Mun sinisilmän' on hän rosvonnut,
Jonk' olin verin, vaivoin ansainnut.
Popen Iliadista.
Monesta syystä oli välttämätöntä, että Angus Mac Aulayn, joka oli niin
kauan ollut Annikka Lylen hyväntahtoisena suojelijana, piti saada tieto,
mikä muutos oli tapahtunut hänen ottosisarensa onnessa, ja lupauksensa
mukaan Montrose siis ilmoitti hänelle nämä merkilliset tapaukset. Mac
Aulayn mielenlaadun ajattelematon ja kevytmielinen huolettomuus
vaikutti, että hän osoitti paljoa enemmän iloa kuin kummastusta Annikan
hyvästä onnesta. Hän ei sanonut epäilevänsäkään, että tämä onni oli
ansion mukainen ja että Annikan kautta, jota aina oli kasvatettu
uskolliseksi alamaiseksi, joutuisivat tuon tylyn, uskonkiihkoisen vanhan
herran perintömaat jollekulle kuningasta rakastavalle, kelpo pojalle.
»Enpä panisi vastaan, jos veljeni Allan tahtoisi koettaa onneansa»,
lisäsi hän »huolimatta siitä, että herra Duncan Campbell on ainoa mies,
joka koskaan on sanonut, että Darnlinwarachin linnassa ei suoda
vieraanvaraa. Annikka Lyle on aina osannut päästää lumouksesta Allanin
synkän hengen ja kukaties veljeni muuttuisi naimisen kautta enemmän
tämän maailman ihmiseksi?»
Kiireesti keskeytti Montrose tämän pilvilinnan rakentamisen, ilmoittaen
hänelle, että neiti Annikka jo oli saanut kosijan ja mennyt kihloihin,
ja että hän oli isänsä suostumuksella nyt kohta vihittävä Aulayn
sukulaisen Menteithin puolisoksi. Ja vielä hän lisäsi pyytävänsä Angus
Mac Aulaytä olemaan vihkiäisissä läsnä, jolla pyynnöllä tahtoi
osoittaa, kuinka suuressa arvossa he pitivät neidon monivuotista
suojelijaa. Mac Aulay tuli tämän sanoman kuultuansa sangen ykstotiseksi
ja oikaisi vartalonsa suoraksi niinkuin mies, joka arvelee, ettei
hänestä ole arvon mukaan lukua pidetty.
»Minun mielestäni», virkkoi hän, »olisi aina osoittamani ystävällisyys
tätä nuorta neitiä kohtaan, joka niin monia vuotia asui katokseni
suojassa, vaatinut hiukan enempääkin tässä tilaisuudessa, paitsi
tämmöistä pelkkää kohleliaisuustemppua. Olisipa», arveli hän, »minulla
toki, mitään liikoja vaatimatta, pitänyt olla se oikeus, että olisi
kysytty minun neuvoani. Kyllä minä suon sukulaiselleni Menteithille
kaikkea hyvää; hartaampaa hyvänsuojaa ei hänellä saata olla; mutta hän
on, se mun täytyy sanoa, liiaksi hätäillyt tässä asiassa. Allanin
rakkaus neiti Annikkaan oli aivan hyvin tietty; enkä kumminkaan voi
käsittää, miksi hänen oikeutensa tuon nuoren tytön kiitollisuuteen piti
näin syrjään sysättämän, niin ettei siitä vähääkään keskusteltu
ennakolta».
Montrose ymmärsi liiankin selvään, mitä nämä kaikki puheet tarkoittivat;
hartaasti hän siis pyysi Angusta ajattelemaan asiaa järkevästi ja
miettimään, olisiko luultavaakaan, että Ardenvohrin herra voisi
luovuttaa ainoan perillisensä Allanille, jossa epäilemättä oli monta
etevää avua, mutta niiden rinnalla taas toisia luonteenominaisuuksia,
mitkä peittivät edelliset ikäänkuin pilvellä, niin että Allan oli
pelotuksena kaikille, joiden seurassa hän oleskeli.
