Hän marssii täysiss' sota-aseissaan--
Kaikk' kansat häntä seuraa silmillään.
Vaikk' autiota rantaa nälkä suojaa,
Ja talvi luo jäämuurins' esteheksi,
Hän marssii, niinkuin vastusta ei ois.
Ihmistoivon turhuus.
Päivän valjetessa Montrose otti vanhan Ranald Mac Eaghin puheilleen
majassansa ja kyseli häneltä lavealti sekä tarkasti, mitä teitä voisi
päästä Argylen alueelle. Hän kirjoitti muistiin hänen vastauksensa ja
vertasi niitä sitten niihin tietoihin, mitkä sai kahdelta Ranaldin
seuralaiselta, jotka tämä oli mukanaan tuonut älykkäimpinä, kokeneimpina
miehinään. Vastausten nähtiin olevan kaikin puolin yhtäpitäviä. Mutta
Montrose ei tyytynyt siihenkään, koska varovaisuus oli tässä asiassa
niin ylen tarpeellinen, vaan vertasi vielä näin hankittuja tietoja
niihin, jotka hänen onnistui saada valloitettavan seudun lähimmissä
naapuruudessa asuvilta päälliköiltä. Sillä tavoin tultuansa kaikin
puolin varmaksi Ranaldin sanojen totuudesta hän päätti lähteä retkelle
täydessä luottamuksessa.
Yhdessä asiassa Montrose kuitenkin peruutti alkuperäisen aikomuksensa.
Hän katsoi sopimattomaksi ottaa Kenneth poikaa omaan palvelukseensa
peläten, että jos sen syntyperä tulisi sattumalta tietyksi, kaikki ne
monet klanit, jotka elivät perintövihollisuudessa turmioon tuomitun
sukukunnan kanssa, pitäisivät kenraalin käytöstä loukkauksena itselleen.
Sentähden hän pyysi majuria ottamaan pojan passarikseen; ja kun tämän
pyynnön ohella annettiin kelpo _douceur_ (hyväntekijäiset), pojan
vaatetus- ja varustusrahojen nimellä, niin tämä muutos olikin kaikille
asianomaisille mieluinen.
Oli noin aamiaisaika, kun majuri Dalgetty, saatuansa Montroselta
lähtöluvan, meni hakemaan vanhoja tuttaviansa, kreivi Menteithiä ynnä
Mac Aulay veljeksiä, joille hänen teki mieli kertoa kokemansa
seikkailut, ja joilta sen sijaan tahtoi kuulla tarkemman selonteon
sotaretkestä. Helppo on ymmärtää, että mainitut miehet, joille
viimeaikaisen sotaelämän yksitoikkoisuudessa jokaisen uuden tulokkaan
seura tuotti hauskaa vaihtelua, ottivat hänet suurella riemulla vastaan.
Allan Mac Aulay näkyi yksin väistyvän entisen tuttavansa läheisyydestä,
vaikka hän veljensä kysyessä ei voinut tuoda esiin mitään syytä, paitsi
että seuranpito miehen kanssa, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut
Argylen sekä muiden vihollisten parvessa, oli hänelle vastenmielinen.
Dalgetty hieman pelästyi tästä Allanin vainuntapaisesta aavistuksesta,
keiden seurassa majuri oli juuri nykyään ollut. Mutta mielihyväkseen hän
kuitenkin pian huomasi, että ennustajan näkö ei tässä asiassa sentään
ollut pettymätön.
Koska Ranald Mac Eaghin tuli olla majuri Dalgettyn suojeluksessa ja
valvottavana, täytyi hänet esittää niille ihmisille, joiden
läheisyydessä hän luultavasti joutuisi enimmin olemaan. Vanhus oli sillä
välin pannut oman klaninsa tartanin sijaan päällensä toisen puvun, joka
oli Skotlannin kaukaisen saariston asukkailla tavallinen; hänellä oli
nyt hihalliset liivit ja hame, molemmat yhteen ommeltuina. Rintapuolella
tämä puku oli aivan yläreunasta alireunaan asti nauhoilla tikattu, niin
että se oli hiukan sen »polonaise» nimisen puvun muotoinen, jota
alhaisen kansan lapset yhä vieläkin käyttävät Skotlannissa. Viimein
kuuluivat vielä ruutuiset housut ja lakki tähän vaateparteen, jonka
vanhat miehet viime vuosisadalla vielä muistavat nähneensä vuonna 1715
Mar'in kreivin sotajoukkoon tulleilla kaukaisilla saarelaisilla.
