------Sodan ajalla
Kun tehdään se, mi täytyy, ei mi sopii,
He valittiin. Kun aika paranee,
Se täytyy olla, jok' on soveljas,
Ja maahan silloin heidät sysätään.
Coriolanus.
Pienessä kamarissa, kaukana muista linnassa olevista vieraista,
tarjottiin herra Duncan Campbell'ille kaikenlaatuista virvoitusta, ja
kreivi ynnä Allan Mac Aulay pitivät kunnioittavasti hänelle seuraa.
Herra Duncanin ja Allanin puheen aineena oli vainoretki Sumun Lapsia
vastaan, jolla molemmat olivat yhdessä käyneet; sillä herra Duncan'kin,
samoin kuin Mac Aulay, oli mainitun rosvoparven leppymätön
verivihollinen. Vieras yritti kuitenkin pian kääntää puhetta nykyiseen
toimeensa tässä Darnlinwarachin linnassa.
»Oikein sydämen pohjasta olen», sanoi hän, »surullinen siitä, kun näen
ystävysten ja naapurusten, joiden, pitäisi seisoa yhdessä rivissä,
olkapää olkapäätä vasten, olevan valmiina keskinäiseen käsikahakkaan
semmoisesta syystä, joka heitä koskee varsin vähän.--Mitä se liikuttaa»,
jatkoi hän, »vuoriston päälliköitä, kuningasko vai parlamentti on
päällimmäisenä? Eikö olisi parempi, että me asiaan sekaantumatta
antaisimme heidän keskenään ratkaista riitojansa ja että sill'aikaa
ottaisimme tilaisuudesta vaarin ja vahvistaisimme oman päällikkövaltamme
niin lujaksi, ettei siihen vasta sopisi kuninkaan eikä parlamentin
kajota?» Hän muistutti Allanille, että edellisen kuninkaan aikana
aloitetut hankkeet, joilla muka, niin sanottiin, tarkoitettiin vuoriston
rauhoittamista, todenteolla koskivat päällikköjen patriarkallisen vallan
vähentämistä. Hän mainitsi myös sen uutisasutuksen Levis-saaressa, jota
yleensä nimitettiin Fifen urakkamiesten yritykseksi, ja väitti sen
olevan alkua pitkälle tähtäävään suunnitelmaan, joka muka tarkoitti
muukalaisten asuttamista gaelilaisheimokuntain keskelle, heidän vanhain
tapainsa sekä hallitusmuotonsa hävittämistä vähitellen ja heidän isiltä
perityn maansa ryöstämistä. »Ja kuitenkin», lopetti hän, »tahtovat nyt
niin useat vuoristopäälliköt nostaa riitaa ja sotaa naapureitansa ja
vanhoja liittolaisia vastaan, enentääksensä saman kuninkaan valtaa, joka
on keksinyt tuommoisia hankkeita.»
»Veljeni kuultaviksi», vastasi Allan, »pitää teidän, herra Duncan, tuoda
nämä varoituksenne, sillä hän on isäni suvun vanhin. Minä tosin olen
Anguksen veli; mutta sen nojalla olen vain ensimmäinen hänen
klanilaisistaan ja velvollinen olemaan muille esikuvana siten, että
iloisesti ja nopeasti täytän hänen käskyjänsä.»
»Asia onkin», sekaantui kreivi Menteith puheeseen, »paljo yleisempää
laatua, kuin mitä herra Duncan Campbell näkyy luulevan. Se ei koske
ainoastaan saksilaista tai gaelilaista, vuorelaista tai alankolaista.
