------Kun läksit pois,
Ma tunsin mielen' miettehet, ja näin
Mi niissä riehui. Voi! Se oli lempi.
Mut iloa ei siitä tullut, sillä
Jos muualla en elää sais, kuin vaan
Sun silmäis edessä, jo kuollut oisin.
Philaster.
Annikka Lylellä oli nyt silmiensä edessä se hirvittävä juopa, jonka oli
avannut Allan Mac Aulayn rakkaudentunnustus ja mustasukkaisuus. Hänestä
tuntui, ikäänkuin hän horjahtelisi aivan turmion kurimuksen jyrkällä
äyräällä ja häneltä olisi juuri tänä hetkenä kaikki turva, kaikki
ihmisapu ryöstetty. Hän oli jo kauan tietänyt rakastavansa Menteithiä
syvemmällä kuin sisarenrakkaudella; ja kuinka olisikaan voinut toisin
käydä, kun muistamme, kuinka likeisessä tuttavuudessa he olivat niin
kauan aikaa eläneet, kuinka jalo mielenlaadultaan tuo nuori
aatelisherra oli,--kuinka harras hänen kohteliaisuutensa Annikkaa
kohtaan ja kuinka verrattomasti etevämpi sekä sydämensä lempeyden että
myös ulkonaisen käytöksensä sulavuuden puolesta hän oli kaikkia niitä
raakoja sotureita, joiden seurassa Annikka eli? Mutta Annikan rakkaus
oli sitä hiljaista, ujoa, mietiskeleväistä laatua, joka tyytyy
rakastetun miehen onnen katselemiseen, laskematta sydämeensä rohkeampia,
vaateliaampia toiveita. Pikkuisen gaelinkielisen laulun, jossa hän
esitti nämät tunteensa, on nerokas ja onneton Anterus Mac Donald
kääntänyt englanninkielelle. Mielellämme panemme ne rivit tähän:
Jos kotis niinkuin mun ois matalainen,
Kuink' autuaana siinä kanssas asuisin.
Ja minne työntäis tuuli, veisi laine,
Ma sinne kanssas iloisena kulkisin.
Mut meidät eroittaapi kova sallimus,
Meit' ajain eri teitä,--ah jos sulle
Ois suotu onnen tie! Sun muistos, rukous
Sun puolestas se kylliks' oisi mulle.
Vaikk' kipu katkera mun sielun' täyttää,
Kun toivo viimeinenkin multa katoaa,
Ei huokaus saa tuskiani näyttää,
Ei itku itsekäs mun huoltan' ilmoittaa.
En tahdo mustin murhekasvoin astua
Eloni tietä verkkaan vieriväistä,
Ett'ei mun kyynelteni tulva haikea
Haavoittais armaan mieltä sääliväistä.
Allanin vimmainen rakkaudentunnustus oli tehnyt tyhjäksi Annikan
romanttisen päätöksen salaa sydämessään hellitellä ihailevaa lempeä
Menteithiä kohtaan, pyytämättä mitään vastalempeä. Jo kauan aikaa oli
hän pelännyt, mikäli kiitollisuus ynnä myös se tunto, että tämä niin
ylpeä, väkivaltainen mies häntä kohdellessaan aina lauhdutti
luonnettansa, sallivat pelkoa. Ja nyt Annikka katseli häntä sulalla
kauhistuksella, johon hänellä, joka niin hyvin tunsi Allanin
mielenlaadun sekä edellisen elämän, olikin täysi syy. Jos hänen mielensä
olikin muissa suhteissa jaloa lajia, niin oli kuitenkin yleiseen tietty
asia, ettei Allan koskaan voinut saada himojensa hurjuutta hillityksi.
Hän käyskeli isänsä talossa ja maalla kesytetyn leijonan tavalla; ei
kukaan tohtinut sanallakaan häntä vastustaa, peläten että muuten hänen
vihansa luontainen vimma saattaisi herätä. Monta vuotta oli jo tällä
tavoin kulunut kenenkään tekemättä hänelle vastusta tai puhumatta
sanaakaan häntä vastaan. Sentähden luultavasti ei mikään muu kuin se
terve, luonnollinen järki, joka kaikissa muissa suhteissa, paitsi kun
hänen näkynsä tulivat puheeksi, oli hänen mielenlaatunsa perustuksena,
ollut estänyt Allania tulemasta koko ympäristönsä vitsaukseksi ja
peloitukseksi. Mutta kauvan ei Annikka saanutkaan hautoa näitä
peloittavia mietteitänsä, sillä ne keskeytyivät ritari Dugald Dalgettyn
astuessa sisään.
