poika, joka Savoijan herttuaa vastaan taistellessa oli joutunut
vapauden marttyyriksi. Puolitoista vuotta oli konsistori kieltänyt
häneltä pyhän ehtoollisen. Neuvosto vaati Perrinin esityksestä
1553, että hänet päästettäisiin pyhälle ehtoolliselle. Kalvin pani
vastaan. Ehtoollisvietto oli sama kuin pyhä tuli. Kaikki olivat
jännityksissään, kirkko pakaten täysi. Joukkue vastahakoisia tunki
ehtoollispöydän luo. Kalvin saarnasi rauhallisesti ja varmasti ja
päätti sanoilla: "No niin, jos tämän pöydän ääreen tahtoisi tulla
joku, jolta konsistori on sen kieltänyt, vakuutan edeltäkäsin elämäni
kautta, että tulen näyttämään mitä minun täytyy -- ja minun on
käsketty tehdä". Berthelier ei lähestynyt pöytää. Kaikki meni niin
hiljaa ja juhlallisesti kuin olisi Herran majesteetti näkyväisesti
läsnä ollut huoneessa. Neuvosto peruutti kaikki ja Kalvin, joka jo
oli ajatellut karkotusta, voi kenenkään häiritsemättä taas jatkaa
suurta työtään.
Mutta vuonna 1555 uskalsivat libertiinit, jotka uusissa vaaleissa
olivat jääneet alakynteen, ryhtyä viimeiseen epätoivontaisteluun,
julki kapinaan, joka kuitenkin loppui heidän häviökseen. Hankkeissa
oli saada aikaan kirkossa yllätys ja verisauna. Kun suunnitelma oli
ilmi tullut ja estetty, lähtivät he, Perrin ja Berthelier etupäässä,
eräästä juomapaikasta kiihdyksissään miekka kädessä katuja pitkin,
metelöivät raatihuoneen edustalla, julistivat vallankumouksen ja
karkasivat erään vartiaston kimppuun, jota eräs asianajaja toi heitä
vastaan. Lyhyt taistelu ratkaisi asian. Muutamia kaatui; libertiinit
pakenivat ja jättivät kaupungin. Muutamia karkotettiin, toisia
telotettiin. Tähän Geneven järjestyksen ja kirkollisen uudistuksen
vastustajain ahdistamiseen ei Kalvinilla ollut mitään vaikutusta;
mutta hän iloitsi ja kiitti Jumalaa, kun seurakunnalla nyt oli rauha
ja se voi Jumalan pelvolla rakentua.
Servetin oikeusjuttu.
Samoihin aikoihin syksyllä 1553, kun taisteltiin Berthelierin
pääsemisestä pyhälle ehtoolliselle, tapahtui Servetin oikeusjuttu,
joka on heittänyt synkän varjon Kalvinin historiaan, niin että hän
monen mielestä on sen kautta ikäänkuin poltinraudalla merkitty.
