Tuumissaan salaviekas, juonikas,
Mietteissään epävakaa, vaihteljas,
Hän onnessakin tyytymätön on
Ja vastoinkäymisissä maltiton.
Absalom ja Achitophel.
Inveraryn kylässä, joka nyt on sievä pikkukaupunki, näkyi silloin
seitsemännentoista vuosisadan sivistymättömyys; talot olivat kurjia
hökkeleitä, kadut kiveämättömät, epäsäännölliset. Mutta omituisempi ja
hirvittävämpi osoitus sen ajan luonteesta oli nähtävänä kylän torilla,
monikulmaisella aukealla paikalla, keskivaiheella valkaman ja uhkaavan
linnanportin välillä, jonka pimeä käytävä, rautaristikko sekä sivutornit
olivat torilta katsoen näyn taustana. Torin keskellä seisoi näet
vuolematon hirsipuu, josta riippui viisi ruumista; kaksi niistä näkyi
vaatteuksesta päättäen olleen alankolaisia; muut kolme hirtettyä olivat
peitetyt vuorelaisplaideillaan. Pari, kolme vaimoa istui hirsipuun
juurella, nähtävästi suremassa; he lauloivat hiljaisella äänellä
itkuvirttä kuolleille. Torilla liikkuvat kylän asukkaat olivat
nähtävästi kuitenkin liian tottuneet tämmöisiin ilmiöihin, pitääksensä
siitä suurta lukua. He kokoontuivat joukottain katsomaan kapteeni
Dalgettyn sotaisaa ulkomuotoa, hänen tavattoman suurta ratsuaan ja
kirkasta haarniskaansa, mutta eivät näkyneet huomaavankaan omalla
torillaan nähtävää kauhistusta.
Montrosen lähettiläs ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuultuansa pari
englantilaista sanaa, jotka luikahtivat muutaman arvokkaamman näköisen
vuorelaisen suusta, pidätti hän kohta Kustaavuksensa ja kysyi:
»Ylipyöveli on tässä taitanut toimittaa virkaansa, veikkonen? Saisinko
tietää, mistä rikoksesta nämä pahantekijät on mestattu?»
Näin puhuen hän katsahti hirsipuuhun päin; ja gaelilainen, joka pikemmin
tästä liikunnosta kuin sanoista ymmärsi asian, vastasi kohta: »Kolme
vuorelaisherraa--Jumala heidän sieluansa armahtakoon!» (hän risti
silmiänsä)--»kaksi 'sassenach' (saksilaista) korpinruokaa, jotka eivät
ruvenneet tekemään jotakin, mitä Mac Callum More käski». Ja kääntyen
huolimattoman näköisenä hän läksi pois, odottamatta enempää
tiedustelemista. Dalgetty nykäisi olkapäitään ja jatkoi kulkuansa, sillä
herra Duncan Campbellin kymmenennen tai kahdennentoista sukupolven
takainen orpana alkoi jo käydä maltittomaksi.
Linnan portilla oli tarjona toinen hirvittävä näyte linnanherran
vallasta. Siellä oli hakuli eli paaluaituus, joka näkyi olevan äskettäin
rakennettu portin suojeluslaitoksen lisäksi; se oli kahdella pienellä
tykillä varustettu, ja sisäpuolella näkyi pienen aituuksen sisässä suuri
pölkky ja sen päällä kirves. Molemmat olivat tahraantuneet tuoreesta
verestä, ja maahan ripoitetut sahajauhot osaksi peittivät, osaksi
näyttivät jälkiä äsken tapahtuneesta mestauksesta.
Dalgettyn katsellessa tätä uutta kauhistusta nykäisi hänen vartijainsa
päällikkö yhtäkkiä häntä nutun helmasta ja sillä keinoin herätettyään
hänen huomionsa osoitti sormellaan hakuliin kiinnitettyä seivästä, jonka
nenään oli pistetty ihmispää, luultavasti viimeksi mestatun oma.
Vuorelaisen suu oli irvillään, kun hän viittasi tähän hirveään näkyyn,
eikä se irvistely juuri ennustanut hyvää hänen matkakumppanilleen,
Dalgetty astui portilla maahan hevosensa selästä, jonka perästä
Kustaavus vietiin pois, eikä sen omistajan sallittu totutun tapansa
mukaan seurata sitä talliin asti.