Asia on nyt se, pitääkö meidän kauemmin sallia sitä rajatonta ylivaltaa,
jonka joukko miehiä, mitkä eivät millään lailla ole meitä etevämpiä, on
käsiinsä anastanut, vai pitääkö meidän sen sijaan palata kuninkaamme
luonnollisen hallituksen alaisiksi, jota vastaan olemme olleet
kapinalliset. Ja mitä vuoriston erinäiseen etuun tulee», lisäsi
hän,--»suokaa anteeksi, herra Duncan Campbell, että olen niin
suorapuheinen--niin minusta näyttää olevan aivan selvää, että nykyisen
väärän hallituksen ainoa hedelmä on yhden, muutenkin jo liiaksi
paisuneen klanin vahvistuminen vallassaan haitaksi jokaiselle muulle
itsenäiselle päällikölle vuoristossa.»
»En tahdo vastata teille, herra kreivi», virkkoi herra Duncan Campbell,
»sillä minä tunnen väärät mielipiteenne ja tiedän, keneltä ne ovat
lainatut. Mutta älkää panko pahaksi, jos muistutan, että minä, joka olen
Graham-suvun nuoremman haaran päämies, olen nähnyt kirjoissa mainituksi
ja tuntenut muutaman Menteithin kreivin, joka olisi katsonut itselleen
alennukseksi olla Montrosen kreivin kuuliaisena oppipoikana
valtiollisten mielipiteitten puolesta taikka hänen komentonsa alaisena
sodassa.»
»Te saatte nähdä, herra Duncan», lausui kreivi Menteith ylpeästi, »että
on turha vaiva houkuttaa kunnianhimoani kapinaan periaatteitani vastaan.
Kuningas on minun esi-isälleni suonut nimen ja arvon, eikä tämä nimi ja
arvo milloinkaan, kun kuninkaan etu on asiana, saa estää minua
palvelemasta toisen miehen alaisena, joka minua paremmin sopii
ylipäälliköksi. Ja vähimmin kaikesta saa halpamielinen kateus estää
minua antamasta kättäni ja miekkaani hänen johdettavakseen, joka on
urhoollisin, jalomielisin, sankarillisin kaikista meidän
skotlantilaisherroistamme.»
»Paha vaan», sanoi herra Duncan Campbell, »ettei teidän käy jatkaminen
ylistyspuhettanne vielä näillä sanoilla: lujamielisin ja päätöksissään
pysyväisin. Mutta en minä huoli enempää taistella teidän kanssanne
näistä asioista, herra kreivi»,--hän viittasi kädellään, ikäänkuin
kieltääkseen keskustelun jatkamista--»teidän arpanne on jo heitetty.
Sallikaa minun vain ilmoittaa suruni siitä turmiosta, johon Angus Mac
Aulayn luonnollinen maltin puute ja teidän yllytyksenne, herra kreivi,
saattavat tämän urhoollisen ystäväni Allanin ynnä koko hänen isänsä
klanin ja monta muutakin kelpo miestä lisäksi.»
»Meidän kaikkien arpa on heitetty, herra Duncan», vastasi Allan
surullisen näköisenä, tuoden esiin omat synkät tunteensa. »Luonnon
rautakäsi on painanut tulisen merkkinsä otsaamme aikoja ennen, kuin
meissä oli kykyä itse puolestamme jotakin haluamaan tai sormeamme
liikuttamaan. Jos ei niin olisi, millä lailla näkijä taitaisi keksiä
vastaisia tapauksia noista hämäristä enteistä, jotka hänen silmänsä
edessä kuvittelevat niin valveilla kuin unissakin? Ei voi mitään ennalta
nähdä, ellei se myös varmaan tapahdu.»
Herra Duncan Campbell oli vastaamaisillaan, ja sielutieteen hämärin ja
riidanalaisin puoli olisi tullut keskustelun aineeksi näiden molempain
vuorelaisväittelijäin välillä. Mutta samassa ovi aukeni, ja sisään astui
Annikka Lyle, harppu kädessään. Hänen käyntinsä ja ilmeensä oli vapaa;
sillä hänet oli kasvatettu ystävällisimmässä seuranpidossa Mac Aulayn
herran ja hänen veljensä, niin myös kreivi Menteithin ynnä muiden
Darnlinwarachin linnassa käyvien nuorten herrain kanssa. Tästä syystä
hän oli aivan vailla sitä arkuutta, jota pääasiallisesti naisten
seurassa kasvatettu neito tämmöisessä tilaisuudessa olisi tuntenut
taikka kumminkin katsonut tarpeelliseksi olla tuntevinansa.