Mutta ei saa tuomiota langettaa tuntematta asiaa oikein. Mikael
Servet oli espanjalainen, syntynyt 1509 tai 1511 Tudelassa
Ebron rannalla. Isänsä oli kirjuri ja sukuisin Villanovasta
Arragoniasta, jonka vuoksi poika viimeisissä kirjoituksissaan
käyttää nimeä Mikael Villeneuve. Jo nuorena tutki hän vanhoja
kieliä, latinaa, kreikkaa, jopa hepreaakin, sitten Saragossan
yliopistossa ja lopuksi Toulousessa matematiikkaa, tähtitiedettä,
maantiedettä, edelleen oikeustiedettä, lääketiedettä ja lopuksi
jumaluusoppiakin. Kaikkia näitä harrastuksia hän yhteen sekotti
osottaen sellaista nuoruuden hehkua ja haaveellisuutta, jota
usein pidetään jaloutena ja henkevyytenä, toisinaan ylpeytenä
ja ylimielisyytenä. Tuskin 20 vuotta täytettyään kirjoitti hän
"kirjan kolminaisuusopin erehdyksistä", kuten päällekirjoitus
kuuluu. Hän luuli uskonpuhdistajani liian äkisti pysähtyneen oppiin
Kristuksesta, ijankaikkisesta Jumalan pojasta, ja kristinusko
tarvitsi muka uudelleen todeksi tullakseen paljon perusteellisemman
ja täydellisemmän uudistuksen. Hän kävi sentähden Saksassa
matkustaessaan puhuttelemassa protestanttisia jumaluusoppineita,
Baselissa Oekolampadiusta. Kun tämä kerran päivän tapahtumista
puhellessaan Zwinglin, Bullingerin ja Gapiton kanssa mainitsi nuoren
espanjalaisen väitteet, sanoi Zwingli: "Veli Oekolampadius, sinun
tulee olla varoillasi, sillä jumalattoman espanjalaisen väärä oppi
hävittäisi koko meidän kristinuskomme. Sillä jollei Kristus olisi
oikea, totinen ijankaikkinen Jumala, niin ei hän voi olla meidän
Vapahtajamme, ja niin olisi valhetta kaikki mitä profeetat, apostolit
ja kirkko ovat opettaneet. Sentähden tee mitä voit, ettei tuo hirveä
Jumalan pilkka pääse leviämään kristikunnan häviöksi." Samaa ajatteli
Kalvin, joka Servetin kanssa oli ryhtynyt kirjevaihtoon. Servetin
ääni ja olemus teki häneen kovin vastenmielisen vaikutuksen, ja
viitaten kirjaansa "Kristinuskon opetus", katkaisi hän kirjevaihdon.
"Henkisten libertiinien" panteismi, josta ennen on puhuttu, oli
Servetinkin saastuttanut, ja suurta oppiakseen hyväkseen käyttäen
koetti hän sitä kaikella innolla, vaativaisin ja pilkkaavin sanoin
maailmassa levittää. Eräälle Geneven kirkon saarnaajalle oli Servet
kirjoittanut muun muassa: "Teidän evankeliuminne on ilman yhtä
Jumalaa, ilman tosi uskoa, ilman hyviä töitä. Yhden Jumalan sijalla
on teillä kolmipäinen manalankoira." 1535 oli Servet kirjapainon
korjauslukijana Lyonissa, v:sta 1537 opetti hän menestyksellä
Pariisissa maantiedettä, matematiikkaa ja lääketiedettä, ja lopuksi
toimi hän Viennessä, Dauphinéssa, lääkärinä piispa Palmierin
suojeluksen alaisena. Hiljaisuudessa valmisteli hän uutta teosta
"Kristinuskon uudistus". Eräs vienneläinen kirjanpainaja uskalsi
antaa painokoneensa hänen käytettäväkseen eräässä pääpainosta
eristetyssä pienessä puutarharakennuksessa, ja kirja painettiin
tammikuussa 1553.
Genevessä sattui elämään protestanttisena pakolaisena eräs
vienneläinen kauppias nimeltä Vilhelm Trye; hän oli Kalvinin läheinen
tuttava. Tätä soimasi eräs Lyoniin jäänyt sukulainen siitä, että hän
oli yhtynyt kirkkoon, jossa kaikellainen vallattomuus sekä opin että
elämän puolesta oli vallalla. Trye vastasi tämän moitteen paljon
paremmin sattuvan paavilaisiin, koska he keskuudessaan suvaitsivat
kerettiläistä, joka ansaitsi saada surmansa pyövelin kädestä.
