Hei, rakkopillit Donald'in!
Hei, rakkopillit Mustan Donald'in!
Hei, pillit sekä liput
Kaikk' Inverlochyn kentäll' on.
Se valtatie, joka käypi niinsanotun linnajonon keskitse ja ylimalkaan
kulkee samaa suuntaa kuin nykyinen Kaledonian kanava, on aukaissut
kuljettavaksi pitkän rotkon eli ne pitkät vuoriahteet, mitkä halkaisevat
melkein koko Britannian saaren, oltuaan ennen muinoin epäilemättä
merensalmena ja vieläkin sisältäen koko sarjan järviä, joiden avulla
nykyajan tiede on yhdistänyt Atlantinmeren Pohjanmereen. Mutta polut,
joita myöten asukkaat silloin kulkivat tätä loiroa pitkin, olivat v.
1645-46 sangen surkeassa tilassa. Olipa niiden tila samallainen vielä
paljoa myöhemminkin, jolloin se herätti runollista intoa muutamassa
irlantilaisessa insinööriupseerissa, jonka toimena oli niiden
muuttaminen helppokulkuisiksi sota-valtateiksi. Hänen ylistysrunonsa
alkaa, ja mikäli tiedän, päättyy seuraavilla riveillä:
»Jos ennen muinoin kuljit tätä tietä,
Niin Wadee kenraalia nyt sä siunaat!»
Mutta näitäkin huonoja tavallisia polkuja Montrose vältti. Hänen
sotajoukkonsa täytyi metsäkaurisparven lailla kiivetä vuorelta vuorelle,
metsästä metsään, missä viholliset eivät voineet saada mitään tietoa
hänen liikkeistään. Hän sitävastoin aina sai heistä tarkat sanomat
liittolaisiltaan, Cameronin ja Mac Donnellin klaneilta, joiden vuoristoa
nyt kuljettiin. Ankara käsky oli annettu, että Argylen marssia piti
vakoiltaman ja kaikki viestit hänen liikkumisestaan kohta tuotaman itse
kenraalille.
Oli kuutamoyö; Montrose oli päivän vaivoista väsyksissä käynyt levolle
kurjaan hökkeliin. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia kun joku taas
nykäisi häntä olkapäästä. Hän katsahti herättäjään ja tunsi kohta
pulskasta vartalosta sekä syvästä äänestä, että siinä oli
Cameronilaisten päällikkö.
»Minulla on teille sanomia», virkkoi tämä, »jotka kyllin maksanevat
nousemisen ja kuulemisen vaivan.»
»M'Ilduy ei voi tuoda mitättömiä sanomia», vastasi Montrose, puhutellen
päällikköä isän nimellä, »ovatko ne hyviä vai pahoja?»
»Miksi niitä itse katsonette?»
»Ovatko ne luotettavia?» kysyi Montrose.
»Ovat», vastasi M'Ilduy, »muuten niiden tuojana olisi toinen mies. Asia
on semmoinen, että minä kyllästyin siihen toimeen, jonka minulle
annoitte, nimittäin sen Dalgetty pahuksen ja hänen muutamain
hevoskoniensa kanssa kulkemiseen--täytyihän siinä tuntikausittain
kahnustella vaivaisen metsäsian vauhdilla. Sentähden otin kuusi
miehistäni ja läksin pienelle partioretkelle Inverlochyyn päin, ja
silloin minulle tuli Jan Glenroylainen vastaan, joka oli käynyt
vakoilemassa. Argyle marssii Inverlochyyn päin kolmentuhannen valitun
miehen kanssa, joiden johtajina ovat paraat Diarmidin pojista.--
Tämmöiset ovat sanomani--ne ovat luotettavat--teidän asianne on päättää,
kuinka mieluisia ne ovat.»
»Mieluisia ne tietysti ovat», vastasi Montrose kohta iloisesti.
»M'Ilduyn äänen sointi tekee aina hyvää Montrosen korville, ja mieluisin
se on silloin, kun puhuu jostakin tarjona olevasta uljaasta
teosta.--Kuinka suuri on joukkomme?»
Montrose käski tuoda valkeaa ja sai sotamiesten luetteloista pian nähdä,
että suuri osa hänen väkeänsä oli tavallisuuden mukaan hajonnut viemään
saalistaan tallelle. Ei ollut siis enempää kuin tuhat kaksi tai neljä
sataa koolla.
