Kuin kallio, mi torjuu aallot tuhannet,
Niin Lochlin'ia vastaan seisoo Inisfail.
Ossian.
Torvet ja rakkopillit, verenvuodatuksen ja surman kaikuvat
sanansaattajat, komensivat yhdistetyin sävelin hyökkäykseen, ja niiden
ääneen vastasi useamman kuin kahdentuhannen soturin huuto ynnä myös
takana olevien rotkojen kaiku. Kolmeen parveen jaettuina syöksyivät
Montrosen vuorelaiset ulos niistä rotkoista, jotka olivat heitä siihen
asti kätkeneet vihollisen silmiltä, ja ryntäsivät nurjimmalla uljuudella
Campbellien kimppuun, jotka puolestaan ottivat rynnäkön vastaan
erinomaisen lujasti. Näiden ryntäävien parvien takana nähtiin
irlantilaisten, joiden piti olla varaväkenä, marssivan pitkässä
sotarinnassa Colkitton komennossa. Heidän keskellään kulki
kuninkaallinen lippu ja Montrose itsekin. Syrjempänä nähtiin noin
viisikymmentä ratsumiestä Dalgettyn johdossa, jotka oli ihmeteltävällä
huolenpidolla saatu pysymään johonkin määrään kelvollisessa tilassa.
Kuninkaan väen oikeanpuolista hyökkääjäparvea johti Glengarry, vasempaa
Lochiel ja keskimmäistä Menteithin kreivi, joka mieluummin meni
taisteluun jalkaisin vuorelaispuvussa kuin olisi jäänyt varaväkeen
hevosmiesten kanssa.
Vuorelaiset ahdistivat omituisella vimmallaan, joka on tullut
sananlaskuksi; likelle päästyään he laukaisivat pyssynsä ja lennättivät
nuolensa vihollista vastaan, joka kesti hyökkäyksen mitä
miehuullisimmin. Argylen väki oli paremmin varustettu pyssyillä ja
seisoi liikkumatta; se taisi siis tähdätä tarkemmin, jonka vuoksi sen
ampuminen teki enemmän vahinkoa kuin mitä se itse sai kärsiä.
Kuninkaanpuoliset klanit ryntäsivät tämän havaittuansa käsikahakkaan, ja
heidän onnistuikin kahdesta kohdin saattaa vihollisen rivit hämminkiin.
Jos vastustajat olisivat olleet säännöllistä sotaväkeä, olisi voitto jo
sillä ollut ratkaistu. Mutta tässä oli vuorelaisia toisiansa vastassa;
sekä aseet että kätevyys niiden käyttämisessä olivat siis molemmin
puolin aivan samallaiset.
Taistelu kävi tuimaksi; ja vastakkain taikka kilpiin sattuvien miekkain
ja tapparain kalkkeeseen sekaantuivat ne hurjat, kiihoittavat
kiljahdukset, joita vuorelainen aina päästää suustansa sotiessaan,
tanssiessaan taikka millä tavalla hyvänsä kovasti liikkuessaan. Monet
vastakkain sattuneista vihollisista tunsivat toisensa ennestään ja
pyrkivät toistensa kimppuun, noudattaen vihansa tunnetta tai
jalomielisempää halua kilpailla urhoudessa. Kumpikaan puolue ei
peräytynyt tuumankaan vertaa, ja kaatuvien sijaan--sangen tiheään heitä
kaatuikin molemmin puolin--tunkeutui hartaasti toisia, rientäen
etumaiseen riviin, missä vaara oli suurin. Höyry, samallainen kuin
kiehuvasta kattilasta, kohosi kuulakkaan, kylmään talvi-ilmaan ja
väikkyi taistelijoiden yläpuolella.
Näin taisteltiin sekä oikealla kyljellä että myös sotarintaman
keskuksessa, saamatta tulokseksi muuta kuin haavoja ja surmaa
kummallekin puolelle.