Tahdottiin todistuksia ja Trye lähetti serkulleen muutamia Servetin
Kalvinille lähettämiä käsinkirjoitettuja lehtiä, jotka olivat osa
kirjaa "Kristinuskon uudistus ". "Olen ne ainoastaan suurella
vaivalla saanut herra Kalvinilta", liitti hän oheen, "koska hänellä
ei ole oikeuden miekkaa, vaan on paremmin opetuksen kautta sellaiset
asiat voitettava". Noiden käsinkirjoitettujen lehtien nojalla meni
inkvisitioni Servetin kimppuun, hänet vangittiin, kotoa tavattiin
uusi kirja pinkoissa ja hänet teoksineen tuomittiin poltettavaksi.
Tämän vältti hän kuitenkin pakenemalla. Asia on lykätty Kalvinin
syyksi; Trye oli muka vain välikappale, hän itse asian alku, se joka
Servetin katolisen inkvisitionin käsiin toimitti. Kalvin itse kieltää
sen ja kirjoittaa: "Herjaus tulee mitättömäksi, kun minä annan sanani
ettei siinä ole perää". Trye ei tahtonut sukulaisensa silmissä olla
valehtelija ja pakotti Kalvinin antamaan todistuskappaleet.
Kova onni vei pakenevan Servetin Geneveen. Miksi jäi hän sinne
kuukaudeksi eikä matkustanut eteenpäin? On luultu libertiinein
pidättäneen häntä, he kun luulivat hänessä tavanneensa oikean miehen
vihatun Kalvinin vastustajaksi. Onkin mahdollista että hän itse
-- olihan vuonna 1552 Perrin asiain johdossa -- rupesi toivomaan
pääsevänsä voitetun uskonpuhdistajan seuraajaksi. Varmaa vain on,
että 13 p. elokuuta tuli Servetin oleskelu tunnetuksi ja Kalvin vaati
hänen vangitsemistaan. Tämä tapahtuikin ja nyt alkoi vangitulle laaja
oikeudenkäynti. Syytöskirjoituksen sepittäjänä kutsuttiin Kalvin
oikeuden kuulusteltavaksi, ja usein näytti kuulustelu Kalvinin ja
Servetin väliseltä riita-asialta. Servetin koko esiintyminen teki
tuomareihin varmaan kovin vastenmielisen vaikutuksen. Esim. 17 p.
elokuuta koetti Kalvin todistaa syytetyn kumoavan, puhumattakaan
kristinuskosta, kaiken uskonnon ja eroituksen Luojan ja luodun, hyvän
ja pahan väliltä. Uhkamielisenä myönsi Servet tämän; jumaluus asui
perkeleessäkin, kivessä, puussa j.n.e. "Tuo jakkarakin -- on Jumala
olemus." Kun häneltä kysyttiin, oliko hänen mielestään perkelekin
oleellinen Jumala, vastasi hän hymyillen: "Epäiletkö sitä? Kaikki
ovat osana Jumalasta, hänen lahjojaan."
Oikeudenkäynti venyi pitkäksi ja Servet sai olla kovassa vankeudessa,
mistä hän valitti kylmää luolaansa, loppuunkulutettuja vaatteitaan ja
likaisuutta. Neuvosto antoi parantaa hänen tilaansa. Kuulusteluissa
tapaamme onnettoman milloin äärettömän ylimielisen raivon valtaamana,
milloin lannistuneena surkeasti itkien. Kirjottaessaan neuvostolle
vaati hän Kalvinille kuolemaa ja hänen omaisuutensa itselleen
vahingonkorvauksena. Hän oli varmaan kuullut voitonhuumauksessa
elävien libertiinien puheita ja toivoi valtiokeikausta. Kalvinin
hyväksymislauseeseen tuomiosta pani Servet seuraavasisältöisiä
reunamuistutuksia. "Sinä et tiedä mitä sanot! Olet kurja, jos jatkat
sen kiroomista, mitä et ymmärrä. Luuletko koiranhaukunnallasi
huumaavasi tuomarin korvat?" Oikeus päätti pyytää koko sveitsiläisen
kirkon lausuntoa ja lähetti pappeja Berniin, Baseliin, Zürichiin ja
Schaffhauseniin.