»Herra markiisi», sanoi Angus Mac Aulay; »minun Allan-veljessäni,
niinkuin meissä kaikissa Jumalan luomissa, on vikoja yhtä hyvin kuin
ansioitakin. Mutta hän on uljain, urhoollisin mies koko armeijassanne,
tulkoon sitten toinen sija kelle hyvänsä; ei hän siis ole millään
muotoa ansainnut sitä, että te, korkeasti kunnioitettava herra--ja
samoin myös meidän oma läheinen sukulaisemme--ja tuo nuori neito, joka
kaikesta, mitä hänellä on, olisi kiitollisuuden velassa Allanille ja
Allanin suvulle--että te kaikki olette pitäneet niin varsin vähän lukua
hänen onnestaan tahi onnettomuudestaan.»
Turhaan yritti Montrose selittää asiaa toiselta taholta; Allan oli
päättänyt katsoa sitä tältä kannalta, ja hänen älynsä oli sitä ahdasta
laatua, johon ei mikään vastasyy mahdu, kun kerran jokin ennakkoluulo on
siinä saanut asuntonsa. Montrose muutti nyt puhetapansa ankarammaksi ja
käski Anguksen pitää vaari, ettei hän antaisi valtaa tunteille, joista
voi tulla vahinkoa kuninkaallisen majesteetin palvelukselle. Hän
ilmoitti erittäin tahtovansa, ettei keskeytettäisi Allanin toimia siinä
asiassa, jolle hän nyt oli lähetetty; sillä »se asia», sanoi Montrose,
»on suuresti kunniaa tuottava hänelle itselleen, ja luultavasti lähtee
siitä myös sangen suuri hyöty kuninkaalle. Sentähden toivon, ettette
lähetä hänelle sanomia toisista asioista ettekä nosta mitään
eripuraisuutta, joka voisi vetää pois hänen huomionsa tästä tärkeästä
toimesta.»
»En minä», vastasi Angus jotenkin ynseästi, »ole mikään riidan nostaja;
päinvastoin mieluummin tahtoisin olla rauhan sovittaja. Minun
veljessäni, yhtä hyvin kuin useimmissa miehissä, on omien riita-asiainsa
ratkaisija--ja mitä sanomien saamiseen tulee, arvelevat kaikki ihmiset
niiden tulevan Allanille toista tietä kuin tavallisten sanansaattajain
kautta. Älkää siis liioin kummastuko, jos saatte hänet nähdä täällä
aikaisemmin kuin odotitte.»
Lupaus, ettei hän itse sekaantuisi asiaan, oli ainoa, mitä Montrose sai
tältä mieheltä, joka kuitenkin muuten aina oli sangen hyvänsävyinen,
paitsi kun asia koski hänen ylpeyttään, erinäistä etuaan taikka
juurtuneita luulojaan. Ja sikseen markiisin nyt täytyi jättää asia ensi
aluksi.
Montrose oli päättänyt kutsua myös majuri Dalgettyn vieraaksi siitä
syystä, että hänelle oli uskottu edellisistäkin seikoista tietoa, ja
muuten oli syytä toivoa, että hän helpommin kuin Mac Aulay suostuisi
tulemaan vihkiäisiin tahi kumminkin hääpitoihin. Mutta häntäkin
epäilytti; hän katsahti nuttunsa kyynärpäihin ja nahkahonsujensa polviin
ja mutisi jonkunlaisen vastahakoisen suostumuksen siinä tapauksessa,
että hän, neuvoteltuaan jalosukuisen ylkämiehen kanssa, näkisi sen
mahdolliseksi. Montrose vähän kummastui, mutta oli kovin ylpeä
ilmoittaaksensa pahaa mieltään, jonkatähden siis antoi Dalgettyn käydä
omaa tietänsä.