Se seikka koski soturin sydämeen kipeämmin kuin kaikki nuo surman
enteet, jotka hän oli nähnyt. »Kustaavusparka!» mutisi hän itsekseen,
»jos minulle pahoin käy, olisi sentään ollut parempi jättää sinut
Darlinwarachiin kuin tuoda tänne vuoriston metsäläisten käsiin, jotka
eivät osaa eroittaa hevosen päätä hännästä. Mutta velvollisuuden tähden
miehen tulee erota rakkaimmistaan, armaimmistaan:
Kun kanunat paukkuu ja tulia välkkää,
Se kunnian saa, jok'ei kuoloa pelkää;
Siis käydään, veikkoset, metelihin
Eest' uskon ja ruotsalaissankarin.»
Tällä sotalaulun pätkällä kukistaen pahat aavistuksensa kapteeni seurasi
opastansa jonkintapaiseen vartijatupaan, joka oli täynnä aseellisia
vuorelaisia. Hänen käskettiin odottaa siellä, kunnes hänen tulostansa
olisi annettu markiisille tieto. Tehdäksensä tämän tiedon vielä
selvemmäksi antoi uljas kapteeni herra Duncan Campbellilta saamansa
kirjemytyn »dunniewasselin» haltuun, ilmoittaen niin hyvin kuin käden
viittauksilla taisi, että se oli vietävä markiisin omaan käteen. Opas
nyökäytti päätään ja läksi.
Puolen tunnin verran sai kapteeni viipyä tässä paikassa,
kylmäkiskoisesti kärsien tai ylenkatseellisesti torjuen gaelilaisten
soturien uteliaita ja samassa vihollisia silmäyksiä; sillä hänen
ulkonäkönsä ja pukunsa näkyi heille olevan yhtä outo kuin hänen
persoonansa ja kansallisuutensa vihattu. Kaiken tämän hän kärsi
sotamiehen huolettomuudella, ja mainitun ajan kuluttua astui muuan mies
sisään; hän oli puettu mustaan samettiin, kultavitjat kaulassa, siis sen
näköinen kuin nykyiset Edinburgin kaupungin maistraatin jäsenet, vaan
todelliselta viraltaan Argylen markiisin hovimestari. Tämä mies pyysi
juhlallisen totisesti, että kapteeni seuraisi häntä markiisin luokse.
Kaikki huoneet, joiden kautta he kulkivat, olivat täynnä monellaisia
palvelijoita tai vieraita, jotka kenties oli juuri kehumisen tähden
koottukin, jotta Montrosen lähettiläs näkisi, kuinka paljo suurempi oli
Montrosen kanssa kilpailevan Argyle-suvun valta ja loisto. Yksi etuhuone
oli täynnä passareita, ruskeissa ja keltaisissa vaatteissa, suvun värien
mukaan; he seisoivat kahdessa rivissä, ääneti katsellen kapteeni
Dalgettyä, kun hän kulki heidän välitsensä. Toisessa huoneessa istui
vuoriston aatelismiehiä ja pienempäin klani-haarain päälliköitä,
huvitellen shakki- ja lautapelillä tai muilla sellaisilla, joista tuskin
hetkeksikään lakkasivat, luodaksensa uteliaan silmäyksen vieraaseen.
Kolmannessa oli alankolaisia aatelisherroja sekä upseereja, jotka myös
näkyivät odottavan pääsyä markiisin puheille. Ja viimein
vastaanottosalissa istui markiisi itse, ympärillään seura, joka osoitti,
kuinka mahtava mies hän oli.
Tämä suoja, jonka kaksoisovia avattiin sen verran, että kapteeni pääsi
sisään, oli pitkä parvekesali, koristettu tapeteilla sekä esi-isäin
muotokuvilla; laki oli kaareva, puusta tehty, saveamaton, ja parsien
päät olivat kauniisti veistellyt ja kullatut. Valo tuli sisään suikeista
gootilaisikkunoista, jotka olivat ruutuihin jaetut paksuilla
välipienoilla ja täytetyt maalatulla lasilla, niin että päivän säteet
hämärästi pilkoittivat metsäkarjujen päiden, laivain ja miekkain
lomitse. Nämä kuvat osoittivat mahtavan Argylen suvun vaakunaa ynnä
Skotlannin ylituomarin ja kuninkaallisen hovimestarin virkoja, jotka
korkeat perinnölliset kunniapaikat olivat jo kauan aikaa kuuluneet
mainitulle suvulle. Tämän komean salin peräpäässä seisoi markiisi itse,
ympärillään komea piiri vuoriston sekä alankojen aatelisherroja, kaikki
kalleissa puvuissa. Joukossa oli myös pari, kolme pappismiestä, jotka
oli sinne kutsuttu kenties siksi, että saisivat nähdä, kuinka hartaasti
markiisi ajoi Covenantin asiaa.
