Onneton oot, jos milloinkaan tähän linnahan astut;
Itkien muistelen vain, minkä sä kohtalon saat,
Jos »Hänen Armolleen» et nöyränä polvias saata
Kohta sä notkistaa, käskyä noudattain.
Burns'in epigrammi Inveraryssa käydessään.
Tällä tavoin, kuin yllä kerrottiin, päivän valosta suljettuna ja sangen
epätoivoiseen tilaan jätettynä alkoi kapteeni niin varovasti kuin
mahdollista laskeutua ahtaita ja epätasaisia portaita myöten siinä
toivossa, että pohjassa toki viimein tulisi joku paikka, missä hän saisi
levätä. Mutta kaikki hänen varovaisuutensa ei kuitenkaan voinut estää,
että hän lopulla horjahti ja kulki viimeiset neljä tai viisi askelta
liian kiireesti, voidaksensa pitää itseään tasapainossa. Pohjassa hän
kompastui johonkin pehmeälle tuntuvaan myttyyn, joka huoaten liikahti ja
sotki kapteenin jalat, niin että hän pyllähti kämmenilleen ja polvilleen
kostealle, kivetylle permannolle.
Vähän toinnuttuansa Dalgetty ensi toimekseen kysäisi, keneen oli
kompastunut.
»Olentoon, joka kuukausi takaperin oli mies», vastasi kolea, painunut
ääni.
»Mitä lajia hän sitten nyt on», virkkoi Dalgetty, »kun näin käy
makaamaan rappusten alimmaisen portaan eteen myttyrässä kuin siili, niin
että kunnialliset, pulaan joutuneet kavaljeerit häneen kompastuvat ja
ovat lyömäisillään nenänsä rikki?»
»Mitä hän nyt on?» vastasi sama ääni. »Hän on kurja pölkky, josta kaikki
oksat on hakattu pois, toinen toisensa perästä, ja joka nyt ei piittaa
siitä, kuinka pian hänet kiskotaan juurineen kumoon ja pilkotaan uuniin
vietäviksi haloiksi.»
»Veikkonen», sanoi Dalgetty, »minun on sääli sinua. Mutta 'patienza'
(malttia), sanoo espanjalainen. Jos olisit edes maannut liikkumatta
niinkuin pölkky, johon itseäsi vertasit, niin olisi nahka nyt eheämpänä
kämmenissäni ja polvissani.»
»Sinäkö olet soturi», vastasi vanki, »ja parut kompastuksesta, josta ei
poikanenkaan itkisi?»
»Soturi!» virkkoi kapteeni. »Mistä sinä tämän kirotun luolan pimeydessä
arvasit, että olen soturi?»
»Kuulin haarniskasi kalskahtavan, kun lankesit», vastasi vanki, »ja nyt
näen sen myös kiiltelevän. Oltuasi tässä pimeydessä yhtä kauan kuin minä
eroittavat silmäsi kyllä pienimmänkin maassa matelevan sisiliskon.»
»Ennen tulkoon piru kaivamaan silmäni ulos niiden kuopista!» virkkoi
Dalgetty. »Jos asia on semmoinen, soisin itselleni mieluummin nuoran
kaulaan, sotamiehen lyhyen siunauksen ja harppauksen alas tikapuilta!
Mutta minkälaista muonaa täällä on tarjona--mitä ruokaa, tarkoitan ma,
virkappas sinä, joka olet kumppaninani tässä pahassa pulassa?»
»Leipää ja vettä, kerta vuorokaudessa», vastasi ääni.
»Ole, veikkonen, niin hyvä, ja anna mun maistaa kannikastasi», sanoi
Dalgetty. »Toivoakseni elämme hyvinä kumppaneina niin kauan, kuin
meidän tulee olla yhdessä tässä perhanan komerossa.»
»Leipäpala ja vesiruukku», vastasi toinen vanki, »ovat tuossa nurkassa,
jos astut kaksi askelta oikealle. Ota ne ja syö terveydeksesi. Minulla
ei enää ole paljo apua maallisesta ruoasta.»
Dalgetty ei odottanut tämän tarjouksen toistamista, vaan koperoittuaan
ruoka-aineet käsiinsä rupesi muokkaamaan homehtunutta, mustaa
kauraleipää samalla hyvällä ruokahalulla, minkä olemme hänessä ennenkin
nähneet paremman ravinnon ollessa tarjona.
»Tämä leipä», mutisi hän, suu ihan täynnä, »ei ole paraimman makuista.
Vaan eipä se sentään ole paljoa huonompaa kuin mitä söimme kuuluisassa
Werbenin leirissä, missä urhokas Kustaavus Adolfus torjui päältään
kaikki mainion Tillyn rynnäköt, sen saman pelottavan vanhan Tilly-urhon,
joka oli jo ajanut kaksi kuningasta pellolle--nimittäin Böömin kuninkaan
Ferdinandin ja Tanskan kuninkaan Kristianin. Ja tästä vedestä, vaikka se
ei ole raikkaimpia, juon ryypyn toivottaen, että sinä veikkonen pian
pääsisit vapaaksi--tietysti minä myös--ja hartaasti haluisin, että tämä
vesi olisi renskaa taikka edes vaahtoharjaista Lyypekin olutta, jos ei
muun vuoksi, niin kumminkin tämän maljani kunniaksi.»
Sillä aikaa kun Dalgettyn kieli tällä tavoin oli täydessä toimessa,
kilpailivat hänen hampaansa sen kanssa ja tekivät pian lopun niistä
ruokavaroista, jotka hänen vankeuskumppaninsa hyväntahtoisuus tai
huolimattomuus olivat jättäneet hänen ahmittavakseen. Täytettyään
tehtävänsä hän verhosi itsensä viitallaan ja istahti vankihuoneen
nurkkaan, missä seinät olivat molemmin puolin hänelle tukena--sillä
»karmituoleja», niin hän sanoi, »olen aina pitänyt erittäin mukavina».
