Toisella puolla heistä on
Lumiset huiput vuorien;
Toisella loiro sumuinen
Ja räme laaja, pohjaton.
Siis kysyi kreivi neuvoa
Päällikköveljiltään.
He vastas: eespäin, pelotta!
Käy kuinka käyneekään.
Flodden'in tappelu, vanha laulu.
Montrosella oli nyt loistava voittoretki tarjona, jos hänen vaan
onnistui saada urhokkaat, mutta epäluotettavat sotajoukkonsa ja niiden
vallattomat päälliköt siihen suostumaan. Alangot olivat avoinna hänen
edessään; niissä ei ollut mitään sotavoimaa, joka olisi kyennyt hänen
kulkuansa estämään. Sillä Argylen seuralaiset olivat luopuneet
Covenantilaisarmeijasta samalla, kun heidän herransa erosi virastaan, ja
suuret joukot muutakin sotaväkeä olivat sotaan kyllästyneinä käyttäneet
samaa tilaisuutta ja hajonneet, Strath-Taytä myöten kulkien, joka oli
helpoimpia vuoristosta laskeutuvia solia, saattoi Montrose siis mennä
alangoille, missä hän olisi tulollaan kohta herättänyt sen ritarillisen
ja uskollisen hengen, joka oli Forth-lahden pohjoispuolella asuvien
aatelisherrain povessa nyt vaan nukuksissa. Tullessaan näille seuduille,
voitollisen tappelun perästä taikka ilman tappeluakin, hän olisi saanut
valtaansa rikkaan, viljavan maakunnan, niin että olisi voinut
säännöllisellä palkanmaksulla järjestää sotavoimansa vakinaisemmalle
kannalle ja marssia pääkaupunkiin asti, kukaties sieltä vielä
rajallekin, missä ehkä oli mahdollista yhtyä Kaarle kuninkaan vielä
kukistamattomiin voimiin.
Tämmöisellä sodanjohdolla olisi paras kunnia ollut saatavana, ja
kuninkaan asialle olisi saavutettu tärkeimmät edut. Eikä se tuuma
jäänytkään huomaamatta kunnianhimoiselta ja uskaliaalta Montroselta,
joka oli teoillaan jo ansainnut liikanimen Suuri Markiisi. Mutta
toisellaiset syyt vaikuttivat monessa hänen seuralaisistaan, vieläpä ne
tehosivat, kenties salaa ja tietämättä, hänen omiinkin tunteisiinsa.
Länsivuoriston päälliköt Montrosen armeijassa pitivät, melkein joka
mies, Argylen markiisia ensimmäisenä ja sopivimpana vihollisuutensa
esineenä. Heillä oli melkein jokaisella ollut tilaisuutta kokea hänen
voimaansa; he olivat melkein jokainen, viedessään sotaan kykenevät
miehensä pois kotoisista vuorilaaksoistaan, jättäneet perheensä ja
omaisuutensa alttiiksi hänen kostonhimolleen; ja enin osa heistä asui
niin rajakkain hänen kanssaan, että hyvällä syyllä voivat toivoa
saavansa jonkun osan häneltä ryöstettävästä saaliista. Näiden
päällikköjen mielestä oli Inveraryn kylän ja linnan valloitus
sanomattoman paljoa tähdellisempi ja haluttavampi kuin itse
Edinburginkin joutuminen heidän käsiinsä. Tästä jälkimmäisestä ei voinut
tulla muuta kuin vähäksi aikaa palkkaa tai ryöstölupaa; sitävastoin oli
edellinen tapaus omiaan vahvistamaan päällikköjen toivoa saada
korvauksia menneistä ajoista ynnä myös rauhaa vastaisiksi ajoiksi. Nämä
syyt, niinkuin jo ylempänä viitattiin, herättivät Montrosen omassakin