»Ei enempää kuin kolmas osa», virkkoi Montrose mietiskellen, »Argylen
voimaan verraten ja vuorelaisia vastaan vuorelaisia.--Jos olisi edes
puolet, enpä sitten epäilisi, luottaen Jumalan siunaukseen, joka pitää
kuninkaan puolta.»
»Sitten älkää epäilkö», sanoi M'Ilduy; »sillä kun teidän torvenne
käskevät taisteluun Mac Callum Morea vastaan, ei yksikään ainoa mies
näissä vuorilaaksoissa ummista korvaansa. Glengarry, Keppoch ja minä
itse, me hävittäisimme tulella ja miekalla sen kurjan, joka jäisi--olipa
siihen mikä syy hyvänsä. Huomis- tai ylihuomispäivä koituu
tappelupäiväksi kaikille Mac Donnellin ja Cameronin nimien omistajille,
tulkoon siitä päätös mikä hyvänsä.»
»Ne olivat miehenmoisia sanoja, jalo ystäväni», lausui Montrose, lyöden
hänelle kättä, »ja kurjempi pahinta pelkuria olisin minä, jos
tämmöisille apumiehille tekisin sen vääryyden, että hiukankaan epäilisin
voittoa. Kääntykäämme jäljillemme ja käykäämme Mac Callum Moren
kimppuun, joka meitä seuraa kuin kaarne, nokkiakseen palasiksi tähteet
meistä, kun urhoollisemmat miehet olisivat ensin sortaneet voimamme!
Käskekää päälliköt ja johtajat kokoon mitä pikimmin. Ja te, joka toitte
meille ensimmäisen tiedon tästä ilahuttavasta seikasta--sillä iloa siitä
tulee--te, M'Ilduy, saatte auttaa meitä iloiseen voittoon sillä, että
neuvotte meille paraan ja lyhyimmän tien vihollisen luokse.»
»Sen teen mielelläni», virkkoi M'Ilduy. »Minä olen neuvonut teille
pakoteitä näiden jylhäin erämaiden kautta, mutta paljoa kernaammin
tahdon näyttää teille, mitä tietä pääsette vihollisenne kimppuun.»
Nyt alkoi yleinen hälinä, ja kaikki päälliköt käskettiin nousemaan
niiltä kovilta vuoteilta, joille olivat laskeutuneet lepäämään.
»Enpä olisi luullut», sanoi majuri Dalgetty, kömpiessään pystyyn
vuoteeltaan, jona hänellä oli ollut kasa kovia kanervanvarsia, »että
voisi olla näin vastahakoista nousta sijalta, joka on talliluudan
kovuinen. Mutta eihän sitä sovi moittia, vaikka korkeastiarmollinen
herra markiisi pitäisikin minua kovassa työssä, koska hänellä on vain
tämä yksi ainoa sota-asioihin perehtynyt mies koko armeijassaan.»
Näin puhuen hän meni neuvotteluun. Tämmöisissä kokouksissa Montrose
kuunteli aina tarkalla huomiolla Dalgettyn puheita, vaikka ne kyllä
olivat pitkäpinnaisia. Hän teki näin osaksi sentähden, että majurilla
todellakin oli tietoa ja taitoa sota-asioissa ja että hänen neuvoistansa
oli usein ollut hyötyä; osaksi kenraali myös tahtoi tällä keinoin
vapautua kaikin puolin noudattamasta vuorelaispäällikköjen mieliä; sillä
näin hän sai suuremman syyn vastustellakseen, kun heidän mielensä ei
ollut hänen omansa mukainen. Tällä kertaa yhtyi Dalgettykin hartaasti
siihen ehdotukseen, että nyt marssittaisiin taaksepäin ja käytäisiin
Argylen kimppuun. Hän vertasi tätä päätöstä siihen ruotsalaisten
uljaaseen marssiin, kun kuuluisa Kustaavus, vaikka Wallenstein
pohjoisesta uhaten läheni Bööminmaalla kerättyine sotavoimineen, marssi
Baijerin vaaliruhtinasta vastaan ja rikastutti väkeänsä hänen viljavan
maansa ryöstämisellä.
