusta tehdä, niin antakaa pappien
olla rauhassa; samanlaisethan soveltuvat aina yhteen; mutta jos
tahdotte kirkkonne parantaa, niin tehkää itse parannus ja kutsukaa
evankeelisia saarnamiehiä." -- Jälkimäinen vaihtoehto hyväksyttiin.
V. 1532 saapui Wilhelm Farel Geneveen Bernistä lähetettynä, ja nyt
alkoi taistelu vanhan roomalaisen kirkollisuuden ja uskonpuhdistuksen
evankeliumin välillä: -- taistelu, joka monen myrskyisen kohtauksen
jälkeen loppui siihen, että elokuussa 1535 katolinen jumalanpalvelus
kaikissa muodoissa lakkautettiin ja Bernin ja Zürichin mallin
mukainen jumalanpalvelusjärjestys juhlallisesti otettiin käytäntöön.
Farel oli tulinen eteläranskalainen (synt. 1489), joka muinoin
oli nauttinut hurskaan ja viisaan Faber Stapulensiksen opetusta
ja Ranskasta karkoitettu "uuden" evankeliumin intoilijana.
Valtavalla puhetaidollaan voitti hän sieluja, mutta voitettujen
johtamiseen, järjestämiseen ja hallitsemiseen ei hänellä ollut kyllin
kärsivällisyyttä ja viisautta. Siksi oli tuo piispasta ja herttuasta
vapautunut ja vapauden nautinnosta huumautunut Geneve kuohuva
sekoitus, jota Farel, vaikka hänellä oli toisiakin evankeelisia
saarnaajia apunaan, ei pystynyt ohjaamaan. Olemme jo ennen saaneet
luoda silmäyksen asemaan. Olemme nähneet, miten Farel v. 1536
Kalvinissa näki taivaan lähettämän enkelin ja avun, Geneveä varten
määrätyn miehen, ja vannotti häntä jäämään. Kalvin ei tahdo, hänellä
on monta vastaväitettä; hän oli vielä nuori mies, käytännöllisyyttä
puuttui, tahtoi jatkaa lukujaan, vaikuttaa kirjallisella työllä eikä
tahtonut sitoa itseään yksityisseurakuntaan; hän tahtoi vetäytyä
hiljaisuuteen, hänen lukunsa olivat kaukana päämäärästään. -- Silloin
valtaa Farelin pyhä viha ja korottaen kättään ja ääntään huutaa hän
Kalvinille: "Mitä, lukusi? Sanon sinulle Jumalan nimessä: jos sinä
kirkon näin suuressa hädässä ollessa kieltäydyt meitä auttamasta
ja etsit itsellesi enemmän kuin Kristukselle, niin kiroaa Jumala
sinun lukusi." -- Silloin murtui Kalvinin vastustus. Jumalan käden
tapaamana antautui hän. Kuuliaisena hänelle, jolle hän kääntyessään
oli antautunut, heitti hän omat suunnitelmansa ja jäi Geneveen. Hän
sai kokea, mitä kaikki voimme kokea: "Toinen vie sinut mihin et
tahdo" (Joh. 21). -- Hän sai kokea myöskin, mitä mekin, että mitä
enemmän me mieliharrastuksiamme ja omia suunnitelmiamme heitämme
kieltäen itsemme velvollisuuden vaatiessa, sitä myöten siunaantui
meille tietoa ja viisautta ja hedelmää kantavaa elämää. Elämä on
ihmisten valo; elämä kulkee edeltä, ja Herran työhön ei tarvitse
edeltäpäin tulla valmiiksi.
