Matkalla paistoi synkäst' aurinko,
Tie oli outo, vuori autio;
Mut synkemp', oudomp', autiompi vielä
Yömaja heille tarjoutui siellä.
Matkustajat. Laulu.
Angus Mac Aulay tuli tuomaan sanoman, jonka ilmoittaminen kuitenkin
näkyi olevan hänelle sangen vaikea. Useammat kerrat hän aloitti puheensa
eri tavalla, joka kerta ymmälle joutuen, kunnes hänen onnistui saattaa
herra Duncan Campbellin tietoon, että se soturi, jonka piti häntä
seurata, jo oli odottamassa ja että kaikki muutenkin oli varustettu,
niin että hän voisi lähteä paluumatkalleen Inveraryyn. Herra Duncan
Campbell nousi julmistuneena; ja tämä häpäisevä sanoma karkoitti oitis
hänen sydämestään kaikki soitannon herättämät lauhkeat tunteet.
»Tätä en juuri olisi uskonut mahdolliseksi», lausui hän, iskien vimmatun
katseen Angus Mac Aulayhen. »En olisi uskonut olevan yhtään päällikköä
koko läntisessä vuoristossa, joka jollekulle saksilaiselle mieliksi
ollakseen käskisi Ardenvohrin ritaria kartanostaan lähtemään, kun jo
päivä alkaa laskeutua kierroltansa ja ennenkuin toinen ryyppy on
otettu. Mutta jääkää hyvästi, herra, saidan ruoka ei ravitse. Kun taas
kerran Darlinvarachiin ilmestyn, niin tulen paljas miekka kädessä,
palava kekäle toisessa.»
»Ja jos niin tulette», virkkoi Angus, »niin minä lupaan ja vannon, että
otan teidät vastaan niinkuin sopii, vaikka teillä olisi viisisataa
Campbellia mukananne, ja että saatte täällä semmoiset kestit, ettei
ikinä enää ole syytä valittaa Darlinvarachin vieraanvaroja niukoiksi.»
»Uhkaus», pilkkasi herra Duncan, »ei tapa ketään. Teidän suuri suunne,
herra Mac Aulay, on liian kuuluisa, jotta kunnian mies olisi
kerskauksistanne milläänkään. Teille, herra kreivi, ja Allanille, jotka
tämän saidan isännän sijasta olette kanssani seurustelleet, lausun
kiitokseni. Ja sinulle, sievä neiti», hän kääntyi Annikka Lylen puoleen,
»minä annan tämän pienen muistokalun palkinnoksi siitä, että olet
jälleen heruttanut lähteen, joka oli jo monta vuotta ollut kuivana.»
Näin sanoen hän astui ulos kamarista ja käski kutsua palvelijansa. Angus
Mac Aulay, yhtä paljon häpeissään kuin suutuksissaan siitä, että häntä
oli moitittu saidaksi vieraita kohtaan, joka moite vuorelaisen mielestä
oli pahin mahdollinen soimaus, ei seurannut vierasta pihalle. Herra
Duncan hyppäsi ratsunsa selkään ja läksi linnasta, takanaan kuusi
hevosilla varustettua palvelijaa ja rinnallaan jalo kapteeni Dalgetty.
Tämä oli jo odotellut häntä, pitäen Kustaavustansa valmiina lähtöön,
paitsi ettei tiukentanut satulavyötä eikä itse noussut selkään,
ennenkuin herra Duncan oli tullut paikalle.
Heidän matkansa oli pitkä ja vaivaloinen, vaikkei kuitenkaan tullut niin
perinjuurinen puute kaikista tarpeista, kuin Angus Mac Aulay oli
ennustanut. Asia näet oli se, että herra Duncan hyvin varovasti kiersi
kaikki salaiset oikotiet, joita myöten länsipuolelta voitiin
Argyleshireen päästä. Sillä hänen sukulaisellaan ja ylipäälliköllään,
Argylen markiisilla, oli tapana kehua tahtovansa ennemmin menettää
satatuhatta kruunukolikkoa kuin että joku ihminen saisi tiedon niistä
vuoripoluista, joita myöten vihollisen sotajoukko saattaisi päästä hänen
alueelleen.
