Tass' ov' on, tässä portaat--mikä sitten?
Mut ketä kuolo varma uhkaa maalla,
Se vähä kysyy moista joutavaa
Kuin karttaa, kompassia--merellen
Hän lähtee vaikka ilman lietsaria.
Brennowalt'in murhenäytelmä.
»Katsoppa nyt, Ranald, missä tuo kappeliin viepä salakäytävä lienee»,
käski kapteeni; »minä sill'aikaa vähän silmäilen näitä kaluja tässä.»
Näin sanoen hän koppasi toisella kädellään vihkon Argylen salaisimpia
papereita, toisella kukkaron täynnä kultaa komean kaapin laatikosta,
joka oli auki, ikäänkuin houkutellen ottamaan. Ei hän myöskään jättänyt
ottamatta miekkaa ja pistooleja ruutisarvineen, luotipusseineen, jotka
riippuivat huoneen seinällä. »Tietoja ja saalista», virkkoi kokenut
soturi, nämä kalut taskuunsa pistäen, »on jokaisen kunnon kavaljeerin
velvollisuus ottaa, edelliset päällikkönsä, jälkimmäinen omaksi
tarpeeksi. Tämä miekka on Anterus Ferraran tekemä, ja pistoolit paremmat
omiani. Mutta rehellinen vaihtokauppa ei ole rosvon työtä. Sotureita ei
saa toimittaa hengenhätään ilmaiseksi, herra Argylen markiisi.--Mutta
hiljaa, hiljaa, Ranald. Viisas Sumulainen, minne nyt aiot?»
Aika olikin hillitä Mac Eaghin hankkeita. Sillä kun ei salakäytävä
tahtonut kohta löytyä, ei Ranald nähtävästi malttanut kauemmin odottaa,
vaan tempaisi miekan ja kilven käsiinsä, ja oli juuri menossa suurta
salia kohti. Epäilemättä hänellä oli aikomuksena raivata itselleen
aseilla tie kaikkien vastustajien läpi.
»Seis, jos pidät hengestäsi lukua», kuiskutti Dalgetty, kopaten hänet
kiinni. »Meidän pitää, jos mahdollista, olla kuulumattomissa. Pankaamme
sentähden tämä ovi lukkoon, että he luulisivat Mac Callum Moren tahtovan
olla yksinään.--Ja nyt annas kun katselen missä tuo salakäytävä olisi.»
Useammin paikoin seinäverhnjen taustaa katseltuansa kapteeni viimein
keksikin salaisen oven ja sen takana kiertoportaat, joiden alapäässä oli
toinen ovi, epäilemättä kappeliin aukeneva. Mutta aika suuri oli
Dalgettyn kummastus ja suuttumus, kun hän tämän toisen oven takaa kuuli
papin äänen täydessä saarnatoimessa.
»Sentähden se viekastelija», virkkoi hän, »käskikin meidän mennä tätä
salatietä. Tekisipä suuresti mieleni palata takaisin ja leikata hänen
kaulansa poikki!»
Dalgetty avasi oven kuitenkin hyvin hiljaa; siitä he pääsivät
rautaristikolla varustetulle parvelle, missä markiisin oli tapana istua.
Verhot oli vedetty umpeen, arvattavasti siksi, että luultaisiin hänen
olevan jumalanpalveluksessa läsnä, vaikka hän kävisikin muualla
maallisilla askareillaan. Nyt ei ollut ketään tässä aitiossa, sillä
markiisin perhe--semmoinen oli sen ajan suurellinen tapa--istui kirkossa
toisella parvella, joka oli vähän alempana suuren herran omaa
istuinpaikkaa. Asian näin ollen uskalsi kapteeni Dalgetty kätkeä itsensä
markiisin aitioon, jonka oven hän lukitsi huolellisesti.
Eipä liene koskaan (vaikka se väite tosin on uskalias) kuunneltu saarnaa
maltittomammalla mielellä ja vähemmällä hartaudella kuin tätä, ainakin
mitä yhteen kuulijoista tulee. Kapteeni tunsi jotakin pitkällisen
kuolemantuskan tapaista kuullessaan, kuinka pappi sanoi
_kuudenneksitoista--seitsemänneksitoista--kahdeksanneksitoista--ja
lopuksi_. Mutta ei mitään luentoakaan (luennoiksi saarnoja silloin
sanottiin) kestä ijankaikkisesti. Saarna siis viimein loppui, ja pappi
katsoi vielä tarpeelliseksi syvään kumartaa peitetylle aitiolle päin,
aavistamatta ketä hän sillä kumarruksellaan kunnioitti. Kiireisestä
hajaantumisesta päättäen eivät markiisin palvelijatkaan tainneet katsoa
äskeistä tointansa paljoa hauskemmaksi kuin hätääntynyt kapteeni
Dalgetty. Suuri joukko heistä, ollen vuorelaisia, olisikin voinut
puolustuksekseen vetää sen seikan, etteivät ymmärtäneet ainoatakaan
sanaa pappismiehen puheesta, he kun kuuntelivat hänen opetustansa Mac
Callum Moren nimenomaisesta käskystä, ja näin he olisivat tehneet,
vaikka olisi turkkilainen _imam_ ollut saarnaamassa.