Näin istuen hän rupesi tutkistelemaan vankeustoveriaan.
»Kunnon ystäväni», sanoi hän, »meidän molempien pitäisi likemmin
tutustua, koska meillä nyt on yksi ruoka ja yksi vuode. Minä olen Dugald
Dalgetty, Drumthwacketin herra ja niin edespäin, majuri kuninkaan puolta
pitävässä irlantilaisrykmentissä ja korkean sekä mahtavan herran,
Montrosen kreivin, täksi tilaisuudeksi määräämä lähettiläs.--Virkappa
nyt, mikä sinun nimesi lienee?»
»Siitä tiedosta ei teille olisi paljon apua», vastasi harvapuheisempi
kumppani.
»Olkoon se minun asiani», sanoi soturi.
»No, sama se,--Ranald Mac Eagh on nimeni--se merkitsee Ranald Sumun
poika.»
»Sumun poika!» ihmetteli Dalgetty. »Pilkkoisen pimeyden poika, se olisi
mielestäni sopivampi. Mutta, Ranald, koska se on nimesi, kuinka sinä
oletkaan joutunut pyövelin pääkortteeriin asujaksi? Se tahtoo sanoa:
mikä piru on sinut saattanut tänne?»
»Kova onneni ja rikokseni», vastasi Ranald. »Tunnetteko Ardenvohrin
ritarin?»
»Kyllä minä sen kunnioitettavan herran tunnen», vastasi Dalgetty.
»Tiedättekö, missä hän nyt on?» kysyi Ranald vielä.
»Hän pitää tänä päivänä paastoa Ardenvohrissa», vastasi kapteeni, »että
huomenna jaksaisi oikein ahmia täällä Inveraryssä; ja jos niin sattuisi,
ettei hän sitä aikomustaan toteuta, niin minun maallinen orjuuteni ei
tule kestämään enää kovin kauan.»
»Viekää hänelle sitten se sana, että mies, joka on hänen pahin
vihollisensa ja hänen paras ystävänsä, pyytää häneltä puolustusta.»
»Soisinpa, totta puhuen, että minun vietäväni sanoma olisi vähemmän
kaksimielinen», vastasi Dalgetty. »Herra Duncan ei ole niitä miehiä,
joiden kanssa on hyvä käydä arvoituksille.»
»Pelkurimainen saksilainen», virkkoi vanki, »sano hänelle, että minä
olen se kaarne, joka viisitoista vuotta takaperin iski hänen linnaansa
ja niihin kalliisiin pantteihin, mitkä hän oli sinne jättänyt--että minä
olen se metsämies, joka kalliolta löysi sudenpesän ja hävitti
pojat--että minä olen sen parvikunnan päällikkö, joka eilen viisitoista
vuotta takaperin äkkiarvaamatta ryntäsi Ardenvohrin linnaan ja surmasi
hänen neljä lastansa.»
»Totta puhuen, kunnon ystäväni», sanoi Dalgetty, »jos se on paras syysi
pyytää herra Duncanin suosiota, niin minä katsoisin edullisimmaksi apua
pyytäessäni olla sitä mainitsematta. Sillä minä olen havainnut, että
luontokappaleetkin vimmastuvat sille, joka väkivaltaisesti pitelee
niiden sikiöitä, saatikka sitten kristityt, järjellä varustetut ihmiset,
joiden lapsille on pahaa tehty. Mutta saisinko luvan kysyä, kävittekö
linnan kimppuun Drumsnab-nimiseltä kukkulalta, joka minun arvatakseni on
sen heikoin kohta, jollei suojaksi rakenneta etuvarustusta.»
»Me kiipesimme ylös kalliolle pajuista sekä muista vesoista tehtyjen
tikapuiden avulla», kertoi vanki. »Yksi liittomiehemme ja heimolaisemme,
joka oli palvellut kuusi kuukautta Ardenvohrin linnassa, saadakseen
nauttia tämän yhden yön perinpohjaista kostoa, veti tikapuut ylös.
Tarhapöllöt huusivat ympärillämme, kun siellä riipuimme taivaan ja maan
keskivälillä; nousevan meren aallot pauhasivat kallion juurta vastaan ja
paiskasivat veneemme palasiksi--mutta ei yhdenkään miehen sydän
masentunut. Päivän koittaessa nähtiin vain verta ja kekäleitä, missä
päivän laskiessa oli ollut rauhaa ja iloa.»
»Se oli kelpo 'camisado' (yöllinen rynnäkkö), sen myönnän, Ranald Mac
Eagh. Se oli sangen taitavasti keksitty ja jokseenkin taitavasti toimeen
pantu vehe. Mutta minä olisin kuitenkin mieluummin ahdistanut linnaa
tuolta pieneltä kukkulalta, nimeltä Drumsnab. Mutta te, Ranald, käytte
sotaa sangen huvittavalla, säännöttömällä, skyytiläisellä tavalla, joka
on jokseenkin samankaltainen kuin turkkilaisten, tatarilaisten sekä
muiden Aasian kansain sodankäynti.--Mutta syy, veliseni, ja aihe tähän
sotaan--teterrima causa (kauhistava syy), niin sanoakseni? Selitä se,
Ranald!»
»Mac Aulayt ja muut läntiset heimokunnat olivat meitä ahdistaneet»,
kertoi Ranald, »niin ettemme enää saaneet rauhaa omilla maillamme.»
»Ahaa!» sanoi Dalgetty. »Muistelen minäkin kuulleeni hiukan puhuttavan
tuosta asiasta. Ettekö pistäneet leipää ja juustoa suuhun miehelle,
jolla ei ollutkaa vatsaa, minne voisi muonavaroja tallettaa?»
»Vai olette siis kuullut siitä», virkkoi Ranald, »kuinka me kostimme
ylpeälle metsänkaitsijalle?»
