Tää onko linnas, Baldwin? Synkkänä
Sen musta lippu liehuu tornilta,
Pimittäin aaltoin vaahdot valkeat,
Mi huuhtoo linnan peruskallioita.
Synkkyyttä tätä jos mun täytyis aina
Katsella ynnä lokkein ääntä kuulla
Ja laineen levotonta loiskinaa,
Mieluummin majan matalimmankin,
Kurjimman kohdan asunnoksein soisin.
Brown.
Meidän uljas kapteenimme olisi sangen mielellään käyttänyt tätä
loma-aikaa herra Duncanin linnan ulkonäön tutkimiseen, verratakseen
siihen omia sotataidon sääntöihin perustuvia ajatuksiaan sen varustusten
laadusta. Mutta vahva sotamies, joka Lochaber-kirves kädessä tuli
vartioimaan kamarin ovea, näytti sangen ymmärrettävillä liikkeillä, että
kapteeni oli jonkinlaisessa kunniallisessa vankeudessa.
Kummapa, arveli kapteeni itsekseen, kuinka hyvin nämä metsäläisetkin
ymmärtävät sodan sääntöjä sekä tapoja. Kuka olisi luullut heidän
tuntevan sitä mainion Kustaavus Adolfuksen lausetta, että välirauhan
hierojan tulee olla yhtä paljon vakoojana kuin lähettiläänä.--Saatuaan
rautavaruksensa kirkastetuiksi Dalgetty siis maltillisesti kävi istumaan
ja rupesi laskemaan lukua, kuinka suuri summa kuusikuukautisen
sotaretken ajalla karttuisi, kun palkkaa oli puoli taaleria päivältä. Ja
tehtyänsä selvän siitä kysymyksestä hän ryhtyi vieläkin mutkallisempaan
luvunlaskentoon, siihen näet, kuinka kahdentuhannen miehen sotajoukko
olisi nelikulmaan järjestettävä, jos noudatettaisiin neliöjuuren
vetämisen sääntöä.
Näistä mietteistä herätti hänet viimein päivälliskellon iloinen helinä,
jolloin vartijana ollut vuorelainen muuttui hänen kamariherrakseen,
opastaen hänet saliin, missä neljää henkeä varten laitettu pöytä oli
runsaasti katettu vuoristossa tavallisilla vieraanvaroilla. Herra Duncan
astui sisään, taluttaen rouvaansa, pitkävartaloista, vaaleaa, surullisen
näköistä vaimoa aivan mustissa suruvaatteissa. Heidän jäljestänsä tuli
presbyteriläispappi puettuna geneveläiseen kauhtanaansa, päässä musta,
silkkinen patalakki, joka niin tarkoin peitti kaikki hänen hiuksensa,
että sen ulkopuolelle jääneet korvat näyttivät suunnattoman suurilta
koko muotoon verrattuina. Tämä ruma muoti oli siihen aikaan yleinen ja
antoi aihetta haukkumanimiin: keropäät, tirhokorvaiset koirat y.m.,
joita röyhkeiden kavaljeerien suusta rankasti satoi valtiollisten
vihollisten päälle.
Herra Duncan esitti vieraan rouvalleen, ja tämä vastasi kapteenin
soturimaiseen tervehdykseen jäykällä, äänettömällä niiahduksella, josta
olisi ollut vaikea päättää, osoittiko se enemmän ylpeyttä vai
surullisuutta. Pappi, jolle kapteeni sitten esitettiin, katsahti häneen
silmäyksellä, jossa oli inhoa ja uteliaisuutta sekaisin.