Campbellien oikea kylki alkoi sitävastoin hiukan päästä voitolle
suuremman mieslukunsa ja Ardenvohrin ritarin sotataidon avulla. Herra
Duncan Campbell oli, samassa kun kuninkaan väki ryntäsi, asettanut
sotarintamansa äärimmäisen pään kulmittain eteenpäin. Sen kautta
kohtasi ryntääjiä tuli edestä sekä sivulta, ja he joutuivat sekaisin,
vaikka heidän johtajansa koki parastansa. Tänä hetkenä herra Duncan
käski väkensä rynnäkölle ja ahdisti siis juuri samassa kuin näkyi
aikovan vain ottaa vastaan vihollisen hyökkäyksen. Tämmöinen äkillinen
käänne masentaa aina hyökkääjäin rohkeuden ja saattaa heille usein
turmion. Mutta kuninkaan väen pula tuli sillä autetuksi, että
irlantilainen varaväki läheni ja ankaralla, yhtämittaisella tulellaan
pakoitti Ardenvohrin ritarin luopumaan saadusta edustansa ja tyytymään
ryntääjäin torjumiseen. Montrosen markiisi käytti sillä välin hyväkseen
muutamain siellä täällä seisovain koivupuiden suojaa ynnä myös
irlantilaisten pyssyistä lähtevää lakkaamatonta savua, joka verhosi
hänen liikkeitään. Hän käski Dalgettyn seurata perästään ratsuväen
kanssa, ja kun hän oli kiertämällä päässyt vihollisen oikeanpuolisen
kyljen kohdalle, jopa vähän sen taaksekin, niin hänen kuusi torveansa
soitti rynnäkölle. Ratsuväen torvien sävelet ynnä täyttä nelistä
lähenevien hevosten jyske tekivät Argylen oikeanpuoliseen kylkeen
vaikutuksen, jommoista eivät mitkään muut äänet olisi voineet
aikaansaada. Senaikuiset Skotlannin vuorelaiset katselivat hevosia
samalla taikauskoisella pelolla kuin ennen muinoin Perun asukkaat; ja
heillä oli monta outoa ajatusta siitä, kuinka näitä elukoita saatiin
opetetuiksi tappelua varten. Kun he siis äkkiarvaamatta näkivät rivinsä
murretuksi ja nuo pedot, joita he pahimmin pelkäsivät, keskellä
joukkoaan, niin pako tuli pian yleiseksi, vaikka herra Duncan olisi
kuinkakin yrittänyt sitä estää. Majuri Dalgetty, jonka rautapukuun ei
mikään ase pystynyt ja joka hypitteli, harppautteli ratsuaan, niin että
hänen jokainen sivalluksensa sai sitä raskaamman voiman--tämä outo näky
olisi yksistäänkin jo voinut kauhistuttaa miehiä, jotka eivät ikinä
olleet nähneet mitään muuta semmoiseen ratsumieheen vähäänkään
verrattavaa, paitsi _sheltyä_ (pientä hevosta), mikä haasoitteli paljoa
pitemmän vuorelaisen painon alla. Torjuttu jalkaväkikin kävi nyt
uudelleen päälle; ja irlantilaiset, seisoen liikkumatta sotarintamassa,
tuiskuttivat lakkaamatonta, turmiota tuottavaa tulta pyssyistänsä.
Pitempi vastarinta oli mahdoton: Argylen miehet alkoivat hajota ja
paeta, enin osa järven rantaa kohti, muut eri haaroille. Oikeanpuolisen
kyljen bajoominen, joka jo itsessäänkin oli ratkaiseva tappio, tuli
aivan auttamattomaksi, kun Auchenbreck kaatui yrittäessään saada
sotarintamaa jälleen järjestetyksi.
Ardenwohrin ritari koetti parin, kolmen sadan miehen kanssa, jotka
kaikki olivat aatelissukua ja urhoudestaan kuuluisia--sillä
Campbelleissä sanottiin siihen aikaan olevan enemmän aatelismiehiä kuin
missään muussa vuorelaisklanissa--turhilla urhoteoilla kyllä suojella
suuren joukon villiä pakoa. Mutta tästä urhoudesta ei ollut muuta
seurausta kuin surma heille itselleen; sillä yhä ryntäsi vereksiä
vihollisia, tunkien heitä erille toisistaan, niin että lopulla näkyi
heidän ainoaksi tehtäväkseen jääneen ansaita kunniallinen kuolema
tekemällä vastarintaa viimeiseen asti.