Herra Duncan Campbell vältti siitä syystä vuoristoa ja kulki alankojen
kautta lähimmälle satamapaikalle, missä hänellä oli varalla useampia
puoleksi katettuja jaaloja. Muutamaan semmoiseen alukseen matkustajat
astuivat, muiden mukana Kustaavuskin, joka oli jo niin tottunut
retkeilijä, että se yhtä vähän kuin isäntänsäkään piti mitään väliä
maalla tai merellä.
Tuuli oli myötäinen, niin että matka joutui hyvin purjeitten ja airojen
avulla. Aikaisin seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteeni Dalgettylle,
joka silloin oleskeli pienessä kojussa aluksen kannen alla, että oli jo
saavuttu herra Duncan Campbellin linnan edustalle.
Kannelle noustuaan hän näkikin Ardenvohrin kohoavan korkeana edessään.
Päärakennus oli synkännäköinen, nelisnurkkainen torni, jokseenkin avara
ja hyvin korkea; se seisoi niemellä, joka pistihe siihen
suolavesi-järveen eli merenlahteen, mihin he olivat illalla
purjehtineet. Mantereen puolella linna oli ympäröitty vallilla, ja tämän
kulmissa oli torneja, joista sopi ampua vallin laitaa myöten. Järven
puolella sitävastoin torni oli rakennettu niin likelle jyrkkää äyrästä,
että siihen oli juuri jäänyt sijaa vain seitsentykkiselle patterille;
näiden tykkien piti suojella sitä linnan kulmaa, vaikka ne uudempiin
sotakeinoihin nähden seisoivat liian korkealla, ollaksensa miksikään
suuremmaksi hyödyksi.
Aamuaurinko loi vanhan tornin takaa kohoten varjokuvan pitkälle järven
pintaa myöten, niin että se pimitti laivaakin, jonka kannella kapteeni
Dalgetty nyt astuskeli, jotenkin maltittomasti odottaen, että häntä
käskettäisiin maalle. Herra Duncan Campbell, niin palvelijat antoivat
tiedoksi, oli jo linnassa; mutta ei kukaan tahtonut totella, kun
kapteeni pyysi, että joku opastaisi hänet maalle; ensin, niin
vastattiin, piti saada siihen Ardenvohrin herran nimenomainen lupa tai
käsky.
Eipä aikaakaan sentään, niin se käsky jo saapuikin; vene, jonka kokassa
istui rakkopillin-soittaja, Ardenvohrin herran vaakuna hopealla
tikattuna vasempaan hihaansa, ja soitteli niin kovaa kuin jaksoi
heimokunnan marssia »Campbellit ovat tulossa», tuli noutamaan Montrosen
lähettilään Ardenvohrin linnaan. Alus oli niin vähäisen matkan päässä
rannasta, että tuskin olisi tarvittukaan noita veneessä olevia kahdeksaa
rotevaa lakkipäistä, lyhyttakkista ja lyhythousuista soutomiestä. Heidän
voimansa lennätti veneen pieneen valkamaan, tavalliseen
maihinnousu-paikkaan, ennenkuin vielä oikein huomattiinkaan, että oli
aluksen vierestä poistuttu. Kaksi soutomiehistä nosti Dalgettyn, joka
tosin rimpuili vastaan, kolmannen vuorelaisen selkään, ja tämä, kaalaten
rantamainingin kautta, kuljetti hänet eheänä ja kuivana rantaan, sen
kallion juurelle, jolla linna seisoi. Tämän kallion kupeessa näkyi
jotakin matalan luolan suun tapaista; sinnepäin alkoivat palvelijat
kuljettaa ystäväämme Dalgettyä, mutta hän sysäsi heidät väkisin luotansa
ja intti, ettei astuisi askeltakaan edemmäksi, ennenkuin olisi nähnyt
Kustaavuksensa päässeen eheänä rannalle. Vuorelaiset eivät ymmärtäneet,
mitä hän tarkoitti; viimein sentään huusi yksi, joka oli sattunut
oppimaan muutamia muruja englanninkieltä tai, paremmin sanoen,
Skotlannin alangoilla tavallista murretta: »Ahaa! hän puhuu hevosestaan,
tuosta joutavasta elukasta!» Kapteeni Dalgettyn pitemmät
vastaanhangoittelemiset keskeytti herra Duncan Campbell, joka itse tuli
äskenmainitun luolan suusta esille. Hän pyysi Dalgettyä vieraakseen
Ardenwohrin linnaan ja vakuutti kunniasanallaan, että Kustaavus saisi
osakseen sellaista kohtelua kuin sopi semmoisen sankarin kaimalle,
vieläpä lisäksi niin arvoisan miehen omalle ratsulle. Tästäkin lujasta
takauksesta huolimatta kapteeni Dalgetty, joka kaikin mokomin tahtoi
omin silmin nähdä, kuinka hänen kumppaninsa Kustaavuksen kävi, olisi
vielä viivyskellyt; mutta kaksi vuorelaista tarttui hänen käsivarsiinsa,
kaksi työnsi takaa, ja viides huusi: »Laita luusi liikkeelle, kuuro
sassenach! (saksilainen). Etkö kuule, että herra omalla äänellään käskee
sinut omaan linnaansa, joka on aika suuri kunnia sinun kaltaisellesi?»