Majurin tie kävikin nyt kohta sulhasmiehen kamariin. Siellä Menteith
par'aikaa haki niistä vähistä vaatevaroista, mitä hänellä oli
sotaretkellä mukanaan, semmoista pukua, joka tässä juhlallisuudessa
näyttäisi paraimmalta. Majuri Dalgetty astui sisään ja toivotti sangen
yksitotisen näköisenä onnea nyt lähellä olevaan riemujuhlaan, »josta
kuitenkin minun, suureksi mielipahakseni, täytyy jäädä pois.--Suoraan
sanoen», lisiisi hän, »minä olisin vain häväistykseksi juhlallisuudelle,
sillä minulla ei ole mitään häävaatteita. Ratkeamat ja halkeamat
vierasten puvussa saattaisivat ennustaa samallaisia vikoja teidän
avio-onnessanne. Ja puhuakseni suuni aivan puhtaaksi, herra kreivi, te
voitte osaksi syyttää itseänne siitä, ettette saa nähdä minua
vieraananne. Te, näet, laitoitte minut hullun työhön, kun lähetitte
ottamaan sitä nahkapukua Cameronien saaliskasasta--yhtä hyvin olisi
voinut lähettää minut ottamaan naula tuoretta voita Mustin kidasta.
Minulle ei vastattu muulla tavalla, herra kreivi, kuin väkipuukkojen ja
miekkain heiluttamisella ja jonkunlaisella murinalla ja ärinällä, joka
oli olevinansa heidän omaa kieltänsä. Minä puolestani arvelen, etteivät
nuo vuorelaiset mahda olla paljoa parempia kuin ilmipakanat, ja minulla
on ollut paljon pahennusta siitä tavasta, jolla tuttavani Ranald Mac
Eagh katsoi hyväksi rumputtaa viimeistä marssiansa vähän aikaa sitten.».
Menteith oli semmoisella tuulella, että kaikki asiat ja kaikki ihmiset
olivat hänestä hauskat, ja ritari Dugald Dalgettyn yksitotinen valitus
huvitti häntä suuresti. Hän pyysi, että ritari tekisi niin hyvin ja
ottaisi omakseen sangen sievän nahkaisen puvun, joka oli levitetty
lattialle. »Tosin», sanoi Menteith, »olin aikonut sitä omaksi
sulhaspuvukseni, koska se on sotaisista vaatteuksistani vähimmin
peloittava; sillä rauhanaikuista minulla ei ole täällä yhtään.»
Majuri esteli hiukan, niinkuin sopikin, ei tahtonut millään muotoa
ryöstää häneltä ja niin edespäin. Mutta viimein hänelle hyväksi onneksi
sattui päähän, että olisi paljoa enemmän sotalain mukaista, jos kreivi
vihittäisi itsensä rinta- ja selkärautoihin puettuna. Semmoisessa
puvussahan majuri oli ennenkin kerran nähnyt sulhasmiehen, silloin kun
prinssi Leo Wittelsbachilainen nai Saksin vaaliruhtinaan, vanhan Yrjö
Fredrikin nuorimman tyttären, Kustaavus Adolfuksen, Pohjoismaiden j.n.e.
läsnäollessa. Hyvänsävyinen nuori kreivi naurahti ja suostui; ja tällä
lailla saatuansa edes yhden iloisen vierasnaaman hääjuhlaansa varten hän
puki päälleen kepeän, koristeilla varustetun haarniskan, joka oli
peitetty osaksi samettiviitalla, osaksi leveällä sinisellä
silkkivyöhiköllä, joka riippui hänen olkapäästänsä niinkuin hänen
säätynsä ja silloinen muoti vaati.
Kaikki oli valmiina; maan tavan mukaan ei sulhasen ja morsiamen ollut
lupa sinä päivänä enää nähdä toisiansa ennenkuin alttarin edessä. Jo
olikin kello lyönyt, kutsuen sulhasta kappeliin, ja tämä odotti
viereisessä eteishuoneessa, että markiisi, joka oli ollut niin hyvä ja
luvannut toimittaa morsiamen isän virkaa tässä tilaisuudessa, saapuisi
paikalle. Jokin armeijaa koskeva asia oli näet äkkiä vaatinut Montrosen
tointa, ja niinkuin on helppo ymmärtää, odotteli Menteith hänen tuloansa
jotenkin maltittomalla mielellä; ja kuullessaan oven aukeavan hän sanoi
nauraen: »Te olette myöhästynyt paraatiin.»
»Kun et vain sanoisi minua liian aikaiseen tulleeksi», tiuskasi Allan
Mac Aulay, sisään hyökäten. »Vetäise miekkasi tupesta, Menteith, ja
puolusta itseäsi kuin mies taikka kuole kuin koira!»
