Kauas, kulkein tuulta myöten,
Miekkain melske häviää;
Sota kauhuillensa poistuu,
Haavat, surma yksin jää.
Penrose.
Tätä loistavaa voittoa mahtavasta kiistaveljestään ei Montrose tietysti
saanut ilman mieshukkaa; mutta hänen puoleltaan ei ollut kaatunut
enempää kuin kymmenes osa siihen verraten mitä viholliselta. Campbellien
itsepäinen urhous oli tuottanut surman monelle kelpo miehelle kuninkaan
väestä; vielä useammat olivat saaneet haavoja, ja etevin näistä oli
nuori uljas kreivi Menteith, keskimmäisen joukon johtaja. Hänelle ei
kuitenkaan ollut tullut pahempaa kuin helppo ruhjevamma. Oli siis
pikemmin ihastuttava kuin pelästyttävä näky, kun hän kantoi
ylipäällikkönsä eteen Argylen päälipun, jonka oli omin käsin
valloittanut, tapettuansa lippumiehen kaksintaistelussa. Montrose
rakasti hartaasti tätä sukulaistansa, jonka rinnassa hän näki muinaisten
sankariaikain jalon, haaveksivan itsekkäisyydestä vapaan innon vielä
olevan palamassa. Sillä useimmissa paikoissa Euroopassa oli palkatun
sotaväen pitäminen tuonut mukanaan yllämainitulle jalolle innolle aivan
päinvastaisen halpamielisen ja itsekkään hengen. Ja tämä turmelus oli
vielä pahemmin kuin muita maita tahrannut Skotlantia, josta läksi
melkein kaikkein valtakuntain palvelukseen onnenonkijoita. Montrose,
jonka omakin henki oli luonteeltansa jaloa, ritarillista laatua, vaikka
hän oli kokemuksesta oppinut käyttämään hyväksensä muiden ihmisten
toisenlaatuisia vaikuttimia, ei puhunut Menteithille minkäänlaisia
ylistys- eikä kiitossanoja; hän vaan likisti tätä rintaansa vasten,
huudahtaen: »Urhokas serkkuni!» Ja tämä sydämestä uhkunut hyväksyminen
nostatti Menteithin sydämessä riemun tunteen korkeammalle, kuin jos
häntä olisi kehuen mainittu itse kuninkaan valtaistuimen eteen
lähetettävässä kertomuksessa tappelusta.
»Nyt», virkkoi nuori kreivi, »ei näy olevan enää mitään tehtävää
jäljellä, jossa minä voisin olla apuna; sallikaa minun siis käydä siihen
toimeen, jota ihmisrakkaus vaatii--Ardenwohrin ritari, niin olen
kuullut, on joutunut meille vangiksi pahasti haavoitettuna.»
»Ja täydesti hän onkin sen ansainnut», sanoi ritari Dugald Dalgetty,
joka samassa tuli heidän luoksensa vielä pöyhkeämpänä kuin ennen. »Sillä
hän ampui kelpo hevoseni kuoliaaksi juuri silloin, kun tarjoilin hänelle
kunniallista vankeutta. Ja se teko, niin mun täytyy sanoa, olikin
pikemmin tuommoisen vuorelaississin luonteen mukainen, jolla ei ole edes
sen vertaa älyä, että rakentaisi pienen etuvarustuksen linnahökkelinsä
suojaksi--kuin kunnollisen, aatelissäätyisen soturin tapoihin sopiva.»
»Onko siis», kysyi kreivi Menteith, »kuuluisa Kustaavus kuollut,
suureksi suruksi sekä meille että teille?»
»Niin on, korkeasti kunnioitettava herra», vastasi soturi syvästi
huoaten. »_Diem clausit supremum_ (hän päätti viimeisen päivänsä),
niinkuin olisimme sanoneet Mareschal-kollegiossa Aberdeenissa. Mutta
parempi loppu se onkin kuin jos hän olisi reppurin hevosluuskan tavalla
läkähtynyt johonkin lietesuohon taikka luminietokseen, mikä luultavasti
olisi tullut hänen osakseen, jos tätä talvista retkeä vielä kauemmin
olisi jatkunut. Mutta tämä korkeasti kunnioitettava herra markiisi», hän
kumarsi Montroselle, »on ollut niin armollinen ja lahjoittanut minulle
sen sijaan toisen jalon hevosen, jolle olen rohjennut panna nimeksi
'Uskollisuuden Palkinto', muistoksi tästä mainiosta päivästä.»
