Ma olen vapaa, niinkuin luoja meidät loi,
Kuin villit, jotka metsää samoella sai,
Ennenkuin laki orjakahleet meille toi.
Granadan valloitus.
Menteithin kreivi rupesi nyt, niinkuin oli luvannut, tarkemmin
tiedustelemaan Ranald Sumun Pojan kertomaa asiaa, jonka todenperäisyys
vahvistettiin myös kahden muun, armeijan oppaina olleen Sumulaisen
sanoilla. Näitä kertomuksia Menteith huolellisesti vertasi siihen, mitä
herra Duncan itse tiesi virkkaa linnansa ja lastensa hävityksestä; ja
helppo on ymmärtää, ettei Ardenvohrin ritarin muistosta ollut haihtunut
mikään tähän kauheaan ja tärkeään tapaukseen kuuluva seikka. Erinomaisen
tähdellistä olikin saada näytetyksi, ettei tämä kertomus ollut valetta,
jonka rosvo ehkä oli keksinyt saattaaksensa jonkun väärän henkilön
Ardenwohrin herran lapsen ja perillisen arvoon.
Kenties Menteith, joka niin mielellään olisi nähnyt tämän jutun toteen
näytetyksi, ei ollut kaikin puolin soveliain mies sen todenperäisyyttä
tutkimaan. Mutta Sumun Poikien kertomukset olivatkin aivan mutkattomat,
tarkat ja kaikissa asioissa keskenään yhtäpitävät. He mainitsivat
omituisen luoman, jonka tiedettiin olleen herra Duncanin lapsessa ja
jonka nyt myös havaittiin olevan Annikka Lylen vasemmassa olkapäässä.
Myös muistettiin hyvin, että kun muiden lasten kurjat tähteet
korjattiin, ei tästä lapsukaisesta ollut löytynyt mitään jälkeä. Näistä
ynnä toisistakin todistavista seikoista, joita on tarpeeton mainita,
tulivat sekä Menteith että Montrosekin, jonka jälkimäisen mieli ei ollut
ennalta taipuva uskomaan, siihen varmaan vakuutukseen, että Annikka
Lyleä, halpasäätyistä, ainoastaan kauneutensa ja avujensa puolesta
etevää ottolasta, oli tästä lähtein kunnioitettava Ardenvohrin herran
perillisenä.
Menteith riensi nyt ilmoittamaan tutkinnon päätöstä niille molemmille
henkilöille, joita se likimmin koski. Rosvo puolestansa pyysi saada
puhutella pojanpoikaansa, jota tavallisesti mainitsi pojaksensa.
»Te löydätte hänet», virkkoi hän, »siitä ulkohuoneesta, missä minä ensin
makasin.»
Tarkan hakemisen perästä tuo metsäläispoika löydettiinkin muutamasta
nurkasta, jossa hän oli piillyt märänneitten olkien peitossa, ja tuotiin
vaarinsa eteen.
»Kenneth», lausui vanha rosvo, »kuule isäsi isän sanat! Muutama
saksilaissoturi ja Allan Verikäsi läksivät vähän aikaa sitten tästä
leiristä, mennäkseen Caberfaen maakuntaan. Vainoo heidän jälkiään
niinkuin hurtta haavoitettua metsäkaurista--ui järvien poikki--kapua
vuorien yli--samoa saloja myöten--älä levähdä, ennenkuin olet heidät
saavuttanut.»--Pojan muoto tuimistui ukon näin puhuessa, ja käsi tarttui
puukkoon, joka oli pistetty hänen repaleisen plaidinsa pitimenä olevan
nahkahihnan taakse.--»Ei!» lausui vanha mies; »sinun kädestäsi hänen ei
pidä saaman surmaansa. Epäilemättä he tiedustelevat sinulta sanomia
leiristä--sano heille, että Annikka Lyle, harpunsoittaja, on havaittu
Ardenwohrin herran lapseksi; että Menteithin thane aikoo ottaa hänet
vaimoksensa papin edessä; ja että sinut on lähetetty kutsumaan vieraita
häihin. Älä pysähdy kuulemaan heidän vastaustansa, vaan katoa niinkuin
ukkosen salama, kun musta pilvi sen nielee suuhunsa.--Ja nyt lähde,
rakkaimman poikani rakas poika! En saa koskaan enää nähdä silmiäsi enkä
kuulla astuntasi kepeää sipsutusta--mutta viivy vielä hetkinen ja kuule
viimeinen käskyni. Pidä muistossa sukumme kohtalo äläkä luovu Sumun
Poikien ikivanhoista tavoista. Nyt olemme hajoitettu pieni parvi, jota
jokainen klani miekallaan ajaa jokaisesta laaksosta, istuen omistajana
niillä mailla, missä esi-isäsi hakkasivat puita ja noutivat vettä
perheittensä tarpeeksi. Mutta synkimmilläkin saloilla ja vuoriston
kolkoimmillakin kukkuloilla, kuule, Kenneth Erachtin poika, pidä sinä
aina tahraamatta vapautesi, jonka sinulle perintöoikeudeksesi jätän. Älä