Hänen pukunsa oli vanhanaikuista kuosia, sillä uudet muodit levisivät
vuoristoon harvoin; ja vielä vaikeampi oli niiden osata tähän linnaan,
jonka useimmat asukkaat olivat miespuolisia, sodan ja metsästyksen
harjoittajia. Mutta Annikan vaatteus oli sentään sievä, vieläpä
kalliinlainen. Hänen aukea, karkeakauluksinen röijynsä oli sinistä
verkaa, kalliisti tikattu ja varustettu hopeisilla hakasilla, joilla se
voitiin panna kiinni, jos niin tahdottiin. Sen väljät hihat eivät
ulottuneet kyynäspäätä alemmaksi ja olivat suustaan koristetut
kultaripsuilla. Tämän päällysvaatteen alla, jos sitä sopii semmoiseksi
nimittää, hänellä oli alusröijy sinisestä silkistä, sekin kalliisti
tikattu, mutta väriltään hiukan vaaleampi päällysvaatetta. Hame oli
ruutuisesta silkkikankaasta, jonka kuosissa sininen väri oli
vallitsevana; se teki, ettei tämä hame näyttänyt niin kurjankirjavalta
kuin ruutuiset kankaat enimmiten näyttävät, koska niissä on liian monta,
ristiriitaista väriä sekaisin. Muinaisaikuiset hopeavitjat, jotka
riippuivat hänen kaulastaan, kannattivat soittokalun sävelrautaa.
Röijynkauluksen yli kohosi vielä pieni pitsireunus, jonka kiinnittimenä
oli jokseenkin kallis rintasolki, muistolahja kreivi Menteithiltä.
Tuuhea, keltainen tukka peitti melkein piiloon hänen iloiset silmänsä,
kun neito, hymyillen ja punehtuen, ilmoitti tulleensa Mac Aulayn
käskystä kysymään, suvaitsisivatko he vähän musiikkia. Herra Duncan
Campbell katseli kovin ihmeissään ja ihastuneena tätä suloista tulijaa,
joka teki lopun hänen keskustelustaan Mac Aulayn kanssa.
»Voiko», kuiskasi hän Allanille, »tämä ihana ja sievä neito olla
veljenne palveluksessa kotisoittajana?»
»Ei suinkaan», vastasi Allan kiireesti, vaikka vähän kahden vaiheella;
»hän on--läheinen--sukulaisemme--ja häntä kohdellaan», lisäsi hän
lujemmin, »isän ottotyttärenä.»
Näin puhuttuaan hän nousi istuimeltaan ja antoi sijansa Annikalle niin
kohteliaana kuin jokainen vuorelainen osaa käyttäytyä, jos vaan tahtoo.
Samassa hän myös pyysi neitoa ottamaan osansa pöydällä tarjona olevista
virvoituksista. Tämän pyyntönsä hän esitti hyvin hartaasti, arvatenkin
siinä mielessä, että herra Duncan saisi senmukaisen käsityksen neidon
säädystä ja arvosta. Jos semmoinen oli Allanin tarkoitus, oli se
kuitenkin aivan tarpeeton; sillä herra Duncan katseli Annikkaa muutenkin
lakkaamatta, paljoa suosiollisemmin, kuin mitä paljas tieto siitä, että
neito oli korkeasta säädystä, olisi voinut vaikuttaa. Annikan saattoivat
ritarin luopumattomat katseet viimein hämille, ja jokseenkin ujostellen,
viritettyään harppunsa ja saatuaan kehoittavan silmäyksen kreivi
Menteithiltä sekä Allanilta, hän lauloi seuraavan laulun gaelinkielellä:
_Orpotyttö_.