»Kunniallista vankeutta, herra Duncan», huusi majuri Dalgetty, kun hän
näki tämän herran, jonka vieraana hän oli äsken ollut, pitävän puoliansa
useampia vuorelaisia vastaan. Ja vahvistaaksensa tarjoustaan hän
ratsasti likemmäksi, miekka kohotettuna. Mutta herra Duncan vastasi vain
sillä, että laukaisi pistoolin, joka hänellä vielä oli varalla. Luoti ei
sattunut sentään ratsumieheen, vaan hänen kelpo hevoseensa, joka sai
haavan sydämensä läpi ja kaatui. Ranald Mac Eagh, joka oli ollut niitä
miehiä, mitkä niin kovasti ahdistelivat herra Duncania, otti
tilaisuudesta vaarin ja sivalsi hänet maahan, samassa kun pistoolia
laukaistakseen käänsi päänsä.
Samassa saapui Allan Mac Aulay paikalle. Kaikki muut tällä tanteren
kulmalla olijat, paitsi Ranald, olivat Allanin veljen väkeä.
»Lurjukset!» tiuskasi Allan, »kuka teistä on uskaltanut näin tehdä,
vaikka minä nimenomaan olin käskenyt, että Ardenvohrin herra oli
elävältä otettava vangiksi?»
Puoli tusinaa käsiä oli par'aikaa uutterassa kilvassa ryöstämässä
kaatunutta ritaria, jonka aseet ja vaatteet olivat hänen säätyarvonsa
mukaan komeat; mutta tämän käskyn kuultuaan he heittivät työnsä kesken.
Ja käsien omistajat koroittivat ääntänsä, puolustaaksensa itseään, ja
lykkäsivät teon Skyeläisen syyksi, jolla nimellä he tarkoittivat Ranald
Mac Eaghia.
»Saarelaiskoira!» huusi Allan, vimmassaan unohtaen, että he profeettoina
olivat virkaveljeksiä, »lähde ajamaan vihollista takaa äläkä enempää
koske tähän mieheen, jos et halua surmaa minun kädestäni!»
He olivat tällä hetkellä melkein yksinään siinä paikassa. Sillä Allanin
uhkaukset olivat ajaneet pois hänen omat klanilaisensa, ja kaikki muut
olivat jo ennemmin painuneet eteenpäin, likemmäksi järven rantaa
levittäen hälinää ja kauhistusta ja sekamelskaa ja jättäen ainoastaan
kuolleet sekä kuolemaisillaan olevat jäljelle. Tämä oli liian suuri
kiusaus Mac Eaghin kostonhimoiselle mielelle.--»Yhtä luultavaa, kuin
että minä saisin surmani sinun kädestäsi, joka jo rusoittaa sukuni
verestä», virkkoi hän, vastaten Allanin uhkaukseen yhtä uhkaavalla
äänellä, »on sekin, että sinä saat surmasi minun kädestäni!» Näin
sanoen hän sivalsi Allania niin arvaamattoman nopeasti, että tämä tuskin
kerkesi torjua iskun kilvellään.
»Heittiö!» tiuskasi Allan kummastuneena, »mitä se tarkoittaa?»
»Minä olen Ranald Sumulainen!» vastasi saarelainen, uudestaan sivaltaen;
ja sen sanan perästä alkoi heidän välillänsä tuima käsikahakka. Mutta
niin näytti olevan sallittu, että Allan Mac Aulaystä piti tulla äitinsä
onnettomuuden kostaja tälle rosvoparvelle; sen todisti tämäkin taistelu
yhtä hyvin kuin moni muu edellinen. He eivät olleet vielä vaihdelleet
monta iskua, kun Ranald Mac Eagh jo kaatui saatuaan syvän haavan
pääkalloonsa. Mac Aulay, astuen toisella jalalla hänen rintansa päälle,
oli juuri pistämäisillään miekan hänen ruumiinsa läpi; mutta kolmas
yht'äkkiä väliin tullut mies sivalsi hänen miekkansa kärjen ylöspäin.