Glengarry, Keppoch ja Lochiel, joiden klanit, miehuudessa ja
sotamaineessa parastenkin vuorelaisheimokuntain vertaiset, asuivat
ympäristöllä, lähettivät tulisen ristin (arpakapulan) kiertämään ympäri
alusmaitansa, käskien jokaista aseihin kykenevää tulemaan kuninkaan
käskynhaltijan armeijaan. Kunkin miehen piti yhtyä oman päällikkönsä
lippukuntaan sitä myöten, kuin nämä kulkivat Inverlochyyn päin. Tämä
käsky annettiin ankarin sanoin ja sitä toteltiinkin joutuisasti ja
kernaasti. Luonnollinen sotahalu, hartaus kuninkaan asian
puolesta--sillä heidän mielestään kuningas oli samassa tilassa kuin
vuorelaispäällikkö, josta hänen klanilaisensa olivat luopuneet--ja
tavaksi tullut sokea kuuliaisuus oman päällikön käskyille--nämä syyt
nostivat Montrosen sotavoiman lisäksi kaikki lähimailla asuvat miehet,
joilla oli kykyä aseita kantamaan, nostivatpa myös monta, joiden olisi
luullut, ainakin ijästä päättäen, jo vieraantuneen aseiden
käyttämisestä. Seuraavana päivänä, kun marssittiin suoraan Lochaberin
vuoriston kautta, niin ettei vihollinen voinut sitä aavistaakaan, sai
Montrosen armeija pitkin kulkuansa yhä lisää pieniä soturiparvia. Niitä
pujahteli esiin jokaisen laakson suusta, kukin joukko asettuen oman
päällikkönsä lipun juurelle. Tämä seikka kiihdytti suuresti armeijan
rohkeutta; sillä sen miesluku oli, kun vihollisen läheisyyteen
saavuttiin, karttunut hyvin runsaasti neljänneksen verran, aivan
niinkuin Cameronilaisten urhokas päällikkö oli ennustanut.
Sillä aikaa, kun Montrose tällä tavoin marssi taaksepäin, oli Argyle
kelpo sotajoukkonsa kanssa kulkenut Loch-Eil'in eteläistä rantaa myöten
ja joutunut Lochy-joelle asti, joka yhdistää ensinmainitun järven
Loch-Lochyyn. Siellä oli sovelias pääkortteerin asema vanhassa
Inverlochyn linnassa, joka oli muinoin, niin hoetaan, ollut
kuninkaallinen linna ja jota vieläkin, vaikka sen vallit oli hävitetty,
täytyi pitää aika vahvana ja tärkeänä paikkana. Ja ympärillä, siinä
laaksossa, missä Lochy-joki laskee Loch-Eil'iin, oli tarpeeksi avara
sija Argylen armeijan majailla. Sinne oli tullut useampia aluksia,
täynnä muonaa; siellä oli siis kaikin puolin niin mukavaa, kuin
semmoinen armeija suinkin taisi toivoa. Argylen markiisi, pitäessään
neuvottelua Auchenbreckin ja Ardenvohrin kanssa, ilmoitti varmasti
oiettavansa, että Montrose nyt oli pääsemättömässä pulassa. Hänen
väkensä täytyi muka vähitellen hajota, mikäli hän marssi itäänpäin
näiden tiettömien tienoiden kautta. Jos hän kulkisi länteenpäin, oli
siellä Baillie vastassa; jos taas pohjoiseenpäin, joutuisi hän
Seaforth'in käsiin, ja jos pysähtyisi paikalleen, niin oli se vaara
tarjona, että kaikki kolme armeijaa yhdistynein voimin syöksisivät hänen
kimppuunsa.
»En voi iloita, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», virkkoi
Auchenbreck, »kun näen, että Jaakko Grahame joutuu häviöön ilman
suurtakaan osanottoa meidän puoleltamme. Hän on jättänyt Argyleshiren
maakuntaan suuren velan, ja minua haluttaisi päästä siitä vaatimaan
tiliä, veripisara veripisaralta. En mielelläni jätä tämmöisten velkain
maksamista toisen miehen huoleksi.»
»Te olette hiuksenhalkaisija», vastasi Argyle. »Mitä väliä sillä on,
kenenkä kädet vuodattavat Grahamen veren? Aika on, että Diarmidin
poikien veret lakkaavat vuotamasta.--Mitä te sanotte, Ardenvohr?»