Kaikessa hiljaisuudessa alkoi Kalvin Genevessä työnsä ja jäi melkein
huomaamattomaksi 20 vuotta vanhemman Farelin rinnalla, joka siellä
oli roomalaisvallan muuriin läven murtanut. Farelilla oli kuitenkin
melkein taikauskoinen kunnioitus nuorta virkatoveriaan kohtaan. Tämä
vanhemman uskonpuhdistajan ehdoton mukautuminen nuoremman tahtoon
kuvaa sen miehen henkistä etevyyttä, joka tästä puoleen yhä enemmän
ja enemmän otti käteensä Geneven kohtalot. Aluksi rajoitti Kalvin
toimintansa julkisiin raamatullisiin luentoihin ja oli jonkun aikaa
viratta ja palkatta. Sitten valittiin hänet saarnaajaksi, menestyi
siinä toimessa hyvin ja kotiutui pian uudessa maaperässään. Kun
hän ensi kerran oli saarnannut, juoksi kansaa laumoittain hänen
asunnolleen vakuuttamaan hänelle tyytyväisyyttään. Kalvin voi tuskin
pidättää kyyneleitään ja hänen täytyi niille, jotka ensi päivänä
eivät olleet kuulemassa, luvata seuraavana päivänä taas saarnata.
Uusi vetää puoleensa; kuitenkaan ei tässä ollut vain uutuus; vielä
hänen vanhanakin ollessaan annettiin hänestä todistus, että häntä
kuunneltiin kaikkein mieluimmin. Kuten kansa, niin oli neuvostokin
häneen ihastunut.
Mutta Kalvin ei ajatellut pelkällä saarnaamisella suorittaneensa
täällä saamansa tehtävän. Kalvinille oli sietämätön se evankeelinen
epäjärjestys, mikä Farelin aikana oli syntynyt. Hän koetti auttaa
asiaa. Henkien piti tietää, sekä mistä he olivat päässeet irti,
että myöskin mihin uskossa ja elämässä kristittynä oleminen
heitä velvoitti. Jos Kristuksen palvelijat ovat rakentajia ja
Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoita (1 Kor. 3 ja 4), niin
ei tässä ole kysymys vain purkamisesta ja hajoittamisesta, vaan
myöskin rakentamisesta ja Jumalan huoneen järjestämisestä ja
pyhästä armovälineiden hoidosta. Siksi pyrki Kalvin kirkolliseen
tunnustukseen ja kristillissiveelliseen elämän järjestykseen, tahtoen
yleensä saada aikaan elämän uudistuksen. Yhdessä Farelin kanssa
kyhäsi hän uskontunnustuksen ja teki katkismuksen. Edellinen oli
tarkotettu kansalaisten juhlallisesti hyväksyttäväksi, jälkimäinen
nuorison ja muiden, joille se tarpeellista oli, ahkerasti
käytettäväksi. Kristillinen tapain valvonta piti saataman aikaan, ja
sen kautta estettäisiin huikentelevaisuus ja pahennukset. Kaikkeen
tarjosi neuvosto apuaan. Tärkeä oli nimenomaan ehtoolliselta
sulkemisjärjestys, jonka kautta ne, jotka eivät hyväksyneet uskoa
tai rikkoivat kristillistä elämänjärjestystä vastaan, saivat ensin
varotuksen ja sitten suljettiin Herran ehtoolliselta. Jos joku tätä
hengellistä rangaistusta halveksi, kävi maallinen esivalta asiaan
käsiksi. Jumalanpalvelukseen otettiin virrenveisu apostolisena tapana.
