Vaan petoksesta puhtaana
Jos sanas säilyvi,
Sun kuuluisaks' on saattava
Kynäni, miekkani.
Mä jaloin, suurin urhotöin
Sun käskys toimitan.
Sun laakerilla seppelöin,
Ja aina rakastan.
Montrosen värssyt.
Meidän täytyy nyt, vaikka mieltä pahoittaa, jättää urhokas kapteeni
Dalgetty haavoistaan paranemaan tai kuolemaan, miten sallimus lienee
määrännyt; sillä nyt pitää pikimmälti katsastaa Montrosen sotatoimia,
jotka kyllä sietäisivät arvokkaammankin kirjan ja paremman
historioitsijan. Ennen mainittujen päällikköjen avulla ja varsinkin
Murray'den, Stewart'ien ynnä muiden Atholen kreivikunnan klanien tultua
lisää hänellä oli pian koossa pari, kolme tuhatta vuorelaista, joihin
yhdistetyiksi hänen myös onnistui saada Colkitton johdossa lähenevät
irlantilaiset. Paikka, missä Montrose viimein sai tämän pienen voimansa
kokoon, oli Strathearn, Perthshiren vuoriston rajalla; ja sieltä hän
sitten uhkaili mainitun kreivikunnan pääkaupunkia.
Mutta eivätpä vihollisetkaan olleet valmistumatta häntä vastaanottamaan.
Argylen markiisi kulki vuorelaisineen idästä päin irlantilaisten
jäljissä ja oli väkivaltaisesti peloittaen tai muuten kehoittaen saanut
kokoon armeijan, joka oli melkein tarpeeksi suuri käydäksensä Montrosen
kimppuun. Alangoillakin oltiin varuillaan syistä, jotka mainittiin tämän
kertomuksen alussa. Kuusituhatta miestä jalkaväkeä ja kuusi-,
seitsemäntuhatta ratsumiestä, joka armeija jumalattomasti otti itselleen
nimeksi _Jumalan sotajoukko_, oli kiireesti kerääntynyt Fifeshirestä,
Angusshirestä, Perthshirestä ynnä muista läheisistä kreivikunnista.
Paljoa vähempi voima olisi entisinä aikoina, vieläpä edellisen kuninkaan
hallitessa, riittänyt alangoille suojaksi peloittavampaakin
vuorelaisrynnäkköä vastaan kuin niiden, jotka nyt olivat koolla
Montrosen johdettavina. Mutta asian laite oli viime puolen vuosisadan
kuluessa kummallisella tavalla muuttunut. Skotlannin alankolaisten
entinen sotajärjestys oli tavallaan Makedonian falangin kaltainen.
Heidän jalkaväkensä seisoi taajana joukkona, pitkillä peitsillä
varustettuna, jonka läpi senaikuisten ritarienkin, vaikka heillä oli
kelpo ratsut ja täysi rautapuku, oli mahdoton päästä. Helppo on siis
ymmärtää, että vuoriston jalkamiehet, joilla oli vaan miekkoja
käsikahakkaa varten, mutta vähän ampuma-aseita eikä yhtään tykkiä, eivät
voineet järjestymättömällä hyökkäyksellään murtaa semmoista
sotarintamaa.
Tämä sotatapa muutti kuitenkin suuresti luonnettaan, kun Skotlannin
alankojen sotaväessä ruvettiin käyttämään pyssyjä; sillä nämä aseet,
ollen vielä painetilla varustamattomia, tekivät kyllä kaukaa peloittavan
vaikutuksen, mutta eivät olleet miksikään avuksi vihollista vastaan,
joka ryntäsi käsikahakkaan. Toinen seikka, välttämätön seuraus tästä
aseitten muutoksesta ynnä myös vakinaisten armeijain asettamisesta,
jonka kautta sodankäynti tuli varsinaiseksi elinkeinoksi, oli se, että
ruvettiin käyttämään vaivaloista ja monimutkaista harjoitustapaa, joka
sisälsi suuren joukon komentosanoja sekä niihin vastaavia temppuja ja
liikkeitä, niin toisiinsa kiinnitettyjä, että yhden ainoankin
laiminlyöminen kohta vei kaikki sekaisin.