Mutta vaikka seurakunta oli näin kiireesti hajonnut, viipyi pappi yhä
vielä kappelissa ja asteli edestakaisin sen gootilaisten kaarikupujen
alla. Hän näkyi vielä mietiskelevän äskeistä puhettansa taikka kenties
valmistavan toista ensi kerraksi. Niin rohkea kuin Dalgetty olikin, jäi
hän nyt kuitenkin kahden vaiheelle, mitä tekisi. Mutta aika oli
täpärällä, ja joka kuluva heti teki heidän karkunsa keksimisen
mahdollisemmaksi sillä tavoin, että vanginvartija kenties sattuisi
käymään vankihuoneessa tavallista aikaisemmin ja silloin näkisi vankien
vaihtuneen. Vihdoin, kuiskauksella käskettyänsä Ranaldia, joka piti
silmällä kaikkia hänen liikkeitään, tulemaan jäljestä ja olemaan hiljaa,
astui kapteeni Dalgetty hyvin huolettoman näköisenä alas niitä rappusia
myöten, jotka veivät aitiosta kappelin pääosaan. Vähemmin kokenut
retkeilijä olisi yrittänyt kiirehtiä pappismiehen sivutse siinä
toivossa, että voisi päästä huomaamatta. Mutta ymmärtäen, kuinka
ilmeiseen vaaraan hän joutuisi, jollei se yritys onnistuisi, astui
kapteeni totisena suoraan pappia kohden, joka käveli alttarin edessä.
Kypäräänsä kohotettuaan ja kohteliaasti kumarreltuaan hän arveli mennä
edemmäksi. Mutta siitäkös hän hämmästyi, kun tunsi saarnamiehen juuri
samaksi papiksi, jonka seurassa oli Ardenvohrissa syönyt päivällistä!
Pianpa hän kuitenkin tointui hämmästyksestä ja ennätti kääntyä
puheellaan papin puoleen, ennenkuin tämä sai suutaan auki. »En
tahtonut», lausui hän, »lähteä tästä kartanosta, ennenkuin olisin
teille, suuriarvoinen herra pastori, lausunut nöyrimmät kiitokseni siitä
saarnasta, jota tänä iltana olette suonut meidän nauttia.»
»Enpä huomannutkaan, arvoisa herra», virkkoi pappi, »että te olitte
kirkossa.»
»Herra markiisi», selitti Dalgetty, »on ollut niin armollinen ja suonut
minulle sen kunnian, että sain istua hänen omassa aitiossaan.» Sen
kuullessaan kumarsi pappi syvään, sillä hän tiesi, että semmoista
kunniaa ei ollut tapana suoda muille kuin sangen korkeasukuisille
herroille. »Minulla on ollut se kohtalo, herra pastori», jatkoi
kapteeni, »vaeltelevan elämäni ajalla, että olen saanut kuulla
saarnaajia kaikellaisista lahkokunnista--esimerkiksi lutherilaisia,
evankelilaisia, reformeerattuja, kalvinilaisia ja niin edespäin--mutta
en ole ikinä kuullut mitään teidän saarnanne vertaista.»
»Nimittäkää sitä luennoksi, korkeasti kunnioitettava herra», muistutti
pappi; »sillä niin on meidän kirkkokunnassamme tapana sitä nimittää.»
»Olkoonpa luento taikka saarna», virkkoi Dalgetty, »se oli, yläsaksan
kielellä puhuen, 'ganz vortrefflich' (aivan erinomainen). Enkä tahtonut
lähteä tästä paikasta, ellen olisi teille tunnustanut, mitä liikutuksia
sydämessäni on tuntunut opettavaisen lukemisenne aikana; ja myös, kuinka
kipeästi minuun koskee, että eilen pöydässä näytti siltä, kuin olisin
laiminlyönyt sen kunnioituksen, joka teidän kaltaisellenne miehelle
tulee.»
»Voi! hyvä herra», sanoi pappi, »tässä maailmassa kohtaamme toisiamme
niinkuin kuolon varjon laaksossa tietämättä kuka sattuu kanssamme
yhteen. Eipä tosiaan ole kummeksimista, että toisinaan loukkaamme
semmoisiakin, joille osoittaisimme kaikkea mahdollista kunniaa, jos
heidät tuntisimme. Totta puhuen, herra, olisin pikemmin luullut teitä
jumalattomaksi ilkiöksi kuin näin hurskaaksi mieheksi, miksi teidät nyt
näen, mieheksi, joka suurelle Herralle osoittaa kunniaa myös hänen
halvimmankin palvelijansa persoonassa.»
»Se on aina minun tapani, oppinut herra», vastasi Dalgetty, »sillä
ikimuistettavan Kustaavus Adolfuksen palveluksessa--mutta minä kai
häiritsen mietteitänne»----asiainhaarain täpäryys sai tällä kertaa
voiton hänen halustaan puhua Ruotsin kuninkaasta.
»Ette suinkaan, hyvä herra», sanoi pappi. »Mimmoinen olikaan,
virkkakaapa, tapa tuolla mainiolla kuninkaalla, jonka muisto on niin
kallis jokaiselle protestanttilaissydämelle?»
»Herra, rummut käskivät rukoukselle sekä aamuin että illoin yhtä
säännöllisesti kuin paraatille. Ja jos joku sotamies tervehtimättä astui
rykmentinpapin sivutse, sai hän siitä hyvästä tunnin aikaa istua ratsain
puuhevosen selässä. Mutta hyvästi nyt, herra--minun täytyy, Argylen
markiisin passin mukaan, paikalla lähteä täältä».