»Sinä olet hullu, Allan!» vastasi Menteith, yhtä paljon kummastuneena
hänen äkillisestä ilmaantumisestaan kuin hänen käytöksensä
sanomattomasta vimmasta. Allanin posket olivat kalmankarvaiset--silmät
tuijottivat, pyrkien ulos kuopistaan--vaahtoa oli suun edessä ja hänen
liikkeensä olivat aivan kuin mielipuolen.
»Sinä valhettelet, petturi!» oli vimmainen vastaus. »Se on valhe,
niinkuin kaikki muukin, mitä olet minulle sanonut, on valhetta. Koko
elämäsi on yhtä valhetta!»
»Jos en olisi lausunut todellista ajatustani, kun sanoin sinua
hulluksi», virkkoi Menteith suuttuneena, »niin sinun oma elämäsi tulisi
sangen lyhytaikuiseksi. Missä asiassa syytät minua valhettelijaksi.»
»Sinä sanoit minulle», vastasi Mac Aulay, »ettet kosisi Annikka
Lyleä!--Valhettelija ja petturi!--odottaahan hän sinua nyt alttarin
edessä.»
»Sinä se olet, joka valhettelet», väitti Menteith.
»Minä olen sanonut sinulle, että hänen sukuperänsä tietämättömyys oli
meidän liittomme ainoa este. Se on nyt poistunut--ja mimmoiseksi arvelet
itseäsi, että minun muka pitäisi sinun tähtesi luopua oikeudestani?»
»Paljasta sitten miekkasi», sanoi Mac Aulay, »kyllä me toisemme
ymmärrämme.»
»Ei nyt», vastusti Menteith, »eikä tässä paikassa. Tunnethan minut
hyvin, Allan--odota huomispäivään, niin saat miekan kalistelemista
tarpeeksesi.»
»Juuri tänä päivänä, tänä hetkenä, taikka ei koskaan», vastasi Mac
Aulay. »Sinun voitonriemusi ei saa kestää yli sen tunnin, joka par'aikaa
löi. Menteith, sukulaisuutemme tähden--yhteisten tointemme ja
taistelujemme tähden--paljasta miekkasi ja puolusta henkeäsi!» Näin
puhuen hän tarttui kreiviä käteen ja puristi sitä niin vimmaisella
hartaudella, että kynsien alta purskahti verta. Menteith sysäsi hänet
väkisin pois luotansa, huutaen: »Mene tiehesi, hullu mies!»
»No sitten käyköön ilmestysnäkyni toteen!» huusi Allan ja vetäen tupesta
tikarinsa hän iski sen koko jättiläisvoimallansa kreivin rintaan.
Rintahaarniskan vastustus poikkeutti aseen kärjen ylöspäin, mutta syvä
haava aukesi kuitenkin kaulan ja hartian välillä ja iskun voima kaatoi
sulhasen pitkälleen lattialle. Montrose astui samassa eteishuoneeseen;
ja hääväki oli melusta säikähtyneenä suuresti peloissaan ja
hämmästyksissään. Mutta ennenkuin Montrose oli oikein nähnytkään, mitä
oli tapahtunut, oli Allan karannut hänen sivutsensa ja tuiskuna
törmännyt linnan portaista alas. »Vartijat, portti kiinni!» huusi
Montrose. »Ottakaa hänet kiinni!--Tappakaa hänet, jos vastarintaa
tekee!--Kuolla hänen pitää, vaikka olisi oma veljeni!»
Mutta toisella tikariniskulla Allan kaatoi vartijana seisovan
sotamiehen, samosi leirin läpi niinkuin vuoriston metsäkauris--vaikka
kaikki, jotka olivat hätähuudon kuulleet, ajoivat takaa--heitti itsensä
jokeen, ui toiselle rannalle ja katosi metsään. Samana iltana läksi
hänen veljensä Angus väkineen myös Montrosen leiristä ja meni kotiinsa,
josta he eivät enää palanneet armeijan yhteyteen.
Allanista on saatu se tieto, että hän ihmeen lyhyen ajan kuluttua sen
jälkeen kun oli murhansa tehnyt, ryntäsi sisään erääseen saliin
Inveraryn linnassa, missä Argyle par'aikaa piti neuvottelua. Allan
viskasi siellä verisen puukkonsa pöydälle.