Markiisi oli puettu sen ajan vaateparren mukaan, jota Vandyke on niin
monta kertaa kuvannut; mutta hänen vaatteuksensa oli väriltään prameutta
vailla, yhdenkarvainen ja pikemmin kallis kuin loistava. Hänen
mustaverinen ihonsa, ryppyinen otsansa ja maahan kiintynyt katseensa
ilmoittivat, että hän oli mies, joka usein mietiskeli tärkeitä asioita
ja jonka näköön yksitotisuus ja umpimielisyys olivat niin juurtuneet,
etteivät haihtuneet silloinkaan, kun ei hänellä ollut mitään salattavia
ajatuksia. Hänen kiero ilmeensä, josta hän oli vuoristossa saanut
liikanimen »Gillespie Grumach» (julma), oli vähemmän huomattava, kun hän
piti silmiänsä maahan luotuina; kenties se olikin syynä, että hän oli
semmoiseen tapaan tottunut. Vartaloltaan hän oli pitkä ja laiha, mutta
kuitenkin ryhdissään ja liikkeissään niin arvokkaan näköinen kuin hänen
korkea säätynsä vaati. Jotakin kylmää hänen puheessaan oli ja jotakin
pelottavaa hänen silmänluonnissaan, vaikka hän kyllä puheli ja esiintyi
korkeasäätyisen herran tavallisella sulavuudella. Hänen oma klaninsa,
jonka etua hän oli erinomaisesti harrastanut, rakasti häntä kuin
puolijumalaa. Mutta yhtä tulinen oli sitävastoin muiden
vuorelaisheimokuntain viha häntä vastaan. Sillä muutamilta hän oli
ryöstänyt heidän alusmaansa, toiset pelkäsivät itselleen vaaraa hänen
vastaisista hankkeistaan, ja kaikkia hirvitti se mahtavuuden kukkula,
jolle hän oli kohonnut.
Edellä on jo viitattu, että Argylen markiisi, näin esiintyessään
keskellä neuvonantajainsa, hovimiestensä ja vasalliensa joukkoa,
luultavasti tahtoi pelästyttää kapteeni Dugald Dalgettyä. Mutta tämä
uljas herra oli milloin tämän, milloin tuon vallan palveluksessa sotinut
Saksassa melkein koko kolmikymmenenvuotisen sodan ajan, jolloin urhokas
ja onnellinen soturi usein sai olla hallitsijain seurakumppanina.
Ruotsin kuninkaan ja hänen esimerkkinsä mukaan myös Saksan
pöyhistelevien ruhtinasten oli usein täytynyt heittää arvonsa sikseen ja
sallia upseereilleen, joiden palkkaa he eivät jaksaneet suorittaa,
muuten tavattoman suuri vapaus sekä likeinen tuttavuus itsensä kanssa.
Kapteeni Dalgettykin saattoi kehua istuneensa kuninkaallisissa pidoissa
hallitsevien ruhtinasten rinnalla; sentähden kaikki tuo loisto, joka
Argylen markiisia ympäröitsi, ei saattanut häntä hetkeksikään hämille.
Ei hän ollut muuten luonnostansakaan nöyrimpiä miehiä tässä maailmassa,
vaan päinvastoin niin ylpeä itsestään, että minkälaiseen seuraan ikinä
sattuikin, hän aina mielestänsä yleni saman verran kuin seuransakin;
tällä lailla hän oli kuin kotonansa ylhäisimpäinkin herrain parvessa,
aivan kuin omien tavallisten kumppaniensa keskellä. Tätä hänen luuloansa
oman arvonsa suuruudesta vahvisti vielä hänen käsityksensä soturin viran
arvosta; »sillä se», sanoi hän, »tekee, että jokainen urhokas
kavaljeeri kelpaa vaikkapa keisarillekin seurakumppaniksi.»