Majuri Dalgetty, pitäen puhuessansa Allania yhä silmällä, esitti Ranald
Mac Eaghin valenimellä Ranald Mac Gillihuron Benbeculasta ja kertoi,
kuinka he olivat yhdessä päässeet karkuun Argylen markiisin
vankihuoneesta. Hän kehui Ranaldia taitavaksi harpunsoittajaksi ja
runosepäksi ynnä myös näkijäksi, jonka ennustusvoima ei ollut halvinta
laatua. Tätä kertoessaan Dalgetty puhui änkyttäen ja katkonaisesti, siis
tavalla, joka niin suuresti erosi hänen käytöksensä liukkaasta
rohkeudesta, että Allan Mac Aulayn epäluulot olisivat varmaan heränneet,
jos ei tämän herran huomio olisi ollut kokonaan kiintyneenä hänelle
esitetyn miehen kasvojen tarkkaan tutkimiseen. Tämä tuijotus oli Ranald
Mac Eaghillekin niin kiusallinen, että hänen kätensä jo alkoi painua
puukon varteen päin, aivan kuin hän olisi pelännyt vihollisen
hyökkäystä. Mutta yhtäkkiä Allan, astuen mökin lattian poikki, ojensi
hänelle kättänsä ystävälliseksi tervehdykseksi. He istuutuivat
vierekkäin ja rupesivat keskustelemaan matalalla, salaperäisellä
äänellä. Menteith ja Angus Mac Aulay eivät siitä yhtään kummastuneet;
sillä niiden vuorelaisten kesken, jotka olivat olevinansa näkijöitä, oli
jonkinlainen salayhteys, jonka nojalla he toisiansa kohdatessaan
tavallisesti tiedustelivat, minkäluontoisia ja kuinka avaria virkaveljen
näkökokemukset olivat.
»Tuleeko näky sinun mieleesi synkässä muodossa?» kysyi Allan uudelta
tuttavaltaan.
»Niin synkkänä kuin varjo, joka kuun peittää», vastasi Ranald, »kun se
kesken matkansa taivaalla pimenee ja kun profeetat ennustavat pahoja
aikoja.»
»Tule tänne», sanoi Allan, »tule tännemmäksi, minä tahtoisin salaa
puhella kanssasi. Sillä ihmiset sanovat, että teidän syrjäisissä
saarissanne näyt valuvat selvempinä, tarkempina kuin meillä, jotka
asumme sassenachien (saksilaisten eli alankolaisten) rajalla.»
He olivat vaipuneet syvälle taikauskonnollisiin keskusteluihinsa, kun
ennenmainitut molemmat englantilaisherrat astuivat sisään perin
riemastuneina ja ilmoittivat Angus Mac Aulaylle sen käskyn olevan
julistetun, että kaikki valmistuisivat kohta marssimaan länteen päin.
Intomielin tuotuansa tämän viestin, he tervehtivät vanhaa tuttavaansa
majuri Dalgettya, jonka he heti tunsivat, ja tiedustelivat myös, kuinka
hänen ratsunsa Kustaavus voi.
»Nöyrimmästi kiitän teitä, hyvät herrat», vastasi soturi. »Kyllä
Kustaavus voi hyvin, vaikka hän, samoin kuin omistajansakin, on hiukan
ohuempilihainen kylkiluiltansa, kuin teidän tarjoutuessanne päästämään
minut hänestä Darnlinwarachissa. Ja sallikaa minun vakuuttaa, että
teiltäkin, marssittuanne pari päivämatkaa tuolla retkellä, josta näytte
toivovan niin paljon huvia, teiltäkin hyvät ritarit, jää tielle koko
joukko englantilaista häränlihaanne ynnä luultavasti yksi tai kaksi
englantilaista ratsua.»
Molemmat huusivat, etteivät he vähääkään huolineet siitä, mitä heille
tulisi lisää tai mitä heistä jäisi tielle kunhan saataisiin jotakin
tekemistä ja loppuisi tämä koiran tavalla juokseminen pitkin ja poikin
Anguksen ja Aberdeenin kreivikuntia semmoisen vihollisen jäljissä, joka
ei ruvennut taisteluun eikä oikein pakoonkaan.