Uusi kirkko- ja elämänjärjestys oli hyvin ankara; mutta kun ei ollut
mitään ihmisen muodon katsomusta ja kun yleisesti tunnustettiin,
että sekasorto ja leväperäisyys oli saatava loppumaan, niin hyväksyi
neuvosto ja kansa Kalvinin ehdotukset. Sisällisesti vastahakoisiakin
piti kurissa evankeelinen saarna, joka hallitsi yleistä mielipidettä,
niin että he näyttivät kristillisemmiltä kuin mitä olivat. Ankarat
määräykset julkaisi neuvosto sabatin rikkomisesta, pelaamisesta
ja kelvottomien laulujen laulamisesta julkisilla paikoilla. Eräs
koruompelija sai kolme päivää vankeutta, kun oli morsiamen liian
komeasti pukenut; mies, joka salaisuudessa oli jatkanut pelihuoneen
pitoa, sai seista häpeäpaalussa kortit kaulassa; aviorikkoja joutui
vuodeksi pannaan, ja pyöveli kuljetti häntä rikostoverinsa kanssa
pitkin kaupunkia; ei kärsitty enään julkista tanssia, joka todella
olikin mennyt häpeämättömyyteen. Tässä esimerkkejä ankarasta kurista,
johon Geneve taipui, hurskasten saarnamiesten pyhän innon hetkeksi
vallatessa heidät ikäänkuin taikavoimaila.
Mutta jo vuonna 1537 häiritsi paha tuuli työtä. Tohtori Caroli nousi
evankeelisessa synodissa syyttämään Kalvinia harhaopista ja kirkosta
luopumisesta, kun hänen kirjoituksissaan ei esiintynyt käsitteitä
"persoona" ja "kolminaisuus", kuten vanhimman kristillisen kirkon
tunnustuksissa. Rohkeasti sysäsi Kalvin syytöksen syyttäjänsä
silmille sanoen: "Todistan näiden veljien edessä, että sinulla on
yhtä vähän uskoa kuin koiralla tai sialla". Synodi tunnusti
Kalvinin oikeauskoiseksi ja t:ri Caroli, jonka elämä ei
suinkaan ollut nuhteetonta, sai mennä matkaansa. -- Samoin sai
uskonpuhdistaja taistella hurmahenkisiä uudestikastajia vastaan, joita
Hollannista oli saapunut. Nämät halveksivat kaikkia siveellisiä,
yhteiskunnallisia ja kirkollisia lakeja ja elivät lihallisen mielen
mukaan. Päivät päästään taisteli Kalvin näitä sekaantuneita henkiä
vastaan ja neuvosto karkoitti heidät kaupungista. Porvaristosta
itsestäänkin nousi yhä enemmän ääniä uskonpakkoa ja tapain ankaruutta
vastaan. Koska uskontunnustuksessa, johon oli vannouduttu, oli muun
muassa Jumalan kymmenen käskyä, sanoi moni, että kymmenet käskyt
oli niin vaikeita, ettei niihin voinut vannoutua, ja olihan se muka
tarpeetontakin, kun emme ole lain, vaan armon alla. Unohdettiin, että
jumalalliset siveyskäskyt, erotettuina Mooseksen lain ulkonaisista
säädöksistä, ovat ijankaikkisesti päteviä, ja että Kristus ei ollut
tullut lakia kumoamaan, vaan täyttämään, kuten vuorisaarna opettaa.
Vastustuspuolue, joka myöhemmin sai nimen "libertiinit", koskapa
tahtoivat vapaata elämää viettää, vahvistui nopeasti ja selitti ettei
aijottu enään sietää saarnaajain pakkovaltaa. "Sitä vartenko olemme
taistelleet vapautuaksemme herttuasta ja piispasta, jotta taipuisimme
tämän 'ranskalaisen' ikeen alle?" Itse Bonivard ja muita ansiokkaita
ja arvokkaita kansalaisia liittyi vastustuspuolueeseen, ja suruksemme
näemme tällaisten miesten liittyvän kansan huonoimpiin aineksiin,
jotka halusivat vain vapautta intohimoilleen. Vastenmielisyys,
kapinamieli, julkea hillittömyys, raju riehunta kaduilla ja
ravintoloissa paisui paisumistaan. Hallitusvaaleissa (alussa vuotta
1538) voittivat Kalvinin vastustajat, ja nyt tahdottiin saarnaajille
näyttää, kuka oli herrana. Syy välien rikkomiseen keksittiin.