Näin pakotettuna kapteeni Dalgetty ei voinut muuta kuin vielä vähäisen
aikaa pitää silmiänsä taaksepäin käännettyinä sitä alusta kohti, jonne
hänen sotavaivojensa vanha kumppani oli häneltä jäänyt. Ja parin
minuutin kuluttua hän oli peittynyt pilkkopimeään, astuen rappusia,
jotka yllämainitusta matalasta luolasta kävivät kierrellen ylöspäin
kallion sisustaa myöten.
»Perhanan vuorimetsäläisiä!» mutisi kapteeni puoliääneen. »Minne minä
joudun, jos Kustaavukseni, protestantti-liittokunnan ikivoittoisan
leijonan kaima, tulisi vaivaiseksi heidän harjaantumattomissa
käsissään!»
»Olkaa siitä huoleti», vastasi herra Duncan, joka oli likempänä, kuin
Dalgetty tiesikään. »Mieheni ovat tottuneet hevosia hoitamaan, sekä
maalle tuomaan että korjaamaan, ja pian saatte nähdä Kustaavuksenne
yhtä eheänä kuin se oli, kun viime kerran sen selästä astuitte maahan.»
Kapteeni Dalgetty oli niin paljon mailmaa kokenut, ettei ruvennut
enempää vastustamaan, vaikka levottomuus lieneekin vielä kuohunut hänen
sydämessään. Vielä askel tai pari, niin alkoi rappusille näkyä päivän
valoa, ja rautaristikolla varustetun oven kautta päästiin ulos
käytävään, joka oli katoton ja hakattu kallion laitaan. Tätä kesti noin
kuuden tai yhdeksän kyynärän pitkältä, ja sitten taas tuli
rautaristikolla suojeltu ovi, jonka kautta tie jälleen tunkeutui kallion
sisustaan. »Aika kelpo traversi (vallisola) tää onkin!» ihmetteli
kapteeni, »ja jos tässä seisoisi tykki taikka edes muutamia pyssymiehiä,
olisi linna sillä keinoin aivan tarpeeksi suojeltu rynnäkköparvelta.»
Herra Duncan ei vastannut siihen sillä hetkellä mitään. Mutta minuuttia
myöhemmin, kun oli tultu toiseen luolaan, sivalsi hän sauvallaan ensin
toiselle, sitten toiselle rautaristikon puolelle, ja kumea kalke, jonka
sivallukset synnyttivät, todisti kapteeni Dalgettylle, että siellä oli
tykki kummallakin puolella. Tuo äsken läpikuljettu käytävä oli siis
tykkitulen alainen, vaikka reiät, joista tykit tarpeen tullessa
ampuivat, oli kivillä ja turpeilla tukittu ulkopuolelta näkymättömiksi.