Markiisin vastaanottosaliin päästyänsä hän siis astui rohkealla, vaikkei
juuri sulavalla ryhdillä peremmäksi ja olisi, ennenkuin puhumaan rupesi,
luultavasti lähennyt aivan likelle Argyleä, jos ei tämä olisi kädellään
viitannut merkiksi, että hänen piti siihen seisahtua. Kapteeni Dalgetty
teki kuin käskettiin, ja huolimattoman rohkeasti tervehdittyään soturin
tavalla hän kääntyi markiisin puoleen näillä sanoilla: »Hyvää huomenta,
herra markiisi--taikka pikemmin sanoen, hyvää iltaa. 'Beso a usted los
manos' (suutelen teidän käsiänne), sanoo espanjalainen.»
»Kuka te olette, herra, ja mikä on teillä asiana?» kysäisi markiisi
ankaralla äänellä, tehdäksensä lopun soturin hävyttömän tuttavallisesta
puhetavasta.
»Se on kaunis ja selvä kysymys, herra markiisi», vastasi Dalgetty,
»johon kohta aion vastata, niinkuin aatelismiehen sopii,
vieläpä 'peremptorie' (ratkaisevaisesti), niinkuin meillä oli
Mareschal-kollegiossa tapana sanoa.»
»Katsokaa, kuka tai mikä hän on, Neal?» ärjäisi markiisi vieressään
seisovalle herralle.
»Voinpa minä tältä kunnioitettavalta herralta säästää kysymisen vaivan»,
jatkoi kapteeni. »Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra
(ainakin oikeuden mukaan), entinen 'rittmeister' useampien herrain
palveluksessa ja nyt majurina ties häntä missä ja kenen komentamassa
irlantilaisrykmentissä. Ja minä olen tullut rauhanlippua kantaen
lähettiläänä korkean ja mahtavan herra Jaakon, Montrosen kreivin, ynnä
useampain muiden aatelismiesten puolesta, jotka nyt ovat tarttuneet
aseisiin kuninkaallisen majesteetin puolustukseksi. Ja siis, Jumala
varjelkoon kuningas Kaarlea!»
»Tiedättekö, missä te olette ja mikä rangaistus teille voi tulla
tämmöisestä pilanteosta», kysyi taas markiisi, »koska minulle vastaatte,
ikäänkuin olisin lapsi tai hupsu? Kreivi Montrose on yhdessä liitossa
Englannin kapinoitsijain kanssa. Ja te, arvelen ma, olette sitä
irlantilaista karkurijoukkiota, joka on meidän maahamme tullut tappamaan
ja polttamaan, niinkuin he jo ennenkin kerran tekivät herra Phelim
O'Nealen johdossa.»
»Herra markiisi», vastasi kapteeni Dalgetty, »minä tosin olen majurina
irlantilaisessa rykmentissä, mutta en mikään karkuri. Sen voisivat
teille todistaa ikivoittoisa Kustaavus Adolfus, Pohjan Leijona, ja Banér
ja Oxenstjerna ja sotaisa Saksi-Weimarin herttua ja Tilly, Wallenstein,
Piccolomini sekä moni muu mainio sotaherra, kuollut tai vielä elävä. Ja
mitä jaloon Montrosen kreiviin tulee, olkaapa herra markiisi hyvä ja
katsokaa läpi tämä valtuuskirjani, joka suo minulle täyden vallan tehdä
välirauhan teidän kanssanne yllämainitun korkeasti kunnioitettavan
kenraalin puolesta.»
Markiisi katsahti ylenkatseellisesti siihen allekirjoitettuun ja
sinetillä vahvistettuun paperiin, jonka kapteeni Dalgetty hänelle
ojensi. Halveksivasti viskaten sen pöydälle hän kysyi seuralaisiltaan,
mitä se oli ansainnut, joka tuli julkisena lähettiläänä ja asiamiehenä
kavalien, valtakuntaa vastaan kapinoitsevien maanpetturien puolesta?
»Pitkän hirsipuun ja lyhyen ripityksen», vastasi kohta eräs
läsnäolijoista.