Tämä mies oli majuri Dalgetty, joka kaatumisestaan pyörtyneenä ja
kuolleen hevosensa alla maaten nyt vasta oli jälleen päässyt jaloille ja
järkiinsä. »Ylös miekka!» komensi hän Allania, »ja älkää tehkö tälle
miehelle enempää vahinkoa; sillä hän on minun suojeluksessani ja meidän
korkeasti kunnioitettavan herra markiisimme palveluksessa. Eikä sotalaki
sitä paitsi salli, että kukaan kunniallinen kavaljeeri saa kostaa
yksityisistä syistä '_flagrante bello, multo majus flagrante proelio_'
(sodan riehuessa, saatikka tappelun riehuessa).»
»Narri!» ärjäisi Allan. »Pois tieltä, äläkä uskalla käydä tiikerin ja
hänen saaliinsa väliin!»
Mutta Dalgetty ei luopunut vaatimuksestaan, vaan asettausi niin, että
kaatunut Mac Eagh oli hänen jalkainsa välissä. Näin seisoen majuri
ilmoitti Allanille, että hän, jos oli olevinansa tiikeri, saattaisi nyt
nähdä leijonan tulleen häntä vastaan. Siinä oli jo kylliksi--tässä
uhkaavassa liikkeessä ja lauseessa; ja sotaisen profeetan koko vimma
kääntyi nyt sitä miestä vastaan, joka esti hänen kostoansa. Heti
paikalla ruvettiin muitta mutkitta vaihtelemaan miekaniskuja.
Allanin ja Mac Eaghin taistelu oli ympärillä puuhaavilta harvoilta
sotureilta jäänyt huomaamatta; sillä Montrosen väessä ei ollut monta,
jotka olisivat tunteneet Ranaldin. Mutta kahakka Allanin ja Dalgettyn
välillä, jotka kumpikin olivat niin hyvin tutut, veti kohta huomion
puoleensa. Hyväksi onneksi sen huomasi Montrosekin; hän näet tuli juuri
sinne, kerätäksensä kokoon pienen ratsumiesparvensa ja lähteäksensä
heidän kanssaan kauemmaksi Loch Eilin rannalle päin ajamaan vihollista
takaa. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi keskinäinen eripuraisuus tulisi
hänen pienelle sotavoimalleen; sentähden hän ajaa karahutti kohta
lähemmäksi. Ja nähtyänsä Mac Eaghin maassa ja Dalgettyn seisovan hänen
kohdallaan puolustamassa häntä Allania vastaan arvasi Montrose terävällä
älyllään heti riidan syyn ja keksi samassa myös keinon sen
lopettamiseksi.
»Hyi häpeä!» lausui hän. »Tekö, aatelismiehet ja uljaat soturit, tässä
tappelette keskenänne loistavan voiton tantereella! Oletteko hulluja?
Vai onko päänne pyörryksissä siitä maineesta, jonka tänään olette
kumpikin ansainneet?»
»Eipä syy ollut minussa, sallikaa mun sanoa se, armollinen herra
markiisi», virkkoi Dalgetty. »Minun on sanottu olevan _bonus socius, bon
camarado_ jokaisessa paikassa, missä olen Euroopassa palvellut. Mutta
se, joka koskee minun suojeluksessani olevaa miestä----»
»Ja se», tiuskasi Allan yht'aikaa, »joka uskaltaa estää ansaittua
kostoa----»
»Hävetkää, hyvät herrat!» sanoi taas Montrose. »Minulla on muuta
tehtävää teille kumpaisellekin--paljoa tärkeämpää tehtävää kuin mikään
yksityinen riita, jonka ratkaisemiseksi voitte helposti löytää
sopivamman hetken. Te, majuri Dalgetty, laskeutukaa polvellenne.»
»Polvelleniko?» ihmetteli Dalgetty. »Sitä komentosanaa en ole oppinut
tottelemaan, paitsi kun se kaikui saarnatuolista. Ruotsin sotarintamassa
etumainen rivi tosin laskeutuu toiselle polvelleen, mutta ei muuten kuin
rykmentin seistessä kuudessa rivissä peräkkäin.»