rinnassa samallaisia tunteita, jotka eivät oikein sopineet yhteen hänen
luonteensa yleisen sankarijalouden kanssa. Argylen ja Montrosen suvut
olivat ennenkin monesti seisoneet vastakkain sodassa ja valtiollisissa
riidoissa, ja edellisen saavuttama etevämpi asema oli toisessa
naapurisuvussa nostanut kateutta ja vihaa, koska muka Montroset, vaikka
tiesivät olleensa yhtä ansiolliset, eivät olleet saaneet yhtä runsaita
palkintoja. Mutta ei siinä vielä kaikki. Molempien kilpailevien sukujen
nykyisetkin päämiehet olivat yllä kerrottujen metelien alusta saakka
silminnähtävimmällä tavalla vastustaneet toisiaan. Montrose, joka tunsi
itsensä lahjoiltaan etevämmäksi ja tiesi olleensa Covenantilaisille
suurena apuna sodan alussa, oli toivonut, että tämä puolue antaisi
hänelle ylimmän arvosijan sekä neuvoskunnassa että sotavoiman
komennossa; mutta he katsoivat viisaammaksi suoda sen hänen
kilpaveljellensä Argylelle, jolla oli niukemmalti kykyä, mutta avarampi
valta. Tämä heidän vaalinsa oli häväistys, jota Montrose ei ikinä
antanut Covenantilaisille anteeksi; ja vielä vähemmän hän oli taipuva
anteeksiantoon Argylelle, jonka tähden hänet oli hylätty. Kaikki vihan
tunteet, jotka metelisellä aikakaudella voivat riehua tulisessa
mielessä, yllyttivät häntä siis kostoon sukunsa ja oman itsensä
vihollista vastaan. Ja luultavaa on, että nämä yksityisetkin syyt
vaikuttivat hänen mieleensä sangen paljon, kun hän havaitsi useimmissa
seuralaisissaan suuremman halun retkeillä Argylen markiisin alueelle
kuin alangoille, joka viimemainittu liike olisi paljoa pikemmin
ratkaissut sotaonnen.
Mutta kuinka suuresti hyökkäys Argyleshireen kiusasikin Montrosea, ei
hän kuitenkaan helpolla hennonut luopua niin loistavasta urotyöstä, kuin
marssi alangoille olisi ollut. Useammat kerrat hän piti neuvottelua
alapäällikköjensä kanssa, taistellen heidän tahtoansa vastaan, joka
kenties salaa oli myös hänen omansa. Hän osoitti heille, kuinka
erinomaisen vaivaloista vuorelaisarmeijankin olisi marssia Argyleshireen
itäpuolelta, vuoripolkuja myöten, joita tuskin lammaspaimenet ja
kauriinpyytäjätkään pääsivät kulkemaan, ja vuoriston kautta, jota eivät
edes lähimmät naapuri-klanit sanoneet tarkoin tuntevansa. Nykyinen
vuodenaika, melkein joulukuun alku, teki mainitut haitat vielä
hankalammiksi; sillä lumituiskut olivat luultavasti tehneet vuoriahteet,
jotka jo itsessäänkin olivat niin vaikeat, aivan pääsemättömiksi. Mutta
nämä vastasyyt eivät tyydyttäneet päälliköitä eivätkä saaneet heitä
vaikenemaan; he tahtoivat sittenkin käydä sotaa vanhalla tavallaan,
ryöstäen karjat, jotka gaelinkielisen puheenparren mukaan »olivat
laitumella vihollisen heinämailla.» Vasta myöhään yöllä erosi
neuvottelukunta mihinkään päätökseen tulematta, paitsi että niiden
päällikköjen, jotka olivat puhuneet Argylen alueelle tehtävän retken
puolesta, piti väestänsä hakea miehiä, jotka paraiten osaisivat armeijaa
opastaa.