Eikä sen lisäksi käy kieltäminen, että seitsemännentoista vuosisadan
alankolaiset olivat sotatottumuksen ja sotaisen innon puolesta, jotka
ovat sangen tähdellisiä seikkoja, vajonneet paljoa alemmaksi vuoristossa
asuvia kansalaisiansa. Entisinä aikoina oli koko Skotlannin
kuningaskunta, niin vuoristo kuin alangotkin, ollut alinomaisten sotien,
sekä ulkonaisten että sisällisten, tanterena. Tuskin siis oli sen
uljaista asukkaista kuudentoista ja kuudenkymmenen ikävuoden välillä
ainoatakaan, joka ei olisi ollut yhtä valmis todenteolla aseihin
tarttumaan kuin lain kirjaimen mukaan oli siihen velvollinen, niin pian
kuin hänen lääniherransa kutsui taikka kuninkaallinen julistuskirja
käski. Laki oli vuonna 1645 vielä sama kuin oli ollut sata vuotta
ennenkin; mutta sen lain alainen sukukunta oli kasvanut aivan toisissa
tunteissa. He olivat rauhassa istuneet viini- ja viikunapuittensa
varjossa, ja käsky sotaan muutti heidän elämänlaatunsa perin oudolla ja
vastenmielisellä tavalla. Vuorelaiset sitävastoin, taistellen
esi-isiltänsä perityillä aseilla ja vanhalla miehuudella ja noudattaen
myös vanhaa, mutkatonta, luonnollista sotatapaansa, kävivät täydellä
uskalluksella vihollisensa kimppuun, jolle kaikki, mitä hän oli uusista
harjoitustempuista oppinut, oli pikemmin haitaksi kuin avuksi, samoin
kuin Saulin varukset Davidille, »sentähden, että he eivät olleet sitä
kokeneet.»
Tämmöiset olivat haitat toisella ja edut toisella puolella, tasoittaen
miesluvun erilaisuuden ja korvaten tykistön sekä ratsuväen puutteen, kun
Montrose Tippermuirin kentällä kohtasi vihollisen armeijan. Harvoin on
taistelu, josta niin paljo riippui, tullut niin helpolla ratkaistuksi.
Alankolaisten ratsuväki yritti hyökätä. Mutta lieneekö siihen ollut
syynä pyssytulen vaikuttama hämminki vai vastahakoisuus sotaan, joka
aatelisherroissa kuului olleen yleinen--he eivät voineet vuorelaisille
mitään, vaan peräytyivät sikin sokin rintaman edestä, jolla ei ollut
peitsiä eikä painetteja suojana. Montrose huomasi kohta tämän edun ja
käytti sitä hyväkseen. Hän käski koko sotajoukkonsa rynnäkölle, jota
käskyä noudatettiinkin niin hurjan uljaasti kuin vuorelaisten oli
tapana. Alankolaiset olivat käsikahakassa aivan kykenemättömät näitä
väkevämpiä, nopeampia vastustajia vastaan. Paljo heitä kaatui kentälle
ja niin suuri joukko tapettiin pakomatkalla, että kaikkiansa noin kolmas
osa Covenantilaisista kuuluu tässä saaneen surmansa. Siihen lukuun pitää
kuitenkin myös panna hyvin monta lihavaa porvaria, joiden henki
salpautui juoksusta, niin että he ilman miekan iskua kaatuivat
kuoliaiksi.
Voittajat saivat nyt Perthin kaupungin valtaansa ja löysivät sieltä
melkoiset summat rahaa ynnä myös runsaat ase- ja ampumavarat. Mutta nämä
edut pilasi jälleen muuan melkein välttämätön haitta, joka aina esiintyi
vuorelaisarmeijoissa. Tappelun lakattua oli heidän mielestänsä sotaretki
loppunut. Jos he olivat jääneet tappiolle, niin he pakenivat vuorien ja
järviensä turviin; jos olivat voittaneet, menivät he kotiin saalistansa
kätkemään. Toisin ajoin heillä oli taas karjansa hoidettavana, taikka
piti kylvää viljaa tai leikata, joiden töiden laiminlyöminen olisi
saattanut heidän perheensä nälkäkuolemaan. Kaikissa näissä tapauksissa
heistä ei siksi aikaa ollut mitään apua, ja vaikka uuden retken ja uuden
saaliin toivo pian houkutti heidät takaisin, oli menestyksen tilaisuus
kuitenkin sillä välin mennyt auttamatta hukkaan.