Astuttuansa vielä toiset rappuset he taas tapasivat toisen avonaisen
tykkitöyrän ja käytävän, joka olisi ollut sekä pyssyjen että
vallitykkien tulen alainen, jos he olisivat vihollisina pyrkineet
edemmäksi. Kolmas rappusjakso, niinkuin edellisetkin kallioon hakattu,
mutta kattamaton, vei heidät viimein tornin juurella olevalle
patterille. Nämä viimeisetkin rappuset olivat jyrkät ja kaitaiset, niin
että puhumatta ylhäältä tulevasta tykkitulesta pari uljasta miestä olisi
paljailla peitsillä tai sotakirveilläkin voinut estää satoja vihollisia
läpi pääsemästä. Sillä rappusille ei mahtunut enempää kuin kaksi miestä
rinnakkain, eikä käynyt mitään suojelevaa aitausta eikä edes mitään
käsipuuta äkkijyrkän kallion reunaa myöten, jonka juurella luodeveden
hyöky paraikaa pauhasi niinkuin ukkosen jyrinä. Heikkohermoisen tai
helposti pyörtyvän olisi ollut jokseenkin vaikea päästä sisään, vaikkei
olisikaan ketään ollut vastustamassa; niin huolellisesti oli tämä vanha
gaelilaislinna varustettu kaikellaisilla suojakeinoilla.
Tottuneena soturina ei kapteeni Dalgetty tietänyt mitään semmoisesta
pelosta. Linnanpihaan päästyänsä hän kohta vannoi Jumalan kautta, että
herra Duncanin linnan suojavarustukset muistuttivat hänelle kuuluisaa
Spandaun linnaa Mark-Brandenburgissa enemmän kuin mitään muuta vahvaa
paikkaa kaikista, joita hänellä oli sotaretkiensä ajalla ollut onni
puolustella. Kuitenkin hän moitti ankarasti sitä, että äskenmainittuun
patteriin oli asetettu tykkejä; »sillä», sanoi hän, »missä tykit
merikorppien tai kalalokkien tavalla ovat kykkimässä kallion kukkulalla,
olen minä aina huomannut niiden enemmän peloittavan kovalla äänellään
kuin aikaansaamallaan vahingolla tai mieshukalla».
Tähän vastaamatta saattoi herra Duncan sotilaan torniin; siinä oli
pääsön esteenä rautaristikko-portti sekä rautaristikoilla vahvistettu
ovi, joiden väli oli niin pitkä kuin muurin paksuus. Saliin astuttuansa,
jonka seinät olivat koristetut ripustetuilla tapeteilla, jatkoi kapteeni
taas sotataidollista arvosteluansa. Kelpo aamiaispöytä, johon hän kävi
käsiksi, viivytti sitä kyllä vähän aikaa; mutta saatuansa ruoan talteen
kapteeni astui kohta kamarin ympäri ja katsasti linnan asemaa hyvin
tarkasti jokaisesta ikkunasta. Sitten hän palasi tuolillensa, heittäytyi
aivan pitkäkseen sen nojaan loikomaan, ojensi toisen vahvan jalkansa
suoraksi ja alkoi läiskäyttää pitkävartista saapastansa ruoskalla, joka
hänellä oli kädessä, sanalla sanoen: teki kaikki ne temput, joita
puolisivistynyt mies tekee, kun on olevinansa niinkuin kotona
parempiensa seurassa. Tässä asennossa hän antoi seuraavat neuvot,
vaikkei kukaan niitä pyytänyt: »Tämä teidän kartanonne, kuulkaa, herra
Duncan, on sievän- ja vahvanlainen asuntovärkki; mutta tuskinpa se
kuitenkaan on senlaatuinen, että kunnon kavaljeeri saattaisi toivoa
maineellensa lisäystä, jos siinä pitäisi kestää useampia päiviä. Sillä,
herra Duncan, olkaapa niin hyvä ja huomatkaa, että tuo ympyriäinen
kukkula manteren puolella, meidän soturien tavalla puhuen, korkeudellaan
voittaa ja vallitsee ja kukistaa teidän kartanonne. Siihen voi
vihollinen asettaa semmoisen kanuunapatterin, että te kahden vuorokauden
kuluttua sangen mielellänne rummuttaisitte chamade'a (peräytymistä), jos
ei Herra Jumala suvaitsisi jollakin ihmeellä osoittaa teille armoa.»
»Ei ole yhtään tietä», vastasi herra Duncan jotenkin äkäisesti, »jota
myöten voitaisiin kuljettaa tykkejä Ardenvohria vastaan. Suot ja nevat
kartanoni ympärillä tuskin kannattaisivat teidän hevostanne taikka
teitäkään, paitsi missä niiden poikki portaat käyvät, jotka ennen monen
tunnin kuluttua saataisiin hävitetyksi.»