Mutta Dalgetty, joka oli tottunut näkemään pahempiakin silmäyksiä
vaarallisemmilta henkilöiltä, ei ollut juuri milläänkään rouvan eikä
papin vastahakoisesta kohtelusta; hän käänsi kaiken huomionsa
summattomaan raavaspaistiin, joka höyrysi pöydän alapäässä. Mutta eipä
rynnäkölle, joksi Dalgetty sen olisi nimittänyt, saatukaan käydä,
ennenkuin oli lopetettu sangen pitkä ruokasiunaus, jonka jokaisen eri
jakson välillä kapteeni tarttui veitseen ja kahveliin, samoin kuin hän
luultavasti olisi lujemmin tarttunut pyssyyn tai peitseen tappeluun
mennessä; mutta joka kerta hän laski ne jälleen vastahakoisesti
pöydälle, kun pitkäpiimäinen kotipappi taas aloitti rukouksessaan uuden
kappaleen. Herra Duncan kuunteli sopivan hiljaisesti, vaikka arveltiin
hänen ruvenneen presbyteriläisten puolelle pikemmin rakkaudesta
ylipäällikköönsä kuin totisesta, taipumuksesta vapauteen taikka
presbyteriläiseen seurakuntajärjestykseen.
Päivällistä syötäessä kaikki olivat ääneti, melkein kuin
kartuusilaismunkit. Kapteeni Dalgettyn tapana ei ollut kuluttaa suutansa
puhelemisella, kun sillä oli hyödyllisempää tekemistä. Herra Duncan oli
aivan vaiti, ja rouva sekä kotipappi vaihtoivat vain harvoin pari sanaa,
puhuen matalalla äänellä ja epäselvästi.
Mutta kun ruoka oli korjattu ja sen sijaan tuotu kaikellaisia juomia,
niin kapteeni Dalgetty, jota ei nyt enää taannoinen tärkeä syy estänyt
puhumasta, kyllästyi muiden pöydässä istuvien äänettömyyteen. Hän kävi
taas isännän kimppuun samasta aineesta kuin ennenkin.
»Tuosta ympyriäisestä kukkulasta eli mäestä eli korkeasta paikasta,
nimeltä Drumsnab, ja siihen rakennettavasta varustuksesta minä katsoisin
suureksi kunniaksi saada vielä vähän keskustella teidän kanssanne, herra
Duncan. Pitäneekö laittaa siihen terävät vai typistetyt kulmat?--Siitä
asiasta kuulin kerran, aselevon aikana, kuuluisan sotamarskin Banérin
pitävän syväoppista keskustelua kenraali Tieffenbachin kanssa.»
»Kapteeni Dalgetty», vastasi herra Duncan sangen jyrkästi, »meillä
täällä vuoristossa ei ole tapana keskustella sotavarustuksistamme
tuntemattomain kanssa. Kyllä tämä linna kestänee suurempiakin
vihollisvoimia kuin mitä nuo onnettomat herrat, jotka jätimme
Darlinwarachiin, voivat koota sitä vastaan.»
Syvä huokaus rouvan rinnasta seurasi puheen loppulausetta, ikäänkuin
tämä olisi muistuttanut hänelle jotakin surullista seikkaa.
»Hän, joka antoi», lausui pappi hänelle juhlallisella äänellä, »on
ottanut pois. Olkoon teillä, kunnioitettava rouva, aina voimaa sanoa:
siunattu olkoon Hänen nimensä!»
Tähän kehoitukseen, joka näkyi olevan lausuttu ainoastaan häntä varten,
vastasi rouva pään kumarruksella, ilmaisten suurempaa nöyryyttä, kuin
mitä kapteeni Dalgetty vielä siihen asti oli hänessä huomannut. Tästä
kapteeni päätti, että rouva nyt ehkä olisi puheliaammalla mielialalla,
jonka vuoksi kääntyi hänen puoleensa.