»Sittenkin», toisti Montrose, »minä nyt käsken: Laskeutukaa polvellenne
Kaarle kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa nimessä!»
Kun Dalgetty oli vastahakoisesti totellut, niin Montrose sivalsi häntä
kepeästi selkään miekkansa lappeella, lausuen: »Palkinnoksi uljaista
urhotöistäsi tänä päivänä ja hallitsijamme, Kaarle kuninkaan, nimessä
minä teen sinusta ritarin--ole urhoollinen, uskollinen ja onnellinen. Ja
nyt, ritari Dugald Dalgetty, työhön. Kerätkää niin monta ratsumiestä,
kuin suinkin kokoon saatte, ja ajakaa niitä vihollisia takaa, jotka
pakenevat rannalle päin. Älkää hajoitelko voimaanne, älkää myöskään
menkö liian kauas; pitäkää vain huoli siitä, ettei vihollinen pääse
uudestaan kokoontumaan, minkä saanettekin sangen vähällä vaivalla
estetyksi. Hevosen selkään siis, ritari Dugald, ja työhön.»
»Mutta minkä hevosen selkään minä nousisin?» kysyi uusi ritari.
»Kustaavus parka lepää kunnian tantereella niinkuin kuuluisa
kaimansakin! Ja juuri nyt, kun tänään minusta on tullut
ritari--_ratsumies_, jos tämän saksalaisen sanan kääntäisi--ei minulla
olekaan enää hevosta, jolla ratsastaisin.»
»Niin ei suinkaan saa tapahtua», vastasi Montrose, hypäten maahan
hevosensa selästä. »Tässä lahjoitan teille oman hevoseni, jota on
pidetty kelpo ratsuna. Mutta olkaa nyt hyvä ja käykää siihen työhön,
jota osaatte niin taitavasti toimittaa.»
Paljon kiitoksia lausuen hyppäsi ritari Dugald saamansa kalliin lahjan
selkään. Ja sitten vain pyydettyänsä markiisia muistamaan, että Mac
Eaghille oli luvattu täysi turva, hän läksi suurella innolla ja ilolla
täyttämään hänelle annetut käskyt.
»Ja te, Allan Mac Aulay», virkkoi Montrose, kääntyen vuorelaisen
puoleen, joka pitäen miekkansa kärkeä maata kohti oli ynseän
ylenkatseellisesti seurannut vastustajansa ritariksitulon menoja; »te,
joka olette jalompaa laatua kuin tavalliset ihmiset, joita vaan halpa
saalis, palkka ja arvonimet saattavat liikkeelle--te, joka syvien
tietojenne vuoksi sovitte niin hyödylliseksi neuvonantajaksi--tekö tässä
tappelette Dalgettyn kaltaisen miehen kanssa saadaksenne muka polkea
sammuksiin viimeisen hengenkipinän tuommoisesta ylenkatsottavasta
vihollisesta? Tulkaa, ystäväni, minulla on teille parempaa työtä. Tämä
voitto, jos sanoma siitä esitetään taitavasti, kääntää Seaforthin meidän
puolellemme. Syynä siihen, että hän on tarttunut aseisiin meitä vastaan,
ei ole uskollisuuden puute, vaan uskon puute hyvän asian menestykseen.
Hänen aseensa saataisiin tällä hetkellä, kun meille koittaa parempi
onni, ehkä yhdistymään meidän aseihimme. Minä aion lähettää
urhoollisen ystäväni, eversti Hayn, hänen luoksensa suoraan tältä
taistelutantereelta. Mutta hänellä pitäisi olla siinä toimessa
kumppanina joku vuorelaispäällikkö, joka olisi säädyltään Seaforthin
vertainen ja jolla olisi tarpeeksi taitoa ja arvoa, voidakseen häneen
vaikuttaa. Te olette kaikin puolin soveliain tähän perin tärkeään
tehtävään, ja sitä paitsi, koska teillä ei ole mitään sotajoukkoa
komentonne alaisena, joudatte paremmin pois kuin ne klanipäälliköt,
joiden alustalaiset ovat täällä sodassa. Te tunnette perinpohjin kaikki
rotkot ja ahteet näissä vuoristoissa, samoin kuin myös jokaisen
heimokunnan tavat ja tottumukset. Menkää siis Hayn luokse, joka on
oikealla kyljellämme; hän on jo saanut käskyni ja odottaa teitä. Te
tapaatte hänet Glenmorrisonin väen joukossa; olkaa hänelle oppaana,
tulkkina ja virkakumppanina.»