Montrose oli palannut majaan, jossa hänellä oli kortteerinsa, ja käynyt
pitkälleen kuivatuista kanervanvarsista tehdylle vuoteelle, ainoalle
siinä majassa tarjona olevalle leposijalle. Mutta turhaan hän
tavoitteli unta, sillä kunnianhimon kuvitelmat eivät päästäneet
Morpheusta[32] likelle. Välistä hän näki itsensä valloitetussa
Edinburgin linnassa, muka pystyttämässä kuninkaallista lippua ja
lähettämässä apujoukkoja kuninkaallensa, jonka kruunu riippui hänen
menestymisestänsä, ja sitten saamassa palkinnokseen kaikki edut ja
korkeat arvot, jotka voivat tulla sen miehen osaksi, jota kuninkaan
tekee mieli kunnioittaa. Mutta välistä tämä näky, niin loistava kuin
olikin, vaaleni toisen näyn rinnalla, joka näytti tyydytettyä
kostonhimoa ja omaa, yksityistä voittoa hänen omasta yksityisestä
vihollisestaan. Mahdollista oli äkkiarvaamatta saada Argylen markiisi
vangiksi vahvassa Inveraryn linnassa--mahdollista oli kukistaa hänet,
joka samalla oli Montrosen oman suvun kiistaveli ja presbyteriläisten
paras tuki--mahdollista oli näyttää Covenantilaisille, kuinka suuri ero
oli Argylellä, jonka he valitsivat, ja Montrosella, jonka he
hylkäsivät--tämä näky oli niin mieluinen senaikuisen aatelisherran
kostonhimolle, ettei siitä ollut helppo luopua.
Näin hän yhä makasi, mieli täynnä ristiriitaisia mietteitä ja tunteita,
kun hänen kortteerinsa ovella vartijana seisova sotamies tuli sanomaan,
että kaksi miestä pyrki armollisen herra markiisin puheille.
»Heidän nimensä?» kysyi Montrose, »ja miksi heidän välttämättömästi
pitää tulla näin myöhään yöllä?»
Näihin kysymyksiin ei sotamies, joka oli Colkitton irlantilaisia, voinut
päällikölleen antaa paljon selitystä. Montrose ei näin vaarallisella
ajalla uskaltanut kieltää ketään pääsemästä luoksensa, jottei häneltä
kenties jäisi jokin tärkeä sanoma kuulematta; hän käski siis koko
vartijakunnan aseisiin, joka oli tarpeellinen varokeino, ja valmistausi
vastaanottamaan ajattomia vieraitansa. Hänen kamaripalvelijansa oli
juuri saanut pari tulisoihtua sytytetyksi ja Montrose kerinnyt nousta
vuoteeltaan, kun kaksi miestä astui sisään. Toisella oli päällään
alankolaispuku säämiskänahkasta, melkein jo ryysyiksi kulunut; toinen
oli pitkä, pystyselkäinen vuorelaisukko, jonka kasvojen väriä olisi
voinut sanoa raudanharmaaksi, ne kun olivat pakkasissa ja pahoissa
säissä niin peräti kadottaneet luonnollisen pintansa.
»Mitä te minulta tahdotte, hyvät ystävät?» kysyi Montrose, kädellään
melkein tietämättänsä tavoitellen toisen pistoolinsa liipaisinta. Sillä
aika ylimalkaan ynnä vielä tämä yöllinen hetki erittäin antoivat kyllin
syytä epäluuloihin, eikä vieraiden ulkoasu suinkaan ollut sellainen,
että se olisi niitä poistanut.
»Sallikaa minun toivottaa teille onnea, jalo kenraalini ja korkeasti
kunnioitettava herra markiisi», lausui alankolainen, »niistä suurista
voitoista, jotka olette saanut siitä saakka, kun minä olin niin
onnellinen, että sain teidän asioillenne lähteä. Olipa se sievä
mylläkkä, tuo Tippermuirin tappelu. Mutta kuitenkin, jos saisin luvan
antaa neuvoni----»
»Ennenkuin sen teette», sanoi Montrose, »olkaapa niin hyvä ja antakaa
minun tietää, kuka on niin ystävällinen ja suo minulle neuvonsa?»
»Totta puhuen, korkea herra», vastasi mies, »toivoin, että semmoinen
ilmoitus olisi tarpeeton; sillä eihän siitä ole kovin pitkä aika, kun
antauduin teidän palvelukseenne ja te lupasitte minulle majurinviran
ynnä puolen taaleria päiväpalkkaa sekä toisen puolen taaleria
jälestäpäin saatavaa. Ainakin toivon, että te, korkea herra, ette ole
unohtanut palkkaani samoin kuin oman itseni?»