»Tietysti on aivan luonnollista, että te, armollinen rouva, olette
huolissanne, kun kuulette sotavarustuksista puhuttavan; ainahan ne, niin
olen havainnut, hämmästyttävät naisia, olkoot mitä kansaa ja, melkein
sanoakseni, mitä säätyä tahansa. Onpa sentään ollut toisellainen sydän
Penthesileassa muinaisena aikana ja samaten Johanna D'Arc'issa sekä
muutamissa muissakin. Ja Espanjan sotajoukossa palvellessani olen
kuullut kerrottavan, että Alban herttua aikanaan järjestytti sotaväen
mukana seuraavat leiritytöt tertia-joukkoihin (rykmentteihin, meidän
puhetapamme mukaan) ja määräsi heille upseerit sekä komentajat heidän
omasta sukupuolestaan ynnä ylipäällikön, jota saksaksi nimitettiin
'Hureweibler' eli meidän äidinkielellämme: porttojen päälliköksi. Totta
on, että noita naisia ei sovi verrata teihin, kunnioitettava rouva,
koska he olivat sitä lajia, 'quae quaestum corporibus faciebant' (jotka
ruumistansa myyskentelivät), niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli
tapana sanoa. He olivat sitä laatua, jota ranskalaiset mainitsevat
nimellä 'courtisannes' ja me skotlantilaiset»----
»Rouva ei huoli vaivata teitä tarkemmilla selityksillä, kapteeni
Dalgetty», virkkoi kartanon herra jokseenkin ankaralla äänellä. Ja pappi
lisäsi siihen: »Paremmin olisivat tämmöiset puheet paikallaan
vartiotornissa, raakain sotamiesten seurassa, kuin kunniallisen herran
pöydässä ja aatelisrouvan läsnäollessa.»
»Pyydän anteeksi, dominie[29] tahi tohtori, 'aut quocunque alio nomine
gaudes' (mikä muu nimi sinua koristanee)--näettehän, että minä olen
harjoittanut jalostuttavia tieteitä»--vastasi lähettiläs hämmästymättä,
täyttäen suuren pikarin viinillä; »mutta enpä näe syytä teidän
moitteeseenne; sillä enhän puhunut noista 'turpes personae'
(hävyttömistä ihmisistä) sillä tavalla, kuin olisin katsonut heidän
virkansa tai tapansa sopivaksi puheenaineeksi tämän armollisen rouvan
seurassa. Minä mainitsin heidät vain 'per accidens' (sivumennen)
selitykseksi puheenalaiselle seikalle, nimittäin heidän luonnolliselle
rohkeudelleen ja pelottomuudelleen, johon tietysti suuresti vaikuttaa
heidän tilansa kurjuus.»
»Kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan Campbell, »tehdäkseni lopun
tästä puheesta saan ilmoittaa teille, että minulla vielä on vähän työtä
toimitettavana tänä iltana, jotta voisin huomenna varhain lähteä
kanssanne matkalle Inveraryyn; ja sentähden...»
»Tämän miehen kanssako huomenna lähtisit matkalle?» huudahti rouva. »Ei
suinkaan se voi olla aikomuksesi, Duncan, jos et liene unhoittanut, että
huomenna on surullinen muistopäivä, surulliseen juhlatilaisuuteen
pyhitetty?»
»En ollut sitä unhoittanut», vastasi herra Duncan; »kuinka sitä ikinäni
voisin unhoittaa? Mutta nykyisen ajan melskeisyys vaatii, että minä
viipymättä lähetän tämän upseerin Inveraryyn.»
»Niin aivan, mutta ei suinkaan, että itse menisit häntä saattamaan?»
kysyi rouva.
»Parempi olisi, jos menisin», sanoi herra Duncan, »mutta voinhan myös
kirjoittaa markiisille ja itse tulla jäljestä seuraavana
päivänä.--Kapteeni Dalgetty, tahdon antaa teille kirjeen, joka selittää
Argylen markiisille säätynne sekä asianne, ja sen saatuanne teidän pitää
olla hyvä ja suoriutua lähtemään Inveraryyn aikaisin huomisaamuna».
»Herra Duncan Campbell», virkkoi Dalgetty, »tässä asiassa teillä on
tietysti valta tehdä minulle, mitä ikinä tahdotte. Mutta pyytäisin teitä
kuitenkin muistamaan, kuinka tahratuksi vaakunanne loisto tulisi, jos
sallitte, että minulle, rauhanlipun kantajaksi määrätylle miehelle,
tapahtuu jotakin vahinkoa, olkoonpa 'clam, vi, vel precario' (salaa,
väkisin taikka sattumalta). En sillä tahdo sanoa, että vahinko sattuisi
teidän suostumuksellanne, vaan saattaahan sekin jo olla syynä, ettette
pidä tarpeenmukaista huolta vahingon estämisestä.»