»Muistan kuulleeni», sanoi Dalgetty, »eikä siitä olekaan kovin pitkä
aika. Olipa se lysti pilanteko, kun mätitte leipää kuolleen miehen
päähän, vaikka se sentään oli vähän liian hurjaa ja julmaa käydäksensä
laatuun sivistyneiden ihmisten kesken, siitä puhumatta, että se oli
hyvän ruoka-aineksen pilaamista. Minä olen piirityksissä ja leireissä,
Ranald, ollut semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin elävä sotamies olisi
halunnut itselleen sitä leipäpalaa, jonka te tuhlasitte hengettömään
pääkalloon.»
»Herra Duncan karkasi meidän kimppuumme», jatkoi Mac Eagh, »ja veljeni
tapettiin--hänen päänsä oli pantu märkänemään juuri sille vallille,
jolle kapusimme--minä vannoin kostavani enkä ole koskaan jättänyt koston
valojani täyttämättä.»
»Olkoon niin», sanoi Dalgetty, »ja kosto onkin suloista herkkua, sen
myöntänee jokainen totinen soturi. Mutta sitä en saa päähäni, millä
muotoa tämä juttu taivuttaisi herra Duncania sinun puolestasi puhumaan.
Ja jos hän siitä yltyy puhumaan sun puolestasi, niin hän pyytänee, ettei
markiisi vain hirttäisi eli ripustaisi sinua ilman muuta, vaan käskisi
murtaa jäsenesi teilaten auran vannaalla tai kuolettaa sinut toisella
kidutuksen lajilla. Jos sinuna olisin, Ranald, niin en olisi
tietävinänikään herra Duncanista, vaan pitäisin salaisuuteni ja lähtisin
rauhallisesti tästä maailmasta hirsipuun tietä, niinkuin
esivanhempasikin ennen sinua lienevät menetelleet.»
»Mutta kuule, vieras», jatkoi vuorelainen. »Ritari Duncanilla,
Ardenwohrin herralla, oli neljä lasta. Kolme tapoimme puukoilla, mutta
neljäs jäi henkiin. Ja suuremmaksi iloksi olisi hänelle saada kiikuttaa
tuota neljättä, elävää lasta polvillansa kuin teilillä kiduttaa näitä
vanhoja luitani, jotka eivät paljoakaan huolisi hänen pahimmasta
vimmastansa. Yksi sana, jos minä sen lausun, muuttaisi hänen paasto- ja
katumuspäivänsä kiitos-, ylistys- ja pitopäiväksi. Voi, sen tunnen
omankin sydämeni tunteista! Kalliimpi minulle on Kenneth lapsi, joka
Avon-joen varrella pyytelee perhosia, kuin muut kymmenen poikaani, jotka
mätänevät maassa taikka ovat ilman lintujen nokittavina.»
»Arvattavasti», jatkoi Dalgetty, »ne kolme sievää poikaa, jotka eilen
näin tämän kylän torilla päästään ripustettuina niinkuin ilmassa
kuivatettavat kolja-kalat, olivat hieman sinun omaisiasi?»
Kesti vähän aikaa ennenkuin vuorelainen vastasi kovasti liikutetulla
äänellä: »He olivat minun poikiani, vieras,--he olivat minun
poikiani!--verta minun verestäni--lihaa mmm lihastani!--nopeat
jaloiltaan--pettymättömiä ampujia--eikä heitä ollut kukaan vihollinen
voittanut, ennenkuin Diarmid'in pojat ylivoimalla saivat heidät
kukistetuiksi! Mitä minä haluankaan pitempää elämää, kun he ovat
kuolleet? Ei juurten repiminen voi tuntua vanhasta kannosta niin
kipeältä, kuin sen vihreiden lehväin karsiminen tuntui. Mutta minun
pitää kasvattaa Kenneth kostajaksemme, vanhan kotkan pitää opettaa
poikansa iskemään vihollisiin. Hänen tähtensä tahtoisin lunastaa henkeni
ja vapauteni sillä, että ilmoitan salaisuuteni Ardenvohrin herralle.»
»Helpommin saat sen halusi täytetyksi», virkkoi kolmas ääni puheeseen
sekaantuen, »jos sen ilmoitat minulle.»
Kaikki Skotlannin vuorelaiset ovat taikauskoisia. »Ihmiskunnan
vihollinen on täällä!» huusi Ranald Mac Eagh pystyyn kavahtaen. Hänen
kahleensa kilahtivat, kun hän nousi ja vetäysi niin kauas kuin suinkin
siitä paikasta, mistä ääni kuului. Hänen säikähdyksensä tarttui hieman
myös kapteeni Dalgettyyn, joka yritti jonkinlaisella eri kielistä
sekoitetulla mongerruksella lukea kaikkia pirunmanauksia, mitä ikinä oli
kuullut, mutta ei yhdestäkään muistanut enempää kuin pari sanaa.
»In nomine Domini» (Herran nimeen), niinkuin meillä oli tapana sanoa
Mareschal-kollegiossa--»santissima madre di Dios» (pyhin Jumalan emonen),
niinkuin espanjalainen puhuu--»alle guten Geister loben den Herrn»
(Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa), lausuu autuas Taavetti kuningas,
tohtori Lutheruksen saksalaisen käännöksen mukaan--»
»Lopettakaa jo manauksenne», virkkoi taas sama ääni. »Vaikka olen
oudolla tavalla ilmestynyt luoksenne, olen minä kuitenkin kuolevainen
ihminen samoin kuin tekin, ja minun apuni voi olla teille hyödyksi tässä
pulassanne, jos ette hylkää neuvojani.»