»Jos asia niin on», virkkoi Angus Mac Aulay, »niin täytyy antaa väelleni
muutamia käskyjä ja pitää huolta siitä, että Annikka Lyle saa täydessä
turvassa matkustaa kanssamme. Sillä marssi Mac Callum Moren (Argylen
markiisin) alueelle on paljoa pitempi ja vaivaloisempi kuin nämä
Cumberlannin ritariston kukat aavistavatkaan.» Näin sanoen hän läksi
ulos majasta.
»Annikka Lyle!» toisti Dalgetty. »Onko hänkin mukana tällä
sotaretkeltä?»
»Onpa niinkin», vastasi ritari Giles Musgrave, antaen silmänsä luikahtaa
kreivi Menteithistä Allaniin. »Emme voi marssia emmekä tapella, ei
kulkea eteen- eikä taaksepäin muuten kuin että harppujen ruhtinattarella
on siihen sanomista.»
»Kalpojen ja kilpien ruhtinatar, sanoisin minä», lisäsi toinen
englantilainen. »Sillä Montrosen rouvallakaan ei saattaisi olla
kuninkaallisempaa passausta. Hänellä on neljä vuorelaisneitosta ja sama
määrä paljaspolvisia poikia käskyjensä täyttäjinä.»
»Ja mitenkä te olisitte menetelleet, hyvät herrat?» vastasi Allan,
yht'äkkiä kääntyen pois vuorelaisesta, jota puhutteli; »olisitteko
jättäneet viattoman naisen, lapsuutenne leikkikumppanin, väkivaltaiselle
surmalle tai nälkäkuolemalle alttiiksi? Ei ole tällä hetkellä mitään
kattoa esi-isieni asuinkartanon päällä--viljamme on pelloilta hävitetty
ja karjamme ryöstetty.--Ja te, hyvät herrat, kiittäkää Jumalaa siitä,
että teidän, jotka tulette säyseätapaisemmasta, sivistyneemmästä maasta,
ei tarvitse panna alttiiksi muuta kuin omat henkenne tässä armottomassa
sodassa. Teillä ei ole syytä pelätä, että vihollisen kosto kohtaa
turvattomia rakkaitanne, jotka jätitte kotiin.»
Englantilaiset myönsivät hartaasti olevansa siinä suhteessa
onnellisemmat. Ja sitten koko seura hajosi, kukin mennen omaan toimeensa
taikka asioillensa.
Allan yksin viivähti vielä puhellaksensa vastahakoisen Ranald Mac Eaghin
kanssa muutamasta seikasta, joka luulluissa ilmestyksissä häntä suuresti
hämmästytti. »Monta kertaa», sanoi Allan, »olen näyissä nähnyt
vuorelaisen, joka pisti puukkonsa Menteithiin--siihen nuoreen
aatelisherraan purppuranpunaisessa, tikatussa puvussa, joka juuri nyt
lähti täältä. Mutta en ole millään tavalla, vaikka olen katsoa
tuijotellut, kunnes silmäni seisoivat kuopissaan melkein jäykkinä, en
ole millään tavalla saanut selvää sen vuorelaisen muodosta enkä edes voi
arvata, kuka hän lienee, ja kuitenkin tuntuvat hänen olentonsa ja
hahmonsa minusta tutuilta.»
»Oletteko kääntänyt oman plaidinne nurin», kysyi Ranald, »niinkuin
kokeneet näkijät käskevät semmoisessa tapauksessa tehdä?»
»Kyllä olen», vastasi Allan, puhuen matalalla äänellä ja vavahdellen
niinkuin sydämen tuskassa.
»Ja missä muodossa haamu silloin ilmestyi teille?» kysyi Ranald.
»Hänenkin plaidinsa oli nurin käännetty», vastasi Allan samalla
matalalla, tuskallisella äänellä.
»Sitten olkaa varma siitä», lausui Ranald, »että teidän oma kätenne,
eikä kenenkään muun, kerran tekee sen teon, jonka aaveen näitte.»