»Minä sanon, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi ritari
Duncan, »että Auchenbreckin halu tulee vielä tyydytetyksi ja että hän
saa tilaisuuden omin käsin maksaa velkansa Montrosen hävityksistä. Se
sanoma on näet tullut meidän etuvartijoillemme, että Cameronilaiset
kokoilevat kaikkia voimiansa Ben-Nevis vuoren rinteelle. Se tarkoittaa
varmaan Montrosen joukkojen kartuttamista hyökkäystä varten eikä hänen
pakomatkansa suojelemista.»
»Se taitaa vaan olla jokin juoni tehdä kiusaa rosvoten», sanoi Argyle,
»jonka M'Ilduy on keksinyt, kullaten vanhaa vihaansa nimellä
'uskollisuus kuningasta kohtaan.' Heillä ei voi olla muuta mielessä kuin
hyökkäys etuvartijoittemme kimppuun, taikka marssimme häiritseminen
huomispäivänä.»
»Minä olen lähettänyt vakoojia», virkkoi Ardenvohrin herra, »kaikille
haaroille tiedustelemaan. Saamme siis pian kuulla, kokoontuuko todella
suurempi voima ja minne se kokoontuu ja missä tarkoituksessa.»
Kauan kesti, ennenkuin saapui sanomia. Mutta juuri kun kuu oli noussut,
ilmaisi melkoinen hälinä leirissä ja kohta sen perästä linnastakin
kuuluva melu, että oli tullut tärkeitä viestejä. Niistä vakoojista,
jotka Ardenvohr ensin oli lähettänyt, oli muutamia jo ennen palannut;
mutta ne eivät olleet saaneet muuta tietoonsa kuin hämäriä huhuja, että
Cameronilaiset olivat liikkeellä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi
Ben-Nevis vuoren kupeista nytkin tullut sellaisia selittämättömiä, pahaa
ennustavia ääniä, joilla se usein ilmoittaa rajuilman lähenemistä.
Toiset vakoojat, jotka innoissaan olivat menneet kauemmaksi, joutuivat
väijyspaikkoihin, missä tutkittavien vuoriseutujen asukkaat surmasivat
taikka vangitsivat heidät. Viimein, Montrosen armeijan nopeasti
lähestyessä, huomasivat hänen etujoukkonsa ja Argylen etuvartijat toinen
toisensa. Vaihdettuansa muutamia luoteja ja nuolia vetäytyivät kummatkin
pääjoukkonsa yhteyteen, tuodaksensa tietoja ja saadaksensa uusia
käskyjä.
Ardenwohr ja Auchenbreck hyppäsivät kohta hevostensa selkään ja läksivät
kuulustamaan etuvartijoita. Argylekin puolestansa kunniakkaasti täytti
pääkomentaja-velvollisuutensa, asettaen voimansa alangolle lujaan
sotarintamaan, sillä silminnähtävästi oli nyt odotettavana yöllinen
kahakka taikka kumminkin tappelu aamulla. Montrose piti niin
varovaisesti voimansa vuorisolien peitossa, etteivät Auchenbreck ja
Ardenwohr millään yrityksellä, johon uskalsivat ryhtyä, saaneet tietää,
kuinka suuri tämä voima saattoi olla. Sen he kuitenkin huomasivat, että
se suurimmankin arvion mukaan oli varmasti heidän omaa joukkoansa
vähempi. He palasivat nyt Argylen luokse, tuoden saamansa tiedot, mutta
tämä herra ei ottanut uskoakseen, että Montrose itsekin olisi mukana.
»Se olisi», sanoi hän, »hullutus, jommoista ei Jaakko Grahame tekisi
tuimimmassakaan ylpeytensä hurjuudessa. Epäilemättä ei tuolla ole muita
kuin vanhat vihollisemme, Glenco, Keppoch ja Glengarry, estämässä
kulkuamme. Taikka kenties on Mac-Vourigh Mac-Pherson'iensa kanssa saanut
kokoon sotajoukon, joka kuitenkin on varmaan paljoa pienempi meidän
voimaamme. Kyllä me heidät siis epäilemättä hajotamme, väkisin taikka
sovittelulla.»
Argylen miesten rohkeus oli ylimmillään; heillä ei ollut muuta mielessä
kuin kosto niistä hävityksistä, jotka äsken olivat heidän maatansa
kohdanneet; he viettivät yönsä sen pelon ja toivon vaiheilla, tokko
koittava aamu soisi heille koston tilaisuutta. Kummankin armeijan
etuvartijat valvoivat tarkasti vaanien, ja Argylen soturit makasivat
tanterella samassa järjestyksessä, missä heidän seuraavana päivänä piti
seisoa sotarintamassa.
