Hankkeemme on yhtä hyvä kuin mikään solmittu hanke: ystävämme ovat
uskolliset ja luotettavat; hyvä hanke se on, armaat veikkoset, ja
hyvää toivoa tarjoova; oikein kelpo hanke, armahimmat veikkoseni.
Henrik IV, osa I.
Niin pian kuin yleinen riemu- ja ihmettelemishuuto alkoi asettua,
vaadittiin hartaasti äänettömyyttä, että saataisiin kuulla
kuninkaallinen valtuuskirja. Ja lakit, jotka tähän asti olivat pysyneet
jokaisen päällikön päässä luultavasti siitä syystä, ettei kukaan
tahtonut ensiksi paljastaa päätään, nostettiin nyt kaikki kerrassaan
kuninkaallisen kirjeen kunniaksi. Tämä soi kreivi Montroselle täysimmän
ja avarimman vallan kutsua alamaiset aseisiin sen kapinan
kukistamiseksi, jonka muutamat maanpetturit ja metelöitsijät olivat
nostaneet kuningasta vastaan, tällä tavoin julkisesti rikkoen, näin
sanat kuului, uskollisuusvalansa ynnä molempain kuningaskuntain välillä
tehdyn rauhansovinnon. Se käski kaikkia alhaisempia virkamiehiä
tottelemaan ja auttamaan Montrosea hänen hankkeessaan. Se antoi hänelle
vallan kirjoittaa asetuksia ja julistuksia, rangaista rikoksia, suoda
syyllisille anteeksi ja asettaa virkoihin tahi erottaa viroista
linnanisännät sekä sotapäälliköt. Sanalla sanoen, se oli niin
täydellinen ja rajaton valtuuskirja kuin hallitsija ikinä voi uskoa
alamaiselle. Heti kun se oli loppuun luettu, kajahti hurraahuuto,
ilmoittaen, että kokoontuneet päälliköt mielellään myöntyivät
kuninkaansa tahtoon. Montrose, joka ei katsonut yleisesti lausuttua
kiitostansa tästä suosiollisesta vastaanotosta vielä riittäväksi, rupesi
nyt kohta puhuttelemaan erityisiä päälliköitä. Mahtavin heistä oli jo
kauan aikaa ollut hänelle tuttu; mutta Montrose tutustui nyt
vähempienkin kanssa. Hän osoitti itsellään olevan niin tarkat tiedot
kunkin päällikön erityisistä pyrinnöistä ja kunkin klanin tilasta sekä
historiasta, että selvästi näkyi, kuinka kauan hän varmaan jo oli
tutkistellut vuorelaisten mielenlaatua ja valmistanut itseänsä nykyiseen
virkaansa.
Kun hän suoritti näitä kohteliaisuuden toimia, olivat hänen kepeät
liikkeensä, merkilliset kasvonsa ja arvokas ryhtinsä eriskummallisessa
ristiriidassa hänen pukunsa karkeuden ja halpuuden kanssa. Montrosen
muoto ja katsanto olivat sitä laatua, josta katsoja kohta ensi
silmäyksellä havaitsee jotakin erinomaista, ne kun yhä enemmän
miellyttävät, mitä kauemmin niitä katsellaan. Vartalo oli vaan hiukan
pitempi tavallista mittaa, mutta erinomaisen hyvin rakennettu, kykenevä
suuriin ponnistuksiin ja myös suurten vaivain kestämiseen. Hänellä oli,
toden todella, ruumis kuin raudasta valettu; muuten ei hän olisikaan
kestänyt kaikkia niitä rasituksia, joita hänen kummallisilla retkillänsä
sattui; sillä jokaisessa sodassaan hän aina koki kaikkea kovaa, mitä
halvinkin sotamies. Hän oli mestari kaikissa ruumiin harjoituksissa,
sekä rauhanaikuisissa että sotaisissa, ja hänellä, niinkuin arvattava
on, oli se sulava liikkeiden kepeys, mikä on omituinen niille, joille
tottumus on tehnyt kaikki ruumiin asennot mukaviksi.