»Niin on sieluni suureksi tuskakseen päättänyt tuhannet kerrat», vastasi
Allan. »Mutta se on mahdotonta! Vaikka näkisin sen teon kirjoitettuna
sallimuksen ijänikuiseen kirjaan, niin sittenkin sanoisin sen
mahdottomaksi.--Me olemme kiinnitetyt toiseemme sukulaisuuden siteillä
ja tuhannella muulla vieläkin kiinteämmällä siteellä--me olemme
seisoneet rinnatusten tappeluissa, ja meidän kummankin miekkamme ovat
höyrynneet samojen vihollisten verestä--aivan _mahdotonta_ on, että minä
voisin hänelle tehdä pahaa!»
»Sen te kuitenkin kerran _teette_», vastasi Ranald, »se on varmaa,
vaikka syy on vielä kätkettynä tulevaisuuden pimeään peittoon. Te
sanotte», jatkoi hän, töintuskin saaden oman liikutuksensa hillityksi,
»te sanotte rinnatusten vainoskelleenne samaa saalista niinkuin kaksi
verihurttaa--ettekö muka ole milloinkaan nähnyt verihurttain kääntävän
hampaitansa toisiansa vastaan ja tappelevan kuristetun metsäkauriin
raadosta?»
»Se on vale!» huusi Allan, pystyyn kavahtaen, »tämä ei ole tulevan ajan
aavistusta, se on kiusaus, jonka joku paha henki loihtii pohjattomasta
syvyydestä eteeni!» Näin sanoen hän riensi ulos mökistä.
»Se sattui», lausui Sumun Poika, ilkeästi katsoen hänen jälkeensä.
»Sulitettu nuoli on käynyt kupeeseesi kiinni! Te murhattujen sielut,
riemuitkaa! Pian teidän murhaajanne miekat punertuvat toinen toisensa
verestä!»
Seuraavana aamuna oli kaikki valmiina. Montrose läksi kiireisellä
marssilla kulkemaan Tay-jokea myöten, ja hänen vähäinen sotavoimansa
laskeutui viimein siihen ihanaan laaksoon, joka on Tayjärven,
yllämainitun joen alkupaikan, ympärillä. Sen asukkaat olivat Campbellin
heimokuntaa, vaikka tosin ei Argylen markiisin, vaan hänen
liittolaisensa ja sukulaisensa Glenorchyn alustalaisia. Vihollisen tulo
oli heille niin arvaamaton, ettei oltu valmistettu mitään vastarintaa;
heidän täytyi siis voimattomina katsella, kuinka heidän omaisuuttaan
ryöstettiin ja tuhottiin. Tällä tavoin tehden maata ympäriltään autioksi
Montrose kulki yhä eteenpäin Loch Dochart'in (Dochart-järven) laaksoon.
Ja tästä alkoi hänen retkensä vaikein osa.
Meidänaikaiselle armeijalle olisi vielä nytkin kulku näiden avarain
erämaiden läpi jotenkin vaikea tehtävä, vaikka sillä olisi apuna se hyvä
sotatie, joka käy Tynedrumin kautta Loch Avonin päähän. Mutta siihen
aikaan, ja niin vielä monta aikaa myöhemminkin, siellä ei käynyt
minkäänlaista tietä eikä polkua; ja vaikeutta enensi vielä sekin, että
vuoret jo olivat lumen peitossa. Ylevän ihana näköala oli edessä, vuoret
kohosivat päällekkäin, ladottuina summattomiin röykkiöihin, etumainen
rivi huikaisevan valkoisena, taaemmat punerrellen kirkkaan talvisen
auringon iltaruskosta. Korkealle muiden ylitse, ikäänkuin vuoriston
haltijan päälinnana, yleni Ben Cruachan, jonka kimalteleva, ajan purema
huippu näkyi peninkulmien päähän.