»Viipykää kuitenkin vielä hetkinen, hyvä herra», pyysi pappi. »Eikö
olisi mitään, jolla voisin osoittaa kunnioitustani kuuluisan Kustaavus
Adolfuksen oppilasta ja niin älykästä saarnataidon ymmärtäjää kohtaan?»
»Ei mitään», vastasi kapteeni, »paitsi jos neuvoisitte minulle suorimman
tien portille--ja jos olisitte niin hyvä», lisäsi hän rohkeasti, »ja
käskisitte jonkun palvelijan viedä hevosenikin sinne. Se on tummanharmaa
ruuna--kutsukaa sitä Kustaavuksen nimellä, niin se hörkistää korviaan.
Sillä minä en tiedä, missä täällä on talli, eikä oppaani», hän katsahti
Ranald'iin, »puhu englanninkieltä.»
»Kiireesti lähden toimittamaan asianne», sanoi pappi, »ja tienne käy
tuon syrjäisen käytävän kautta.»
»No, Jumalan kiitos, että olet niin itserakas!» mutisi kapteeni
itsekseen. »Pelkäsinpä jo, että täytyisi marssia täältä pois ilman
Kustaavusta.»
Linnan pappi avustikin saarnakyvyn erinomaista tuntijaa niin hartaasti,
että muuan palvelija toi hevosen valmiiksi satuloittuna matkaa varten,
sill'aikaa kun Dalgetty puhutteli laskusillan vartijoita, näytti
passiansa ja lausui tunnussanan. Toisessa paikassa olisi kapteenin
äkillinen esiintyminen irrallaan sen perästä, kun hänet kaikkein nähden
oli vankeuteen viety, luultavasti herättänyt epäluuloa ja aiheuttanut
kyselyjä. Mutta markiisin upseerit ja palvelijat olivat tottuneet
herransa umpisalaisiin vehkeilemisiin; he eivät siis arvelleet mitään
muuta kuin että kapteeni oli päässyt vapaaksi herran omasta toimesta ja
saanut häneltä jonkin salaisen käskyn toimitettavaksi. Siinä luulossa ja
kuultuansa häneltä tunnussanankin he päästivät kapteenin estämättä
kulkemaan.
Dalgetty ratsasti hitaasti Inveraryn kylän kautta, ja rosvo astui
kantopoikana hevosen vieressä. Kun he kulkivat hirsipuun sivutse,
katsahti vanha mies siinä riippuviin ruumiisiin ja väänsi käsiään. Tämä
katsahdus ja liike kestivät vaan hetken aikaa, mutta ilmaisivat
sanomatonta tuskaa. Kohta jälleen toinuttuaan Ranald kuiskasi sivumennen
jotakin eräälle niistä naisista, jotka Rizpan, Aiantyttären, tavalla
näkyivät surren valvovan läänitysherran vääryyden ja julmuuden uhrien
lähellä. Nainen vavahti sen äänen kuultuansa; mutta samassa hän jälleen
kokosi ajatuksensa ja vastasi vähäisellä päännyökkäyksellä.
Dalgetty jatkoi kulkuansa ulos kylästä, ollen kahden vaiheella, pitikö
hänen koettaa vuokrata tai väkisin ottaa joku vene ja mennä järven
poikki vai tunkeutua metsään ja sinne kätkeytyä takaa-ajajilta.
Edellisessä tapauksessa olisivat markiisin airolaivat, jotka lojuivat
rannassa valmiina lähtöön, pitkät purjeraa'at tuulta myöten kääntyneinä,
epäilemättä kohta lähteneet jäljestä, ja miten hän voisi toivoa
vuorelaisten tavallisella kalaveneellä pääsevänsä niitä pakoon? Ja jos
hän valitsisi jälkimmäisen keinon, niin olisi myös kovin epätietoista,
voisiko hän autioilla, tuntemattomilla erämailla saada elatusta ja
kätköpaikan. Kylä oli hänen takanaan; mutta mille suunnalle hänen nyt
oli kääntyminen hyvään turvaan päästäksensä, siitä ei hän tietänyt
mitään päättää. Niinpä hän jo alkoi huomata, että Inveraryn
vankikomerosta karkaamalla, niin ihmeellinen kuin se yritys olikin, hän
oli suorittanut vaikeasta tehtävästään vaan helpoimman osan. Ja jos hän
uudestaan joutuisi vangiksi, ei hänen kohtalostaan enää ollut mitään
epäilystä. Sillä siitä väkivallasta, mitä hän oli tehnyt niin mahtavalle
ja kostonhimoiselle miehelle, ei voinut tulla muuta rangaistusta kuin
viipymätön surma. Hänen pyöritellessään päässään näitä tuskastuttavia
ajatuksia ja luodessaan ympärilleen katseita, jotka selvästi kuvastivat
kahden vaiheella oloa, kysyi Ranald Mac Eagh yht'äkkiä: »Mitä tietä te
aiotte matkustaa?»
»Sepä, kunnon kumppanini», vastasi Dalgetty, »juuri onkin se kysymys,
johon en keksi vastausta. Tosiaan alan arvella, Ranald, että meille
olisi ollut parempi, jos olisimme malttaneet pysyä mustan möykyn ja
vesiruukun ääressä siksi, kunnes herra Duncan olisi tullut, jonka olisi
täytynyt, oman kunniansa tähden, vähän taistella minun puolestani.»