sitä koskaan myö, ei kalliisiin vaatteisiin eikä kivisiin katoksiin, ei
ruoalla täytettyyn pöytään eikä pehmeään untuvavuoteeseen.--Sumun poika,
ole aina vapaa niinkuin esi-isäsi--niin vuorilla kuin laaksoissa, niin
yltäkylläisyydessä kuin nälässä--niin lehtisen suven kuin myös rautaisen
talven aikoina. Älä kumarra ketään herraksesi--älä tottele mitään
lakia--älä ota äläkä maksa palkkaa--älä rakenna itsellesi tupaa--älä
aitaa maata karjalaitumeksi--älä kylvä siementä. Olkoon vuoriston
metsävilja laumanasi, karjanasi--ja jos et tarpeeksi saa, ryöstele
sortajiemme tavaroita--sekä saksilaisten että myös niiden gaelilaisten,
jotka ovat saksilaisia sydämessään, pitäen laumansa ja karjansa
kalliimpana kuin kunniansa ja vapautensa. Hyvä onkin, että he niin
tekevät--sitä avarampi on kostomme ala. Muista heitä, jotka ovat meidän
heimokunnallemme hyvää tehneet, ja palkitse heidän hyvät tekonsa
verelläsikin, jos tilaisuus niin vaatii. Jos joku Mac Jan tulisi
luoksesi ja hänellä olisi itse kuninkaan pojankin pää kädessään, niin
suojele häntä, vaikka kostoa himoavan isän koko armeija olisi pakenijan
kantapäillä. Sillä Glencoessa ja Ardnamurchanissa me olemme saaneet
rauhassa oleskella näinä menneinä aikoina. Mutta Diarmidin pojat ja
Darnlinwarachin suku ja Menteithin ratsumiehet--kohdatkoon kiroukseni
sinun päästäsi, Sumun Lapsi, jos jotakuta heidän nimensä omistavaa
säästät, kun tilaisuus tulee heitä tuhota. Ja se tilaisuus tulee pian,
sillä heidän omat miekkansa alkavat pian raadella heitä keskenänsä, ja
ne, jotka hajalle lyödään, pakenevat sitten Sumun piiriin ja saavat
surmansa Sumun lapsilta. Vielä kerran sanon sulle: lähde--pudista
jaloistasi ihmisten asuntojen tomu, yhdentekevä rauhako vai sota on
heidät tuonut yhteen. Jää hyvästi, rakkahani! Ja tulkoon sinulle
niinkuin esi-isillesi kuolema, ennenkuin ruumiin heikkous, tauti taikka
ikä on masentanut mielesi!--Mene--mene!--elä vapaana--palkitse hyviä
tekoja--kosta suvullesi tehtyä pahaa!»
Metsäläispoika kumartui ja suuteli kuolemaisillaan olevaa suvun vanhinta
otsaan. Mutta lapsuudestaan tottuneena hillitsemään kaikki ulkonaiset
liikutuksen osoitukset, hän läksi kyyneltäkään vuodattamatta,
jäähyväissanaa virkkamatta ja oli pian kaukana Montrosen leirin
piiristä.
Dalgetty, joka oli tämän puheen loppupuolella ollut läsnä, ei oikein
hyväksynyt Mac Eaghin käytöstä tässä tilaisuudessa. »Minun mielestäni,
Ranald veikkonen», virkkoi hän, »sinä et ole parhaalla mahdollisella
tiellä, jota kuolemaisillaan oleva mies voisi kulkea. Rynnäköt,
verilöylyt, teloitukset, etukaupunkien polttamiset, ne tosin ovat
soturin jokapäiväisiä tehtäviä, ja niiden puolustuksena on asian pakko,
koska niitä tehdään virkavelvollisuuden vaatiessa. Ja mitä erittäin
etukaupunkien polttamiseen tulee, voin sanoa, että ne ovat ikäänkuin
pettureita ja murhamiehiä kaikille linnoitetuille kaupungeille. Siitä
seuraa selvästi, että sotamiehen virka on Jumalalle erittäin otollinen,
koska kuitenkin voimme toivoa autuutta, vaikka joka päivä teemme
tuommoisia hirmutöitä. Mutta muista sentään, Ranald, ettei
kuolemankieliin joutuneen soturin tapana, ei minkään eurooppalaisen
valtakunnan palveluksessa, ole kerskata semmoisista teoistaan taikka
kehoittaa muita samallaisiin. Vaan päinvastoin tulee silloin ilmoittaa
katumusta niistä ja lukea tai pyytää toista lukemaan jotakin lohduttavaa
rukousta. Ja jos tahdot, niin menen pyytämään herra markiisin kappa
laista, että hän sen tekisi puolestasi. Ei juuri kuulu minun
velvollisuuksiini huomauttaa sinulle näitä asioita, mutta arvelen, että
omalletunnollesi mahtaisi siitä olla helpoitusta, jos eroisit täältä
enemmän kristityn lailla ja vähemmän tuolla turkkilaistavalla, jota näyt
olevan paraissa aikeissa noudattaa.»