Mutta Montrosen miehet eivät olleet sitä lajia, jota tämä heidän eteensä
leviävä ylevä ja samassa peloittava näky olisi säikäyttänyt. Moni heistä
oli muinaista vuorelaisväkeä, jonka mielestä lumihanki oli oikein mukava
vuode ja joka sen lisäksi ei olisi viitsinyt panna lumimöhkälettäkään
päänalaiseksi. Saalis ja kosto oli saatavana tuolla, noiden lumisten
vuorien takana, jotka seisoivat silmäin edessä; eivätkä Montrosen miehet
sallineet matkavaivojen pelon päästä mieltänsä masentamaan. Päällikkö ei
antanutkaan tämän uljuuden jäähtyä liiasta viipymisestä. Hän käski
rakkopillien puhaltajain kulkea edeltä ja soitella vanhaa sotamarssia:
_Hoggil nam bo_[34] j.n.e., jonka kimakat sävelet olivat jo usein
ennenkin kauhistuttaneet Lennoxshiren laaksoja. Väki läksi marssiin
vuorelaisten tavallisella iloisella ripeydellä, ja pian he kaikki olivat
vaarallisessa vuorisolassa. Ranald oli heillä oppaana, rientäen edeltä
partiojoukon kanssa ja valiten paraita kulkupaikkoja.
Ihmisvoima näyttää aina kaikkein mitättömimmältä, kun se on nähtävänä
rinnakkain peloittavan, suurenmoisen luonnon kanssa. Montrosen
voitollinen armeija, joka oli saattanut koko Skotlannin pelkoon, näytti
kuitenkin tässä kulkiessaan vaarallista vuorisolaa myöten mitättömältä
karkuriparvelta, jota nielläksensä vuori alkoi sulkea kitaansa. Montrose
itsekin katui lähtöänsä tälle rohkealle retkelle, kun ensimmäisen
kukkulan huipulta huomasi, miten hajallaan hänen pieni joukkonsa oli.
Kulku oli niin kovin vaivaloista, että marssi jonossa pian ilmaantui
melkoisia lomia ja että etujoukon, päävoiman ja peräjoukon väli yhä
suureni, mikä oli sekä epämukavaa että vaarallista. Hyvin levottomana
hän katsasti kaikki vahvat paikat, jotka näkyivät vuorelle, peläten
hnomaavansa niissä vastarintaan varustettuja vihollisia. Ja usein hän
perästäpäin väitti, että hänen marssinsa olisi saatu aivan estetyksi ja
hänen armeijansa jäänyt ihan auttamattomaan pulaan, jos vaan parisataa
uljasta miestä olisi ollut Strath-Fillanin ahteita puolustamassa. Mutta
huolettomuus, joka on tuonut turmion niin monelle väkevälle joukolle ja
vahvalle linnalle, kavalsi tällä kertaa Argylenkin alueen vihollisten
käsiin. Näitä ei kohdannut mikään muu vastarinta kuin luonnon luomat
tievastukset sekä lumi, jota hyväksi onneksi ei sentään ollut kovin
paljo. He saapuivat sen vuoriselänteen harjalle, joka eroittaa
Argyleshiren Breadalbanen alueesta; ja tästä he tulvasivat takana
oleviin laaksoihin niin vimmatusti, että selvästi näkyi, minkälaiset
syyt olivat yllyttäneet heidät näin vaivaloiseen ja vaaralliseen
retkeen.
Montrose jakoi väkensä kolmeen joukkoon, tällä tavoin herättääksensä
laajemmalla alalla pelkoa. Yhden joukon sai Ranald-klanin päällikkö
johdettavakseen, toinen uskottiin Colkitton komentoon, kolmas pysyi itse
Montrosen luona. Näin rynnättiin kolmelta eri haaralta Argylen alueelle.
Vastarintaa ei kohdattu yhtään; vuorilaitumilta pakenevien paimenten
kautta oli ensi sanoma tästä pelottavasta vihollistulvasta joutunut
asuttuihin laaksoihin; ja missä tahansa klanin miehet nousivat aseisiin,
tapettiin heidät kohta, vangittiin tai ajettiin hajalle, vihollinen kun
oli jo ennalta arvannut heidän liikkeensä. Majuri Dalgetty oli edeltä
lähetetty Inveraryyn päin niiden harvain ratsumiesten kanssa, joiden
hevoset enää kelpasivat. Hän toimitti asiansa niin hyvin, että miltei
tapasi Argylen, majurin omilla sanoilla puhuen, _inter pocula_ (pikarin
ääressä); joutuisa pako aluksessa oli korkean herran ainoa pelastuskeino
kuolemasta tai vankeudesta. Mutta kosto, jonka kynsistä Argyle tällä
tavoin itse pääsi, kohtasi raskaasti koko hänen alusmaataan ja
klaniansa; usein ja syystä onkin Montrosen hävityksiä tässä onnettomassa
maakunnassa, vaikka ne tosin valitettavasti olivat maan tavan mukaisia,
sanottu häpeälliseksi tahraksi hänen nimessään ja luonteessaan.