Helppo on arvata, ettei tämä herra niissä oloissa, joissa hän oli
elämänsä viettänyt, ollut juuri oppinut hienompaa taitoa naisten kanssa
seurustelemaan. Itsekin hän osittain käsitti, että kasarmissa,
vahtihuoneessa tahi paraatissa tavalliset puheenparret eivät sopineet
naisten kanssa keskustellessa. Ainoan ajanjakson, joka ei ollut sodissa
kulunut, oli hän viettänyt Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Ja vähät
siellä saamansa opit hän jo oli aikaa sitten unohtanut, paitsi
housujensa paikkaamisen ja ateriansa kiireisen suorittamisen taidot,
joita molempia hän yhä perästäpäinkin, tiheän tilaisuuden pakosta, oli
ahkerasti harjoitellut. Kuitenkin oli hämärä muisto siitä, mitä hän oli
tuolla rauhanajallansa oppinut, se lähde, josta hän ammensi puhetapansa
seurustellessaan naisväen kanssa. Toisin sanoen, hänen puheensa tuli
pedanttiseksi, niin pian kun se ei enää ollut soturimainen.
»Neiti Annikka Lyle», lausui hän tässä tilaisuudessa, »minä olen nyt
Akilleen käsipeitsen eli sponton'in kaltainen, jonka toinen pää
haavoitti, toinen haavat paransi,--jota avua ei huomata Espanjan
peitsissä, keihäissä, pertuskoissa, Lochaber-tapparoissa eikä missään
nykyajan peitsiaseessa.»
Tämän korean puheen hän piti vielä toistamiseen; ja kun Annikka ensi
kerralla oli tuskin kuullutkaan häntä eikä toisella kerralla ymmärtänyt,
täytyi hänen ryhtyä selittelemisiin.
»Minä tarkoitan, neiti Annikka Lyle, sitä», sanoi hän, »että minä, koska
eräs kunniallinen ritari on minun tähteni saanut vaarallisen haavan
tämänpäiväisessä tappelussa--totta sentään on, että hän, jotenkin
sotalakia vastaan, oli pistoolillaan ampunut kuoliaaksi minun hevoseni,
joka oli Ruotsin ikimuistettavan kuninkaan kaima--nyt mielelläni
tahtoisin hankkia hänelle semmoista lievitystä, mitä te, kunnioitettava
neiti, voitte antaa. Sillä olettehan te, niinkuin pakanain epäjumala
Eskulapius, joka oli aika mestari laulussa ja soitannossa[38] ja sen
lisäksi vielä jalommassa haavain parantamisen taidossa--_opiferque per
orbem dicor_ (ja auttajaksi minua ympäri maailmaa mainitaan).»
»Jos olisitte niin hyvä ja puhuisitte selvemmillä sanoilla», vastasi
Annikka, jonka mieli oli niin raskas, ettei Dalgettyn pedanttinen
kohteliaisuus voinut häntä huvittaa. »Se, kunnioitettava neiti»,
virkkoi Dalgetty, »ei taida minulta käydä aivan helposti, sillä minulta
on lauseitten rakentamisen taito jäänyt vähän unohduksiin--mutta
koetellaan toki! _Dicor_--pane _ego_ lisää--minua mainitaan.--
_Opifer--opifer_?--kyllä muistan, mitä _signifer_ ja _furcifer_
merkitsee--mutta luultavasti _opifer_ on tässä paikassa samaa kuin
M.D., se on Medicinae Doctor eli lääkäri.»
»Tänä päivänä on meillä kaikilla työtä yltäkyllin», sanoi Annikka; »jos
te siis suoraan sanoisitte, mitä minulta tahdotte?»