Bernin kirkoissa käytettiin ehtoollista vietettäessä happamatonta
leipää ja Kalvin käytti tavallista; Geneven neuvosto tahtoi näyttää
mahtiaan käskien saarnaajilleen, miten heidän oli meneteltävä. Nämät
panivat vastalauseen kirkon vapauden nimessä. Silloin käskettiin
heidät ulos. Pääsiäinen oli tulossa. Yöllä ennen tätä juhlaa oli
kuin olisivat helvetin vallat irrallaan. Kirousta ja raakaa laulua
kuului, uskonpuhdistajien oville koputettiin pyssynperillä, hurjina
huudettiin: "Virtaan heidät!" -- Ja tämä kansa tulvi sitten aamulla
kirkkoihin, joissa Kalvin ja Farel saarnasivat. Molemmat miehet
ilmestyivät aikanaan paikoilleen ja pitivät saarnan, vaikka uhkaavat
miehet ja katseet olivatkin heitä vastassa. Tahdottiin nähdä,
tottelisivatko he ehtoollista jakaessaan esivallan määräystä. Mutta
Kalvin ja Farel eivät antaneet pelotella itseään. Saarnattuaan
ensin Herran ehtoollinen oikean ja siunauksellisen nauttimisen
edellytyksistä selittivät he molemmat, etteivät voineet sellaiselle
kansalle ehtoollista jakaa; se tulisi pikemmin vihan kalkin kuin
elämän sakramentin nauttimiseksi.
Vielä samana päivänä kokoontui neuvosto, seuraavana päivänä
kahdensadan neuvosto, ja tiistaina yleinen kansalaisneuvosto antamaan
tuomiota saarnaajille. Enemmistö päätti, että Kalvinin ja Farelin oli
kolmen vuorokauden kuluessa jätettävä kaupunki. Määräpäivänä jättivät
he Geneven "iloisempina kuin oikeastaan oli sopinut" (kuten Kalvin
myöhemmin sanoi). He menivät Berniin apua etsimään, sieltä Zürichiin,
missä juuri oli koolla evankeelinen synodi. Täällä myönsivät he ehkä
kyllä jossain kohdin olleensa liian ankaria, mutta olivat alttiit
ottamaan vastaan ojennusta.
Koolla olevat isät antoivat tunnustuksen molempien innolle, mutta
suosittelivat heille kuitenkin kristillistä "kärsivällisyyttä"
valistumattoman kansan keskuudessa toimiessaan ja antoivat
berniläisille toimeksi koettaa saada karkoitetut taas Geneveen.
Yritys meni kerrassaan myttyyn. Tosin tarjosi Bern, jonne
Kalvin ja Farel pettynein toivoin palasivat, vielä apuaan
karkoitettujen sovittamiseen, mutta ei ilman tuntuvia nöyryytyksiä
uskonpuhdistajille. Mieliala oli Bernissä vähän muuttunut heitä
vastaan Genevestä tulleiden tietojen kautta. Heitä syrjäytettiin,
jollei suorastaan halveksien kohdeltu. Kuten syntisparkain, täytyi
heidän usein virkaveljiensä ovilla odottaa tuntikausia kunnes
heidät päästettiin sisälle. Silloinen vaikutusvaltaisin berniläinen
saarnaaja Kunz otti heidät vastaan kiivailla syytöksillä ja
uhkauksilla. Koskaan eivät Geneven uskonpuhdistajat voineet unohtaa
Bernissä kärsimiään nöyryytyksiä. Säälivämpiä kuin jumaluusoppineet
olivat maalliset viranomaiset, jotka lopulta lähettivät molempien
saarnaajien mukana lähetystön Geneveen pyytämään kansan
karkoittamispäätöksen peruuttamista. Kalvin ja Farel eivät kuitenkaan
saaneet kaupunkiin tulla ja lähetystöstä huolimatta jäi kansanpäätös
voimaansa. Raskain mielin palasivat uskonpuhdistajat Berniin;
neuvostolle hyvästi sanomatta lähti Farel Neuenburgiin ja Kalvin
hiljaiseen Baseliinsa.