Allan Mac Aulay loi markiisiin synkän, läpitunkevan katseen, ikäänkuin
tiedustellen, eikö tämä äkillinen toimi ollut hänelle annettu jonkin
salaisen, selittämättömän syyn tähden. Mutta Montrose, joka oli mestari
muiden ajatukset älyämään, oli yhtä taitava myös peittämään omat
ajatuksensa. Hän katsoi erittäin tärkeäksi asiaksi, että Allan, joka
tällä hetkellä oli innoissaan ja vimmastuneena, olisi poissa leiristä
muutamia päiviä, niin että Montrose sillä ajalla saattoi, niinkuin hänen
kunniansa vaati, pitää huolta oppaittensa lähettämisestä turvalliseen
paikkaan. Allanin riidan Dalgettyn kanssa toivoi hän sitten saavansa
helposti sovitetuksi. Allan pyysi lähtiessään markiisia pitämään vain
huolta herra Duncan Campbellistä, joka Montrosen käskystä kohta
vietiinkin turvalliseen talteen. Sama huoli pidettiin myös Mac Eaghista.
Montrose, näet, antoi hänet muutamain irlantilaisten haltuun, käskien
heidän hoitaa häntä ja valvoa, ettei kukaan vuorelainen, ei mistään
klanista, pääsisi häntä näkemään.
Markiisi otti sitten varahevosensa, jota eräs hänen palvelijoistaan
talutti, nousi sen selkään ja läksi katsastelemaan voittonsa tannerta.
Tämä voitto oli ratkaisevampi kuin hän olisi hartaimmassakaan halussaan
voinut toivoa. Argylen uljaasta sotajoukosta, kolmestatuhannesta
miehestä, sai täydelleen puolet surmansa tappelussa taikka sitten
pakomatkalla. Enimmän osan oli täytynyt peräytyä sitä alangon kulmaa
myöten, missä joen ja järven yhtyessä syntyy umpisoppi, niin että sieltä
ei enää ollut pääsöä eikä pakoa. Monet sadat ajettiin järveen ja
hukkuivat. Pelastuneista noin puolet pääsi sillä, että uivat joen poikki
taikka hyvissä ajoin olivat paenneet järven vasempaa rantaa myöten.
Tähteet vetäytyivät vanhaan Inverlochyn linnaan, jossa heidän kuitenkin,
kun ei ollut mitään muonavaroja eikä myös avun toivoa, täytyi kohta
antautua sillä ehdolla, että saisivat rauhassa mennä kotiin. Aseet,
ampumavarat, liput ja kuormasto, kaikki jäi voittajain saaliiksi.
Tämä oli pahin kaikista teloituksista, joiden alaisena Diarmidin klani
eli Campbell-heimo ikinä on ollut; sillä tavallisesti oli heidän onnensa
saadessaan yritykset menestymään yhtä suuri kuin heidän taitonsa näitä
yrityksiä tuumiessa ja heidän urhoutensa niitä toimeen pannessa.
Kaatuneissa oli melkein viisisataa _dunniwassel'ia_ eli aatelismiestä
kuuluisista, suuriarvoisista suvuista. Ja vielä rasittavampi tätäkin
tuntuvaa tappiota oli monen Campbellin mielestä se häpeä, joka heille
tuli ylipäällikkönsä kunniattomasta käytöksestä. Sillä kun hänen väkensä
alkoi tappelussa jäädä tappiolle, niin hän nostatti aluksensa ankkurin
ja läksi pakenemaan järveä myöten niin kiiruusti kuin purjein ja airoin
voi joutua.