»En mitään muuta», vastasi majuri, »paitsi että kävisitte katsomassa
ritarillista säätyveljeäni ja käskisitte piikanne myös tuoda sinne
muutamia lääkkeitä hänen haavaansa varten, joka näyttää uhkaavan tulla
semmoiseksi, mitä oppineet nimittävät _damnum fatale_ (kuolettava
haava).»
Annikka Lyle ei koskaan viipynyt, kun oli autettava ihmistä. Kiireesti
hän tiedusti, minkälainen haava oli; sillä hän oli erittäin harras
auttamaan tuota arvokasta, vanhaa päällikköä, jonka hän oli
Darlinwarachissa nähnyt ja jonka näkö silloin oli syvästi vaikuttanut
hänen mieleensä. Hän toivoi myös, toista ihmistä hyödyttäessään,
voivansa hetkeksi unohtaa oman surunsa.
Dalgetty saattoi hyvin juhlallisesti Annikka Lylen sairaan kamariin,
jossa ihana lääkäri hämmästyksekseen tapasi myös kreivi Menteithin. Hän
ei voinut estää poskiaan lentämästä tulipunaisiksi, kun näin arvaamatta
näki ihailemansa miehen. Mutta hämmästystänsä peittääkseen Annikka
rupesi kohta tutkimaan Ardenvohrin herran haavaa, ja pian hän huomasi
taitonsa siinä olevan aivan hyödyttömän. Dalgetty puolestaan meni täältä
suureen ulkohuoneeseen, jonka permannolla, monen muun haavoitetun
miehen rinnalla, makasi Ranald Mac Eagh.
»Vanha ystäväni», virkkoi ritari, »niinkuin jo sanoin, tekisin kernaasti
vaikka mitä sinun mieliksesi, hyvitykseksi siitä haavasta, jonka sait
ollessasi minun turvani alaisena. Minä olen siis, hartaan pyyntösi
mukaan, lähettänyt neiti Annikka Lylen hoitamaan Ardenvohrin herran
haavaa, vaikka tosin en voi käsittää, mitä hyötyä sinulle siitä on, että
hän niin tekee.--Muistan kyllä, että kerran mainitsit jostakin heidän
välillään olevasta sukulaisuudesta. Mutta kun ollaan sodassa, täydessä
virantoimituksessa ja palveluksessa, silloin on muutakin päänvaivaa kuin
vuorelaisten sukujohtoja.» Ja siinä suhteessa arvokas majuri puhuikin
täyttä totta, sillä hän ei koskaan tiedustellut, kuunnellut eikä
muistellut muiden ihmisten asioita, elleivät ne olleet yhteydessä
sotataidon kanssa taikka jollakin lailla koskeneet hänen omaa etuansa,
joissa molemmissa tapauksissa hänen muistinsa kuitenkin oli sangen
kiinteä.
»Ja nyt, kunnon ystäväni Sumulainen», lisäsi hän, »voitko sanoa mulle,
mihin on joutunut oivallinen pojanpoikasi? Sillä en ole häntä silmin
nähnyt siitä saakka, kun hän tappelun perästä auttoi rautavarustukset
päältäni; ja tämmöisestä huolimattomuudesta hän oikeastaan ansaitsisi
selkäsaunan.»
»Hän ei ole täältä kaukana», vastasi haavoitettu rosvo.--»Mutta älkää
lyökö häntä, sillä hän on niitä miehiä, jotka maksavat tuuman karkaistua
terästä jokaiselta ruoskansiiman kyynärältä.»
»Se on sangen sopimaton kerskaus», moitti Dalgetty. »Mutta minä olen
sinulle hieman kiitollisuuden velassa, Ranald, ja sentähden se olkoon
anteeksi annettu.»
»Ja jos arvelette olevanne minulle jossakin kiitollisuuden velassa'',
virkkoi rosvo, »niin voitte sen velan suorittaa yhteen pyyntööni
suostumalla.»