Siivillään syysmyrsky jo kantoi
Pois mustan pilven rakehineen;
Päivä jo pilkistää
Kalpeana kuin kaatunut urho,
Mi kuollen päätähän kerran
Viel' ylentää, kun sotainen melske
Jo pakeni pois.
Finele, kartanon rouva,
Käy katselemaan, kuink' karjojen luo
Piiat rientävät, leilejä kantain.
Luon' uhkean keräjätammen
Orpotyttönen istuelee;
Hänen päällehen kuolleita lehtiä sataa,
Kuolleemp' on sydän raukkasen,
Tytön tukkaan Puhurin poika
Kylvi kylmiä helmiään;
Ne loisti kuin mustan kekälen päällä
Loistaa kypenet valkoiset.
»Lohduta orpoa, rouva kulta!»--
»Lohtumatonko se lohduttais?
Lesk' olen urhon kaatunehen,
Äiti, min lapsi aaltoihin hukkui.
Brigitan päivänä lapseni hukkui,
Liki Campsien kallioin.»--
»Brigitan päivänä Campsien miehet--
Kakstoista vuotta jo siitä vieri!--
Laskivat verkot lainehisin.
Sillikö sattui, lohiko löytyi?
Löytyipä pienoinen lapsukainen.
Sitä nyt auttaos, korkea armo,
Ettei se nälkään nääntyisi pois.»
»Ja siunatut olkohon aina,
Pyhä Brigitta ja päivänsä!--
Sun silmäs on mieheni mustat silmät,
Ne säihkyy kuin säihkyivät hälläkin myös,
Ja lesken oman sä periä saat.»--
Ja neidot pukivat tyttösen päälle,
Pukivat sametit, pukivat silkit;
Ja punoivat helmiä hiuksihin mustiin,
Ja valkeemmalle ne helmet hohti,
Kuin Puhurin pojan kylvelemät.»
Tytön näin laulaessa huomasi kreivi Menteith ihmeekseen, että laulu
näkyi tekevän herra Duncan Campbellin mieleen paljoa syvemmän
vaikutuksen, kuin mitä hänen ikäisestään ja laatuisestaan miehestä olisi
luullut. Sen ajan vuorelaiset olivat tosin paljoa herkemmät tarinoille
ja lauluille kuin heidän alankolaisnaapurinsa, mutta sekään ei ollut
Menteithin mielestä riittävä selitys siihen, että ukko aivan hämillänsä
käänsi pois silmänsä laulajaa katselemasta, ikäänkuin ei olisi tahtonut
sallia niiden kovin kauan viipyä näin ihastuttavassa esineessä. Vielä
vähemmän olisi luullut, että näin tavallinen ilmiö olisi voinut jättää
liikutuksen jälkiä tuon miehen muotoon, jossa tavallisesti oli nähtävänä
vaan ylpeyttä, kylmää älyllisyyttä ja käskemään tottuneen ankaruutta.
Sitä myöten kuin vanhan päällikön otsa synkistyi, laskeusivat suuret,
tuuheat, harmaat kulmakarvat yhä alemmaksi, kunnes ne melkein kokonaan
peittivät silmät, joissa nähtiin jotakin kyynelentapaista kimaltelevan.
Herra Duncan istui ääneti ja liikahtamatta vielä minuutin tai pari sen
perästäkin, kun laulun viimeinen sävel oli kaikuen kadonnut. Sitten hän
kohotti päätään ja katsahti Annikka Lyleen, ikäänkuin olisi tahtonut
häntä puhutella, mutta äkkiä taas muutti päätöksensä ja oli
kysymäisillään jotakin Allanilta. Mutta samassa astui kartanonisäntä
sisään.