Vastaukset puolsivat surmaamista. Täydellinen, hirveä yksimielisyys:
"Servetin täytyy kuolla". Vaikka keisarin ja paavin ikeestä olikin
irtauduttu, vallitsi kuitenkin rikosoikeudessa keskiajan lait
ja katsantotavat, jonka mukaan sellaisten kerettiläisten, jotka
tunnustustaan ympäristöönsä levittävät, täytyisi kuolla. Kalvin ei
ole hallitukselle suunnitellut päätöslauselmaa. Koskaan hän ei ole
ollut niin lähellä kokonaan pois joutumisen vaaraa, kuin silloin
syksyllä.
Kalvinin lähtö kotiin.
Opettajista, jotka muille Jumalan sanaa puhuneet ovat, sanotaan:
"Ottakaa vaari, millainen loppu heidän menollansa oli, ja seuratkaa
heidän uskoaan" (Hepr. 13). Kalvinin lopusta sanoo hänen oppilaansa
Beza elämäkerrassa: "Kadottaessamme näin ihanan miehen oli
lohdutuksenani ajatus, että hänen ihana loppunsa on ikäänkuin koko
hänen elämänsä kruunu ja kaunistus".
Tämä Teodor Beza oli Kalvinia kymmentä vuotta nuorempi, tutki
Pariisissa oikeustiedettä ja kaunotaiteita, oli täydellinen
mailmanmies, mutta tuli Jumalan armon kautta kääntymykseen, pakeni
Pariisin elämää ja tuli noin kolmekymmenvuotiaana Kalvinin luo
Geneveen ja sitten kreikan opettajaksi Lausanneen sekä 1559 Kalvinin
uudesti muodostamaan Geneven akatemian ensimmäiseksi rehtoriksi.
Tämä yliopisto, jonka yhteydessä oli valmistava kimnaasi ja jonka
opettajistoon Kalvinkin kuului, nousi suureen kukoistukseen ja
oppilaita karttui satoja ja tuhansia kaikista maista. Millainen
taikavoima veti nuoria Geneveen, missä heidän täytyi alistua niin
ankaraan kuriin, siitä kertoo meille tuon aikuinen historian
kirjoittaja, katolinen Plorimund de Raemond: "Teistä tuli ensin
henki Ranskan ylioppilaihin ja kuiskasi heidän korvaansa Kalvinin ja
Geneven nimen, niin että he panivat pillit pussiin ja yötä päivää
vaelsivat Geneveen. Pyhän miehen näkemisen toivo joudutti askeleita.
Ei mitään iloa, ei edes pyhiinvaeltajan iloa nähdessään kaivatun
Jerusalemin, voi verrata autuuteen, jota he tunsivat nähdessään
Geneven pyhät muurit." Oppinut, hieno ja lempeä Beza oli koko
yliopiston kaunistus. Hän oli myöskin reformeerattujen pääedustajana
v. 1561 uskonnonkeskustelussa Poissyssä, mihin hovi sekä Ranskan
hengelliset ja maalliset suurmiehet olivat saapuneet. Kun Beza
tovereineen astui saliin, pääsi erään kardinaalin suusta: "Tuolla
tulevat geneveläiskoirat", mihin Beza vastasi: "Herran lammaslauma
tarvitsee uskollisia koiria; on niin paljon raatelevia susia."
Kalvinille oli Beza samanlainen ystävä kuin Lutherille Melankton,
sillä erotuksella että hän oli riippuvaisemmassa suhteessa. Hän eli
40 vuotta Kalvinin jälkeen, ja olikin tämän varsinainen seuraaja.