»Ranald veikkonen», vastasi Dalgetty. »Minä olen joutavissa
tarinakirjoissa lukenut tämmöisistä ennaltasuostumisista pyyntöihin,
joilla ajattelemattomat ritarit viekoitettiin heille sangen
vahingollisiin sitoumuksiin. Siitä syystä, Ranald, meidänaikuiset
viisaanlaiset ritarit eivät koskaan lupaa mitään, ennenkuin tietävät
voivansa pitää sanansa lupauksen mukaan, niin ettei se tuo heille
itselleen vastusta tahi kiusaa. Saattaa olla, että sinä tahtoisit saada
minut toimittamaan tuon naislääkärin tänne haavaasi katsomaan. Mutta
sinun pitää muistaa, Ranald, että tämä huone, missä makaat, on likainen
ja että se voisi tahrata neiti Annikan koreat vaatteet, joiden
säilyttämisestä, niinkuin sinäkin varmaan olet huomannut, naiset
tavallisesti pitävät erinomaisen hellää huolta. Suuttuihan kerran
minuunkin Amsterdamin suuripensionariuksen rouva siitä syystä, että
saapaspohjallani koskin hänen mustan samettihameensa helmaan, jota
luulin lattiamatoksi, kun se ylettyi hänestä yli puolen kamaria.»
»En minä pyydä teitä tuomaan Annikka Lyleä tänne», vastasi Mac Eagh,
»vaan viemään minut siihen huoneeseen, missä hän hoitaa Ardenvohrin
herraa. Minulla on jotakin sanomista, mikä on erinomaisen tärkeätä
heille kumpaisellekin.»
»Tosin se on vähän säätyarvon sääntöjä vastaan», virkkoi Dalgetty, »jos
vien haavoitetun rosvon jalosukuisen ritarin kamariin; sillä ritariarvo
on muutoin ollut ja on johonkin määrään vieläkin korkein soturiarvo,
tästä kuitenkin tietysti poikkeuksena valtuuskirjalla varustetut
upseerit, joiden arvo on heidän virkansa mukaan. Mutta kun pyyntösi ei
ole sen suurempi, en tahdo sitä kieltää sinulta.» Näin sanoen hän käski
muutamia miehiä kantamaan Mac Eaghia hartioillaan herra Duncan
Campbellin huoneeseen, ja itse hän riensi edeltä ilmoittamaan, miksi
rosvo sinne tuotiin. Mutta kantavat sotamiehet liikkuivat niin
joutuisaan, että seurasivat aivan majurin kintereillä; he astuivat
melkein samassa sisään kauhistavan taakkansa kanssa ja laskivat sen
lattialle. Mac Baghin muoto, luonnostansakin tuimannäköinen, oli nyt sen
lisäksi kivusta vääntynyt; hänen kätensä sekä vaaterepaleensa olivat
tahratut verellä, sekä omalla että vieraalla; sitä ei ollut mikään
ystävällinen käsi pyyhkinyt pois, vaikka sentään haava oli tullut
siteellä suojelluksi.
»Oletteko te», virkkoi rosvo, vaivaloisesti kohottaen ja kääntäen
päätään sitä paikkaa kohti, missä hänen entinen vihollisensa makasi,
»oletteko te se, jota ihmiset nimittävät Ardenvohrin ritariksi?»
»Niin olen», vastasi herra Duncan Campbell, »mitä tahdot mieheltä, jonka
viimeiset tunnit ovat kulumassa?»
»Minun tuntini ovat vain minuutteja enää», sanoi rosvo; »sitä surempi on
armo, jos ne kulutan hyödyksi sille miehelle, jonka käsi aina on iskenyt
minua, niinkuin minunkin käteni on vielä kipeämmästi lyönyt häntä.»
»Sinunko kätesi olisi vielä kipeämmästi lyönyt minua!--Sinä
rikkipoljettu mato!» vastasi ritari, halveksivasti katsahtaen
viheliäisen vastustajansa puoleen.
»Niin», vastasi rosvo lujalla äänellä, »minun käteni isku on koskenut
kipeämmin. Meidän välillämme olleessa taistelussa elämästä ja
kuolemasta ovat minun lyömäni haavat olleet syvimmät vaikkeivät
sinunkaan lyöntisi ole olleet jälkeä jättämättä.--Minä olen Ranald Mac
Eagh--minä olen Ranald Sumun Poika--se yö, jona minä sinun linnastasi
laitoin suuren nuotion, on nyt saanut vertaisensa kumppanin tästä
päivästä, jona sinä kaaduit esi-isieni miekan sivalluksesta.--Muista,
mitä kaikkea pahaa olet tehnyt heimokunnalleni--niin paljon pahaa, kuin
sinä, ei ole meille kukaan muu tehnyt, paitsi yksi. Hän, niin hoetaan,
on sallimuksen suojassa, niin ettei kostomme pysty häneen--senpä saamme
pian nähdä!»