»Onko se Jaakko Grahamen[41] verta?» kysäisi Argyle, jonka silmistä
loisti hirmuinen toivon välähdys sekaisin sen säikähdyksen kanssa, jonka
tämä äkillinen ilmestys tietysti nosti.
»Se on hänen lellipoikansa verta», vastasi Mac Aulay. »Se on sitä verta,
jota minun täytyi kohtalon määräyksen mukaan vuodattaa, vaikka
mieluummin olisin vuodattanut omani!»
Näin puhuttuaan hän kääntyi ja läksi pois linnasta, eikä siitä hetkestä
enää ole mitään varmaa tietoa hänen vaiheistaan. Kenneth pojan nähtiin
kolmen muun Sumulaisen kanssa pian sen perästä kulkevan Loch Finen
poikki, josta voi päättää, että he vainosivat hänen jälkiänsä ja että
hän heidän käsistään sai surmansa jossakin tietymättömässä erämaassa.
Toiset puolestaan arvelevat Allan Mac Aulayn menneen ulkomaalle ja
kuolleen jossakin karthausilaisluostarissa. Mutta kumpaakaan arvelua ei
ole koskaan voitu vahvistaa paljasta luuloa varmemmaksi.
Hänen kostonsa ei muuten onnistunut niin täydellisesti, kuin hän
luultavasti itse arveli. Sillä Menteith, vaikka kyllä sai syvän haavan
ja oli kauan vaarallisessa tilassa, säilyi kuitenkin iskun pahimmista
seurauksista sillä, että oli majuri Dalgettyn onnellisen neuvon mukaan
hääpuvukseen pannut rautahaarniskan päällensä. Mutta hänestä ei enää
ollut apua Montroselle; paraaksi siis katsottiin, että hän aiotun
puolisonsa--nyt todella »murehtivan morsiamen»--seurassa ja haavoitetun
appensa kanssa vietäisiin Ardenvohrin linnaan. Dalgetty seurasi heitä
järven rantaan asti, huomauttaen Menteithille, että kaikin mokomin olisi
rakennettava etuvarustus Drumsnabin kukkulalle suojaksi nuoren
kreivinnan äskensaadulle perintölinnalle.
Matka kävi aivan onnellisesti, ja Menteith oli muutamien viikkojen
perästä jälleen niin tointunut, että saattoi vihittää itsensä yhteen
Annikan kanssa Ardenvohrin herran linnassa.
Vuorelaiset olivat vähän kahdella päällä siitä, kuinka heidän piti
sovittaa Menteithin tointuminen haavastaan yhteen ilmestysnäyn kanssa,
ja kokeneet ennustajat olivat milt'ei suutuksissaan hänelle siitä, kun
hän ei kuollut. Mutta toiset arvelivat näyn jo silläkin tulleen
täytetyksi, kun haava oli tullut isketyksi samalla kädellä ja samalla
aseella, joista ennustus oli puhunut. Ja kaikki päättivät, että tuo
sormus, johon oli kuvattu kuolleen kallo, oli ennustanut morsiamen isän
kuolemaa; sillä Ardenvohrin herra ei elänyt monta kuukautta tyttärensä
vihkiäisten perästä. Uskomattomat puolestaan sanoivat tätä kaikkea
joutaviksi loruiksi ja arvelivat Allanin luullun ilmestysnäyn muka
tulleen vaan hänen oman himonsa yllytyksistä. Kateus siitä, että hän oli
nähnyt Menteithissä onnellisemman kosioveljen, oli taistellut hänen
parempain tunteittensa kanssa ja ikäänkuin hänen tietämättänsä johtanut
hänelle sen ajatuksen mieleen, että kilvoittelija olisi murhattava.
Menteithin voimat eivät vahvistuneet siihen määrään, että hän enää olisi
voinut seurata Montrosen lyhyttä, mutta loistavaa retkeä. Ja kun tämä
sankari laski väkensä hajalle ja läksi ulkomaalle, päätti Menteith elää
hiljaisuudessa itsekseen, kuten hän tekikin Stuart-suvun palaamiseen
asti. Sen onnellisen tapauksen perästä hän sai säätynsä mukaisen viran
maassaan, eli kauan, nauttien niin hyvin kansansa kunnioitusta kuin myös
kotoista rakkautta, ja kuoli hyvin vanhalla ijällä.