»Te olette minun kunniani suojeluksessa, herra», vastasi herra Duncan
Campbell; »siinä on yltäkyllin takausta. Ja nyt», lopetti hän nousten
pöydästä, »minun täytyy ensiksi nousta.»
Dalgettyn täytyi tätä viittausta noudattaa, vaikka vielä oli aikaista;
mutta niinkuin taitava sotapäällikkö hän käytti kuitenkin hyväksensä
jokaisen hetken, jonka asianhaarat vielä sallivat. »Luottaen
kunniasanaanne», lausui hän täyttäen pikarinsa, »juon teidän
terveydeksenne, herra Duncan, toivottaen pitkää jatkoa kunnialliselle
suvullenne!» Huokaus oli herra Duncanin ainoa vastaus.--»Niinikään,
rouva», jatkoi soturi, niin joutuisasti kuin mahdollista täyttäen
pikarinsa uudelleen, »juon kunnioittavaisesti teidän terveydeksenne,
toivottaen, että kaikki hurskaat toivonne täyttyisivät.--Ja arvoisa
hengellinen herra, minä täytän maljan (kuten hän muistikin tehdä)
hukuttaakseni siihen kaiken mielinurjuuden teidän ja kapteeni--majuri,
olisi pitänytkin sanoa--Dalgettyn välillä.--Ja koska pullossa ei ole
jäljellä enempää kuin yksi ainoa pikarillinen, niin juon kaikkein
kunniallisten aatelisherrain ja kunnon soturien terveydeksi.--Ja koska
pullo nyt on tyhjä, olen minä valmis, herra Duncan, seuraamaan
palvelijaanne eli vartijaanne erinäiseen lepokamariini.»
Hän sai nimenomaisen lähtöluvan ynnä sen vakuutuksen, että koska viini
näkyi olevan hänelle mieleen, toinen pullollinen samaa juomaa paikalla
lähetettäisiin hänelle yksinäisyyden ikävää lievittämään.
Tämä lupaus täytettiinkin kohta, kun kapteeni oli palannut kamariinsa,
ja vähän ajan päästä vielä lisäksi tuotu lohdutus metsäkauris-piirakan
muodossa vaikutti, ettei hän enää yhtään valittanut vankeudestaan ja
seuran puutteesta. Sama passari, jonkinlainen kamaripalvelija, joka
laski nämä herkut pöydälle, toi Dalgettylle myös lakatun ja sen ajan
tavan mukaan silkillä sidotun mytyn, jonka päällekirjoituksessa
ilmoitettiin monella korulauseella, että se oli jätettävä Korkealle ja
Mahtavalle Prinssille Archibaldille, Argylen Markiisille, Lornen
herralle y.m., y.m. Kamaripalvelija ilmoitti vielä lisäksi, että
kapteenin tulisi aikaisin aamulla nousta hevosen selkään, lähteäksensä
Inveraryyn, jossa herra Duncanin mytty olisi hänellä sekä
esittelykirjeenä että myös passina. Dalgetty ei tässäkään tilaisuudessa
unohtanut, että tietojen kokoileminen kuului hänen virkaansa yhtä paljon
kun lähettilästoimien täyttäminen; sitä paitsi hän oli omastakin
puolestaan utelias saamaan selville, mistä syystä herra Duncan lähetti
hänet yksinään matkalle, tulematta itse mukaan. Niin varovasti, kuin
kokemuksensa nojalla osasi, hän siis tiedusteli palvelijalta,
minkätähden herra Duncanin piti pysyä kotona seuraavana päivänä. Mies,
joka oli alangoilta kotoisin, vastasi herra Duncanilla ja hänen
rouvallaan olevan tapana joka vuosi juhlallisena paasto- ja
katumuspäivänä viettää sitä päivää, jona parvi vuorelaisrosvoja kerran
oli arvaamattomalla rynnäköllä valloittanut heidän linnansa ja julmalla
tavalla surmannut heidän lapsensa, neljä luvultaan. Herra Duncan oli
silloin ollut poissa kotoa Argylen markiisin kanssa sotaretkellä Mull'in
saaren Maclean'eja vastaan.