»Saksilainen», vastasi Mac Eagh, »älä sure sitä, että olet vaihtanut
vankikomeron häijyn löyhkän taivaan raittiiseen ilmaan. Ja ennen
kaikkea, älä kadu, että olet auttanut yhtä Sumun Pojista. Anna minun
opastaa itseäsi, niin panen pääni pantiksi, että pelastut.»
»Voitko saattaa minut ehein nahoin noiden vuoristojen kautta takaisin
Montrosen sotajoukon luokse?» kysyi Dalgetty.
»Voin», vastasi Mac Eagh. »Ei ole elävää miestä, jolle kaikki
vuoritiet, luolat, laaksot, viidakot ja loirot ovat niin tutut kuin
Sumun Lapsille. Muut matelevat tasaisia teitä, järvien ja jokien rantoja
myöten, mutta meidän ovat tiettömien vuorien jyrkät ahteet, erämaan
purojen lähtökohdat. Kaikkine verikoirineenkaan Argyle ei voi seurata
jälkiämme niitä pääsemättömiä paikkoja myöten, joiden kautta teidät
opastan.»
»Sanotko niin, kelpo Ranald?» vastasi Dalgetty, »Pötki eteenpäin sitten.
Sillä eipä, totta puhuen, laivamme suinkaan pääse pulasta oman
lietsaamiseni avulla.»
Rosvo astui siis metsiin, jotka ympäröivät linnaa useamman virstan
alalla. Hän kulki niin kiireesti, että Kustaavuksen piti kaiken aikaa
ravata rivakasti, ja teki niin monta mutkaa ja polvea, että kapteeni
Dalgettyltä pian katosi kaikki tieto siitä, missä hän oli, ja kaikki
tunto ilman suunnista. Viimein loppui polku, joka vähitellen oli käynyt
yhä vaivaloisemmaksi, kokonaan viidakkoon ja vesakkoon. Kosken
pauhaaminen kuului likeltä; maa oli tässä paikoittain louhikkoa,
paikoittain rämettä, ja joka paikassa paha hevosella kulkea.
»Mitä, paholaisen nimessä», kirosi Dalgetty, »tässä teemme? Nyt kai
täytyy, pelkään mä, erota Kustaavuksestani.»
»Älkää huoliko hevosestanne», vastasi rosvo, »kyllä sen saatte pian
takaisin.»
Näin sanottuaan hän vihelsi hiljaa, ja samassa pujahti esille pieni
poika vesakosta aivan kuin metsän peto. Hän oli puoleksi vaatetettu
ruutuisella tartani-kankaalla, puoleksi alasti, laiha ja nälkää
kärsineen näköinen. Päälaen ja kasvojen ainoana suojana päiväpaistetta
ja pahaa säätä vastaan olivat hänen omat takkuiset hiuksensa, jotka oli
nahkahihnalla kokoonsidottu. Ja tuimasti tuijoittelevat, harmaat silmät
näyttivät miltei täyttävän kymmenen sen vertaa sijaa kasvoissa, mitä
niille on tavallisesti suotu ihmisen ulkomuodossa.
»Antakaa hevosenne pojalle», virkkoi Ranald Mac Eagh; »siitä riippuu
henkenne.»
»Voi, voi!» valitti tuskastunut soturi. »_Hheu!_ niinkuin meillä
Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. Täytyykö minun jättää Kustaavus
tuommoisen tallirengin haltuun?»
»Oletteko hullu, kun näin kulutatte aikaa turhaan?» tiuskaisi opas.
»Olemmeko nyt ystävien mailla, jotta saatte pitää hevoselle
jäähyväispuheita niinkuin omalle veljellenne? Sanoinhan minä, että
saatte sen takaisin. Mutta vaikka ette saisikaan enää ikinä nähdä tuota
luontokappaletta, eikö kuitenkin henki ole kalliimpi parastakin tamman
synnyttämää varsaa?»
»Sekin on aivan totta, kunnon ystäväni», huokasi Dalgetty. »Mutta jospa
tietäisit Kustaavuksen kelvollisuuden ja kaikki, mitä me yhdessä olemme
tehneet ja kokeneet!--Kas, kuinka se vielä kääntää päätänsä,
katsahtaakseen minuun!--Pidä sitä hyvin, kelpo pöksytön ystäväiseni,
niin saat hyvän juomarahan.» Näin hän puhui nuhisten hiukan, kun piti
huolensa niellä, ja kääntyi sitten pois sydäntä särkevästä näystä,
seuratakseen oppaansa jälkiä.