»Herra Duncan», intti kapteeni, »te katsotte hyväksi niin uskoa. Mutta
me soturit sanomme, että missä on merenrannikkoa, siellä on aina heikko
kohta; sillä tykkejä ampumavaroineen, vaikkeivät ne pääsisikään maata
myöten, voidaan kuitenkin aivan helposti viedä meritse likelle sitä
paikkaa, missä niitä on käytettävä. Eikä myös saata väittää yhtään
linnaa, olkoon sen asema kuinka vahva tahansa, voittamattomaksi taikka,
niinkuin sanotaan, valloittamattomaksi. Sillä minä vakuutan teille,
herra Duncan, että olen kerran nähnyt, kuinka viisikolmatta miestä,
peitsi kädessä, arvaamattomalla ja uljaalla rynnäköllä valloitti
linnoituksen, joka oli yhtä vahva kuin tämä Ardenvohr, ja teloitti
palasiksi tai otti vangiksi sen puolustajat, joita oli lukumäärältään
kymmenen sen vertaa.»
Herra Duncan, joka tosin oli maailmaa kokenut mies ja osasi peittää
sisällisiä tunteitaan, ei enää voinut olla näyttämättä närkästystään ja
harmiaan näistä muistutuksista, joita kapteeni laski suustansa
huolettomimman yksitotisesti. Hän oli tämän aineen valinnut epäilemättä
siitä syystä, että arveli semmoisessa keskustelussa voivansa näyttää
taitoaan taikka, niinkuin sananlasku sanoo, tuoda leiviskänsä ilmi. Näin
tehden hän ei liioin huomannut, että se aine saattoi olla kartanon
isännälle vähemmän hauska.
»Tähän lopettaaksemme sen asian», virkkoi herra Duncan vähän
vihastuneella äänellä, »minun ei tarvinne teille selittää, että linnoja
saattaa valloittaa rynnäköllä, jos ei niitä miehuullisesti puolusteta,
ja että linnoihin saattaa äkkiarvaamatta päästä sisään, jos ei niitä
vartioida tarkasti. Mutta kumpikaan näistä pahoista seikoista, toivon
ma, ei sattune minun kartanoparalleni, vaikka kapteeni Dalgetty itsekin
rupeisi sitä piirittämään.»
»Tahtoisinpa sentään, herra Duncan», pitkitti väsymätön sotataituri,
»ystävällisesti kehoittaa teitä rakentamaan jonkin varustuksen tuolle
ympyriäiselle kukkulalle ja ympäröimään sen kelpo graff'illa eli
kaivannolla, jotka asiat saisitte helposti toimeen, kun vaan
pakottaisitte ympäristön talonpojat työhön. Olihan myös urhoollisen
Kustaavus Adolfuksenkin tapana sotia yhtä paljon lapiolla ja kuokalla
kuin miekalla, peitsellä tai pyssyllä. Myös neuvoisin, että te mainitun
varustuksen ympärille laittaisitte, paitsi graffia eli kaivantoa, vielä
lisäksi tuommoisen hakulin eli hirsiaituuksen.»--Nyt herra Duncan
kyllästyi kokonaan ja läksi ulos, mutta kapteeni seurasi ovelle asti,
yhä korottaen ääntänsä, mikäli toinen eteni, kunnes tämä oli peräti
kuulumattomissa.--»Ja se hakuli eli hirsiaituus olisi asetettava
sotataidon sääntöjen mukaan, niin että siinä olisi ulos- ja
sisäänpistäviä kulmia ynnä crenelle'jä eli ampumareikiä
pyssymiehiä varten, josta seuraisi, että jalkaväki... Voi sinua
vuorelaisluontokappaletta! Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Kaikki
he ovat ylpeitä kuin papukaijat ja itsepäisiä kuin pässit--nyt hän
päästää käsistänsä tilaisuuden saada kartanonsa niin kelvolliseksi
epäsäännölliseksi linnaksi kuin mikään, joka ikinä on ryntäävältä
joukolta särkenyt hampaat. Mutta näenpä», jatkoi hän, ikkunasta
katsahdettuaan alas syvyyteen, »että he ovat jo saaneet Kustaavuksen
kunnollisesti maalle. Voi, virkku kumppanini! Tuntisinpa sinut tuosta
päänkeikauksestasi, vaikka seisoisit koko eskadroonan keskellä. Pitää
mennä alas katsomaan, mihin he aikovat sen viedä.»