»Herra kreivi Menteith», sanoi Duncan Campbell, kohoten vuoteeltaan,
»tämä mies on julkinen pahantekijä, sekä kuninkaan että parlamentin,
sekä Jumalan että ihmisten vihollinen--hän kuuluu Sumulais-joukkoon,
joka on henkipattoiseksi tuomittu--hän on samoin teidän ja Mac Aulayn
vihollinen kuin minun. Minä toivon, ettette salli hänen
raakalaisriemunsa katkeroittaa minulta näitä hetkiä, jotka kenties ovat
viimeiseni.»
»Hän saa ansionsa mukaisen kohtalon», virkkoi Menteith; »viekää hänet
paikalla pois.»
Dalgetty kävi nyt väliin, puhuen siitä, kuinka suuri apu Ranaldin
opastamisesta oli ollut, ja lisäten, että hän oli tälle miehelle
luvannut täyden turvan. Mutta rosvon oma kimakka, tyly ääni teki majurin
sanat kuulumattomiksi.
»Ei», sanoi Ranald, »tulkoon vaan kidutuspenkki ja hirsipuu! Antakaa
minun mädätä taivaan ja maan keskivälillä, ravintona Ben-Nevis vuoren
haukoille ja kotkille! Sitten tämä röyhkeä ritari ja tuo voitostaan
riemuitseva _thane_ (kreivi) eivät koskaan saa tietää sitä salaisuutta,
jonka saisivat kuulla ainoastaan minulta--sitä salaisuutta, joka
säpsähdyttäisi Ardenvohrin ritarin sydäntä ilosta, vaikka hän jo olisi
kuoleman kielissä ja josta Menteithin kreivi mielellään maksaisi koko
avaran kreivikuntansa hinnan.--Tule tänne, Annikka Lyle», lisäsi hän,
kohoten arvaamattoman voimakkaana, »älä pelkää sen miehen näköä, jonka
kaulaan pienoisena kapuelit. Sano näille ylpeille miehille, jotka
halveksivat sinua siitä syystä, kun luulevat sinun lähteneen meidän
vanhasta suvustamme--sano heille, ettet olekaan verta verestämme, et
olekaan mikään Sumun Tytär--vaan olet syntynyt niin komeassa salissa,
tuuditettu niin pehmeillä patjasilla kuin suinkin kukaan lapsi heidän
parhaissa palatseissaan.»
»Herran Jumalan nimessä», virkkoi Menteith, liikutuksesta vapisten, »jos
tiedät jotakin tämän neidon syntyperää koskevaa, niin helpoita
omaatuntoasi salaisuuden ilmoittamisella, ennenkuin tästä maailmasta
eroat!»
»Ja siunaa vihamiehiäsi viimeisellä hengenvedollasi, eikö niin?» vastasi
Mac Eagh, heittäen häneen ilkkuvan silmäyksen. »Tätä oppiahan teidän
pappinne saarnailevat--mutta milloin ja ketä kohtaan te sitä oppia
noudatatte?--Ei, antakaa mun ensin tietää, mitä saan salaisuudestani,
ennenkuin rupean sitä ilmoittamaan.--Mitä te, Ardenvohrin ritari,
antaisitte saadaksenne tietää, että taikauskoiset paastoomisenne ovat
olleet tarpeettomat ja että yksi perillinen suvustanne on vielä
elossa?--Minä odotan vastausta--ennenkuin sen kuulen, en virka sanaakaan
enempää.»
»Minä voisin», sanoi Duncan Campbell, jonka äänestä kuului, kuinka
hänessä epäilyksen, vihan ja pelon tunteet taistelivat, »minä
voisin--mutta tiedänhän, että sinä ja koko sinun sukusi, samoin kuin
Suuri Vihollisemme, olette valehtelijoita ja murhamiehiä
kaikkityyni--mutta jos se olisi totta, mitä minulle kerrot, niin
melkein voisin antaa sinulle anteeksi, mitä pahaa olet minulle tehnyt.»