»Kunnon ystäväni, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, joka nyt selvästi
tunsi miehen, »muistakaa, mitä kaikkia tärkeitä seikkoja on tapahtunut,
jotka kyllä voivat haihduttaa mielestäni ystävienikin kasvot, kun
lisäksi valo on tässä niin hämärä. Mutta kaikki lupaukseni pidän.--Ja
mitä sanomia Argyleshirestä, kelpo majurini? Jo kauan aikaa olemme
luulleet, että te olitte joutunut hukkaan, ja par'aikaa minä varustelin
itseäni julmimpaan kostoretkeen sitä vanhaa kettua vastaan, joka oli
teitä kohtaan rikkonut sotalakia.»
»Totta puhuen, jalo herra», sanoi Dalgetty, »minä en suinkaan tahdo,
että minun palaamiseni olisi minäkään esteenä näin luvalliselle ja
kiitettävälle aikomukselle. Sillä tosiaan ei ole millään muotoa Argylen
markiisin suosiollisuuden tai armollisuuden ansiota, että nyt seison
edessänne, enkä minä rupea hänelle puolustajaksi. Vapaaksipääsöstäni
saan, lähinnä Jumalaa ja sitä erinomaista sukkeluutta, jonka avulla
vanhana tottuneena soturina irroitin itseni--niitä lähinnä, sanon ma,
saan kiittää tämän vanhan vuorelaisen apua. Ja uskallan siis, korkea
herra markiisi, sulkea hänet suosioonne, koska hän on ollut pelastuksen
välikappaleena teidän palvelijallenne, Dugald Dalgettylle,
Drumthwacketin herralle.»
»Se on ylistettävä teko», lausui Montrose totisesti, »jonka tietysti
aion palkita ansion mukaan.»
»Polvillesi, Ranald», käski majuri Dalgetty (sillä arvonimellä meidän
nyt tulee häntä mainita), »maahan polvillesi ja suutele herra kenraalin
kättä.»
Mutta käsketty kiitostemppu ei ollut Ranaldin kansantapojen mukainen,
josta syystä hän siis ainoastaan pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja
syvään kumarsi päätänsä.
»Tämä mies parka», jatkoi majuri Dalgetty, katsoen ylevän armollisesti
Ranald Mac Eaghin puoleen, »on pannut kaikki vähät voimansa liikkeelle,
suojellakseen minua vihollisiltani, vaikka hänellä ei ollut parempia
ampumaneuvoja kuin joutsia nuolineen, mitä te, herra markiisi, tuskin
uskonette.
»Semmoisia aseita saatte leirissäni nähdä hyvin paljon», virkkoi
Montrose, »ja meidän mielestämme niistä on hyvä apu.»
»Hyvä apu, korkea herra!» kummasteli Dalgetty. »Tottapa te, herra
markiisi, sallitte minun ilmoittaa kummastukseni--joutsia ja
nuolia!--Ettehän suinkaan pane pahaksi, jos neuvoisin teitä ne
vaihtamaan pyssyihin heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta
paitsi sitä, että hän suojeli minua, näki tämä kunnon vuorelainen
lisäksi vielä sen vaivan, että paransi haavani, kun olin
peräytymisretkellä saanut sodasta pienen muistiaisen. Ja siitä hän on
ansainnut paraan ylistykseni, joten siis nimenomaan esitän hänet teidän
korkeaan huomioonne ja suojaanne.»
»Mikä on nimesi, ystäväni?» kysyi Montrose vuorelaisen puoleen kääntyen.
»Sitä ei saa mainita», vastasi vuorelainen.
»Toisin sanoen», selitti majuri Dalgetty, »hän tahtoo pitää nimensä
salassa siitä syystä, että ennen aikaan on valloittanut jonkin linnan,
tappanut muutamia lapsia ja tehnyt muitakin tekosia, jotka ovat sangen
tavallisia sodan aikana, niinkuin te, hyvä herra markiisi, tiedätte,
mutta joista ei juuri saa kiitoksia väkivaltaa kärsineen ystäviltä.
Niinpä olen sotaretkieni ajalla nähnyt monenkin uljaan kavaljeerin
saavan surmansa maamoukkien kynsissä siitä ainoasta syystä, että hän oli
sattunut harjoittamaan sotilaan vallattomuutta maakuntaa kohtaan.»