Näistä syistä Montrosella ei Tippermuirin täydellisen voitonkaan perästä
ollut kyllin voimaa kyetäkseen vastustamaan toista vihollisjoukkoa,
jolla Argylen markiisi läheni häntä lännestä päin. Tässä ahdingossa hän
korvasi nopeudellaan voimainsa niukkuuden, marssi äkkiä Perthistä
Dundeehen, ja kun häntä ei päästetty mainittuun kaupunkiin, kääntyi hän
pohjoiseen Aberdeenin kaupungin puoleen, missä toivoi saavansa Gordonit
ynnä muita kuninkaanpuoleisia aatelisherroja avuksensa. Mutta tuskin
lepuutettuaan pientä joukkoansa vähän aikaa Aberdeenissa hän sai tietää,
että Gordonit luultavasti eivät uskaltaisi yhdistyä hänen parveensa ja
että toiselta puolen Argylen markiisi, joka nyt oli saanut lisää
useampia aatelisherroja alangoilta, läheni paljoa suuremman voiman kera,
kuin mitä Montrose vielä siihen saakka oli nähnyt vastassaan.
Yksi pelastuskeino enää oli Montrosella jäljellä, ja siihen hän
tarttuikin. Hän vetäytyi vuoristoon, missä saattoi takaa-ajajia
vastustaa, ja missä tiesi itselleen joka laaksosta karttuvan lisäksi
niitä sotamiehiä, jotka olivat lippunsa jättäneet, viedäkseen saaliit
vahvoihin lymypaikkoihinsa talteen. Hän samosi nyt joutuisasti
Badenochin ynnä Atholen paikkakuntain kautta ja pelästytti
Covenantilaisia alinomaisilla rynnäköillä eri paikoissa, joihin he eivät
arvanneet hänen ilmestyvän. Tällä tavoin levisi heihin niin yleinen
hämmästys, että parlamentti lähetti sanan toisensa perästä Argylen
markiisille, käskien hänen, maksoi mitä maksoi, käydä Montrosen kimppuun
ja hajoittaa vihollisen joukon.
Nämä hallitusmiesten käskyt loukkasivat Argylen markiisin ylpeää mieltä
eivätkä sopineet yhteen hänen vitkastelevan, varovaisen menettelytapansa
kanssa. Hän ei siis pitänytkään niistä mitään lukua eikä ryhtynyt muihin
toimiin kuin että salaa houkutteli pois harvoja Montrosen joukossa
olevia alankolaisherroja, joille alkava sotaretki vuoristossa oli
vastenmielinen, koska heidän olisi täytynyt siellä kokea suuria vaivoja
ja jättää maatilansa Covenantilaisten hävitettäviksi. Useimmat heistä
lähtivät siis tähän aikaan pois Montrosen leiristä. Mutta heidän
sijaansa hän sai suuren vuorelaisjoukon, jonka Colkitto, sitä varten
käytyään Argyleshiressä, oli haalinut kokoon. Tällä tavoin oli Montrosen
voima karttunut niin pelottavaksi, että Argyle ei enää huolinut pysyä
häntä vastaan lähetetyn armeijan johtajana, vaan meni Edinburgiin ja
luopui päällikkyydestään sillä tekosyyllä, että hänen väellensä muka ei
ollut, niinkuin piti, lähetetty apujoukkoja eikä sotatarpeita. Sieltä
hän sitten palasi Inveraryyn rauhassa hallitsemaan lääniläisiään ja
muuta väkeään ja täydessä turvassa lepäämään, luottaen klaninsa jo
ylempänä mainittuun sananlaskuun: »Ei huuto Lochowiin ulotu.»