»Onpa maar», virkkoi soturi, »teidän herrasväellänne syytä paastota ja
katua. Mutta sen uskallan sanoa, että jos hän olisi ottanut neuvojakseen
jonkun kokeneen soturin, jolla olisi ollut tietoa siitä, kuinka
luonnostaan soveliaita paikkoja voi suojella, niin hän olisi rakentanut
etuvarustuksen tuolle pienelle kukkulalle, joka on vasemmalla puolella
laskusillasta. Ja sen voin helposti näyttää teille, kunnon ystäväni.
Sillä olettakaamme, että tämä piirakka olisi linna--mikä on teidän
nimenne, hyvä ystävä?»
»Lorimer, herra», vastasi mies.
»Terveydeksenne minä juon, kunnon Lorimer. Kuulkaas nyt,
Lorimer--kuvitelkaamme, että tämä piirakka olisi suojeltavan paikan
päärakennus eli linna, ja olkoon tämä ydinluu etuvarustuksena, joka
olisi rakennettava...»
»Mielipahakseni, herra», keskeytti Lorimer puheen, »en saa viipyä, niin
että voisin kuulla lopun selityksestänne; sillä kello soi pian. Ja koska
arvoisa herra Graneangowl, markiisin oma kappalainen, pitää tänä päivänä
perheelle jumalanpalvelusta ja ainoastaan seitsemän henkeä
kuudestakymmenestä, mitä talossa on, ymmärtää skotlanninkieltä, niin ei
yhdenkään näistä seitsemästä sopisi olla poissa, ja rouva suuttuisi
minulle siitä kovasti. Tässä olisi piippuja sekä tupakkaa, jos teitä
huvittaisi pistää savuksi; ja jos jotakin muuta tahdotte, saadaan se
kohta kahden tunnin kuluttua, kun rukoukset on suoritettu.» Näin sanoen
hän läksi ulos.
Heti kun hän oli lähtenyt, kutsui kello kumahdellen kaikki linnan
asukkaat kokoon. Siihen vastasivat naisten kimakat huudot, sekaantuen
miesten syvempiin ääniin, kun palvelijat, puhellen gaelinkieltä, minkä
kurkku kerkesi, eri haaroilta juoksivat pitkän, vaan ahtaan käytävän
kautta, joka vei useampiin huoneisiin, muiden muassa myös kapteeni
Dalgettyn majapaikkaan. »Tuossa he rientävät, ikäänkuin mönsträykselle
rummutettaisiin», arveli soturi itsekseen. »Jos he kaikki ovat
paraatissa läsnä, tahdonpa käväistä vähän ulkona ottamassa suuni täyteen
raikasta ilmaa ja itsekseni tutkiskelemassa, millä keinoin tämän linnan
saisi valloitetuksi.»
Kun melu oli vaiennut, avasi kapteeni siis kamarinsa oven ja alkoi
marssia, mutta samassa hän huomasi ystävänsä kirvesmiehen, joka läheni
käytävän toisesta päästä, puoleksi hyräillen, puoleksi viheltäen jotakin
gaelilaista laulua. Hämmästyksen ilmoittaminen ei olisi ollut viisasta
eikä myös soturille sopivaa; sentähden kapteeni, katsellen niin
iloisesti eteensä kuin hänen asemassaan oli mahdollista, rupesi
viheltämään ruotsalaista peräytymismarssia vielä kovemmalla äänellä kuin
hänen vartijansa. Ja peräydyttyään askel askelelta, ikäänkuin ei hän
olisi aikonutkaan muuta kuin vähän jaloitella, sulki hän ovensa vartijan
nenän eteen, kun mies oli lähennyt muutamien askelien päähän.