»Kyllä ymmärrän», sanoi Montrose. »Tämä mies on vihoissa muutamien
seuralaisteni kanssa. Antakaa hänen mennä päävahtiin, ja minä ajattelen,
millä keinoin hänet parhaiten saisi suojelluksi.»
»Sinä kuulet, Ranald», lausui majuri Dalgetty käskijän äänellä; »herra
kenraali tahtoisi minun kanssani pitää salaista neuvottelua. Mene sinä
siis päävahtiin.--Mutta eipä hän tiedä, mitä päävahti onkaan,
miesparka!--Hän on nuori sotamies, vaikka näin vanha ukko. Minä vien
hänet jonkin vartijan haltuun ja tulen kohta takaisin luoksenne, herra
markiisi.» Näin hän tekikin ja palasi sitten majaan.
Montrose kysyi kaikkein ensiksi, kuinka lähettilästoimi oli Inveraryssa
onnistunut, ja kuunteli tarkasti majurin kertomusta, vaikka se oli kovin
pitkäpiimäinen. Markiisin ei ollut aivan helppo pysyä näin tarkkana
kuuntelijana; mutta hän tiesi, paremmin kuin kukaan muu, että jos
Dalgettyn kaltaisten asiamiesten kertomuksista tahtoo saada joitakin
tietoja, niin pitää antaa heidän puhua suunsa puhtaaksi. Maltistansa
markiisi saikin viimein hyvän palkinnon. Muun saaliin seassa, minkä
kapteeni oli katsonut luvalliseksi viedä, oli mytty, sisältävä Argylen
salaisia papereita, jotka hän nyt antoi kenraalin käsiin. Mutta tämä
tilinteon halu ei kuitenkaan ulottunut sen edemmäksi; en ainakaan tiedä
hänen maininneen sitä kukkaroa täynnä kultarahoja, jonka hän oli
anastanut samalla kertaa, kun otti mainitut paperit. Montrose tempasi
seinältä tulisoihdun ja oli pian kokonaan vaipunut näiden asiapaperien
lukemiseen, joista nähtävästi sai uutta sytykettä yksityisellekin
vihalleen kilpaveljeänsä Argylea vastaan.
»Vai ei hän pelkää minua?» mutisi hän. »No sitten hän saa kokea
voimaani.--Tahtoo muka polttaa linnani Murdochissa?--Inverarysta saa
savu ensiksi tupruta.--Voi, jos vaan saisin oppaan, joka saattaisi
meidät Strath-Fillanin ahteitten kautta!»
Vaikkei Dalgettyn oma äly muuten liene ollut terävimpiä, ymmärsi hän
kuitenkin ammattiansa tarpeeksi hyvin arvatakseen mitä Montrose
tarkoitti. Hän keskeytti paikalla pitkäveteisen kertomuksensa
tappelusta, jossa oli ollut mukana, ynnä siellä saadusta haavastaan ja
otti puheeksi sen asian, jonka nyt näki olevan päällikkönsä mielessä.
»Jos te, herra markiisi», virkkoi hän, »tahdotte lähteä ryöstöretkelle
Argyleshireen, niin tuo mies parka, josta teille puhuin, ja samoin myös
hänen lapsensa ja heimokuntalaisensa tuntevat siinä seudussa kaikki
vuoritiet, jotka sinne vievät joko pohjoisesta tai idästäkin.»
»Todellako!» sanoi Montrose. »Mistä syystä luulette heillä olevan niin
laajat tiedot.»
»Jos suvaitsette, herra kenraali, niin voin sanoa», vastasi Dalgetty,
»että niinä viikkoina, jotka haavani parantamista varten vietin heidän
seurassaan, täytyi useammat kerrat muuttaa paikasta toiseen; sillä
Argyle yritti monesti saada jälleen käsiinsä tämän upseerin, jota te,
herra kenraali, olitte luottamustoimella kunnioittanut. Minulla oli siis
tilaisuutta ihmeekseni nähdä, miten erinomaisen nopeasti ja kaikki
paikat tuntien he välistä pakenivat, välistä taas siirtyivät eteenpäin.