Vaalea päivänkoitto oli tuskin vielä alkanut punertaa jättiläisvuorien
huipuilla, kun armeijain johtajat molemmin puolin jo rupesivat
valmistamaan väkeänsä päivän taisteluun. Tämä päivä oli 2:nen helmikuuta
1646. Argylen miehet seisoivat kahdessa rivissä, ei kovin kaukana joen
ja järven yhtymäkulmasta; heidän sotarintamansa näkö oli luja ja
peloittava. Auchenbreck olisi mielellään aloittanut tappelun
ryntäyksellä vihollisen etujoukkoa vastaan; mutta Argyle, varovaisempaa
neuvoa noudattaen, katsoi paremmaksi odottaa vihollista kuin itse
ahdistaa. Pian kuuluikin merkkejä, jotka ilmoittivat, ettei tarvinnut
kauan aikaa turhaan odottaa. Campbellit saattoivat eroittaa eri klanien
sotamarsseja sitä myöten, kuin ne vuorisolan kautta lähenivät
taisteluun. Cameronien marssi--jonka turmiota ennustavat sanat,
lausutut susille ja korpeille, kuuluvat näin: »Tulkaa, niin annan
teille lihaa!»--herätti vastakaikua heidän kotivuoristansa.
Vuorelaisrunoniekkain tavalla puhuen ei »Glengarryn sotaääni ollut
vaiti.» Ja näin voitiin ihan selvästi eroittaa muidenkin heimokuntain
sotasäveliä mikäli ne toinen toisensa perästä saapuivat vuoriahteitten
suuhun, rynnätäkseen alangolle.
»Näetkös?» virkkoi Argyle sukulaisilleen; »niin on, kuin sanoin. Meillä
on vain naapuriemme kanssa tekemistä. Jaakko Grahame ei ole uskaltanut
näyttää meille lippuansa.»
Juuri samassa törähti vuorisolan suusta iloinen torventoitotus sillä
sävelellä, jolla Skotlannissa vanhastaan oli tapana tervehtiä kuninkaan
lippua.
»Tuosta merkistä, herra markiisi, te kuulette», sanoi Ardenvohrin
ritari, »että hän, joka on olevinansa kuninkaan käskynhaltija, on
itsekin noiden miesten joukossa.»
»Ja että hänellä luultavasti on hevosväkeä mukanaan», lisäsi
Auchenbreck, »jota en olisi luullut. Mutta pitääkö sentään vaaleta,
herra markiisi? Onhan meillä tässä vihollisia voitettavana ja kosto
meille tehdystä pahasta tarjona!»
Argyle ei vastannut mitään; hän vain katsahti käsivarteensa, joka
riippui siteessä; hän oli näet äskeisellä marssilla langennut ja
loukkaantunut.
»Se on totta», pisti Ardenvohr kiireesti väliin. »Herra Argylen
markiisi, te ette voikaan käyttää miekkaa eikä pistoolia. Teidän pitää
täältä poistua jollakin aluksella--teidän henkenne on meille kallis,
sillä te olette päämme--teidän kädestänne ei voi olla meille apua
taistelussa.»
»Ei», virkkoi Argyle, jossa ylpeys ja neuvottomuus taistelivat; »sitä ei
pidä koskaan sanottaman, että minä olen paennut Montrosen tieltä. Jos en
voikaan taistella, voin kuitenkin kaatua keskellä poikieni joukkoa.»
Mutta useimmat muutkin päälliköt rukoilivat ja kehoittivat johtajaansa
yksimielisesti, että hän tällä kertaa jättäisi heidät Ardenvohrin ja
Auchenbreckin komentoon ja itse vain katselisi tappelua kaukaa
turvallisesta paikasta.--Me emme uskalla häväistä Argylen markiisia
pelkurin nimellä; sillä vaikka hänen elämänsä ei ole yhdestäkään
urhotyöstä kuuluisa, osoitti hän kuitenkin sen viimeisessä
loppukohtauksessa täyttä vakavuutta ja jaloutta. Hänen käytöksensä tässä
ja monessa muussakin samallaisessa tilaisuudessa on siis pikemmin
luettava neuvottomuuden kuin puuttuvan miehuuden syyksi. Mutta kun se
hiljainen, pieni ääni ihmisen rinnassa, joka hänelle kuiskuttaa, että
hänen henkensä on hänelle itselleen tärkeä, vielä saa vahviketta
useammista äänistä ulkoa, jotka vakuuttavat tämän hengen olevan
muillekin tärkeän, niin tämä kaksinkertaiseksi paisunut kiusaus, josta
historiassa nähdään paljon esimerkkejä, on voittanut monen
miehuulisemmankin, kuin mitä Argyle oli, ja yllyttänyt heitä
huolehtimaan vain omasta pelastuksestaan.