Tämä seuraaminen ei ollut leikintekoa; se vaati pian suurempaa nopeutta
kuin kapteeni Dalgettyssä olikaan. Aivan ensi harppauksellaan sen
perästä, kun hän oli ratsustaan eronnut, solahti hän, saaden vain
sivumennen hieman apua muutamasta riippuvasta oksasta ja maasta esille
pistävästä juuresta, kahdeksan jalan verran suoraan alas, keskelle
puroa, jonka reunaa myöten Sumun Poika jo asteli ylöspäin. Suuret kivet,
joiden yli he kompastellen astuivat--vesakot, joiden läpi oli
pujoteltava--kalliot, joiden toista kylkeä piti suurella työllä ja
vaivalla kiivetä ylös ja sitten toiselta kyljeltä yhtä vaivaloisesti
laskeutua--kaikki nämä ja monet muutkin esteet voitti kepeäjalkainen,
puolialaston vuorelainen niin helposti ja nopeasti, että Dalgetty häntä
oikein ihmetteli ja kadehti. Sillä kapteeni itse, jota rasittivat hänen
kypäränsä, haarniskansa ynnä muut rautavarustuksensa, puhumattakaan
raskaista ratsassaappaista, tuli viimein ihan uuvuksiin ponnistuksista
ja matkan vaivaloisuudesta. Hän istuutui kivelle huoahtamaan ja rupesi
selittämään Ranald Mac Eagh'ille, mikä eroitus oli _expeditus_
(ainoastaan aseilla varustettuna) ja _impeditus_ (kaikellaisia
matkatarpeita kantaen) kulkemisella, niinkuin näitä sotataitoon kuuluvia
sanoja oli selitetty Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Vuorelaisen
ainoa vastaus oli se, että hän laski kätensä soturin käsivarrelle ja
viittasi taaksepäin sinne, mistä kävi tuuli. Dalgetty ei eroittanut
mitään, sillä yö oli juuri joutumassa ja he seisoivat pimeän vuorirotkon
pohjassa. Vihdoin kuului hänenkin korviinsa selvästi, vaikka kaukaa,
suuren kellon vongahteleminen.
»Se», sanoi hän, »lienee varmaan hätäkello--'Sturmglocke', saksalaisten
puheen mukaan.»
»Se soittaa kuolemaanne», vastasi Ranald, »jos ette jaksa seurata minua
vielä vähän edemmäksi. Joka kerta, kun se kello on vongahtanut, on joku
kelpo mies heittänyt henkensä.»
»Oikein, Ranald, luotettava ystäväni», virkkoi Dalgetty; »en voi
kieltää, että se kohtalo pian saattaa tulla minunkin osakseni. Minä olen
niin perin uuvuksissa--kun näet, niinkuin äsken selitin, olen
'impeditus'; sillä 'expeditus' ollen en pitäisi jalan astumisesta
enemmän lukua kuin pillin vihellyksestä. Sentähden lienee parasta, että
kätken itseni johonkin näistä pensaista ja makaan siinä hiljaa,
odotellen sitä kohtaloa, minkä Jumala minulle suonee. Pidä sinä, kunnon
ystäväni Ranald, vaan huolta itsestäsi ja jätä minut onneni
nojaan--niinhän myös Pohjoismaiden Leijona, ikikuuluisa Kustaavus
Adolfus, muistossa ijäti pysyvä sotaherrani (josta sinäkin, Ranald,
varmaan jotakin tiedät, vaikket olisi kenestäkään muusta kuullut) sanoi
Frans Albertille, Saksi-Lauenburgin herttualle, kun hän kuolinhaavan
saatuansa kaatui Lytzenin kentälle. Ja älä sentään kokonaan epäile
pelastustani, Ranald, sillä olenhan minä Saksassakin ollut yhtä pahoissa
pulissa--varsinkin muistan, että onnettomassa Nördlingenin
tappelussa--jonka perästä menin toiseen palvelukseen----»
»Jos käyttäisitte isänne pojan keuhkojen voimaa tämän pojan
pelastamiseksi pulasta sen sijaan, että sitä turhaan kulutatte joutaviin
tarinoihin», virkkoi Ranald, joka nyt jo suuttui kapteenin
lörpötyksistä, »taikka jos liikuttaisitte jalkojanne yhtä nopeasti kuin
kieltänne, niin kenties vielä voisitte tänä iltana laskea päänne verestä
tahraantumattomalle alustalle.»
»Onpa siinä puheessa hiukkanen sotataidon tapaista», vastasi kapteeni,
»vaikka kyllä sinä koko hurjasti ja loukkaavasti puhuttelet korkeaa
upseeria. Mutta mielestäni on parasta antaa tämmöiset vallattomuudet
anteeksi marssilla oltaessa; sallitaanhan semmoisessa tilaisuudessa
julkijumalatontakin vapautta kaikkien kansojen sotaväelle. Ja nyt, jatka
virkatointasi, Ranald veikkoseni, sillä henkeäni ei nyt enää ahdista;
taikka selvemmin puhuakseni: _i prae, sequar_ (käy edeltä, minä
seuraan), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapa sanoa.»
Sumun Poika, joka oli enemmän liikkeistä kuin sanoista käsittänyt, mitä
kapteeni tarkoitti, rupesi taas kulkemaan uraansa luonnonvainun
tapaisella, pettymättömällä tarkkuudella pitkin kaikellaisia
maanlaatuja, vaivaloisimpia ja epätasaisimpia, mitä voi ajatella.
Kapteeni Dalgetty kompuroitsi raskaissa saappaissaan, huoaten
säärysrautojensa, rautakinnastensa, rautapaitansa ja selkävaruksensa
painon alla--mainitsemattakaan häränvuotaista röijyä, joka hänellä oli
kaikkien noiden rautojen alla--ja kaiken aikaa tarinoiden
suorittamistaan urhotöistä, vaikkei Ranald häntä vähääkään kuunnellut.
Näin hän seurasi opastansa hyvän matkaa edemmäksi. Mutta äkkiä kuului
tuulenpuolelta kolea haukunta, ikäänkuin metsäkoiran, joka vainuskelee
jälkeä.
»Musta koira!» sanoi Ranald, »jonka ääni ei ole milloinkaan ennustanut
hyvää Sumun Lapsille, kirottu olkoon se narttu, joka sinut poiki! Joko
olet jäljillämme! Mutta myöhästyitpä sentään, musta pimeyden hurtta, ja
metsäkauris on jo päässyt laumansa luokse.»