Ja kun viimein jaksoin taas saapua teidän lippunne juurelle niin tuo
rehellinen, vilpitön ukko, Ranald Mac Eagh, saattoi minut semmoisia
teitä myöten, joita myös ratsuni Kustaavus--kenties sen
muistanette--kykeni aivan hyvin kulkemaan. Ja silloin sanoin itsekseni,
että jos oppaita, vakoojia tai tiedustelijoita tulisi sotaretkellä
tarvis näille läntisille vuorimaille, ei taitavampia voisi toivoakaan
kuin hän ja hänen joukkonsa on.»
»Ja voitteko taata tämän miehen uskollisuuden?» kysyi Montrose. »Mikä on
hänen nimensä ja virkansa?»
»Hän on sissi ja rosvo viraltaan, vähäisen myös ihmistappajan eli
murhamiehen lajia», vastasi Dalgetty. »Ja nimeltä häntä mainitaan Ranald
Mac Eagh'iksi, se on: Ranald Sumun Pojaksi.»
»Mieleeni muistuu jotakin, kun sen nimen kuulen», virkkoi Montrose ja
mietti vähän. »Eivätkö nuo Sumun Pojat ole tehneet jotakin julmaa tekoa
Mac Aulayn suvulle?»
Majuri Dalgetty mainitsi sen tapauksen, jolloin metsänkaitsija
murhattiin, ja Montrosen vilkas muisti toikin kohta esiin sen riidan
kaikkine seikkoineen.
»Se on kovin paha juttu», virkkoi hän, »tuo leppymätön viha näiden
miesten ja Mac Aulayn veljesten välillä. Allan on osoittanut suurta
urhoutta näissä taisteluissa, ja hänen käytöksensä ynnä hänen puheensa
umpimielisyys tekee, että hänellä on suuri vaikutus kansalaistensa
tunteisiin. Pahoja seurauksia saattaisi siis tulla, jos annamme hänelle
suuttumisen syytä. Mutta kun toiselta puolen nuo miehet voivat olla
suureksi avuksi ja kun he, niinkuin te, majuri Dalgetty, sanotte, ovat
täydesti luotettavat----»
»Tahdon panna palkkani ja jälestäpäin saatavani lisämaksut, vieläpä
hevoseni ja aseeni, pääni ja kaulani, kaikki pantiksi heidän
uskollisuudestaan», vakuutti majuri. »Eikä soturi, sen te itse tiedätte,
korkea herra, voi paremmin taata oman isänsäkään puolesta.»
»Totta kyllä», vastasi Montrose, »mutta tämä on erittäin tärkeä asia,
niin että tahtoisin mielelläni kuulla, mitä perusteita teillä on näin
lujaan vakuutukseen?»
»Sanalla sanoen sitten», virkkoi majuri, »ei siinä ollut kaikki, että he
eivät huolineet kelpo palkinnosta, jonka Argylen markiisi, osoittaen
minulle suurta kunniata, lupasi pääpahasestani; eikä siinäkään, että he
malttoivat olla omaisuuttani ryöstämättä, jota sentään oli niin paljo,
että olisi ollut kiusaksi säännöllisellekin sotamiehelle, palvelipa hän
missä maassa tahansa Euroopassa; eikä siinäkään, että he antoivat
minulle hevoseni takaisin, jonka te itsekin, herra kenraali, tiedätte
suuriarvoiseksi; vaan enpä, sen lisäksi, saanut heitä ottamaan vastaan
yhtään _styver'iä, deut'iä_ eikä _maraved'iä_,[33] maksuksi heidän
vaivoistaan ja kulutuksestaan sillä aikaa, kun makasin sairasvuoteella.
Todenteolla he eivät ottaneet vastaan rahakolikoltani, kun niitä
vapaasta tahdostani tarjosin--eikä semmoista tapausta saa juuri usein
jutella missään kristityssä maassa.»
»Kyllä myönnän», sanoi Montrose, vähän arveltuansa, »että heidän
käytöksensä teitä kohtaan on hyvänä todistuksena heidän
uskollisuudestaan. Mutta kuinka estäisimme tuon eripuraisuuden
riehahtamasta ilmiliekkiin?» Hän vaikeni ja lisäsi sitten äkkiä: »Aivan
olin unohtanut, majuri, että söin illalliseni sill'aikaa, kun te
kuutamolla matkustitte.»