»Kuulkaa tuota!» virkkoi Ranald. »Se on suuri lupaus Diarmidin pojan
lupaukseksi!--Ja te, jalo _thane_--huhu leirissä hokee, että mielellänne
antaisitte elonne ja tavaranne maksuksi, jos saisitte tietää, ettei
Annikka Lyle olekaan rosvon tytär, vaan peräisin suvusta, joka teidän
silmissänne on oman sukunne vertainen.--No, olkoon menneeksi!--En sitä
ilmoita teille rakkaudesta--oli aika, jolloin olisin myönyt tämän
salaisuuden vapauteni hinnasta; nyt ostan sillä jotakin, mikä on
vapautta ja henkeäkin kalliimpaa.--Annikka Lyle on Ardenvohrin ritarin
nuorin, ainoa henkiin jäänyt lapsi, joka yksinään säilyi silloin, kun
kaikki muu hänen isänsä linnassa muuttui vereksi ja tuhaksi.»
»Saattaisiko olla totta, mitä tämä mies puhuu?» virkkoi Annikka Lyle,
joka tuskin tajusi, mitä sanoi; »vai onko se jotakin outoa hourausta?»
»Tyttö», vastasi Ranald, »jos olisit kauemman aikaa elänyt meidän
joukossamme, niin olisit paremmin oppinut eroittamaan totuuden oikean
äänen. Tälle saksilaisherralle ja Ardenvohrin ritarille tahdon antaa
semmoiset todistukset puheeni totuudesta, että uskomattomimmankin täytyy
uskoa. Mene sinä sill'aikaia pois--minä rakastin lapsuuttasi, minä en
vihaa nuorta ikääsi--ei mikään silmä inhoa ruusunkukkaa, vaikka se
kasvaakin okaisessa pensaassa,--ja ainoastaan sinua on minun sääli, kun
muistelen, mitä nyt pian tapahtuu. Mutta se, joka tahtoo kostaa
viholliselleen, ei saa peräytyä, vaikka viatonkin saa samassa häviössä
surmansa».
»Hänen neuvonsa on hyvä, Annikka», sanoi kreivi Menteith, »menkää pois
täältä, Jumalan nimeen.--Jos tässä asiassa on jotakin perää, niin teidän
tutustumisenne herra Duncan Campbellin kanssa on teidän kummankin
tähden paremmin valmistettava.»
»En tahdo erota isästäni, jos todella olen hänet löytänyt!» sanoi
Annikka. »En tahdo jättää häntä, kun hän on näin peloittavassa tilassa.»
»Ja isänä minä aina tahdon sinua kohdella», sanoi Duncan Campbell
hiljaa.
»Sitten», virkkoi Menteith, »minä käsken viedä Mac Eaghin toiseen
kamariin ja tahdon itse tutkia hänen kertomuksensa todistuksia. Ritari
Dugald Dalgetty suostunee kai minua seuraamaan ja auttamaan?»
»Hyvin mielelläni», vastasi Dalgetty. »Minä voin avustaa toimittamalla
_confessor'in_ (ripittäjän) taikka asessorin virkaa, vaikkapa molempia.
Ei olekaan siihen toista niin kelvollista, sillä minä kuulin koko sen
jutun kuukausi sitten Inveraryn linnassa--mutta tuommoisia teloituksia,
kuin Ardenvohrissa tapahtunut, on muistossani niin paljon, että ne
hämmentyvät toisiinsa; ja sitä paitsi on minulla paljon tärkeämpiäkin
asioita ajateltavana.»
Kuultuansa tämän suoran tunnustuksen, joka tehtiin sillä aikaa, kun he
kuljettivat haavoitettua miestä pois, iski kreivi Menteith silmänsä
Dalgettyyn sanomattoman vihaisen ja ylenkatseellisen näköisenä; mutta
kunnon majuri oli niin itseensä tyytyväinen, ettei sitä silmänluontia
käsittänyt.