Näin puhuessaan vieras siirsi syrjään varjostimen salalyhdyltä, jonka
hämärässä valossa Dalgetty töintuskin eroitti, että heidän seuraansa
tällä ihmeellisellä tavalla karttunut puhuja oli pitkä mies ja puettu
samaan vaateparteen kuin Argylen markiisin passarit. Kaikkein ensiksi
vilkaisi Dalgettyn silmä vieraan jalkoihin; mutta niissä ei näkynyt
sorkkaa, joka Skotlannin tarujen mukaan kuuluu paholaiselle, eikä myös
Saksan saduissa hänen tunnusmerkikseen mainittua hevoskaviota. Kapteenin
ensi kysymys kuului, millä keinoin vieras oli heidän luoksensa tullut?
»Sillä», sanoi hän, »olisihan noiden ruostuneiden telkimien vingahdus
kuulunut, jos ovea olisi avattu. Ja jos te olette tullut sisään avaimen
reiästä, niin ei teitä, hyvä herra, sovi kirjoittaa mihinkään elävien
miesten rykmenttiin, olipa teidän ulkomuotonne minkänäköinen tahansa.»
»Sen asian pidän salassa», vastasi tuntematon, »siksi kun olette omien
salaisuuksienne ilmaisemisella ansainneet sen tietää. Saattaapa
tapahtua, että minä päästän teidätkin ulos samasta paikasta, mistä itse
pääsin sisään.»
»Sitten se ei voi olla avaimen reikä», virkkoi kapteeni Dalgetty, »sillä
haarniskani tarttuisi varmaan kiinni, jos kypäräni kenties pujahtaisikin
läpi. Ja mitä salaisuuksiin tulee, ei minulla ole yhtään omaa ja varsin
vähän muille kuuluvia. Mutta virkkakaa, mitä salaisuuksia teitä haluttaa
kuulla. Taikka puhuakseni niillä sanoilla, joita professori Snufflegreek
Mareschal-kollegiossa tavallisesti käytti: Puhu, että sinut tuntisin.»
»Teidän kanssanne ei minulla ole ensiksi tekemistä», vastasi vieras,
kääntäen lyhtynsä, niin että se täydesti valaisi hurjannäköistä,
laiharaajaista Mac Eaghia, joka kykki aivan nurkan perällä, yhä vielä
epäillen, olisiko tulija elävä olento.
»Minä olen, veikkoseni», virkkoi vieras vähän lauhkeammalla äänellä,
»tuonut sinulle parempaa ravintoa. Vaikka sinun täytyisikin huomenna
kuolla, eihän se estä, että tänä iltana saat elää iloisesti.»
»Ei suinkaan--ei millään muotoa», vastasi kapteeni Dalgetty, kohta
ruveten tyhjentämään sitä pientä vakkaa, jonka vieras oli tuonut
viittansa alla. Vuorelainen puolestaan, joko pelosta tai ylenkatseesta,
ei huolinut tuoduista hyvistä herkuista.
»Saas tästä, veikkonen!» virkkoi kapteeni, joka oli jo lopettanut ison
palan vasikanpaistia ja nyt heilautti viinipulloa. »Mikä onkaan sun
nimesi, hyvä ystäväni?»
»Murdoch Campbell, hyvä herra», vastasi vieras, »passari Argylen
markiisin palveluksessa ja toisinaan myös vanginvartijan apulaisen viran
hoitaja.»
»Saas tästä sitten vielä kerta, Murdoch», sanoi Dalgetty, »minä juon sun
terveydeksesi, mainiten sinua omalla ristimänimelläsi paremman onnen
vuoksi. Tämä viini tuntuu olevan Calcavellaa. No, veikkoseni Murdoch,
uskallanpa sanoa, että sinä ansaitsisit itse vanginvartijan viran, koska
näyt monta vertaa paremmin kuin päällysmiehesi ymmärtävän, minkälaisessa
ruuassa onnettomuuteen joutuneita kunnon herroja tulee pitää. Leipää ja
vettä! Hyi häpeä hänelle! Johan se, Murdoch, olisi saattanut markiisin
vankihuoneen pahaan maineeseen. Mutta minä näen, että sinä tahtoisit
puhutella tätä ystävääni Ranald Mac Eaghia. Älä huoli minusta; minä otan
vakan tuohon nurkkaan ja takaan, että leukani pitävät semmoista kalinaa,
ettei korvani kuule teidän puheestanne mitään.»
Tästä lupauksestaan huolimatta kuunteli soturi kuitenkin toisten puhetta
niin tarkkaan kuin saattoi, taikka hänen omilla sanoillaan puhuen »hän
hörkisti korvansa niinkuin Kustaavus kuullessaan avaimen narisevan
viljahinkalon lukossa.» Ja vankihuone olikin niin pieni, että hän aivan
helposti saattoi kuulla seuraavan keskustelun:
»Huomaatko, Sumun poika», virkkoi Murdoch »ettei sinua tästä paikasta
päästetä, paitsi kun hirteen viedään?»
»Ne, jotka olivat minulle rakkaimmat», vastasi Mac Eagh, »ovat jo
menneet samaa tietä.»
»Et siis huoli tehdä mitään», kysyi taas vieras, »joka voisi estää sinua
heitä seuraamasta?»
Vanki väänsi itseänsä kahleissaan, ennenkuin vastasi.
»Paljon tekisin», virkkoi hän viimein, »en oman henkeni tähden, vaan sen
pantin vuoksi, jonka jätin Strathawenin laaksoon.»
»Ja mitä sinä tekisit, päästäksesi sen hetken katkeruutta maistamasta?»
kysyi jälleen Murdoch. »Minusta on yhdentekevä, mistä syystä tahdot sitä
välttää.»
»Minä tekisin kaikki, mitä ihminen voi tehdä, jos kuitenkin saan
säilyttää ihmisen nimen.»
»Ihmiseksikö itseäsi sanot», pitkitti kysyjä, »sinä, joka olet tehnyt
pedon töitä?»