Yleinen mielipide ei siihen aikaan yleensä ollut karkotettujen
puolella. Kalvinin ystävä du Tillet kirjoitti hänelle näihin aikoihin
Ranskasta: "Sinun on punnittava, onko Jumala täten ilmaissut
tyytymättömyytensä työhösi ja tahtooko hän sinua nöyryyttää, jotta
ihania lahjojasi, joilla hän sinut on varustanut, käyttäisit
paremmalla tavalla hänen kunniakseen ja hänen valittujensa
pelastukseksi." Niinkin lempeä mies kuin Bucer ei ollut ehdottomasti
Kalvinin puolella ja lausui moitteita. Kalvin itse alkoi ymmärtää,
mikä oli Jumalan tarkotuksena antaessaan hänen tulla kartoitetuksi
Genevestä. Hän kirjoitti Farelille, joka Neuenburgiin oli
saarnaajaksi kutsuttu: "Meidän tulee nöyrtyä, se on Jumalan tahto,
ja me tahdomme nöyrtyä, ettemme joutuisi itse Jumalaa vastaan
taistelemaan. Pankaamme toivomme Jumalaan." -- Kun Mooses ensi
kerralla nousi Israelia vapauttamaan oman lihansa ja tahtonsa
voimalla, ei se käynyt; mutta kärsimysten koulussa puhdistettuna oppi
hän kärsivällisesti panemaan toivonsa Jumalaan, ja niin se toisella
kertaa menestyi.
Kalvin Strassburgissa; Sadolet; Idelette.
Oltuaan neljännesvuoden Baselissa levossa ja rauhassa lähti
Kalvin Strassburgiin, joka Wittenbergin jälkeen oli saksalaisen
uskonpuhdistuksen tärkein keskus. Siellä on Mattheus Zell valtavat
saarnansa pitänyt tuhansille kuulijoille. Siellä toimi oppinut
Capito, jumaluusopin, oikeustieteen ja lääketieteen tohtori.
Sieltä käsin vaikutti viisas, kaunopuheinen ja käytännöllinen
Bucer, jota Kalvin joskus on sanonut Strassburgin piispaksi.
Uskonpuhdistuksen hengessä vaikutti täällä myös kuuluisa opettaja
Johannes Sturm. Erikoista oli Strassburgille se suvaitsevainen
henki, joka koetti yhdistää ja suojella kaikkia evankeliumiin
perustuvia katsantokantoja. Bucerin toimesta tuli Kalvinkin
Strassburgiin toimiakseen ranskalaisen pakolaisseurakunnan pappina
ja jumaluusopin professorina. Mutta hänen ei pitänyt vain opettaa,
vaan myöskin oppia; ja vasta täällä hän kehittyi uskonpuhdistajaksi.
Uutena miehenä oli hän kolmen vuoden päästä palaava Geneveen.
Strassburgissa oppi Kalvin selvästi käsittämään koko evankeelisen
kristikunnan yhteyttä kaikista erikoisominaisuuksista huolimatta.
Kalvin oli Lutherin ja Zwinglin keskivälissä. Kun Zwingli oli
enemmän valtiolliskansallinen, niin kiintyi Kalvin, miten paljon
hän Ranskaansa rakastikin, enemmän Jumalan kansaan koko maan päällä
ja ymmärsi antaa arvon uskonkappaleelle kaikkein pyhäin yhteydestä.