»Minä toivon», sanoi markiisi, »että saatte nähdä Uskollisuuden
Palkinnon--senhän nimen sille panitte--olevan hyvin opetetun kaikkeen
sotapalvelukseen. Mutta en voi olla teille muistuttamatta sitä seikkaa,
että uskollisuutta palkitaan Skotlannissa tätä nykyä useammin
turpasuitsilla[35] kuin hevosella.»
»Hum! te suvaitsette laskea leikkiä, herra markiisi. Uskollisuuden
Palkinto on muuten yhtä suuri mestari kaikissa tempuissaan kuin
Kustaavus, onpa hän sen lisäksi vielä paljoa kauniimpi muodoltaan. Se
vain on paha, että hänen seuralliset avunsa eivät ole yhtä hyvin
viljeltyjä, mikä tulee siitä, että se on tähän asti ollut niin huonossa
seurassa.»
»Ettehän suinkaan mahtane sillä tarkoittaa meidän korkeasti
kunnioitettavaa kenraaliamme», muistutti Menteith. »Hävetkää toki,
ritari Dugald!»
»Herra kreivi», vastasi ritari vakavasti, »minun olisi mahdoton ajatella
mitään niin peräti sopimatonta. Minä väitän vaan, että herra kenraali,
kun hän ratsastaessaan kohtelee hevostansa aivan samalla tavalla kuin
komentaa sotamiehiänsä, kyllä saapi kumpaisetkin opetetuiksi sekä
harjoitetuiksi mihin sotatemppuun hän ikinä tahtoo, ja että tämä jalo
ratsu siis epäilemättä on ihmeen hyvin kasvatettu. Mutta ainoastaan
seuranpito yksityiselämässä synnyttää seurallisen luonteen; sentähden en
voi huomata, että sotamiehet paljonkaan sivistyisivät korpraalin tahi
kersantin puheista, enkä myös usko Uskollisuuden Palkinnon luonteen
erinomaisesti kesyttyneen taikka lauhtuneen korkeasti kunnioitettavan
herra kenraalin tallirenkien seurassa. Sillä nämä suovat hoitoonsa
uskotuille elukoille tiheämmälti kirouksia ja sivalluksia ja potkuja
kuin hyväilemisiä ja silittelemisiä. Ja siitä syystä moni alkuansa
jalomielinen nelijalkainen, tultuansa ikäänkuin ihmisvihaajaksi,
osoittaa myöhemmässä elämässänsä enemmän halua potkimaan ja puremaan
isäntäänsä kuin häntä rakastamaan ja kunnioittamaan.»
»Se on totta niinkuin profeetan suusta», vahvisti Montrose. »Ja jos
Mareschal-kollegioon Aberdeenissa tulisi lisättäväksi akatemia
hevosten kasvatusta varten, olisi ritari Dugald Dalgetty siihen
professorinvirkaan ainoa sopiva mies.»
»Siitä syystä, että hän on aasi», kuiskutti Menteith erikseen
kenraalille, »ja siis professorin ja oppilaitten välillä olisi
jonkinlainen kaukainen sukulaisuus.»
»Ja nyt, jos te, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, sen sallitte»,
virkkoi uusi ritari, »menisin viimeistä kertaa katsomaan vanhan
sotakumppanini ruumista.»
»Ettehän sentään lähde sitä juhlallisesti hautaamaan?» kysyi markiisi,
joka ei tietänyt, mihin kaikkeen harras rakkaus ehkä voisi yllyttää
Dalgettyä. »Muistakaa, ettemme urhoollisille miehillemmekään voi laittaa
muuta kuin hätäiset hautajaiset.»
»Suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra kenraali», selitti
Dalgetty. »Minun aikomukseni ei ole niin romanttinen. Menen vain
jakamaan Kustaavusparan perintöä taivaan lintujen kanssa, jättäen lihat
heille ja ottaen vuodan omaksi osakseni. Siitä aion rakkaaksi muistoksi
teettää itselleni nutun sekä housut tatarilaisten muodin mukaan
pidettäväksi rautavarustusten alla; sillä kaikki alusvaatteeni ovat tätä
nykyä kuluneet niin kurjiksi, että hävettää.--Voi kuitenkin,
Kustaavusparka, kun et saanut elää edes yhtä tuntia kauemmin, jotta
olisit tuntenut ritarikunnian painoa selässäsi!»
Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta markiisi huusi hänen jäljestään:
»Siinä ystävyyden työssä vanhaa kumppanianne ja sotaveljeänne kohtaan ei
teidän tarvinne pelätä kilpailijaa, luulen ma. Ettekö siis, ritari
Dugald, tahdo auttaa minua ynnä muutamia etevimmistä ystävistämme, kun
tutkistelemme Argylen paraita herkkuja, joita on sangen runsaasti
löydetty linnasta?»
»Aivan mielelläni, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi
Dalgetty; »sillä ruoka ja rukous eivät ole milloinkaan esteeksi työlle.
Eikä myös ole siitä pelkoa, että sudet tai kotkat vielä tänä iltana
kävisivät Kustaavusta raatelemaan, heillä kun on niin runsaasti
parempiakin herkkuja tuolla, koko tanner täynnä.--Mutta», lisäsi hän,
»koska meidän seuraamme tulevat myös nuo molemmat kunnioitettavat
englantilaiset herrat ynnä muita armeijanne päämiehiä, joilla on
ritariarvo, niin pyytäisin teitä, korkeasti kunnioitettava herra
markiisi, kohta selittämään heille, että minä tässä tilaisuudessa ja
niin myös vastaiseksi aina vaadin itselleni etusijan heidän kaikkein
edellä. Sillä se kuuluu minun arvooni, koska olen tappelutanterella
saanut ritari-sivalluksen».
»Perkele hänet periköön!» mutisi Montrose itsekseen. »Hän on saanut
tulen uudelleen viritetyksi samassa kun arvelin sen peräti
sammuttaneeni.--Tämä on semmoinen seikka, ritari Dugald», lausui hän
sitten juhlallisesti Dalgettylle, »jonka lykkään kuninkaallisen
majesteetin omaan harkintaan. Mutta minun leirissäni pitää kaikkien olla
tasa-arvossa, niinkuin Arthur kuninkaan ritarit istuivat ympyriäisen
pöydän ympärillä. Jokainen saa sijansa, kuten soturien sopii, tämän
säännön mukaan: ensiksi tulleelle ensi pala.»
»Sitten minä pidän siitä huolen», kuiskutti Menteith markiisille, »että
Don Dugald ei tule tänne ensimmäisenä miehenä tänä iltana.--Ritari
Dugald», puhui hän sitten, koroittaen ääntänsä, »koska, niinkuin
sanotte, vaatteenne ovat auttamattomasti kuluneet, niin tekisitte
viisaimmin, jos menisitte tuonne katsomaan vihollisen kuormastoa, jota
suojelemaan on asetettu vartijoita. Minä näin siellä aika korean
nahkaisen vaatekerran, joka oli rinnan kohdalta tikattu silkillä ja
hopealla.»
»_Voto a Dios!_ sanoo espanjalainen», huudahti majuri, »ja sen korjaa
kenties joku kerjäläisrahjus omaksensa sillä välin, kun minä täällä
seison lörpöttelemässä!»
Saaliin toivo sysäsi kerrassaan syrjään sekä Kustaavuksen että ruoankin
muiston, ja majuri läksi Uskollisuuden Palkintoa kannustaen ratsastamaan
tappelutannerta pitkin.