Näin sanottuaan hän vihelsi hyvin hiljaa ja sai samallaisen, yhtä
hiljaisen vastauksen sen vuorisolan yläpäästä, jota myöten he olivat jo
jonkun aikaa nousseet. Jouduttaen askeleitansa he saapuivat kukkulalle,
missä kuu, joka nyt oli noussut kirkkaana ja valoisana, näytti
Dalgettylle kymmenkunnan tai tusinan vuorelaismiestä ja saman verran
vaimoja sekä lapsia. He tervehtivät Ranald Mac Eaghia niin
riemastuneina, että kapteenin oli helppo arvata heidän epäilemättä
olevan Sumun Lapsia. Kokouspaikka oli aivan heidän nimensä ja
elämänlaatunsa mukainen. Se oli jyrkkä vuorenhuippu, jonka ympäri
kierteli kaitainen, vaivaloinen polku, ja tämä oli monessa kohdassa
alttiina ampumatulelle heidän nykyiseltä asemaltaan.
Ranald puhui kiireesti muutamia innokkaita sanoja heimokuntalaisilleen,
minkä perästä he yksitellen tulivat puristamaan Dalgettyn kättä, ja
vaimot, tuntien vielä hartaampaa kiitollisuutta, oikein sysivät
toisiansa, pyrkien suutelemaan hänen vaatteensa helmoja.
»He vannovat teille uskollisuutta», selitti Ranald Mac Eagh,
»palkitaksensa sitä ystävän työtä, jonka tänä päivänä olette meidän
heimollemme osoittanut.»
»Jo riittää, Ranald», vastasi soturi, »jo riittää--sano heille, että
kätten puristaminen ei ole minulle mieleen--se hämmentää
sotapalveluksessa sekaisin kaikki säädyt ja arvot. Ja mitä kinnasten,
käsivarrenvarusten ja muiden sellaisten kalujen suutelemiseen tulee,
niin muistan, mitä ikikuuluisa Kustaavus Adolfus sanoi, kun hän
Nürnbergin katuja ratsastaessaan sai kansalta tuommoisia epäjumalallisia
kunnianosoituksia--ja kuitenkin hän oli paljo paremmin ne ansainnut kuin
minun kaltaiseni köyhä, vaikka kunniallinen soturi. Hän kielsi heitä:
Jos näin palvelette minua jumalana, ken tietää, eikö Jumalan kosto pian
todista, että olen vaan kuolevainen ihminen?--Vai niin, tässäkö
paikassa, arvaan ma, aiot tehdä vainoojillemme vastarintaa, Ranald?
_Voto a Dios_, espanjalaisen tavalla puhuen--onpa tämä sangen sievä
asema--sievimpiä asemia pienelle parvikunnalle, mitä palvelusaikanani
olen nähnyt--ei yksikään vihollinen voi tulla polkua myöten likemmäksi
joutumatta kanuunain ja pyssyjen eteen.--Mutta kuules, Ranald, uskottava
kumppanini, eihän teillä lienekään kanuunia, enkä myös näe pyssyä
kellään näistä pojista. Totta puhuen, en siis voi käsittää, millä
ampumakeinoilla aiot suojella tätä vuorisolaa, ennenkuin käsikahakka
alkaa.»
»Esi-isiemme aseilla ja miehuudella», sanoi Mac Eagh ja huomautti
kapteenille, että hänen miehensä olivat varustetut joutsilla ja
nuolilla.
»Joutsilla ja nuolilla!» huudahti Dalgetty. »Ha, ha, haa! Onko Robin
Hood'in ja Pikku Jussin aika tullut takaisin! Joutsilla ja nuolilla! No,
miksei yhtähyvin kangaspuilla, niinkuin Goliatin aikana! Voi sentään,
että Dugald Dalgettyn, Drumthwacketin herran, piti eläissänsä nähdä
miesten tappelevan joutsilla ja nuolilla!--Sitä ei ikimuistettava
Kustaavus olisi koskaan uskonut--eikä myös Wallenstein--eikä
Butler--eikä Tilly-ukko.--No hyvä, Ranald, eihän kissalla ole muuta
paitsi kyntensä--koska joutset ja nuolet ovat tässä ainoana keinona,
käyttäkäämme niitä niin hyvin kuin mahdollista. Mutta kun minä en yhtään
ymmärrä, kuinka tarkkaan ja kuinka pitkälle tämä vanhanaikuinen tykistö
ampuu, täytyy siis sinun itse ne asettaa, miten paraiten taidat, oman
pääsi mukaan. Sillä että minä rupeaisin komentajaksi--jonka viran muuten
olisin mielelläni ottanut, jos taistelisitte kristittyjen miesten
aseilla--siitä ei voi tulla puhettakaan, koska aiotte sotia
nuoliviinillä varustettujen numidialaisten tavalla. Tahdon sentään ottaa
kohta alkavaan kahakkaan osaa pistooleillani, koska pyssyni
valitettavasti jäi kiinni Kustaavuksen satulaan.--Kiitoksia, kost'
jumala sulle», jatkoi hän, kääntyen muutaman vuorelaisen puoleen, joka
tarjosi hänelle jousta; »Dugald Dalgetty voi sanoa itsestään, niinkuin
oppi Mareschal-kollegiossa:
Non eget Mauris jaculis, nec arcu,
Nec venenatis gravida sagittis,
Fusce, pharetra[31]
mikä merkitsee----»
Ranald Mac Eagh sai nyt jälleen, niinkuin ennenkin kerran,
soturilörppömme vaikenemaan sillä, että nykäisi häntä hihasta ja
viittasi alas vuorisolaa myöten. Verikoiran haukunta läheni
lähenemistään, ja samalla kuului useampain, koiran jäljessä kulkevien
miesten ääniä; he huhuilivat toisillensa, kun joskus olivat hajonneet
kulkunsa kiireessä taikka tarkemmin tutkiessaan tien vieressä olevia
vesakoita. Selvästi kuului, että he joka hetki tulivat likemmäksi. Mac
Eagh ehdotti sillä välin, että kapteeni Dalgetty riisuisi päältään
raskaat rautavaruksensa, luvaten, että naiset kuljettaisivat ne hyvään
kätköpaikkaan.