Hänen pitkä, ruskea tukkansa oli, kuninkaanpuoleisten aatelisherrain
muodin mukaan, jaettu keskipäästä ja totutettu valumaan kummallekin
puolelle kähäräisinä suortuvina; yksi näistä ulottui pari, kolme tuumaa
alemmaksi kuin muut, todistaen, että Montrose noudatti sitä muotia, jota
vastaan herra Prynne puritanilainen on katsonut hyväksi kirjoittaa
väitöksen, nimeltä: »Sulokähäräin sulottomuudesta.» Näiden
kiharakehysten piiriin suljetut kasvot olivat sellaiset, joiden
merkillisyys riippuu enemmän miehen sisällisistä avuista kuin
piirteitten säännöllisyydestä. Mutta kaareva nenä, isot, kauniisti
aukeavat, lujakatseiset, vilkkaat harmaat silmät ynnä verevä pinta
saattoivat muutenkin unohduksiin, että kasvojen vähemmän tärkeissä
osissa oli hiukan karkeutta ja epäsäännöllisyyttä. Kaikki yhteen lukien
sopi siis sanoa Montrosea pikemmin hyvän- kuin rumannäköiseksi. Mutta
ne, jotka näkivät hänet semmoisina hetkinä, jolloin hänen sielunsa
säihkyi neron koko voimalla ja tulella noiden silmäin kautta--ne, jotka
kuulivat hänen puhuvan taiturin majesteetillisuudella ja luontaisella
sulavuudella--ne olivat hänen ulkomuotonsakin kauneuteen enemmän
ihastuneet kuin mitä me, vielä tallella olevista kuvista päättäen,
tahtoisimme myöntää. Sillä tavoin se kumminkin ihastutti nyt koolla
olevia vuorelaispäälliköitä, joihin niinkuin kaikkiin ihmisiin sillä
sivistyksen kannalla ulkonäkö vaikutti sangen paljon.
Niissä keskusteluissa, jotka nyt seurasivat sen perästä, kun hänen
nimensä oli ilmaistu, kertoi Montrose, minkälaisissa vaaroissa hän oli
ollut tätä kapinaa hankkiessaan. Hänen ensimmäinen yrityksensä oli ollut
se, että hän Pohjois-Englannissa kokosi joukon kuninkaanpuoleisia siinä
toivossa, että he tottelisivat Newcastlen markiisin käskyä ja
marssisivat Skotlantiin. Mutta tämä hanke raukesi tyhjäksi, osaksi siitä
syystä, että englantilaiset olivat vastahakoiset menemään rajansa yli,
osaksi sentähden, että Antrimin kreivi, jonka piti irlantilaisarmeijansa
kanssa tulla Solvay-lahteen, jäikin tulematta. Muutamat toisetkin
hankkeet jäivät niinikään keskeneräisiksi, ja viimein hänen oli ollut
pakko panna valepuku päällensä, päästäkseen täydessä turvassa
matkustamaan alankojen kautta, jossa asiassa hän oli saanut ystävällistä
apua sukulaiseltaan Menteithiltä. Millä keinoin Allan Mac Aulay oli
sattunut hänet tuntemaan, sitä ei hän osannut selittää. Ne, jotka
tunsivat Allanin luulotellun profeettalahjan, hymyilivät umpimielisesti;
mutta Allan itse vastasi, »että Montrosen kreivillä ei ole syytä
kummastua siitä, että hän on tuttu monelle tuhannelle ihmiselle, joita
hän itse ei muista ennen nähneensä.»
»Niin totta kuin olen kunniallinen aatelismies», virkkoi kapteeni
Dalgetty, joka viimeinkin sai tilaisuuden pistää sanansa väliin, »minä
olen ylpeä ja iloinen siitä, että saan kerran paljastaa miekkani teidän
johtonne alaisena, jalo herra. Ja minä suljen sydämestäni kaiken vihan,
ä'än ja nurjuuden herra Allan Mac Aulayta kohtaan siitä, että hän eilen
sysäsi minut pöydän alimmaiseen päähän. Totta puhuen, hän on tänä
päivänä esiintynyt aivan kuin täysjärkinen mies, niin että minä jo
mielessäni salaa olin päättänyt, ettei hän suinkaan saisi turvautua
mielipuolien oikeuksiin. Mutta koska minut alennettiin tämän jalon
kreivin, tästälähin ylimmäisen sotapäällikköni tähden, niin minä, teidän
kaikkein läsnäollessa, tunnustan tämän alennuksen kohtuulliseksi ja
sydämestäni tervehdin Allania buon camarado'na (hyvänä kumppanina).»
Lopetettuansa tämän puheen, josta harva mitään ymmärsi taikka huoli,
kaappasi Dalgetty, rautakinnastansa riisumatta, Allanin käden ja rupesi
sitä kovasti puristamaan. Mutta Allankin puolestaan pinnisti takaisin
sepän ruuvipenkin voimalla, niin että kintaan rautaiset reunat painuivat
syvälle sen omistajan käteen.