Lutherista sanoi hän kerran: "Vaikka hän minua perkeleeksikin
soimaisi, tunnustan kuitenkin kunnioittaen hänet suureksi Jumalan
palvelijaksi". Muuten piti Lutherkin suuressa arvossa Kalvinia,
ranskalaisen protestanttisuuden noin 25 vuotta häntä nuorempaa
edustajaa. Koskaan eivät he ole välittömästi toisiaan tavanneet
eikä nähneet; Melankton ja Kalvin sitävastoin oppivat toisiaan
mieskohtaisesti tuntemaan, olivat kirjevaihdossa ja uskollisia
ystäviä elämänsä loppuun saakka. Välittää koetti Kalvin myöskin
kirjassaan "Pyhästä ehtoollisesta", jonka hän Strassburgissa
kirjoitti ja jossa hän eri opinkäsitykset yhdisti ajatukseen:
"uskossa sakramenttia nauttiessamme tulemme todella osallisiksi
Kristuksen ruumiin ja veren olemuksesta (substansista)". Hän on
painostaessaan alaisuuden yliluonnollista ja ihmeellistä puolta
lähempänä Lutheria kuin Zwingliä. Zwinglin seuraaja Bullinger,
sveitsiläisen tunnustuksen kirjoittaja, lähenee muuten tässä taas
enemmän Kalvinin käsitystä.
Hedelmänä Strassburgissa pidetyistä luennoista on "Roomalaiskirjeen
selitys", joka näihin aikoihin ilmestyi painosta ja oli ensimäinen
Kalvinin merkillisistä raamatun selityksistä. Tämän teoksen kautta on
hän sanomattoman paljon saanut aikaan. Hänen kykynsä esittää pyhien
Jumalan miesten ajatuksia ja selittää sekä syvästi tieteellisesti
että selvästi ja rakentavasti ja valaista aikaansa ja kirkon
tulevaisuutta raamatun sanalla, on tunnustettu katolisellakin
taholla. "Hänen kirjoituksistaan olisi koko maailmalle oppimista", on
eräs heistä sanonut. Kalvin on muuten kauniin, voimakkaan ja henkevän
kielensä kautta tullut uranuurtajaksi monille suurille ranskalaisille
kirjailijoille, vaikka hän onkin useimmat kirjansa kirjoittanut
latinaksi puhuakseen oppineena oppineille. --
Hänelle uskottua ranskalaista seurakuntaa koetti Kalvin apostolisen
kirkon esikuvan mukaan johtaa, piti kirkkokuria, saatti pyhän
ehtoollisen vieton useammin käytäntöön ja valvoi, että ainoastaan
kelvollisia vieraita tuli Herran pöytään, järjestämällä
ennakkoilmoituksen tai ripin, mikä tosin ei kaikille ollut mieleen.
Hän sanoi siitä: "Papin tehtävä on hoitaa ja jakaa armoaarteita,
mutta sillä edellytyksellä, ettei pyhää anneta koirille eikä sioille".
Uskonpuhdistajain Genevestä pois jouduttua toivoi Rooma saavansa
kaupungin taas haltuunsa ja Lyonissa oli koolla komitea miettimässä
miten tämä parhaiten voisi tapahtua. Carpentrasin piispa, kardinaali
Sadolet lähetti maaliskuussa 1539 pitkän kirjeen "Geneven kansalle
ja senaatille", taivuttaakseen uskottoman kaupungin palaamaan Rooman
kirkon helmaan. Tätä hienoin sanoin sommiteltua kirjettä levitettiin
Genevessä, missä hetki näytti suotuisalta, ja neuvosto päätti antaa
vastauksen oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Mutta kuukausia kului
eikä mitään tapahtunut. Berniläiset ajattelivat Kalvinia, joka jo
kerran oli osottanut olevansa suuri evankeliumin asian puolustaja
Ranskan kuninkaalle kirjoittaessaan, ja tämä ottikin uhatun laumansa