Mutta tuskin hän oli joutunut merenpuoleiseen osaan linnanpihaa, aikoen
ruveta laskeutumaan rappusia myöten, kun kaksi vuorelaista, jotka
seisoivat siellä vartijoina, ojensi Lochaber-kirveitänsä, sillä keinoin
näyttäen, ettei sinne ollut menemistä.
»Diavolo! (Perkele)», kirosi soturi, »enhän minä tiedäkään tunnussanaa.
Enkä osaisi saada suustani yhtään puustaviakaan heidän kirotusta
mölötyksestään, vaikka se olisi ainoa keino, millä pääsisin
mestausmiehen kynsistä.»
»Minä tahdon olla turvananne, kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan,
joka taas oli lähestynyt, kapteenin huomaamatta mistä; »menkäämme
yhdessä katsomaan, missä rakas ratsunne saa sijansa.»
Näin hänet saatettiin rappusia myöten alas rannalle ja siitä lyhyellä
kiertomatkalla suuren kallion taakse, joka peitti tallit ja linnan muut
ulkohuoneet. Tällöin kapteeni Dalgetty sai nähdä, että syvä juopa,
osaksi luonnon synnyttämä, osaksi suurella vaivalla ja huolella
kaivettu, kokonaan eroitti linnan manteresta, joten sinne päästiin
ainoastaan laskusiltaa myöten. Mutta sittenkään ei kapteeni, huolimatta
siitä ylpeästä ilosta, jolla herra Duncan osoitti näitä
suojelusvehkeitä, lakannut väittämästä, että jokin varustus olisi
rakennettava Drumsnabille, ympyriäiselle kukkulalle, joka oli
itäpuolella linnaa. Sillä muuten saatettaisiin sieltä päin vahingoittaa
kartanoa tykeistä ammutuilla tulipommeilla, jonka ihmeellisen keinon oli
keksinyt Tapani Bathian[28] Puolan kuningas ja sen avulla peräti
hävittänyt moskovalaisten pääkaupungin Moskovan. »Tätä keinoa», myönsi
Dalgetty, »en ole vielä sattunut näkemään; mutta hyvin mielelläni
tahtoisin nähdä sitä käytettävän Ardenvohria taikka jotakin muuta yhtä
vahvaa linnaa vastaan. Sillä», arveli hän, »semmoinen koe huvittaisi
suuresti jokaista sotataidon harrastajaa.»
Herra Duncan Campbell keskeytti tämän keskustelun sillä, että vei
soturin talliin ja antoi hänen hoitaa Kustaavustansa mielensä ja
tahtonsa mukaan. Kun tämä velvollisuus oli huolellisesti täytetty,
ehdotti kapteeni Dalgetty, että palattaisiin linnaan, ilmoittaen
aikovansa käyttää väliajan ennen päivällistä--jonka, arveli hän, pitäisi
tulla noin kello kaksitoista, paraatin perästä--rautapukunsa
kiilloittamiseen; sillä se oli, pelkäsi hän, meri-ilmassa kenties vähän
ruostunut, niin että voisi näyttää sopimattomalle Argylen markiisin
silmissä. Mutta sill'aikaa kun he astuivat linnaan, ei hän malttanut
olla taas varoittamatta herra Duncan Campbelliä, osoittaen, kuinka suuri
vahinko hänelle saattaisi tulla, jos vihollinen äkisti ryntäisi ja saisi
valtaansa hänen hevosensa, karjansa sekä viljavaransa. Sentähden hän
vielä kerran hartaasti kehoitti, että tuolle ympyriäiselle, Drumsnab
nimiselle kukkulalle rakennettaisiin varustus, tarjoutuen ystävällisesti
itse piirustamaan sen pohjakaavan. Mutta tähän jalomieliseen tarjoukseen
herra Duncan ei vastannut muulla tavoin, kuin että vei vieraansa hänelle
määrättyyn kamariin ja antoi hänelle tiedoksi, että linnan kellon
soittaminen ilmoittaisi, milloin päivällinen oli valmis.