»Sinne se koira menee», virkkoi Menteith, »polkien kasvot ja ruumiin
rikki monelta mieheltä, joka on häntä itseään parempi. Ja perso hän on
saastaiselle saaliillensa aivan kuin korppikotka, joka laskeutuu raadon
kimppuun. Mutta sittenkin suo maailma tälle miehelle soturin nimen--ja
teidänkin silmissänne, herra markiisi, semmoinen ansaitsee ritariarvon
kunnian, jos sitä nyt enää sopii kunniaksi sanoa. Te olette pannut
ritarivitjat koristeeksi paljaan verikoiran kaulaan.»
»Mitä minun piti tehdä?» vastasi Montrose. »Minulla ei ollut puoleksi
kalutuita luita antaa hänelle, ja lahjoa piti häntä jollakin tavalla--en
voi yksinäni metsästää. Paitsi sitä, tässä koirassa on hyviäkin avuja.»
»Jos hän lieneekin luonnolta niitä saanut», virkkoi Menteith, »niin paha
tapa on ne kaikki muuttanut paatuneimmaksi itsekkäisyydeksi. Hän saattaa
olla arkaluontoinen hyvän maineensa puolesta ja peloton virkansa
toimituksessa; mutta sen hän tekee ainoastaan siitä syystä, kun ilman
näitä avuja ei pääsisi korkeampiin virkoihin. Onpa hänen ystävyytensäkin
itsekkäisyyttä; hän kyllä suojelee kumppaniansa niin kauan, kuin se
pysyy pystyssä; mutta samassa kun se on maahan kaatunut, on ritari
Dugald yhtä kernas häntä kukkaron kuormasta vapauttamaan kuin hänen nyt
tekee mieli muuttaa Kustaavuksensa nahka nutuksi.»
»Ja kuitenkin, jos tämä kaikki olisikin totta», vastasi Montrose, »on
jokseenkin mukava pitää komentonsa alaisena tämmöistä soturia, jonka
kaikista vaikuttimista ja yllyttimistä voi saada selvän yhtä tarkkaan
kuin matemaattisesta kysymyksestä. Jalossa mielessä, semmoisessa kuin
teidän, serkkuni, liikkuu sitävastoin tuhansia tunteita, jotka eivät
pysty tuon miehen sydämeen enempää kuin luoti hänen haarniskaansa--ja
niitä kaikkia tunteita täytyy ystävän hellästi pidellä neuvoja
antaessansa.» Sitten, yht'äkkiä kääntäen puheen toiseen aineeseen, hän
kysyi, milloin Menteith oli viimeksi tavannut Annikka Lylen.
Nuori kreivi lensi tulipunaiseksi ja vastasi: »En eilisillan
perästä--paitsi että», lisäsi hän, vähän hämillään, »hät'hätää näin
hänet puoli tuntia ennenkuin tappelu alkoi.»
»Menteith ystäväni», puhui Montrose hyvin lempeästi, »jos te olisitte
Whitehall'in[36] iloisten nuorten hoviherrain joukkoa, jotka tavallaan
ovat yhtä suuria omanvoitonpyytäjiä kuin tuo meidän Dalgetty, silloin en
kiusaisikaan teitä tämmöisen rakkausjuonen laitaa tiedustelemalla--se
olisi vain lystikäs kepponen. Mutta me olemme täällä loitsumaassa, missä
naisten kiharain paulat ovat lujat kuin teräs, ja te olette juuri se
ritari, joka on luotu semmoisiin kahleisiin. Tämä tyttöparka on ihmeen
ihana, ja hänen avunsa ovat sitä laatua, jotka välttämättömästi tekevät
teidän romantiseen mielenlaatuunne syvän vaikutuksen. Teillä ei voi olla
mielessä saattaa häntä onnettomuuteen--teillä _ei suinkaan_ voi olla
mielessä mennä hänen kanssaan naimisiin?»
»Herra markiisi», vastasi Menteith, »te olette jo monesti ajanut tätä
leikkiä, sillä leikiksihän se, toivon ma, on aiottu, hieman yli rajojen.
Annikka Lyle on tietämätöntä sukuperää--sodassa saatu vanki--luultavasti
jonkun alhaisen metsäsissin tytär--Mac Aulayden armeliaisuuden elätti.»