Hän kutsui palvelijansa ja käski tuoda tuopillisen viiniä ynnä ruokaa.
Majuri Dalgettya, jonka oli nälkä niinkuin ainakin taudista tointuneen
ja vuoristosta palanneen, ei tarvittu suinkaan pakottaa ottamaan siitä,
mitä hänen eteensä oli asetettu. Päinvastoin hän ajeli ruokaa niin
ahkerasti suuhunsa, että markiisi, täytettyänsä pikarin ja juotuansa
hänen terveydekseen, ei voinut olla muistamatta: »Halpa ravinto minun
leirissäni tosin on, mutta sittenkin lienette, majuri Dalgetty, ollut
vielä paljoa huonommassa ruoassa sillä aikaa, kun Argyleshiressä
retkeilitte?»
»Sen voitte, herra kenraali, henkivalallanne vakuuttaa», vastasi kunnon
majuri, suun täydeltä pureskellen; »sillä Argylen markiisin homeinen
leipä ja pilaantunut vesi ovat yhä vielä muistissani. Ja niistä
lihoista, mitä Sumun Lapset, nuo köyhät, tyhjät raukat, vaikka kyllä
kokivat parastansa, saivat minulle hankituksi, oli niin vähän apua
ruumiilleni, että kun panin rautapukuni päälle--se mun täytyi kepeämmän
kulun tähden jättää sinne--niin ratisin siinä aivan kuin kutistunut
sydän pähkinässä, joka on yli talven säästynyt toiseen kekri-aattoon
asti.»
»Teidän pitää ryhtyä sopiviin keinoihin, jotta ne vajavuudet tulevat
jälleen täytetyiksi, majuri Dalgetty.»
»Totta puhuen», vastasi soturi, »minun tuskin kannattanee sitä
toimittaa, jolleivät jäljestäpäin saatavat lisäpalkkioni kohta muuttune
maksettavaksi palkaksi. Sillä, sen vakuutan teille, herra kenraali, se
leiviskän verta lihaa, mikä minusta on haihtunut, oli kokonaan karttunut
Hollannin säätyjen säännöllisen palkanmaksun kautta.»
»Jos niin on», virkkoi markiisi, »niin olette vaan sen verran iaihtunut,
että nyt olette paraissa marssilihoissa. Ja mitä palkkaan tulee, annas
kun vain voitolle pääsemme--voitolle, majuri, niin kaikki teidän halunne
ja kaikki meidän halumme täyttyvät runsain määrin. Sillä välin, ottakaa
vielä yksi pikarillinen viiniä.»
»Teidän terveydeksenne, korkea herra», sanoi majuri, täytettyänsä
pikarin reunaa myöten osoittaakseen, kuinka hartaalla hyvänsuonnilla hän
sen maljan joi. »Toivotan voittoa kaikista vihollisistamme ja
erittäinkin Argylesta! Soisinpa, että saisin itse vielä nykäistä
näpillisen hänen parrastansa--yhden olen siitä jo kiskaissut.»
»Aivan niin», myönsi Montrose. »Mutta palatkaamme nyt vielä noihin Sumun
Lapsiin. Ymmärtänettehän, Dalgetty, että heidän olonsa täällä ja sen
asian, johon heitä tarvitsemme, pitää pysyä salassa meidän kahden
kesken».
Ihastuksissaan, niinkuin Montrose olikin tarkoittanut, tästä kenraalin
luottamuksen osoituksesta majuri painoi sormensa nenälleen ja nyökäytti
päätään merkiksi, että ymmärsi.
»Kuinkahan paljon Ranaldin väkeä lienee?» kysyi Montrose.
»Heitä on, sen verran kuin minä tiedän, vain noin kahdeksan tai kymmenen
miestä ynnä muutamia vaimoja lapsineen jäljellä», vastasi Dalgetty.
»Missä he nyt ovat?» kysyi Montrose vielä.
»Eräässä laaksossa, neljän, viiden virstan päässä täältä», vastasi
soturi, »odottamassa käskyjänne, herra kenraali. En katsonut sopivaksi
tuoda heitä leiriin ilman teidän käskyänne.»