»Saattakaa hänet laivaan, jos mielenne tekee, herra Duncan», virkkoi
Auchenbreck sukulaiselleen. »Minun velvollisuuteni on valvoa, ettei sama
heikkous leviä myös muihinkin miehiimme.»
Näin sanottuaan hän läksi käymään rivejä pitkin, kehoitellen, käskien ja
rukoillen sotamiehiä muistamaan vanhaa mainettansa ja suurempaa
mieslukuaan. Hän muistutti heille, kuinka pahoista hävityksistä he
saisivat kostaa, jos pääsisivät voitolle, ja mikä surkea kohtalo heille
olisi tarjona, jos jäisivät tappiolle; näin hän jakeli joka sydämeen
kipinän siitä tulesta, joka hänessä itsessään paloi. Argyle taipui
sill'aikaa hitaasti ja silminnähtävän vastahakoisesti sukulaistensa
hartaisiin yllytyksiin ja salli saattaa itsensä järven rantaan. Sieltä
hänet vietiin laivaan, josta hän sitten turvallisemmin, mutta vähemmäksi
kunniakseen, katseli tapausten kulkua.
Ardenwohrin herra, vaikka joka hetki oli niin tärkeä, seisoi vielä vähän
aikaa paikallaan, silmät kiinnitettyinä veneeseen, joka kuljetti
ylipäällikköä pois tappelutantereelta. Hänen sydämessään riehui
tunteita, joita hän ei voinut sanoin selittää; sillä klanin päällikköä
pidettiin ikäänkuin isänä, jonka heikkoutta klanilainen ei saanut
tuomita yhtä ankarasti kuin muiden ihmisten. Paitsi sitä oli Argyle,
vaikka vieraille tyly ja kova, omia sukulaisiaan kohtaan jalomielinen,
antelias. Kipeästi siis pisti Ardenvohrin jaloon sydämeen se pelko, että
Argylen käytöstä tässä tilaisuudessa voisi pahalla tavalla selittää.
»Parempi on niin», sanoi hän itsekseen, tukehuttaen liikutustaan;
»mutta--hänen esi-isiensä satanimisessä luettelossa en tiedä yhtään
ainoaakaan, joka olisi hiukankaan vetäytynyt syrjemmäksi silloin, kun
Diarmidin lippu liehui tuulessa, pahinten verivihollistemme silmien
edessä!»
Kaikuva huuto pakoitti hänet viimein kääntymään ja rientämään
paikalleen, joka oli Argylen pienen sotavoiman oikealla kyljellä.
Argylen pako ei ollut jäänyt huomaamatta hänen valppaalta
viholliseltaan, joka korkeammalta asemaltaan saattoikin hyvin nähdä
kaikki, mitä alangolla tehtiin. Kolmen, neljän ratsumiehen seuraaminen
näytti, että ne, jotka poistuivat, olivat korkeaa säätyä.
»He vievät», virkkoi Dalgetty, »hevosensa pois tallelle, niinkuin
varovaisten hevosmiesten sopii. Tuolla kulkee herra Duncan Campbell
ruskean ruunan selässä, jonka juuri olin toivonut saavani
varahevosekseni».
»Te erehdytte, majuri», sanoi Montrose, »he vain korjaavat pois kallista
päällikköänsä.--Käskekää rynnäkölle paikalla--lähettäkää tunnussana
ympäri rivejä.--Hyvät herrat ja jalot päälliköt, Glengarry, Keppoch,
Mac-Vourigh, käykää päälle kohta paikalla!--Ratsastakaa Mac Ilduyn
luokse, majuri Dalgetty, ja sanokaa, että hänen pitää rynnätä päälle
niin tulisesti kuin hän Lochaber-maakuntaansa rakastaa.--Tulkaa sitten
takaisin ja tuokaa pieni ratsumiesparvemme tänne lippuni luokse. Ne ynnä
irlantilaiset minä pidän tykönäni varaväkenä.»