»Älä pahaksi pane, veikkonen», sanoi Dalgetty; »mutta niin ei ole tapana
ulkomaan sotapalveluksessa. Muistan, kuinka ikikuuluisa Kustaavus
nuhteli Suomen ratsurykmenttiä ja otti siltä patarummut pois
rangaistukseksi siitä, että miehet olivat omin luvin jättäneet
haarniskansa kuormastovaunuihin ja marssivat ilman. Eikä sitten enää
kuulunut patarumpujen pärinää mainion rykmentin etupäässä, ennenkuin se
oli Leipzigin kuuluisassa tappelussa osottanut kerrassaan miehuullista
kuntoa. Ja se rangaistus pysyy aina muistossani, samoin kuin myös tämä
ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen lause: 'Siitä minä voin nähdä,
rakastavatko upseerini minua, jos he panevat haarniskansa päälleen;
sillä jos upseerini saavat surmansa, kuka sitten johtaa sotamieheni
voittoon?'--Kuitenkaan, Ranald veikkonen, ei se estäisi minua riisumasta
raskaanlaisia saappaita jalastani, jos näet saan jotkin muut jalkineet
sijaan. Sillä en uskalla kehua jalkapohjiani niin koviksi, että ne
kestäisivät ohdakkeita, risuja ja piikiviä kuten näkyy olevan teidän
miestenne laita.»
Hetken kuluttua kapteeni sai jalkansa irroitetuiksi vastuksellisista
tupistaan ja niiden sijaan metsäkauriinnahoista tehdyt pieksut, jotka
muuan vuorelainen hänen hyväkseen veti omista jaloistaan; ja tämä vaihto
tuntui Dalgettystä sangen suurelta helpoitukselta. Hän antoi Ranaldille
sen neuvon, että tämä lähettäisi pari, kolme miestä vähän alemmaksi
vuorisolaan tiedustelemaan ja hiukan pitentääkseen sotarintamaansa
asettaisi kaksi joutsimiestä kummallekin kyljelle etuvartijoiksi; mutta
samassa ilmoitti koiran läheinen haukunta, että takaa-ajajat olivat jo
vuorisolan alapäässä. Kaikki olivat nyt hiljaa kuin haudassa; sillä
kapteeni Dalgettykin, vaikka muulloin suuri lörppö, tiesi hyvin, kuinka
tärkeätä on olla ääneti.
Kuu valaisi heidän luokseen ylenevää epätasaista polkua ynnä niitä
esille pistäviä kallioita, joiden välitse tämä polku kierteli;
paikoittain olivat pensaat ja vaivaiset puut, jotka kallion raoissa
saivat juurilleen elatusta, esteenä kuun valolle ja varjostivat kallion
jyrkkää reunaa ja rinnettä. Alempana oli tiheä viidakko peittynyt aivan
mustaan pimeyteen, näöltään melkein kuin hämärästä häämöittävä meri
aaltoineen. Tämän pimeyden povesta, ihan jyrkänteen alta, kuului yhä
välistä koiran hirmuinen haukunta monikertaisena kajahdellen ympäristön
metsistä ja kallioista. Välistä taas tuli syvä äänettömyys, eikä
kuulunut muuta kuin sen pienen purosen loiskinaa, joka osaksi syöksyi
jyrkän kallion reunalta, osaksi hiljemmin kulkien pyrki ulkonevia särmiä
myöten laakson pohjaan. Kuului myös miesten ääniä, jotka alhaalla
puhelivat hiljaa keskenään. Näytti siltä, kuin vainoojat eivät vielä
olisi keksineet kukkulalle viepää kaitaista polkua, taikka jos olivat
sen keksineet, eivät oikein tietäisi, pitikö sille poiketa. Sillä
semmoinen yritys oli kovin vaarallinen siihen nähden, että valo oli niin
hämärä, kun myös oli epätietoista, eikö ylhäällä voisi olla vastarintaa.
Viimein kuitenkin ilmestyi ihmisen hahmo; kohoten alhaalta pimeyden
peitosta vaaleaan kuutamoon se alkoi varovasti ja hitaasti astua
kallioista polkua ylöspäin. Miehen ulkopiirteet näkyivät niin selvään,
ettei ainoastaan vuorelaisen ruumis ollut nähtävänä, vaan myös pitkä
pyssy hänen kädessään ynnä sulkatupsu, joka oli lakin koristuksena.--
»_Tausend Teuflen!_ (tuhannen pirua)--vielä minä kiroon, vaikka elämäni
loppu on jo niin likellä!» noitui kapteeni, kuitenkin aivan hiljaa.