»Hyvä on», arveli kapteeni; »minä olen siis vapaa kunniasanastani, koska
hän vartioitsee minua tällä tavoin. Sillä niinkuin meillä
Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa: 'ides et fiducia sunt relativa'
(ei uskollisuutta ilman luottamusta). Ja koska hän ei usko sanaani, niin
en ymmärrä, mikä velvollisuus minulla olisikaan sitä pitää, jos minua
jostakin syystä alkaisi haluttaa se rikkoa. Tietysti on lupaukseni
sitova voima käynyt mitättömäksi heti, kun on pantu ulkonaista pakkoa
sen sijaan.»
Näin lohduttaen mieltänsä sillä filosofisella vapaudella, jonka hän
katsoi seuraukseksi vartijansa valppaudesta, peräytyi kapteeni Dalgetty
kamariinsa, missä hän kulutti iltansa tieteellisillä laskelmilla
sotaisista aineista ynnä välistä käytännöllisemmillä rynnäköillä
piirakan sekä pullon kimppuun, kunnes tuli aika mennä levolle. Päivän
koittaessa tuli Lorimer herättämään ilmoittaen, että aamiaisen perästä,
jota varten hän oli tuonut runsaita aineksia, kapteenin opas sekä
hevonen olisivat valmiit matkustamaan Inveraryyn. Noudatettuaan
kamaripalvelijan kohteliasta kehoitusta, mikäli oli ruuasta puhe, läksi
soturi siis hevosensa luokse. Läpi huoneiden kulkiessaan hän huomasi,
että palvelijat par'aikaa verhosivat ison salin seiniä mustalla
kankaalla. Saman tempun muisti kapteeni nähneensä silloin, kun
ijätimuistettavan Kustaavus Adolfuksen ruumis makasi katseltavana
Wolgastin linnassa, josta hän siis päätti sen merkitsevän syvimpää,
synkimpää surua.
Hevosen selkään noustuansa Dalgetty huomasi, että hänelle oli pantu
viisi, kuusi täydesti varustettua Campbellia seuralaisiksi tahi kenties
vartijoiksi. Päällikkö oli selässään riippuvasta kilvestä ja lakkinsa
lyhyestä kukonsulkasesta ynnä myös suurellisesta käytöksestään helppo
tuntea dunniewassel'iksi eli aatelissäätyiseksi klanilaiseksi; ja
näkönsä ylpeydestä päättäen hän ei suinkaan voinut olla kaukaisempaa
sukua herra Duncanille kuin enintään kymmenennen tai kahdennentoista
polven takainen orpana. Mutta mahdoton oli tästä taikka muistakaan
aineista saada varmaa tietoa, sillä ei päällikkö eikä kukaan hänen
miehistään puhunut englanninkieltä. Kapteeni ratsasti ja häntä seuraavat
sotamiehet kävivät jalkaisin; mutta niin nopeat olivat heidän jalkansa
ja niin moninaiset ne esteet, jotka ratsain kulkemista haittasivat,
ettei kapteenin milloinkaan tarvinnut viivähtää heitä odottamaan;
päinvastoin hän sai ponnistaa kaikin tavoin, pysyäksensä opastensa
rinnalla. Hän huomasikin, että he välistä katsoivat häntä tarkoilla
silmillä, ikäänkuin peläten, että hän pyrkisi pakoon. Ja kerran, kun hän
muutaman joen yli kahlattaessa oli jäänyt vähän jäljelle, rupesi yksi
miehistä jo puhaltamaan pyssynsä sytytintä, näyttäen sillä, että
kapteeni joutuisi hiukan vaaraan, jos yltyisi seuranpettäjäksi.