Argyle riensi sill'aikaa Edinburgiin ja esitti valituksensa
säätyliittokunnalle. Niinkuin ajan tarvis vaati, nostettiin kohta
melkoinen armeija ja annettiin kenraali Baillien, taitavan ja uskollisen
presbyteriläisupseerin komennettavaksi. Argyle puolestaan rupesi vihan
vimmassa keräämään omia monilukuisia voimiansa, kostaaksensa
perintöviholliselleen.
Mutta Montrosen oli jo siihen aikaan, kun nämä voimalliset armeijat
yhtyivät, täytynyt lähteä hävitetystä Argylen maakunnasta. Sillä kolmas
vihollisjoukko oli kokoontunut pohjoisessa, päällikkönä Seaforth'in
kreivi, joka vähän aikaa oltuansa kahden vaiheella viimein oli ruvennut
Covenantilaisten puolelle. Saatuansa sotaan harjaantuneen Invernessin
linnaväen avukseen hän uhkasi Montrosea Inverness-shiren puolelta. Mutta
ikäänkuin loitsuvoimalla sai Montrose hajalla olevat joukkonsa jälleen
kokoon, ja tuskin ne olivat kaikki yhdessä, kun jo tuli Argylelle ja
hänen liittolaiskenraaleilleen se sanoma, että kuninkaan kannattajat
olivat yht'äkkiä lähteneet Argyleshirestä, vetäytyen Pohjoiseenpäin
Lochaber-maakunnan jylhään, tiettömään vuoristoon.
Montrosen vastustajat älysivät kohta, että heidän nopean vihollisensa
aikomuksena oli nyt käydä Seaforthin kimppuun ja jos mahdollista tehdä
hänestä loppu, ennenkuin he joutuisivat avuksi. Baillie erosi siis
jälleen väkineen Argylesta. Hänellä oli enimmäkseen ratsuväkeä ynnä
alankolaisia komennossaan; sentähden hän marssi Grampiun-harjanteen
etelärinnettä pitkin, aikoen sulkea Montroselta tien, jos tämä pyrkisi
Aberdeenshiren puolelle pakoon.
Argyle sitävastoin rupesi oman nostoväkensä ynnä muidenkin joukkojen
kera seuraamaan Montrosen jälkiä. Näin tulisi, jos kuninkaan väki kävisi
Seaforthin kimppuun taikka ryntäisi Baillieta vastaan, tämä kolmas
armeija, aina perässä pysyen, kummassakin tapauksessa ahdistamaan
Montrosea takaapäin.
Tässä mielessä Argyle marssi jälleen Inveraryyn päin, jolla matkallaan
hän sai joka askelella surukseen nähdä, kuinka julmasti vihollis-klanit
olivat hänen aluettaan ja alustalaisiansa kohdelleet. Mutta juuri näistä
vihollisen hävityksistä oli myös se seuraus, että Argylen joukot
karttuivat. Vuoristossa on vieläkin se sananlasku voimassa, että »kenen
talo on tuhkana, sen täytyy sotaan samota.» Ja monella sadalla näiden
onnettomien laaksojen asukkaista ei nyt ollut muuta neuvoa henkensä
elättämiseksi kuin ruveta muita kohtaan harjoittamaan samallaista
hävitystä. Argyle näki siis pian komennossaan kolmetuhatta miestä
erinomaisen rivakkaa ja urhoollista väkeä. Lähimpinä ylipäällikköinä
Argylen jälkeen olivat ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, ynnä
vielä toinen ritari Duncan Campbell, Auchenbreckin isäntä, vanha
harjaantunut soturi, joka oli juuri tätä retkeä varten kutsuttu pois
Irlannin sodasta. Argylen oma innottomuus oli kuitenkin hänen uljasten
apulaistensa yrityksiä jarruttamassa. Päätettiin siis, vaikka voimat
olivat niin suuriksi paisuneet, edelleenkin vain varovasti marssia
Montrosen perästä, mutta välttää tappelua, kunnes hän olisi joutunut
kahakkaan jommankumman toisen armeijan kanssa, jolloin häntä
ahdistettaisiin selkäpuolelta.