»Niin sanon», vastasi rosvo. »Minä olen semmoinen ihminen kuin
esi-isänikin--me olimme lampaita, maatessamme rauhanviittaan
peitettyinä--se viitta ryöstettiin meiltä, ja nyt soimaatte meitä
pedoiksi. Antakaa meille takaisin mökkimme, jotka olette polttaneet,
lapsemme, jotka olette surmanneet, leskemme, jotka olette nälkään
näännyttäneet--kerätkää hirsipuista ja leileistä meidän sukumme
raadellut ruumiit ja valjenneet kallot--herättäkää heidät jälleen eloon
iloksemme, niin tahdomme olla alamaisenne ja veljenne--vaan kunnes se
tapahtuu, olkoon surma ja veri ja molemminpuoliset pahanteot mustana
juopana välillämme!»
»Et siis tahdo mitään tehdä, millä saisit vapautesi?» virkkoi Murdoch.
»Mitä hyvänsä--paitsi jos pitäisi sanoa olevani sinun heimosi ystävä»,
vastasi Mac Eagh.
»Me halveksimme rosvojen ja cateran'ien (vuorelaississien) ystävyyttä»,
tiuskaisi Murdoch, »emmekä alentaisi itseämme niin halvoiksi, että siitä
huolisimme.--Mitä sinulta vaadin vapautesi lunastimeksi, on tieto siitä,
mistä löydetään Ardenvohrin ritarin tytär ja perillinen?»
»Että muka saisitte naittaa hänet jollekulle mahtavan herranne
kerjäläisserkulle», sanoi Ranald, »niinkuin Diarmidin pojilla on tapana.
Eikö Glenorquhyn laakso vielä tänäkin hetkenä huuda kostoa siitä, että
väkivallalla ryöstitte turvattoman lapsen, jota hänen sukulaisensa
olivat saattamassa kuninkaan hoviin? Eikös saattomiesten ollut pakko
kätkeä hänet padan alle, jonka ympärillä he taistelivat, kunnes ei
jäänyt ainoatakaan, joka olisi voinut sanan saattaa? Ja eikö tyttöä
sitten tuotu tähän kirottuun linnaan ja perästäpäin naitettu Mac Callum
Moren veljelle, ja eikö kaikki se tapahtunut hänen avarain alusmaittensa
vuoksi?»
»Ja jos se tarina olisikin totta», virkkoi Murdoch, »niin tyttö sai
paremman miehen kuin Skotlannin kuningaskaan olisi voinut hänelle
hankkia. Mutta tämä ei millään lailla kuulu asiaan. Herra Duncan
Campbellin tytär on meidän omaa sukuamme eikä mikään vieras. Ja kenellä
olisi parempi oikeus saada tieto hänen kohtalostaan kuin Mac Callum
Morella, heimokunnan päälliköllä?»
»Tämän päällikön puolestako te sitä tietoa vaaditte?» kysyi rosvo.
Markiisin palvelija nyökäytti päätään.
»Ettekä aio tehdä tytölle mitään pahaa?--Minä olen jo tehnyt sitä
hänelle yltäkyllin.»
»Ei mitään pahaa, niin totta kuin olen kristitty mies», vastasi Murdoch.
»Ja palkakseni saan henkeni ja vapauteni?» kysyi vielä Sumun Poika.
»Niin on sovittu», vakuutti vanginvartija.
»Tiedä sitten, että lapsi, jonka säälini säästi silloin kun hävitimme
hänen isänsä vahvan tornin, kasvatettiin heimokunnassamme ottolapsena,
kunnes heimokuntamme leppymätön verivihollinen, Allan Mac Aulay Verikäsi
ynnä Lennoxin ratsumiehet Menteithin perillisen johdossa teloittivat
meidät Ballenduthillin vuoriahteissa.»
»Joutuiko tyttö Allan Verikäden haltuun sinun heimokuntasi luultuna
tyttärenä? Sitten hänen verensä on punannut väkipuukon terää eikä
sanomasi ole semmoinen, joka voi pelastaa tuomitun henkesi.»
»Jos henkeni riippuu hänen elämisestänsä, niin se on täydessä turvassa»,
vastasi rosvo; »sillä tyttö elää vielä. Mutta henkeni riippuu
heikommasta siteestä--Diarmidin pojan häilyvästä lupauksesta.»
»Se lupaus ei petä», virkkoi vanginvartija, »kun vain voit näyttää
toteen, että tyttö on elossa, ja osoittaa, mistä hänet löydetään.»
»Darlinwarachin linnasta», sanoi Ranald Mac Eagh, »Annikka Lylen
nimellä. Usein ovat heimokuntalaiseni, käytyänsä jälleen omilla
metsillämme, kertoneet hänestä, eikä ole pitkä aika siitä, kun minäkin
omin vanhoin silmini hänet näin.»
»Sinäkö?» kummasteli Murdoch, »sinäkö, Sumun Lasten päällikkö, uskalsit
mennä niin likelle verivihollistasi?»
»Diarmidin poika, minä tein enemmänkin», vastasi rosvo. »Minä kävin itse
juhlasalissakin, puettuna harpunsoittajaksi Skianachin kolkoilta
rannoilta. Aikomukseni oli puukolla surmata Allan Verikäsi, jota meidän
heimokuntamme vapisten muistelee, ja sitten ottaa vastaan minulle
sallittu kohtalo. Mutta juuri kun käteni tapaili tikarin kahvaa, näin
Annikka Lylen. Hän helisti harppuansa ja rupesi laulamaan muutamaa Sumun
Lasten laulua, jonka oli oppinut meidän keskellämme asuessansa. Tässä
laulussa kuului rakkaan asuntomme, metsän vihreäin lehtien suhina, ja
virtammekin siinä kohisivat vesiänsä syösten. Käteni ei tavannutkaan
tikaria; silmieni lähteet sulivat, ja koston hetki oli mennyt.--Ja nyt,
Diarmidin poika, virka, enkö ole pääni lunnaita maksanut?»