»Älkää suuttuko, Menteith», lausui markiisi. »Rakastattehan
tekin muinaista klassillista kirjallisuutta, vaikka ette ole
Mareschal-kollegiossa kasvatettu. Te muistanette siis, kuinka monta
urhoollista sydäntä rakkaus on voittanut ja vanginnut.--
Movit Ajacem, Telamone natum,
Forma captivae dominum Tecmessae.[37]
Sanalla sanoen, minä olen suuresti huolissani tästä asiasta. Minun
kenties ei pitäisi kuluttaa aikaani», lisäsi hän hyvin yksitotisesti,
»sillä että vaivaan teitä saarnoilla aineesta, joka ei koske ketään
muuta kuin teidän ja Annikan sydäntä. Mutta teillä on vaarallinen
kilpaveli Allan Mac Aulayssä, eikä voi tietää, mihin kaikkeen viha voi
häntä yllyttää. Velvollisuuteni on sanoa teille, että eripuraisuus
teidän välillänne voisi olla suureksi vahingoksi kuninkaan asialle.»
»Herra markiisi», virkkoi Menteith, »minä tiedän, että tarkoituksenne on
hyvänsuopa ja ystävällinen. Mutta minä toivon mielenne rauhoittuvan, kun
vakuutan teille, että Allanin kanssa olemme tästä asiasta keskustelleet.
Minä olen selittänyt hänelle, että kunniattomat tarkoitukset tätä
turvatonta tyttöä kohtaan eivät millään muotoa sovi yhteen luonteeni
kanssa; ja että toiselta puolen hänen sukuperänsä tietämättömyys estää
minut toisella tavalla pyytämästä häntä omakseni. En tahdo kuitenkaan
salata teiltä, korkeasti kunnioitettava herra, mitä en myöskään
Allanilta ole salannut,--että näet tarjoisin Annikka Lylelle, jos hän
olisi aatelissukua, nimeni ja arvoni. Mutta asian laidan ollessa
tämmöisenä kuin on se ei käy laatuun. Tämä selitys, toivon ma, voi
tyydyttää teidät, koska se on tyydyttänyt vähemmänkin järkevän miehen.»
Montrose kohotti olkapäitään. »Ja te olette siis, ilmeisinä
romaaniritareina, tehneet sen sopimuksen keskenänne, että molemmat
saisitte ihailla yhtä kaunotarta, niinkuin epäjumalain palvelijat
palvelevat yhtä kuvaa, mutta ettei kumpikaan saa pyytää enempää?»
»Niin kauas ei lupaukseni ulottunut, herra markiisi», vastasi Menteith.
»Minä vain sanoin: asian laidan tämmöisenä ollessa kuin nyt--eikä juuri
ole mitään toivoa, että se muuttuisi--velvollisuuteni itseäni ja sukuani
kohtaan vaatii, etten ole Annikka Lylelle mitään muuta kuin ystävä tai
veli.--Mutta, suokaa anteeksi, herra markiisi, minulla olisi», sanoi hän
katsahtaen käsivarteensa, joka oli liinalla kääritty, »pieni pyyhkäys
hoidettavana.»
»Haavako?» kysyi Montrose huolissaan; »antakaa mun katsoa sitä.--»Voi!»
lisäsi hän, »en olisi tästä saanut tietoa, jos en olisi uskaltanut
tutkia ja koetella toista salaisempaa, vaarallisempaa. Menteith, minä
säälin teitä--minunkin sydämessäni--mutta miksi herättäisin uudestaan
kipuja, jotka ovat jo kauan aikaa olleet nukuksissa!»
Näin sanoen hän puristi jalon sukulaisensa kättä ja astui linnan sisään.