Kuoleva mies (semmoiseksi sopi Ranaldia hyvin sanoa) pyysi ainoaksi
vastauksekseen Dalgettyä kohottamaan häntä semmoiseen asentoon, että hän
voisi katsoa ulos linnan ikkunasta. Paksu hallasumu, joka oli jo kauan
väikkynyt vuorten kukkulain ympärillä, alkoi juuri painua kaikkia
laaksoja ja rotkoja myöten; ja vuoriselänteen monihuippuinen harju
näytti nyt mustan, katkonaisen rivinsä, ikäänkuin autio saarisarja olisi
ollut kohoamassa sumun valtamerestä. »Sumun henki», lausui Mac Eagh,
»sinä, jota meidän sukumme nimittää isäkseen ja suojelijakseen, ota,
silloin kun tuskani on loppunut, pilvilinnaasi vastaan tämä mies, joka
eläissään on sinulta niin usein turvaa saanut!» Näin lausuttuaan hän
vaipui sen käsivarsille, joka häntä kannatteli, eikä enää virkkanut
mitään, vaan käänsi vähäksi aikaa kasvonsa seinään päin.
»Pelkäänpä», virkkoi Dalgetty, »että ystäväni, jos hänen sydäntänsä
tutkittaisiin, huomattaisiin perin vähä paremmaksi kuin pakana.» Sitten
hän uudelleen tarjoutui hankkimaan sinne tohtori Wisheartin, Montrosen
sotapapin. »Se herra», sanoi majuri, »on sangen taitava virassaan ja
tekisi kaikista synneistäsi selvän tilin vähemmässä ajassa kuin minulta
menisi yhden tupakkapiipullisen polttamiseen.»
»Saksilainen», vastasi kuoleva mies, »älä puhu enää papistasi--minä
kuolen tyytyväisenä.--Onko sulla koskaan ollut vastustajaa, johon ei
mikään ase pystynyt--jota luoti vältti, johon nuoli katkesi ja jonka
paljas iho oli yhtä luja miekan ja väkipuukon iskuja vastaan kuin sinun
teräspaitasi? Oletko koskaan semmoisesta vihollisesta kuullut?»
»Sangen usein, siihen aikaan kun Saksassa palvelin», vastasi Dalgetty.
»Oli yksi semmoinen pahus Ingolstadtissa, johon ei luoti eikä teräs
pystynyt. Sotamiehet saivat hänestä viimein lopun pyssynperillä.»
»Tälle viholliselle, johon ei mikään pysty», sanoi Ranald, huolimatta
majurin välilauseesta, »ja jonka kädet ovat punaiset minulle kaikkein
kalliimpien verestä--tälle miehelle olen nyt jättänyt perinnöksi sydämen
tuskan, kateuden kiusan, toivottomuuden ja äkillisen kuoleman, taikka
myös elämän, joka on kuolemaa kurjempi. Semmoiseksi tulee Allan
Verikäden kohtalo, kun hän saa kuulla, että Menteith nai Annikan. Enkä
pyydä mitään muuta kuin varman tiedon, että näin tapahtuu--silloin
katoaa hänen kätensä kautta saadun surmani katkeruus.»
»Jos niin on laita», virkkoi majuri, »ei siitä maksa vaivaa enempää
puhua. Mutta siitä pidän huolen, että niin harva kuin mahdollista saa
sinut nähdä; sillä minun arveluni mukaan ei lähtötapasi ole juuri
kunniaksi eikä esikuvaksi kristitylle armeijalle.» Näin sanoen hän läksi
ulos huoneesta, ja Sumun Poika veti pian sen perästä viimeisen
hengenvetonsa.