Kuolema, joka tavotti Kalvinin jo 54-vuotisena, ei tullut hänelle
yllätyksenä; jo muutamia vuosia oli sairauden ääni häntä siitä
muistuttanut. Oikeastaanhan Kalvin sai koko elämänsä taistella
heikkoutta ja sairaloisuutta vastaan. Kuten Paavalin täytyi
hänenkin, jottei suurten hengellisten lahjain tähden ylpistyisi,
kantaa pistintä lihassaan; hänen täytyi heikkoudessaan julistaa
jotain korkeampaa, Kristuksen voimaa. Viime vuosina pahentui hänen
tilansa kaikin puolin: pääkipu, jalkavaiva, leini, vatsatauti,
hengenahdistus rasittivat häntä. Keskellä tuskiaan teki hän kuitenkin
työtä edelleen, ettei Herra häntä laiskana tapaisi; hän opetti ja
kirjoitti, kunnes ei enää voinut. Helmikuun alussa 1564 piti hän
viimeisen saarnansa ja pääsiäisenä kannatutti hän itsensä kirkkoon ja
Herran pöytään viettääkseen vielä kerran seurakuntansa kanssa pyhää
ehtoollista ja yhtyäkseen vielä, vaikka vapisevin äänin, lauluun:
"Herra, anna palvelijasi mennä rauhaan". Syvästi liikutettuna näki
seurakunta hänen tyytyväisistä, kirkkaista kasvoistaan, miten nöyränä
ja iloisena heidän kuoleva paimenensa lähtöään katseli.
26 p. huhtik. näki Kalvin vielä neuvoston ja 28 p. Geneven
papiston kuolinvuoteensa ympärillä. Molemmille puhui hän valtavia
jäähyväissanoja, tunnusti nöyrästi syntinsä, erittäinkin kiivautensa,
mutta myös lujan uskonsa, laski vakavasti heidän sydämelleen heidän
virkansa pyhyyden, lopetti rukouksella ja antoi kätensä jokaiselle
jäähyväisiksi. Vielä kerran otti hän vastaan papit, joilla hänen
talonsa suuressa huoneessa oli yhteinen istunto ja veljellinen
ateria, johon hän itsekin otti osaa. Odottamatta kuitenkaan sen
loppua, kannatti hän itsensä viereiseen huoneeseen. "Väliseinä",
sanoi hän hymyillen, "ei estä minua hengessä olemasta luonanne". "Sen
sanoi hän varmaan", huomauttaa Beza "ajatellen läheistä kuolemaansa
ja tulevaa henkistä oleskeluaan luonamme". Tästä päivästä jäi hän
makaamaan. Hän oli jo niin laiha, "että hänessä paitsi kasvoja oli
vaan henki jälellä". Viimeisen kirjeensä lähetti hän Farelille
Neuenburgiin. "Terve, paras ja uskollinen veli! Kun Jumala tahtoo
sinut jättää minun jälkeeni, niin elä muistaen yhteyttämme, jonka
hedelmä meitä taivaassa odottaa, sikäli kuin siitä on Jumalan
kirkolle hyötyä ollut. En tahdo että minun tähteni olisit levoton
(ja tänne matkustaisit). Hengitän ylen vaivaloisesti ja odotan hetki
hetkeltä hengen lähtöä. Mitäs muusta, kunhan vain Kristuksessa elän
ja kuolen; hän on voitto omilleen elämässä ja kuolemassa. Puhun
sinusta Jumalalle ja siellä oleville veljille!" Vaikka jo ijällinen
oli, kiiruhti Farel vielä kerran nähdäkseen ystäväänsä, jonka kanssa
oli jakanut vastoinkäymiset ja menestykset. Vielä oli jälellä
vaikeita kärsimyspäiviä ja Kalvin kesti ne kärsivällisesti: "Minä
en tahdo avata suutani, sillä sinä sen teet". Tosin huokaili hänkin
monia sekä omia että uskonveljiensä kärsimyksiä: "Ah Herra, kuinka
kauan!" Vihdoinkin, 27 p. toukokuuta 1564, tuli lunastuksen hetki.
Täysin tajussaan, vaikka hiljaa ja vähitellen, ilman nytkähdystä,
hän lakkasi hengittämästä. Juuri auringon laskiessa sulki Kalvinkin
silmänsä.