Annikka Lylellä oli, mikä ei vuorelaisnaisilla ollutkaan tavatonta,
hiukan lääkärin-, jopa myös haavurintaitoa. Helppo on uskoa, että
lääkärin- ja haavurintaito ei siihen aikaan ollut olemassakaan eri
virkana. Ne harvat, yksinkertaiset parannuskeinot, joita käytettiin,
olivat naisten taikka vanhusten hallussa, joille tiheään sattuvat
tapaturmat antoivat valitettavasti sangen paljon tilaisuutta
kokemuksensa laajentamiseen. Se huoli ja tarkkuus, jolla Annikka Lyle
oli johtanut palvelijoittensa ynnä muiden naisten hoitotointa, oli ollut
suureksi hyödyksi tässä tuimassa sodassa. Ja kernaasti hän oli antanut
apuansa sekä omille että vihollisillekin, mille se milloinkin oli
enimmin tarpeellinen. Hän seisoi nyt par'aikaa eräässä linnan huoneessa,
valvoen huolellisesti, kuinka haavoihin pantavia ruohoja valmistettiin;
hän kuunteli milloin tämän, milloin tuon naisen kertomusta sen
erinäisessä hoidossa olevien sairaitten tilasta; hän jakeli, mitä
hänellä oli apukeinoja heidän tuskansa lievittämiseksi. Tämmöisissä
puuhissa hän oli, kun Allan Mac Aulay äkkiä astui huoneeseen. Annikka
säikähtyi, sillä hän oli kuullut Allanin lähteneen pois leiristä
kaukaiselle toimelle; ja vaikka hän oli tottunut näkemään ottoveljeänsä
synkkänä, näyttivät tämän silmät nyt tavallista synkemmiltä. Allan
seisoi hänen edessään aivan ääneti; Annikka tunsi välttämättömäksi itse
aloittaa puhetta.
»Minä luulin», virkkoi hän vähän väkinäisesti, »että sinä olit jo
lähtenyt.»
»Matkakumppanini odottelee minua», sanoi Allan; »minä lähden kohta.»
Mutta kuitenkin Allan seisoi vielä Annikan edessä, pitäen kiinni
käsivarresta, jota hän puristeli, ei niin kovaa, että olisi koskenut,
sittenkin tarpeeksi, näyttääksensä suurta ruumiinvoimaansa; sillä hänen
kätensä kouristi kuin kahleen rengas.
»Otanko esille harpun?» kysyi Annikka pelokkaalla äänellä; »onko--onko
varjo peittänyt sielusi?»
Allan ei vastannut, vaan sen sijaan talutti Annikan huoneen ikkunan
luokse, jonne tappelutanner näkyi kaikkine kauhuineen. Siellä makasi
tiheästi kuolleita sekä haavoitettuja; ja par'aikaa puuhailivat siellä
rosvot, riistäen vaatteita sodan ja klani-päälliköittensä kunnianhimon
uhreilta. He tekivät sitä aivan huolettomasti, ikäänkuin kaatuneet eivät
olisikaan olleet ihmisiä, samallaisia kuin he, ja ikäänkuin ei sama
kohtalo olisi voinut heille itselleenkin osua, kenties jo huomispäivänä.
»Onko tämä näky mielestäsi hauska?» kysyi Allan.
»Se on kauhistuttava!» vastasi Annikka, peittäen silmänsä käsillään.
»Kuinka voitkaan käskeä minua sitä katselemaan?»
»Sinun pitää siihen tottua», lausui Allan, »jos edelleen tahdot kulkea
tämän armeijan kanssa, joka on turmioon tuomittu--pian saat samallaiselta
tantereelta hakea veljeni ruumista--Menteithin ruumista--minun
ruumistani. Mutta tästä viimemainitusta työstä ei sinulle taidakaan
liioin surua tulla--sinä et rakasta minua!»
»Tämä on ensi kerta, kun olet minua rakkauden puutteesta moittinut»,
itki Annikka. »Olethan minun oma veljeni--pelastajani--suojelijani--
voinko olla sinua rakastamatta?--Mutta synkkä hetkesi lähenee, anna
mun tuoda harppuni----»
»Seiso paikallasi», käski Allan, yhä vielä pitäen hänestä kiinni.
»Olkoot ilmestysnäkyni kotoisin taivaasta tahi helvetistä, taikka tuosta
väli-ilmasta, missä ruumiista irtautuneet henget asuvat--olkoot näkyni
vaikka, niinkuin saksilaiset sanovat, kiihoituksissa olevan mieleni
perättömiä kuvitelmia--eivät ne nyt minuun vaikuta; nyt puhun tämän
silminnähtävän maailman kieltä.--Sinä et rakasta minua, Annikka--sinä
rakastat Menteithiä--hän rakastaa sinua--ja Allanista sinä et huoli
enempää kuin noista raadoista, jotka tuolla makaavat kankaalla.»