Dalgettylle ei tämä tarkka vartioiminen ennustanut mitään hyvää; mutta
mikäs auttoi--pakoyritys tässä tiettömässä, oudossa maassa olisi ollut
melkein sulaa hulluutta. Hän siis matkata luntusteli maltillisesti
eteenpäin aution, jylhän erämaan kautta, kulkien polkuja, jotka olivat
tuttuja ainoastaan lammaspaimenille ja karjankuljettajille. Ja pikemmin
mielipahalla kuin ihastuksella katseli hän tällä retkellä monia mahtavia
vuoristoseutuja, joille nyt kokoontuu matkustajia kaikilta Englannin
ääriltä hyvittämään silmiään vuoriston jalon kauneuden näöllä ja
kiusaamaan maistimiansa vuoriston huonolla ruoalla.
Vihdoin he saapuivat sen järven eteläiselle kulmalle, jonka rannalle
Inverary on rakennettu. Torvi, jota »dunniewassel» toitotti, niin että
metsät ja kalliot kajahtivat, tuotti esiin runsaasti väellä varustetun
airolaivan. Tultuansa ulos poukamasta, missä se oli paloitellut, otti
tämä alus vastaan kaikki matkustajat, Kustaavuksenkin, joka viisas
luontokappale, tottunut kun oli niin meritse kuin maitsekin
matkustamaan, osasi astua laivaan ja siitä taas maihin yhtä varovasti
kuin mikä kristitty ihminen tahansa.
Loch Finen selkää purjehtiessaan kapteeni Dalgetty olisi saattanut
ihailla näköalaa, joka on jaloimpia luonnon luomia. Hän olisi voinut
nähdä kaksi kilpailevaa jokea, Aray ja Shiray, jotka laskevat vetensä
järveen, kumpikin tullen esille omasta synkästä metsäpiilostaan. Hän
olisi voinut nähdä tasaisella, loivalla rantarinteellä jalon, vanhan
gootilaislinnan, monimutkaisine ulkovarustuksineen, vastapäisine
valleineen, torneineen ja ulko- sekä sisäpihoineen, silloisen linnan,
jonka näkö, ainakin mitä kauneuden monipuolisuuteen tulee, oli paljoa
ihastuttavampi kuin nykyinen, yhteen jonoon rakennettu, yksitoikkoinen
kartano. Hän olisi voinut ihailla niitä synkkiä metsiä, jotka monen
virstan leveydeltä ympäröivät tätä vahvaa ja komeaa hallitsijan taloa,
ja hänen silmänsä olisi voinut hetkeksi pysähtyä Duniquoich'in ihanaan
kukkulaan, joka jyrkästi yleni järvestä ja kohotti paljaan lakensa
pilvien keskelle asti, jonka näön komeutta vielä enensi yksinäinen
vuoren korkeimmalle huipulle, niinkuin kotkanpesä, rakennettu
vartiotorni, muistuttaen uhkaavan vaaran mahdollisuutta. Kaikkia näitä
ihanan maiseman kauneuksia ynnä monta muuta lisäksi olisi kapteeni
Dalgetty voinut ihailla, jos hänen mielensä olisi ollut siihen
taipuvainen. Mutta totta puhuaksemme kiinnitti uljas kapteeni, joka ei
päivännoususta asti ollut einettäkään haukannut, melkein kaiken
huomionsa savuun, jota tuprueli linnan tulitorvista, ja hänen mielensä
oli täynnä sitä toivoa, johon tämä savu näkyi antavan aihetta, että näet
siellä olisi tarjona runsaita muonavaroja--sillä nimellähän kapteeni
tavallisesti mainitsi tämänlaatuisia tarpeita.
Alus saapui pian epätasaisen laiturin ääreen, joka pienestä Inveraryn
kaupungista pistihe järveen. Tämä kaupunki oli siihen aikaan likainen
hökkelikasa, jossa vaan siellä täällä näkyi joku harva kivirakennus.
Tämmöisenä se levisi Loch Finen rannalta linnan pääsyportille asti. Ja
siellä oli nyt tarjona semmoinen näky, joka olisi masentanut vähemmän
miehuuden ja vääntänyt vatsan jokaiselta, kellä edellinen ei ollut niin
luja ja jälkimmäinen niin vahva kuin »rittmeister» Dugald Dalgettyllä,
joka nimitti itseään Drumthwacketin herraksi.