Suuri suru ja valitus oli kaupungissa. Hän haudattiin ilman komeutta;
mutta melkein koko Geneve oli saattamassa häntä leposijaansa. Hänen
hautansa jäi kirjoituksetta; hän itse ei ollut sellaista tahtonut.
Vasta paljon myöhemmin on siihen paikkaan, mihin hänen luullaan
haudatun, nostettu noin 20 sentimetriä korkea neliskulmainen kivi,
jossa kirjoituksen paikalla on vaan kirjaimet J.C. -- Mutta Beza
lopettaa kirjoittamansa Kalvinin elämäkerran sanoilla: "Minun isäni,
minun isäni! Israelin vaunut ja hänen ratsumiehensä!"
Emme mekään tahdo suurta muistomerkkiä panna miehen haudalle, jolla
oli tapana usein kesken kaiken nostaa verkalakkiansa taivasta
kohden vakuuttaen ja sanoen: "Kaikki Jumalan kunniaksi!" Nämät
lehdet eivät ole kirjoitetut ihmisen ylistelemiseksi, vaan sen
kunniaksi, joka syntisen autuaaksi tekee ja heikoissa väkevä on. Ja
jos sen suuren rinnalla, mitä Jumala Kalvinin elämän ja opin kautta
lahjoitti ja toimitti, onkin paljon, mikä meitä loukkaa ja on meille
käsittämätöntä, niin tahdomme uudelleen muistuttaa mieleen, että
yksin Jumala on pyhä ja virheetön, ja me siinä määrin kuin me hänessä
olemme ja pysymme. Kalviniinkaan nähden emme saa neroa sokeasti
ihannoida. Edelleen tiedämme, että mekin kahdennenkymmenennen
vuosisadan lapset ylen heikkoja olemme Jumalan tutkimattomia teitä
mestaroidaksemme ja ymmärtääksemme. Beza sanoo: "En hänestä tahdo
enkeliä tehdä; mutta hänen suuri, myrskyävä kiivautensa ei ollut
tavallista vihaa, vaan muistutti Vanhan testamentin profeettoja,
ja tätäkin kiivautta on Jumala käyttänyt valtakuntansa työhön,
taivuttaakseen jäykkiä ja pahoja sydämiä? -- Meidän kevytmielinen,
veltto ja suurimmaksi osaksi laiton aikamme ei voi käsittää Kalvinin
kaltaista miestä, hänen uskoaan, työtään ja kuriaan. Eikä sekään
ole tarpeen, että hyväksymme kaikki mitä Kalvinin suusta ja kynästä
läksi. Mutta pääasiassa täytyy meidän astua hänen jälkiään. Niin
esim. Kalvinin ystävän Bullingerin reformeerattuja kirkkoja varten
laatima 'Sveitsiläinen tunnustus' ei tosin tiedä mitään Kalvinin
kovasta armonvalitsemisopista, mutta pitää kiinni sen ytimestä,
siitä että pyhien ijankaikkinen edeltämääräys tai valitseminen
autuuteen ei perustu ihmiseen tai ansioon, vaan yksin Kristukseen,
niin että ne ovat valitut, jotka uskon kautta ovat Kristukseen
istutetut, hylätyt taas ne, jotka ilman Kristusta ovat" (Ef. 1, 4;
Tim. 1. 9). "Jos sinä uskot ja Kristuksessa olet, niin olet valittu;
Kristus on peili, jossa me näemme edeltämääräyksemme. Ollessamme
ahdistuksessa valitsemisestamme olkoon lohdutuksemme, että Jumalan
lupaukset kuuluvat kaikille uskoville, niin että joka anoo, hän saa,
ja että me kasteen kautta olemme Kristuksen ruumiiseen istutetut ja
kirkossa usein hänen ruumiinsa ja verensä saaneet ijankaikkiseksi
elämäksemme." "Täten vahvistettuna, lujitettuna ja varmoina
pitää meidän pelvolla ja vapistuksella laittaa, että autuaaksi
tulisimme." (Sveitsiläinen tunnustus, Artikk. 8, 9. 10.) Kalvinin
armonvalitsemisopista, että Jumala laupeuttaan osottaa ansiotta
valitsematta toisen autuuteen ja vanhurskauteen, toisen hyvin
ansaitun hylkäämisen kautta, sanoo Bungener (Kalvinin elämä), että se
on vaan Kalvinin järjestelmän kasvannainen, seuraus liian pitkälle
menneestä järjen juoksusta, onneksi ilman pohjaa. Jumalan armo on
yleinen, ja vasta ajallisuuden piirissä astuu kaksinaisuus esille,
vapauden ja armon yhteisvaikutuksessa. Ja eikö Israelin valitseminen
ja pakanain hylkääminen koitunut näillekin lopulta autuudeksi?