»Siinä teitte aivan viisaasti», virkkoi Montrose. »Parasta onkin, että
he pysyvät, missä nyt ovat, taikka että hakevat itselleen jonkin
syrjäisen piilopaikan. Minä lähetän heille rahaa, vaikka minulla tätä
nykyä on sitä tavaraa sangen niukalta.»
»Se on tarpeetonta», sanoi majuri Dalgetty. »Antakaa, herra kenraali,
heidän vaan saada vihiä siitä, että Mac Aulayt aikovat kulkea sitä
suuntaa, niin Sumulaiset kääntyvät kohta 'oikealle ympäri' ja pötkivät
suoraa päätä tiehensä.»
»Se ei olisi liioin kohteliasta», sanoi Montrose. »Parempi on, että
lähetän heille muutamia taalereita, joilla voivat ostaa joitakuita
raavaita vaimojensa ja lastensa ravinnoksi.»
»Kyllä he osaavat paljoa huokeammallakin hinnalla hankkia itselleen
raavaanlihaa», sanoi majuri; »mutta tapahtukoon, kuten tahdotte, herra
kenraali.»
»Käskekää Ranald Mac Eaghin», virkkoi Montrose, »valita miehistään yksi
tai kaksi, joihin voi luottaa ja jotka ymmärtävät säilyttää heidän ja
meidän salaisuutemme. Ne ynnä heidän päällikkönsä, ylimmäisenä
vakoojamestarina, olkoot meillä oppaina. Tuokaa heidät telttani
edustalle huomenna aamun valjetessa ja katsokaa, jos mahdollista,
etteivät he arvaa aikomustani eivätkä saa keskenänsä pitää mitään
salaisia neuvotteluja.--Onko sillä vanhuksella lapsia?»
»Ne on tapettu tai hirtetty», vastasi majuri, »koko täysi tusina, luulen
ma--mutta hänellä on sentään yksi pojanpoika tallella, hoikka, toivoa
herättävä nuorukainen, jolla minun huomatakseni aina on joku kivi
plaidinsa kulmassa, niin että voi nakata jokaiseen esineeseen, mikä
eteen sattuu. Ja se saattanee olla enteenä, että hän, samoin kuin
Taavetti, jonka tapana myös oli heitellä puroista keräämiään
kivenmukuloita, aikanansa varttuu uljaaksi soturiksi.»
»Sen pojan, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, »tahdon ottaa omaksi
passaripojakseni. Tottahan hänessä lienee sen verran älyä, että osaa
pitää nimensä salassa?»
»Ei siitä pelkoa, korkea herra», vastasi Dalgetty. »Nuo
vuorelaisnulikat, hamasta siitä hetkestä, kun munankuoresta ilmoille
pujahtavat----»
»Hyvä on», keskeytti Montrose. »Se poika saa olla panttina iso-isänsä
uskollisuudesta, ja jos tämä käyttäytyy uskollisesti, niin minä
palkinnoksi pidän huolta lapsen onnesta.--Ja nyt, majuri Dalgetty, annan
teille luvan täksi yötä poistua täältä. Huomenna aamusella tuotte Mac
Eaghin tänne, olkoon hän olevinaan mikä tahansa nimeltään ja
ammatiltaan. Luullakseni hän on virkansa toimituksessa kyllin oppinut
kaikellaisilla valepuvuilla muuttamaan muotoansa. Taikka myös voimme
antaa vehkeistämme tiedon Juhana Moidartille, joka on älykäs, toimelias
ja viisas mies; luultavasti hän sallii tämän miehen vähäksi aikaa
pukeutua hänen miestensä vaateparteen. Mitä teihin tulee, majuri,
toimittaa kamaripalvelijani teille tänä iltana kortteerimestarin
virkaa.»
Majuri Dalgetty sanoi jäähyväisensä iloisena ja ylpeänä Montrosen
kohtelusta ja suuresti ihastuksissaan uuden päällikkönsä käytöksestä,
joka monessa suhteessa, kuten hän laveasti selitti Ranald Mac Eaghille,
muistutti mieleen ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjanmaan Leijonan
ja protestanttiuskon suojelusmuurin tapoja.