»Mikä meidät nyt perii, kun he ovat tuoneet pyssyjä meidän joutsiamme
vastaan?»
Mutta juuri kun vihollinen oli joutunut ulkonevalle kalliolle,
vuorisolan keskivälille, ja seisahtuen viittasi alhaalla olijoita
tulemaan jäljestään, läksi erään Sumun Pojan joutsesta nuoli viuhahtaen
ja iski mieheen niin kuolettavan haavan, että hän pelastusta
yrittämättäkään horjahti ja putosi siltä kalliolta, jolla seisoi,
suinpäin pimeyden poveen. Vastaan sattuvat vesat raksahtivat, hänen
ruumiinsa romahti raskaasti pohjaan; ja sitten kajahti kauhistuksen ja
hämmästyksen huuto hänen seuralaistensa rinnoista. Sumun Lapset, joita
tämä ensimmäinen voitto oli rohkaissut saman verran kuin pelästyttänyt
takaa-ajajia, vastasivat kovalla, kimakalla riemukiljunnalla. He
näyttelivät itseänsä kallion reunalla, hurjasti karjuen ja liikkeillään
uhkaillen, ja koettivat näillä tempuilla osottaa vihollisille sekä
miehuuttansa että myös suurta lukuansa ja asemansa lujuutta. Kapteeni
Dalgettykaan, vaikka oli sotia kokenut mies, ei voinut hillitä itseään,
vaan kavahti seisaalleen ja huusi kuuluvammalla äänellä kuin varovaisuus
olisi sallinut: »_Carocco_, veikkonen! sanoo espanjalainen. Eläköön
joutsi! Jos nyt tahdot totella vähäistä sotataitoani, niin käske yksi
rivi eteenpäin ja anna heidän asettua----»
»_Sassenach_ (saksilainen)!» huusi muuan ääni alhaalta, »tähdätkää
saksilaissoturiin! Minä näen hänen rintahaarniskansa kiiltävän». Kolme
pyssyä laukaistiin yht'aikaa. Yksi luoti kilpistyi rapsahtaen vahvasta
haarniskasta, joka oli jo monta kertaa ennenkin pelastanut uljaan
kapteenin hengen; toinen luoti lävisti vasemman säären suojana olevan
rautapellin ja kaatoi kapteenin maahan. Ranald koppasi hänet kohta
syliinsä ja kantoi taaemmaksi kallion reunalta, jolla aikaa kapteeni
surullisesti valitti: »Ainahan minä sanoin ikimuistettavalle
Kustaavukselle ja Wallensteinille ja Tillylle ynnä muille sotaherroille,
että minun vähän ymmärrykseni mukaan säärysraudatkin pitäisi tehdä niin
vahvoiksi, että kestäisivät luodin.»
Pari, kolme gaelinkielistä sanaa lausuen Mac Eagh heitti haavoitetun
miehen naisten hoitoon, jotka olivat hänen pienen sotajoukkonsa takana.
Sitten hän yritti lähteä takaisin taisteluun, mutta Dalgetty pidätti
häntä, tarttuen kovasti kiinni hänen plaidiinsa. »En tiedä, mikä loppu
tästä tullee--mutta ole niin hyvä ja saata Montroselle se sanoma, että
minä kuolin niinkuin ikimuistettavan Kustaavuksen seuralaisen sopii--ja
muista varoa, kun tästä vahvasta paikasta lähdet, vaikka saisitkin ajaa
pakenevaa vihollista takaa, jos voitto alkaisi kallistua teidän
puolellenne--ja--ja--»
Nyt teki verenvuoto Dalgettyn hengityksen vaikeaksi ja näön hämäräksi.
Sitä seikkaa käytti rosvo hyväkseen, sai viittansa helman irti kapteenin
kädestä ja pisti sijaan naisen vaatteen, josta haavoitettu nyt piti
lujasti kiinni. Sillä keinoin näet Dalgetty luuli saavansa rosvon
kuuntelemaan niitä neuvoja sodankäynnistä, joita yhä tulvaili hänen
suustansa, niin kauan kuin hengenahdistus salli, vaikka ne vähitellen
kävivät yhä katkonaisemmiksi. »Ja veikkonen, muista, että asetat
pyssymiehesi niiden rivien edelle, jotka ovat varustetut peitsillä,
Lochaberin kirveillä ja kahden käden sivallettavilla miekoilla.--Pitäkää
paikkanne, rakuunat, vasemmalla kyljellä!--Mitä arvelinkaan
sanoa?--Niin, Ranald, kun mielinet ruveta peräytymään, niin pistä
muutamia pyssynsytyttimiä puiden oksiin kiinni--silloin näyttää,
ikäänkuin viidakko olisi täynnä pyssymiehiä.--Mutta enpä
muistanut--eihän teillä olekaan pyssyjä eikä haarniskoita--ainoastaan
joutsia nuolineen--joutsia nuolineen, ha, ha, haa.»
Kapteeni vaipui maahan voimatonna, jaksamatta hillitä sitä naurua, jonka
nuo muinaisaikaiset aseet hänenlaisessaan uudenaikaisessa sotauroossa
herättivät. Kauan aikaa kesti, ennenkuin hän jälleen tointui
pyörtymyksestään. Siksi aikaa jättäkäämme hänet Sumun Tyttärien hoitoon,
jotka toimessaan osoittautuivat yhtä lempeiksi ja huolellisiksi kuin
ulkonäöltään olivat raakoja ja inhoittavia.