Eikö tästä pidä vetää johtopäätöstä yksityisenkin pelastukseen ja
kutsumukseen nähden?
Ehtoollisopissaan on Kalvin Lutheriin ja Zwingliin nähden
välittävällä kannalla. Jälkimäinen painostaa vain merkkiä, mikä
muistuttaa ja "merkitsee" lunastusta ja sen hyviä tekoja. Kalvin
pitää kiinni siitä, että uskovat ehtoollisessa ulkonaisen näkyvän
merkin mukana saavat myöskin sen merkitsemää hengellistä armoa ja
voimaa yhdessä kirkastetun Vapahtajan kanssa. Ja sisällisen ihmisen
ravitsemisen ohella on tässä samalla "eukaristia" (kiitostoimitus),
kuten kirkkoisät sitä nimittivät, juhla, jota yhdytään viettämään
sovituksen ja lunastuksen äärettömien hyvien töiden kiitokseksi.
Tärkeä on myöskin Kalvinin opissa ja elämässä muodon saanut ajatus
kaikkien kirkkojen yhteydestä. On yksi Henki, yksi Herra, yksi usko,
yksi kaste, mikä sitoo kaikki maan päällä olevat uskovat yhdeksi
ruumiiksi, jolla on oma lakinsa ja elämänsä, eikä riipu valtiosta,
vaan Jumalan sanasta. Kalvin tahtoi saada kirkon valtiosta vähemmin
riippuvaksi kuin Luther, vaikka hänkin piti valtiota jumalallisena
järjestyksenä ja velvoitti esivallan kuuliaisuuteen, ei kirkkoa
kohtaan, vaan Jumalaa, Kristusta ja raamattua kohtaan. Jos valtio
kieltää, niin ei Lutherin ja Melanktonin mielestä kristityllä
ole oikeutta asettua kirkon puolesta esivaltaa vastaan; mutta
Kalvinin mielestä sitä vastoin on sellainen oikeus, vaikka hänkin
usein ja kauan on varottanut aseelliseen sotaan uskon puolesta
ryhtymästä. Sentähden sellaiset ilmiöt kuin amiraali Coligny
Ranskassa, Wilhelm Oranialainen Hollannissa, Oliver Cromwell
Englannissa, jotka reformeerattujen johtajina ase kädessä ovat
epäuskoista esivaltaa vastaan puolustautuneet, ovat kalvinismin
pohjalla hyvin käsitettäviä. Kaikkiin näihin maihin toivat pian
tuhannet saarnaajat Kalvinin evankeliumia, jonka puolesta he eivät
ainoastaan taistelleet, vaan myös kärsivät ja vuodattivat verensä.
Ajatellessamme kaikkia näitä uskonsotia ja vainoja, opimme yhä
paremmin ymmärtämään Kristuksen sanaa: "Minun valtakuntani ei ole
tästä mailmasta", ja "Nostakaa päänne, sillä teidän lunastuksenne
lähestyy".