»Olet kyllä», vastasi Murdoch, »jos juttusi on tosi. Mutta minkä
todistuksen voit siitä antaa?»
»Olkaa vieraina miehinä, taivas ja maa!» huusi rosvo; »hän jo katsoo,
millä keinoin pääsisi sanansa siteistä!»
»Ei suinkaan», virkkoi Murdoch. »Jokainen lupaus täytetään, niin pian
kuin varmaan näen, että olet minulle totta puhunut.--Mutta onpa mulla
myös pari sanaa sanottavana vankeuskumppanillesi.»
»Mesikieli, myrkkymieli--aina mesikieli, myrkkymieli», mutisi vanki, ja
heitti itsensä pitkälleen vankihuoneen lattialle.
Sillä välin kapteeni Dalgetty, joka oli kuullut jokaisen sanan, mietti
itsekseen omia mietteitään asiasta. »Mitä, 'Zum Henker' (hittoja),
tuolla viekkaalla veitikalla lieneekään minulle puhumista? En minä tiedä
mitään juttua lapsesta, en omasta enkä vieraasta, jonka voisin hänelle
kertoa. Mutta antaapa hänen tulla--saakoon vähäisen kierrätellä, jos
tahtoo karata vanhan soturin selän taakse.»
Varuillansa, vaikka pelotonna, aivan kuin olisi peitsi kädessä seisonut
muurinaukkoa puolustamassa, Dalgetty siis odotti rynnäkön alkua.
»Te olette maailmaa kokenut mies, kapteeni Dalgetty», virkkoi Murdoch
Campbell, »ettekä voi olla tuntematta vanhaa skotlantilaista
sananlaskuamme 'gif-gaf' (lahja lahjasta), jota noudatetaan kaikissa
kansoissa ja kaikissa sotajoukoissa.»
»Pitäisi siis minulla olla joku vihi siitä», sanoi Dalgetty. »Sillä,
turkkilaisia lukuun ottamatta, ei ole Euroopassa monta valtaa, joita en
olisi palvellut. Ja välistä olen arvellut koettaa pientä sotaretkeä
Bethlem Gabor'in[30] tai janitsarien kanssa.»
»No, sitten te, joka olette niin kokenut ja ennakkoluuloista vapaa mies,
kohta ymmärtänette», virkkoi Murdoch, »kun sanon vapaaksipääsönne
riippuvan siitä, että suoraan ja totuuden mukaan vastaatte muutamiin
pieniin kysymyksiin niiden herrojen suhteen, joiden seurassa olette
ollut--millä kannalla heidän sotavarustuksensa ovat, kuinka suuri heidän
mieslukunsa, millä lailla väkeä palkataan, ynnä mitä ehkä tietänette
heidän sota-aikeistaan.»
»Kysytkö sitä ainoastaan uteliaisuutesi tyydyttämiseksi?» kysyi
Dalgetty; »siis ilman mitään muuta tarkoitusta?»
»Ilman yhtään mitään tarkoitusta», vastasi Murdoch. »Mitä heidän
sodankäyntinsä koskisi köyhään kurjaan, semmoiseen kuin minä!»
»Anna kuulla sitten kysyttäväsi», virkkoi kapteeni; »minä aion vastata
'peremptorie' (suorilla sanoilla).»
»Kuinkahan monta irlantilaista on tulossa Jaakko Graham'in, sen
kapinoitsijan, avuksi?»
»Luultavasti kymmenentuhatta», vastasi kapteeni Dalgetty.
»Kymmenentuhatta!» tiuskaisi Murdoch. »Tiedämmehän me, että tuskin
kaksituhatta laski maihin Ardnamurchanissa.»
»Tiedätpä sitten heistä enemmän kuin minä», virkkoi kapteeni Dalgetty
aivan huolettomasti. »Minä en vielä ole nähnytkään heitä mönsträyksessä
enkä edes aseet kädessä.»
»Ja kuinka monta vuorelaista lienee toivossa?» kysyi jälleen Murdoch.
»Niin monta kuin klanit vaan saavat liikkeelle», vastasi kapteeni.
»Te vastaatte kiertelemällä, herra», sanoi Murdoch. »Virkkakaa suoraan:
tokko heitä lienee viisituhatta miestä?»
»Noin sen paikoille», vastasi Dalgetty.
»Te panette henkenne alttiiksi, herra, kun näin laskette minun kanssani
pilaa», varoitti kysyjä. »Jos kerran vihellän, niin päänne riippuu ennen
kymmenen minuutin kuluttua laskusillassa kiinni.»
»Mutta puhuakseni suuni puhtaaksi, Murdoch veikko», sanoi kapteeni,
»onko sun mielestäsi järki-ihmisen tapaista kysellä meidän armeijamme
salaisuuksia minulta, joka olen ottanut pestin koko tämän sodan ajaksi?
Jos neuvoisin sinulle, millä keinoin Montrose helpommin olisi
voitettava, mihin sitten palkkani ja saatavani ja saaliinosani
joutuisivat?»
»Minä vakuutan teille», virkkoi Murdoch, »että teidän sotaretkenne, jos
olette vastahakoinen, alkaa ja samassa loppuukin marssilla tuon
mestauspölkyn luoksi, joka linnanportin vieressä seisoo tämmöisten
'landlauferien' (maankuljeksijain) varalta. Mutta jos rehellisesti
vastaatte kysymyksiini, voitte päästä minun--Argylen markiisin
palvelukseen.»
»Onko siinä palveluksessa kelpo palkka?» kysyi kapteeni Dalgetty.
»Hän maksaa teille kaksi sen vertaa, mitä teillä on palkkaa, jos menette
takaisin Montrosen luokse meidän asioitamme toimittamaan.»
»Soisinpa, että olisin sinut nähnyt, Murdoch, ennenkuin otin Montrosen
pestin», sanoi Dalgetty, joka näkyi mietiskelevän.