Sillä välin Menteith, jättäen isän ja tyttären, jotka nyt uudestaan
olivat löytäneet toisensa, keskinäisten, sekanaisten tunteittensa
haltuun, keskusteli hartaasti Montrosen kanssa tämän keksinnön
seurauksista. »Nyt minä näkisin», virkkoi markiisi, »jos en jo ennenkin
olisi sitä huomannut, että teidän ilonne tästä keksinnöstä, rakas
Menteith serkkuni, on likeisessä yhteydessä oman onnenne kanssa. Te
rakastatte tätä uudesti löydettyä neitoa, ja hän rakastaa teitä.
Sukuperän suhteen ei siinä ole mitään vastaan sanottavaa; kaikissa
muissakin suhteissa ovat hänen onnenlahjansa omienne vertaiset--mutta
huomatkaa kuitenkin muuan seikka. Ritari Duncan Campbell on
uskonkiivailija--ainakin presbyteriläinen--ja kapinassa kuningasta
vastaan! Hän on meidän seurassamme ainoastaan sentähden, että joutui
sotavangiksi, ja meillä on, pelkään ma, vielä pitkällinen keskinäissota
edessämme. Lieneekö nyt, mitä itse arvelette, Menteith, sopiva aika
kosiaksenne Ardenvohrin herran perillistä? Taikka mikä takaa, että herra
Duncan nyt ottaa pyyntönne korviinsa?»
Rakkaus, joka on monineuvonen ja puheissa taitava asianajaja, kuiskasi
nuorelle herralle tuhannet vastaukset, joilla nämä vastasyyt kumottiin.
Hän huomautti Montroselle, että Ardenvohrin herra ei ollut mikään
kiivastelija, yhtä vähän uskonnollisissa kuin valtiollisissa asioissa.
Hän muistutti omaa tunnettua ja koeteltuakin hartauttaan kuninkaan asian
puolesta, viitaten siihen, että sen vaikutus saattoi laajentua ja
vahvistua naimisliitosta Ardenvohrin perillisen kanssa. Hän veti esiin,
kuinka vaarallinen Duncan Campbellin haava oli; kuinka arveluttava asia
olisi, jos sallittaisiin kuljettaa tämä nuori neito Campbellien maahan,
sillä jos hänen isänsä kuolisi tahi pysyisi kauan sairaana, joutuisi hän
välttämättömästi Argylen markiisin holhottavaksi. Menteith viittasi,
kuinka silloin kaikki hänen toiveensa olisivat turhat, ellei hän
tahtoisi tahrata kunniaansa ja ostaa Argylen suosiota kuninkaan
puolueesta luopumalla.
Montrose myönsi nämä syyt tärkeiksi ja tunnusti myös katsovansa
kuninkaan asialle edulliseksi että tämä kysymys, vaikka se oli hieman
vaikea, saatettaisiin ratkaisevaan loppuun mitä pikemmin, sitä paremmin.
»Minä soisin», virkkoi hän, »että kaikki jo olisi ratkaistu tavalla tai
toisella ja että tämä ihana Briseis[39] vietäisiin pois leiristämme
ennen meidän vuorelais-Achilleksen, Allan Mac Aulayn, palaamista.--
Pelkään, että siltä kulmalta nousee paha sota, Menteith--ja luullakseni
olisi ehkä parasta, että päästämme herra Duncan Campbellin kotiinsa
kunniasanallaan vangittuna ja että te saattomiehenä menette hänen ja
neiti Annikan kanssa. Matka kävisi melkein koko ajan vesiä myöten, niin
että siitä ei tule kovin paljon vaivaa hänen haavalleen--ja teidän oma
haavanne, ystäväni, olkoon kunniallisena syynä, jolla voitte selittää
jonkunaikaista poissa-oloanne leiristämme.»
»Ei suinkaan!» lausui Menteith. »Vaikka sen kautta kadottaisimme tämän
saman toivon, joka juuri nyt on minulle koittanut, en tahdo kuitenkaan
jättää leiriänne, jalo herra kenraali, niin kauan kuin siinä on
kuninkaallinen lippu liehumassa. Ansaitsisinpa todella, että tähän
mitättömään raamuun tulisi syöpä ja söisi kelvottomaksi koko
miekkakäsivarteni, jos katsoisin sen riittäväksi syyksi ollakseni jouten
tällä kuninkaan asialle ratkaisevalla hetkellä!»
»Onko tämä siis järkkymätön päätöksenne?» kysyi Montrose.
»Yhtä järkkymätön kuin Ben-Nevis vuorten perustus», lausui nuori herra.