»Minä pyytäisin, että se kunnioitettava kavaljeeri, joka viimeksi
puhui», sanoi Dalgetty, »ei olisi niin hätäinen päätöksiänsä tekemään ja
että te, korkea herra, miettisitte tarkkaan, ennenkuin niiden mukaan
toimitte. Sillä tällä tavoin sopii uhkailla ainoastaan halpoja rosvoja,
vaan ei urhokkaita, älykkäitä miehiä, joiden velvollisuus on
tämmöisissäkin asioissa panna henkensä alttiiksi yhtä miehuullisesti
kuin piirityksissä, tappeluissa tai minkälaisissa teloituksissa hyvänsä.
Tosin ei minulla ole torvensoittajaa eikä valkeaa lippua mukanani--sillä
meidän armeijamme ei ole vielä kaikin puolin täydesti varustettu--mutta
myöntänettehän sen itsekin, kunnioitettavat kavaljeerit ja korkea herra
markiisi, että sovintoa tai muuta keskustelua varten tulevan lähettilään
koskemattomuus ei riipu torven torahduksesta, joka itsessään on vaan
tyhjä ääni, eikä valkean lipun vaatteesta, joka itsessään ei ole muuta
kuin vanha riepu. Vaan sen perustuksena on lähettäjäin sekä lähettilään
luottamus niiden miesten kunniantuntoon, joille sanoma lähetetään, ja se
varma usko, että nämä lähettilästä kohtaan noudattavat sekä jus
gentium'ia (kansainvälistä oikeutta) että myös sotalakia.»
»Te ette ole tullut tänne pitämään meille luentoja sotalaista», lausui
markiisi, »joka ei tarkoita eikä voi tarkoittaa maanpettureita ja
kapinoitsijota; vaan te tulitte saamaan rangaistuksen siitä
hävyttömyydestänne ja hulluudestanne, että toitte kapinallisen kirjeen
Skotlannin ylituomarille, jonka velvollisuus on rangaista se rikos
kuolemalla.»
»Hyvät herrat», virkkoi kapteeni, jonka mielestä tämä hänen
lähettiläsmatkansa alkoi poiketa ikävälle suunnalle, »olkaa hyvät ja
muistakaa, että Montrosen kreivi kostaa teille ja teidän alusmaillenne
kaiken vahingon, joka minulle tai hevoselleni tullee tämän sopimattoman
kohtelun kautta, ja tämä hänen kostonsa kohtaa täydellä syyllä teitä ja
alusmaitanne.»
Tähän uhkaukseen vastattiin ylenkatseellisella hohotuksella, ja joku
vastasi: »Ei huuto Lochowiin kuulu!» joka Campbellien tavallinen
sananparsi tarkoitti heidän alkuperäisen perintömaansa olevan niin
kaukana nykyisistä rajoista, ettei vihollinen sinne ulottuisi.
»Hyvät herrat», väitti vielä kapteeniparka, joka ei tahtonut tulla
mutkituksi ainakaan ennen, kuin hänen asiansa oli täydesti tutkittu, »en
minä tosin tiedä sanoa, kuinka pitkä matka täältä lienee Lochowiin,
koska olen muukalainen tässä maanääressä; mutta sallinette minun
ilmoittaa erään seikan, joka enemmän koskeekin tähän asiaan, nimittäin
sen, että muuan teidän sukuunne kuuluva kunnioitettava aatelismies,
ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, on luvannut minulle täyden
turvan tällä lähettiläsretkellä. Ja olkaa hyvät ja huomatkaa, että
minulle annettua turvallisuuden takuuta loukkaamalla törkeästi
häpäisisitte hänen kunniaansa ja hyvää nimeään.»
Tämä näkyi olevan semmoinen asia, josta moni läsnäolijoista ei ollut
tietänytkään, sillä he rupesivat hiljaa puhelemaan keskenänsä, ja
markiisin muodossa, vaikka hän muuten osasi peittää kaikki
mielenliikutusten jäljet, ilmeni tulinen närkästys.
»Onko ritari Duncan, Ardenvohrin herra, kunniasanallaan taannut tämän
miehen turvallisuuden, herra markiisi?» kysyi eräs läsnäolijoista.
»En sitä usko», vastasi markiisi; »mutta en ole vielä kerinnyt lukea
hänen kirjettänsä.»
»Olkaa sitten hyvä, herra markiisi, ja lukekaa se», kehoitti toinen
Campbelleista. »Meidän hyvä nimemme ei saa tulla tahratuksi mokoman
miehen tähden.»