Tarinamme henkilöiden luvusta ei tällä tavoin jää meille enää
mainittavaksi, paitsi Montrosea, jonka urhotyöt ja kohtalo ovat
historian omia, muita kuin ritari Dugald Dalgetty. Tämä herra hoiti yhä
edelleenkin tarkimmalla huolellisuudella virkaansa ja otti ulos
palkkansa siksi, kun monen muun kanssa joutui sotavangiksi Philiphaughin
tanterella. Hänelle piti nyt tulla sama kohtalo, joka tässä
tilaisuudessa lopetti hänen muutkin virkaveljensä. Heidät näet
kuoletettiin pikemmin saarnatuolista kaikuvien soimausten kuin minkään
siviili- tai sotaoikeuden päätöksen nojassa. Heidän verensä katsottiin
ikäänkuin syntiuhriksi, jolla maan pahuuden syyllisyys oli pois
huuhdottava, ja se surma, joka Jumalan erinäisestä käskystä kohtasi
Kanaanin maan asukkaita, otettiin jumalattomalla, julmalla tavalla
esikuvaksi näidenkin miesten suhteen.
Useat Covenantilaisten palveluksessa olevat alankolaisupseerit
rukoilivat kuitenkin Dalgettyn puolesta, sanoen häntä mieheksi, jonka
taidosta tulisi hyötyä heidän omalle armeijalleen ja joka helposti
taipuisi toisesta palveluksesta muuttamaan toiseen. Mutta tässä asiassa
osotti ritari Dugald Dalgetty, vastoin kaikkea, mitä hänestä olisi
luullut, itsepäistä lujuutta. Hän oli muka pestattu kuninkaan
palvelukseen määrätyksi ajaksi eivätkä hänen periaatteensa sallineet
hänen, ennen sen määräajan kuluttua, siitä poiketa hiuskarvankaan
vertaa. Covenantilaiset puolestaan eivät tahtoneet ymmärtää tämmöisiä
hienoja eroituksia, ja vaara pyöri, että majurista olisi tullut
marttyyri, ei tämän tai tuon valtiollisen periaatteen tähden, vaan
ainoastaan sen vuoksi, että hänellä oli niin tiukka käsitys sotapestin
sitovasta voimasta. Hyväksi onneksi saivat hänen ystävänsä kuitenkin
lukua laskettuansa selvän siitä, ettei Dalgettyn pestiajan loppuun enää
ollut enempää kuin kaksi viikkoa jälellä, jota ajanmääräystä, vaikka oli
aivan varmaa, ettei pestisopimusta enää uudistettaisi, ei mikään valta
maailmassa olisi saanut häntä rikkomaan. He saivat jollakin vaivalla
tuomion lykätyksi tätä lyhyttä aikaa tuonnemmaksi, jonka kuluttua
Dalgetty aivan helposti suostutettiin kaikkiin ehtoihin, jotka he
hänelle määräsivät. Hän pestautui säätyjen palvelukseen ja yleni viimein
majuriksi Gilbert Kerrin väessä, jota tavallisesti nimitettiin Kirkon
omaksi ratsumiesrykmentiksi. Hänen myöhemmästä elämästänsä emme tiedä
mitään, kunnes tapaamme hänet hallitsijana esi-isiensä perintömaalla,
Drumthwacketin talossa; hän ei ollutkaan saanut sitä omaksensa miekalla,
vaan rauhallisella naimisliitolla Hanna Strachanin kanssa, joka oli
ennen mainitun Covenantilaisen jotenkin ijällinen leski.
Ritari Dugaldin sanotaan eläneen vielä vallankumouksen perästäkin, eikä
siitä ole kovin kauvan, kun vanhat ihmiset vielä tarinoivat, kuinka hän
kuljeskeli sillä seudulla hyvin vanhana, umpikuurona, täynnä
loppumattomia juttuja ikimuistettavasta Kustaavus Adolfuksesta,
Pohjoismaiden Leijonasta ja protestanttiuskonnon suojelusmuurista.