»Sitten», virkkoi Montrose, »teidän pitää, hetkeäkään viipymättä, pyrkiä
Ardenwohrin herran puheille. Jos hänen vastauksensa on teille
suosiollinen, niin itse puhuttelen vanhempaa Mac Aulayta ja tahdon
keksiä keinoja pitääkseni hänen veljeänsä kaukana toimessa siksi, kun
Allanin ensi vihastus tästä toivonsa tyhjäksi menemisestä on asettunut.
Voi jospa hänen mieleensä astuisi joku ilmestys taivaasta, niin ihana,
että se haihduttaisi kaiken muiston Annikka Lylestä! Sen te, Menteith,
kenties katsotte mahdottomaksi?--No hyvä, käykäämme siis kumpikin omaan
palvelukseemme, te Cupidon, minä Marsin.»[40]
He erosivat, ja tehdyn välipuheen mukaan Menteith pyysi aikaiseen
seuraavana aamuna saada kahden kesken puhua haavoitetun Ardenvohrin
herran kanssa ja kosi häneltä hänen tytärtään. Heidän keskinäisen
rakkautensa tiesi Duncan Campbell jo ennemmin; mutta hän ei kuitenkaan
ollut odottanut näin aikaista kosintaa Menteithin puolelta. Hän vastasi
siis ensiksi antaneensa kenties liiankin paljon valtaa omalle
erinäiselle ilolleen tällä hetkellä, kun hänen klanillensa oli sattunut
niin paha vastoinkäyminen ja häväistys. Tästä syystä hän ei mielellänsä
tahtonut näin onnettomalla ajalla vielä enempää ajatella oman perheensä
etua. Ja kun korkeasukuinen kosija pyyteli vielä hartaammasti, vaati
Duncan Campbell saada ensin pari tuntia keskustella ja neuvotella
tyttärensä kanssa tästä tuiki tärkeästä aineesta.
Tämän keskustelun ja neuvottelun päätös oli Menteithille edullinen.
Duncan Campbell huomasi uudesti löydetyn tyttärensä onnen ilmeisesti
riippuvan liitosta tämän rakastajan kanssa. Ja hän ymmärsi myös, että
jos ei tätä nyt kohta päätetty, niin Argyle estäisi sitä tuhannella
vastuksella huolimatta siitä, että vävy kaikin puolin oli otollinen
Ardenwohrin ritarille itselle. Menteithin luonnonlaatu oli niin jalo ja
hänen sukunsa sekä rikkautensa arvo niin suuri, että siinä oli Duncan
Campbellin silmissä täysi vastapaino heidän erimielisyydelleen
valtiollisissa asioissa. Tuskinpa hän olisi muutenkaan, vaikka hänen oma
mielensä tästä naimisliitosta ei olisikaan ollut näin suosiollinen,
voinut olla käyttämättä tilaisuutta toimittaa iloa uudesti löydetylle,
kauan kaivatulle lapselleen. Paitsi sitä oli myös jokin ylpeyden tunne
yllyttämässä häntä tähän päätökseen. Vähän masentavaa ylpeydelle olisi
ollut, jos olisi täytynyt Ardenvohrin perintötyttärenä näyttää
maailmalle Darnlinwarachin linnassa kasvanutta köyhää elättiä ja
harpunsoittajaa. Mutta jos samassa saattaisi julistaa hänet Menteithin
kreivin kihlatuksi morsiameksi tahi vihityksi vaimoksi, jonka liiton
perustuksena oli hänen alhaisuutensa aikana syttynyt rakkaus, niin siinä
olisi vakuutus maailmalle, että Annikka oli kaikkina aikoina ollut
nykyisen korkean säätynsä arvoinen.
Näiden syitten vaikutuksesta Duncan Campbell siis ilmoitti nuorelle
pariskunnalle suostumuksensa määräten, että Montrosen sotapappi saisi
vihkiä heidät yhteen linnan kappelissa niin harvain vierasten
läsnäollessa kuin suinkin mahdollista. Mutta kun Montrosen täytyisi
marssia pois Inverlochysta, johon lähtöön käsky tulisi luultavasti
muutamien päivien kuluttua, piti nuoren kreivinnan, niin sovittiin,
seurata isäänsä hänen linnaansa ja asua siellä siksi, kun valtiolliset
asiat sallivat Montrosen kunniallisesti ottaa eronsa nykyisestä
sotavirastaan. Näin tehtyään päätöksensä Duncan Campbell ei antanut
tyttärensä neitseellisen ujouden viivyttää sen toimeenpanoa. Vihkiäiset
määrättiin siis pidettäviksi seuraavana iltana, joka oli toinen tappelun
perästä.