Ei ole luultava, että tämä kummallinen puhe olisi sille, jota
puhuteltiin, ilmoittanut mitään uutta. Ei ole sitä naista, joka samoissa
oloissa eläen ei olisi jo aikaa sitten arvannut rakastajansa mietteitä.
Mutta kun Allan näin äkkiä repäisi pois sen hienon verhon, joka tätä
seikkaa oli tähän asti peitellyt, rupesi Annikka pelkäämään siitä
seurauksia, jotka olisivat yhtä väkivaltaiset, kuin Allanin luonne oli
tulinen. Hän koetti siis tehdä hänen syytöstänsä tyhjäksi.
»Sinä unhoitat», virkkoi hän, »oman kuntosi ja mielenjaloutesi, kun näin
loukkaat aivan turvatonta olentoa, jonka kohtalo on niin kokonaan
annettu sinun valtaasi. Tiedäthän, kuka ja mitä minä olen, ja kuinka
mahdotonta on, että Menteith taikka sinä voisitte minulle puhua muusta
rakkaudesta kuin siitä, mitä ystävälle suodaan. Tiedäthän, mistä
kurjasta suvusta minä luultavasti olen syntyisin.»
»En tahdo sitä uskoa», sanoi Allan kiivaasti; »saastaisesta lähteestä ei
koskaan voi tulla kirkasta pisaraa.»
»Mutta juuri sen vuoksi», rukoili Annikka, »kun se asia on niin
epätietoinen, ei sinun toki pitäisi hennoa puhua minulle tämmöisiä
sanojia.»
»Kyllä sen tiedän», virkkoi Allan, »että se on esteenä meidän
välillämme--mutta tiedän myös, ettei se ole niin aivan ylipääsemätön
este sinun ja Menteithin välillä.--Kuule, mitä sanon, rakas
Annikkani!--lähde pois tältä kauhistuksen ja vaaran tantereelta--tule
kanssani Kintailiin--minä vien sinut jalon Seaforthin rouvan
kartanoon--taikka kuljetan sinut täydessä turvassa Icolmkilliin, missä
vielä asuu muutamia naisia, jotka ovat pyhittäneet elämänsä Jumalan
palvelemiseen, esi-isiemme tavan mukaan.»
»Sinä et ole arvellut, mitä minulta vaadit», vastasi Annikka. »Jos
tämmöiselle matkalle lähtisin ainoastaan sinun suojeluksesi alaisena,
niin en olisi niin kaino kuin neidon tulee olla. Minä tahdon pysyä
täällä, Allan--täällä jalon Montrosen suojeltavana. Ja kun hänen
marssinsa jälleen painuu alangoille päin, aion keksiä jonkun keinon
poistaakseni tästä leiristä neidon, joka--vaikkei ymmärrä millä
tavalla--on joutunut vihasi esineeksi.»
Allan seisoi kahden vaiheella, ikäänkuin ei olisi tietänyt, pitikö suoda
valta säälintunteelle siitä, kun tyttö oli niin hädissään, vai
suuttumukselle hänen vastarinnastaan.
»Annikka», sanoi hän, »sinä tiedät aivan hyvin, kuinka huonosti sanasi
sopivat yhteen minun tunteitteni kanssa. Mutta sinä väärinkäytät
valtaasi minua kohtaan, ja iloitset lähdöstäni, toivoen sillä pääseväsi
vakoojasta, joka väijyy sinun ja Menteithin seuranpitoa. Mutta
kavahtakaa molemmat!» lopetti hän ankaralla äänellä. »Sillä milloin on
kuultu, että Allan Mac Aulaylle olisi joku häväistys tehty, hänen sitä
kymmenkertaisesti kostamatta?»
Näin sanoen hän puristi kovasti Annikan käsivartta, veti lakkinsa alas
silmille ja astui ulos kamarista.