»Päinvastoin voin nyt antaa teille sitä paremmat ehdot», virkkoi
Murdoch, »aina tietysti siinä tapauksessa, että olette uskollinen.»
»Uskollinen, se on: teille, vaan petturi Montrosea kohtaan», vastasi
kapteeni.
»Uskollinen oikean uskon ja hyvän järjestyksen asialle», sanoi Murdoch,
»joka pyhittää jokaisen pettuuden, minkä sen hyödyksi ehkä teette.»
»Ja Argylen markiisi--jos minun tekisi mieli hänen palvelukseensa
ruveta--onko hän hyvä herra?» kysyi Dalgetty.
»Ei ole parempaa», vakuutti Murdoch.
»Ja antelias upseereillensa?» pitkitti kapteeni.
»Runsain käsi koko Skotlannissa», vastasi Murdoch.
»Luja ja rehellinen lupauksissaan?» jatkoi Dalgetty.
»Kunnian mies, jos kukaan elävistä aatelisherroista», sanoi markiisin
palvelija.
»Näin paljo hyvää en ole hänestä koskaan ennen kuullut», virkkoi
Dalgetty. »Sinä epäilemättä tunnet markiisin hyvin--taikka, pikemmin
olet varmaan markiisi itse!--Argylen herra», lisäsi hän, äkkiä karaten
valepuvussa tulleen herran kimppuun, »minä vangitsen teidät
maanpettuutenne tähden, Kaarle kuninkaan nimessä. Jos uskallatte huutaa
apua, niin väännän niskanne nurin.»
Tämä Dalgettyn hyökkäys oli niin äkillinen ja arvaamaton, että hän
helposti sai markiisin kaadetuksi vankihuoneen lattialle, jossa painoi
häntä vasemmalla kädellään maahan ja piti oikeaa kättä kaatuneen
kaulassa valmiina kuristamaan, niin pian kuin markiisi vähänkin
yrittäisi apua huutaa.
»Argylen herra», lausui hän, »nyt on minun vuoroni määrätä sovinnon
ehdot. Jos tahdotte neuvoa minulle salatien, jota tänne tulitte,
niin saatte pitää henkenne, sillä tavalla kuitenkin, että
rupeatte _locumtenens'ikseni_ (sijaisekseni)--niinkuin meillä
Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa--siksi kun vartijanne tulee
vankejansa katsomaan. Jos ette suostu, niin minä ensin kuristan
teidät--sen taidon opin muutamalta puolalaiselta heidukilta, joka oli
orjana palvellut sulttaanin seraljissa (palatsissa)--ja sitten haen
itselleni pääsötien.»
»Kavaltaja!» mutisi Argyle. »Palkitsetko hyvyyteni murhalla?»
»En hyvyyttänne, korkea herra», vastasi Dalgetty, »vaan tahdon ensiksi
opettaa teille, kuinka 'jus gentium' (kansainvälinen oikeus) kohtelee
kavaljeeria, joka passin turvassa on tullut teidän luoksenne. Ja
toiseksi tahdon osoittaa teille, että on vaarallista tarjota häpeällisiä
ehtoja kunnon soturille ja kiusata häntä luopumaan lipustansa, ennenkuin
hänen palvelusaikansa on loppunut.»
»Säästäkää henkeni», virkkoi Argyle, »niin teen mitä vaaditte.»
Dalgetty piti yhä edelleenkin kättään markiisin kaulassa, puristaen
pikkuisen, kun teki kysymyksensä, ja taas hellittäen sen verran, että
toinen saattoi vastata.
»Missä on salaovi tässä vankihuoneessa?» kysyi hän.
»Kohottakaa lyhty sitä nurkkaa kohti, joka on teistä oikealla puolella,
niin huomaatte laudan, joka peittää ovenraon», vastasi markiisi.
»Sen verta siitä.--Minne tuota käytävää myöten pääsee?»
»Omaan kamariini seinäverhon taakse», selitti maassa makaava
aatelisherra.
»Kuinka pääsen sieltä linnanportille?»
»Suuren salin etuhuoneen, passarien odotushuoneen, suuren
vartijatuvan----»
»Jotka kaikki ovat täpötäynnä sotamiehiänne, puoluelaisianne ja
palvelijoitanne?--Se ei millään muotoa kelpaa minulle, korkea
herra.--Eikö teillä ole mitään salatietä linnanportille, niinkuin tähän
vankihuoneeseen?--Olen ainakin Saksassa nähnyt semmoisia.»
»Olisihan salatie, joka käy kappelin kautta», sanoi markiisi, »ja se
alkaa minun kamaristani.»
»Ja mikä on tunnussana portilla?»
»Levin miekka», vastasi markiisi. »Mutta jos tahdotte luottaa
kunniasanaani, niin saatan teitä, vien teidät kaikkien vartijain sivutse
ja päästän täyteen vapauteen, antamalla teille passikirjan.»
»Minä ehkä luottaisin teihin, korkea herra, jos ei kaulassanne jo
näkyisi mustelmia sormieni pidosta.--Niinkuin asian laita nyt on, beso
los manos a usted' (suutelen käsiänne), espanjalaisten tavalla kiittäen.
Mutta voittehan minulle sentään antaa passikirjankin--onko kamarissanne
kirjoitusneuvoja?»
»On, ja valmiita passejakin, ainoastaan allekirjoitusta vailla. Minä
tulen kanssanne sinne», virkkoi markiisi, »kohta paikalla.»