»Kuolleesta kärpäsestä», lisäsi muuan pappismies, »voi apteekkarin voide
saada pahan haisun.»
»Arvoisa kirkkoherra», virkkoi kapteeni Dalgetty »sen hyvän avun tähden,
joka minulle siitä tulee, annan vertauksenne törkeyden anteeksi. Samaten
en tahdo pahaksi panna sitä halveksivaa nimitystä '_mies_,' jota tuo
punalakkinen herra niin epäkohteliaasti on minusta käyttänyt. Sillä
minuun ei semmoinen nimitys suinkaan sovi, paitsi merkityksessä 'aika
mies', jossa olen saanut sitä kuulla kuuluisan Kustaavus Adolfuksen,
Pohjan Leijonan, ynnä muiden mainioiden sotaherrain suusta sekä Saksassa
että Alankomailla. Mutta mitä herra Duncan Campbellin takaukseen tulee,
tahdon panna pääni pantiksi siitä, että hän todistaa sanani todeksi, kun
huomenna tänne tulee.»
»Jos herra Duncan jo niin pian saapuu tänne, herra markiisi», virkkoi
muuan kapteenin puolustajista, »niin olisi liikaa kovuutta, jos
ratkaisisimme tämän miesparan asian ennen hänen tuloaan.»
»Paitsi sitä pitäisi teidän, korkea herra», sanoi toinen,--»kaikella
kunnioituksella puhuen--kumminkin ensin lukea Ardenvohrin herran kirje,
että näkisitte, millä ehdoilla hän on tämän majuri Dalgettyn--siksihän
se itseään sanoo--tänne lähettänyt.»
He kokoontuivat ahtaaseen piiriin markiisin ympärille ja keskustelivat
matalalla äänellä, väliin gaelin-, väliin englanninkielellä.
Klanipäällikköjen valta oli sangen suuri, ja erittäinkin itsevaltainen
oli Argylen markiisi, jonka valtaa vielä enensivät perinnöllisen
tuomariviran kaikki oikeudet. Mutta jokaisessa hallitusmuodossa, olipa
se kuinka rajaton tahansa, on kuitenkin aina jonkinlaista jarrutusta.
Se, mikä vähän hillitsi gaelilaispäällikön itsevaltaisuutta, oli pakko
kuulla neuvoja sukulaisilta, jotka sodassa alapäällikköinä johtivat
alhaista kansaa ja rauhan aikana olivat ikäänkuin klanin neuvoskuntana.
Markiisinkin täytyi tässä tilaisuudessa ottaa kuullakseen ne
muistutukset, jotka tämä senaatti eli oikealla nimellä mainiten
»Couroultai» toi esiin. Hän astui ulos piiristä ja käski viedä vangin
johonkin torniin lukon taakse.
»Vangin!» huusi Dalgetty ja ponnistihe niin voimallisesti, että olisi
melkein saanut sysätyksi luotansa kaksi vuorelaista, jotka olivat jo
vähän aikaa seisoneet hänen takanansa, odottaen käskyä siepata hänet
kiinni. Varsin vähän puuttui, ettei soturi päässyt valloilleen. Argylen
markiisi jo vaaleni ja astui pari askelta taaksepäin, kuitenkin tarttuen
kädellään miekkaansa; ja useat hänen klanilaisistaan ryntäsivät
reippaasti väliin, suojellakseen häntä vangin luullulta
kostonyritykseltä. Mutta vuorelaisvartijat olivat niin väkevät, ettei
heidän käsistään päässyt mihinkään. Meidän onnettomalta kapteeniltamme
temmattiin aseet pois, ja hänet itse kuljetettiin laahaamalla useampien
pimeiden käytäväin kautta pienelle rautaristikko-ovelle, jonka takana
oli toinen puinen ovi. Tylynnäköinen vanha vuorelainen, jolla oli pitkä,
valkea parta, aukaisi ne, jolloin tulivat näkyviin sangen ahtaat ja
jyrkät, alaspäin menevät rappuset. Vartijat laahasivat kapteenia vielä
pari, kolme porrasta alaspäin ja jättivät hänet sinne kompuroimaan
pohjaan asti, miten paraiten taitaisi, joka tehtävä kävi sangen
vaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun molemmat ovet oli pantu kiinni ja
vanki siis jäänyt pilkkopimeään.