asian huostaansa. Hän sepitti mestarillisen vastauksen Sadoletille,
joka painettiin syksyllä 1539 ja seuraavana vuonna ilmestyi taas
sekä latinan- että ranskankielisenä. Sadolet oli sulavin sanoin
puhunut Jumalalle otollisesta kirkon yhteydestä ja siitä mikä on
seurauksena, kun tämä yhteys murretaan ja aletaan seurata joitakin
hurjanrohkeita miehiä, mikä oli Genevelle tuonut vaan sekasorron ja
kaikkea pahaa. Kerettiläisyys, harhaoppi ja hajaantuminen olivat
suuria syntejä. Paljon järkevämpäähän olisi seurata yleisen kirkon
kuin kunnianhimoisten, itsekästen miesten ääntä. Jospa rakkaat
geneveläiset vielä palaisivat kirkkoäidin helmaan. -- Merkillistä
rohkeutta! Ylistää tätä paheiden läpeensä saastuttamaa kirkkoa ja
puhua yhteydestä, joka uskonpuhdistuksen ensi sysäyksestä meni
pirstaleiksi ja siellä, missä se säilyi, säilyi vain pelotuksien ja
polttorovioiden kautta! Ja juuri silloin tuli Sadoletin ylistämä
kirkon äidillinen rakkaus valheeksi osoitetuksi tapausten kautta,
jotka läheisesti koskivat Geneveä. Kardinaalin kirje kirjoitettiin
maaliskuussa, ja huhtikuussa poltettiin kaksi geneveläistä
Savoijassa, ainoastaan muutaman tunnin matkan päässä Genevestä. Papit
olivat asiassa mukana ja olivat hurjassa ilossaan häväistyksillään
lisänneet marttyyrien kärsimyksiä. Sellaisia olivat nämät sen
"lempeän ja säälivän äidin" palvelijat, jonka syliin oli palattava.
Tila ei riitä esittääksemme Kalvinin vastausta lyhyessäkään muodossa.
Parempaa vastausta eivät protestantit voine vastustajilleen antaa.
"Tekö syytätte meitä kerettiläisyydestä? Kerettiläisyyttä on
jokainen oppi, mikä on ristiriidassa evankeliumin kanssa. Niin on
teikäläisten laita. -- Te syytätte meitä, että olemme jättäneet
kirkon. Te sen tehneet olette, te, jotka olette poikenneet kirkosta,
jonka me tahtoisimme uudistaa. -- Te soimaatte meitä kunnianhimosta
ja ylpeydestä. Katsokaa, miten vähässä arvossa olemme ja millaiset
elantovarat meillä on. Mutta miten olisikaan kunnianhimonne
saanut tyydytystä, jos olisimme teidän luonanne, ja miten paljon
olisittekaan meille maksaneet vaitiolostamme?" --
Tähän painavaan uskonpuhdistuksen puolustukseen, joka pian koko
Europan kiersi, ei ole vastausta tullut, ei Sadoletinkaan puolelta.
Kun tämä vuosien kuluttua Geneven kautta matkusti, ajatteli hän
kuitenkin täytyvänsä käydä suurta vastustajaansa katsomassa. Hän
ajatteli näkevänsä ainakin piispan asunnon. Kuinka hämmästyikään
hän kun hänelle näytettiin pientä taloa ja kun Kalvin itse hänellä
oven avasi ja yksinkertaisessa puvussa hänet vastaanotti. Kun
Sadolet ei voinut pidättyä lausumasta ihmetystään, pyysi Kalvin
häntä ajattelemaan, ettei hän valitessaan ollut lihalta ja vereltä
neuvoa kysynyt eikä ollut hänellä tarkotuksena rikastua ja maailmassa
suureksi tulla, vaan Jumalaa kunnioittaa ja totuutta puolustaa. Itse
paavi Pius IV vakuutti kerran: "Tuon kerettiläisen voima on siinä,
että raha ei hänelle mitään ole". Strassburgissa oli Kalvin niin
köyhä, että hänen täytyi myydä kirjansa saadakseen välttämättömimmät
elintarpeensa.