»Se olisi liika kunnia minunlaiselleni miehelle», sanoi Dalgetty. »Te
saatte, korkea herra, jäädä tänne kunnon ystäväni, Ranald Mac Eaghin
haltuun. Sallikaa siis, olkaa niin hyvä, että hinaan teidät semmoiseen
paikkaan, mihin hänen kahleensa ulottuvat.--Kunnon Ranald, näethän,
kuinka asiamme laita nyt on. Epäilemättä keksin jonkun keinon
päästääkseni sinut vapaaksi. Sillä välin tee sinä, niinkuin nyt näet
minun tekevän. Laske kätesi näin tämän korkean ja mahtavan herran
henkitorvelle, hänen kauluksensa alle; ja jos hän rupeaisi kiskomaan
itseänsä irti tai huutamaan, niin purista vaan, kelpo Ranaldini, miehen
tavalla. Vaikka hän menisi 'ad deliquium', se on, Ranald, pyörryksiin,
eipä haittaa, koska hän aikoi vielä kovemmin pidellä meidän molempien
kurkkuja.»
»Jos hän hiiskahtaa taikka liikahtaa», vakuutti Ranald, »saa hän surman
kädestäni.»
»Se on oikein, Ranald--oikein sukkelasti sanottu. Älykäs ystävä, joka
puolenkin sanan ymmärtää, on koko miljoonan arvoinen!»
Näin jätettyään markiisin uuden liittolaisensa haltuun Dalgetty painoi
vipua, ja salaovi lensi auki, eikä se kääntyessään narahtanut
hiukkaakaan: niin hyvin olivat saranat tasoitetut ja voidellut. Oven
toinen puoli oli varustettu vahvoilla telkimillä ja salvoilla, joista
riippui pari avainta, arvattavasti kahleitten aukaisemista varten. Kapea
käytävä, joka kohosi paksun linnanseinän sisustaa myöten, päättyi
viimein, niinkuin markiisi aivan toden mukaan oli tiedoksi antanut,
Argylen oman kamarin seinäverhon taustaan. Tämmöiset käytävät olivat
tavallisia vanhoissa paroonilinnoissa; niitä myöten saattoi linnanherra,
muinaisen Dionysios tyrannin tavalla, käydä kuuntelemassa vankiensa
keskinäisiä puheita taikka, jos mielensä teki, valepuvussa heitä
katsomassa, jollainen juoni oli tällä kertaa kuitenkin päättynyt Mac
Callum Morelle vähemmän hupaisella tavalla. Tiedusteltuansa ensin, eikö
kamarissa olisi ketään, ja nähtyänsä, ettei ollut estettä, astui
kapteeni sisään. Kiireesti hän kaappasi käteensä passinkaavan, joita
pöydällä oli useampia, ynnä myös kirjoitusneuvot. Otettuansa sen lisäksi
markiisin tikarin ynnä uutimista silkkinuoran, hän astui jälleen alas
vankiluolaan, josta hänen hetkisen ovella kuunnellessaan kuului
markiisin puoleksi kuristettu ääni. Argyle lupaili Mac Eaghille suuria
palkintoja, jos tämä sallisi hänen huutaa apua.
»En, vaikka antaisitte koko metsän täynnä otuksia--en, vaikka antaisitte
tuhannen nautaa», vastaili rosvo. »En, vaikka antaisitte kaikki ne maat,
joita joku Diarmidin poika ikinä on hallinnut, en sittenkään rikkoisi
sanaani, jonka annoin tuolle rautapaita-miehelle!»
»Ja rautapaita-mies», virkkoi Dalgetty, sisään astuen, »on siitä
sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, Mac Eagh, ja suuren
kiitollisuuden velkaan joutuu myös tämä korkea herra. Mutta ensin hänen
pitää tähän passikirjaan kirjoittaa majuri Dugald Dalgettyn ja hänen
oppaansa nimet, muuten hän luultavasti itse saa passin toiseen
maailmaan.»
Markiisi kirjoitti salalyhdyn valossa, mitä soturi käski.
»Ja nyt, Ranald, riisu päällysvaatteesi», virkkoi Dalgetty, »minä
tarkoitan: anna lanne plaidisi. Siihen kääritään nyt tämä Mac Callum
More, ja hänestä tehdään vähäksi aikaa Sumun Lapsi.--Ei, hyvä herra,
meidän pitää peittää päännekin huppuun, ollaksemme varmat siitä, ettette
ajattomalla ajalla rupea kiljumaan.--Kas niin, nyt hän on tarpeeksi
kääritty--kädet alas, taikka jumaliste puhkaisen teiltä sydämen omalla
tikarillanne! Noin, minä en sido teitä halvemmalla kuin silkkinuoralla,
niinkuin säätynne vaatiikin.--Kas niin, nyt hän pysyy kiinni siksi, kun
joku tulee auttamaan. Jos hän on käskenyt meille myöhäisen päivällisen,
Ranald, niin hän saa nyt siitä itse kärsiä. Mihin aikaan, kelpo Ranald
veikkoseni, vanginvartija tavallisesti kävi?»
»Ei koskaan ennen, kuin aurinko on laskenut lännen laineisiin», sanoi
Mac Eagh.
»Sitten, veikkoseni, meillä on kolme tuntia aikaa», virkkoi varovainen
kapteeni. »Sillä välin ryhtykäämme toimiin, niin että saamme sinut
vapaaksi.»
Ensi työksi tarkastettiin nyt Ranaldin kahleita. Ne avattiin yhdellä
niistä avaimista, jotka riippuivat salaoven takapuolella luultavasti
siksi tarpeeksi, että markiisi saattaisi, milloin tahtoi, vartijaa
kutsumatta päästää pois tai toiseen paikkaan kuljettaa jonkun vangin.
Rosvo ojensi kangistuneet raajansa suoriksi ja harppasi ulos
vankihuoneesta, tuntien vapaaksi päässeen pyörryttävää iloa.
»Ota sinä tämän korkeasukuisen vankimme passaripuku», käski kapteeni
Dalgetty. »Pane se päällesi ja seuraa kintereilläni».
Rosvo totteli. He astuivat salarappusia ylös, teljettyänsä vankihuoneen
oven jäljestään, ja saapuivat onnellisesti markiisin kamariin.