Kapteeni Dalgetty olisi kenties käsittänyt sen uudeksi loukkaukseksi;
mutta kun hän paraikaa heilutteli pahasti pideltyä jäsentänsä ja
puhalteli sitä, veti Montrose hänen huomionsa puoleensa.
»Kuulkaa nämä sanonnat», sanoi Montrose, »kapteeni Dalgetty--majuri
Dalgetty, arvelinkin sanoa--irlantilaiset, joiden opiksi teidän tulee
käyttää sotakokemustanne, ovat jo muutaman virstan päässä meistä.»
»Meidän metsäkauriin-pyytäjämme», selitti Angus Mac Aulay, »ollessansa
ulkona paistia hankkimassa näitä kunnioitettavia vieraita varten ovat
kuulleet huhuja muukalaisjoukosta, joka ei osaa saksin kieltä eikä myös
selvää gaelin puhettakaan ja jonka siis on sangen vaikea tulla toimeen
tämän maan väestön kanssa. Mainittu joukko marssii tännepäin
sota-aseilla varustettuna, ja sen johtajana kuuluu olevan Alaster Mac
Donald, tavallisesti Nuoren Colkitton nimellä tunnettu.»
»Ne ovat epäilemättä meidän väkeämme», virkkoi Montrose; »meidän pitää
välttämättömästi lähettää muutamia miehiä vastaan, opastamaan heitä ja
hankkimaan heille, mitä tarvinnevat.»
»Se hankkiminen», sanoi Angus Mac Aulay, »ei jääne aivan helpoksi
työksi. Sillä minulle on tullut se viesti, että heillä, paitsi
pyssyjänsä ja sangen pieniä ampumavaroja, ei ole mitään sotamiehen
tarvekaluja. Varsinkin he ovat vailla rahaa, kenkiä ja vaatteita.»
»Ei se siitä parane», virkkoi Montrose, »että sitä näin kovalla äänellä
julistetaan. Kyllä Glasgowin puritanilaiset kankurit varustavat heidät
runsaasti veralla, niin pian kuin täältä pääsemme alas alangoille.
Onnistuihan pappien aikanaan saarnoillansa houkutella Skotlannin
pikkukaupunkien akat antamaan aivinaiset kankaansa teltoiksi Dunse
Law'lla majaileville lurjuksille; tahdonpa siis koettaa, eikö liene
minussakin sen vertaa kykyä, että saan ne samat jumaliset matamit uuteen
samallaiseen uhraukseen kotimaan hyväksi ynnä vielä lisäksi heidän
aviomiestensä, paljaskorvaisten veijarien, kukkarot aukenemaan.»
»Ja mitä aseisiin tulee», selitti kapteeni Dalgetty, »jos te, korkea
herra, sallitte vanhan soturin puhua mielensä, on siinä kylliksi, kunhan
kolmannella osallakin miehistä on pyssyt. Muille minä mieluimmin
antaisin peitsiä aseiksi, olkoon hevosväen rynnäkkö takaisin torjuttava
tahi jalkaväki hajalle sysättävä. Tavallinen kyläseppä saa sata
peitsenpäätä valmiiksi päivässä; täällä on tarpeeksi viidakkoa, josta
saadaan varret. Ja minä vakuutan, nojautuen parhaisiin sotasääntöihin,
että tarpeeksi lukuisa peitsimiesjoukko, asetettuna siihen
järjestykseen, minkä Pohjoismaiden Leijona, ijäti muistettava Kustaavus
Adolfus on keksinyt, voittaisi makedonialaistenkin falangin, josta luin
opiskellessani Mareschal-kollegiossa, vanhassa Bon-Accord'in kaupungissa.
Ja vielä uskallan väittää...»
Kapteenin luento sotataidosta keskeytyi tähän äkkiä, sillä Allan Mac
Aulay huusi: »Sijaa uudelle vieraalle, joka on odottamaton eikä
tervetullut!»
Samassa salin ovi aukeni, ja sisään astui harmaatukkainen, sangen
jalonmuotoinen mies. Hänen käytöksensä oli semmoinen, joka vaatii
kunnioitusta ja kuuliaisuuttakin. Vartalo oli tavallista määrää
korkeampi, ja silmänluonti näytti, että hän oli tottunut käskemään. Hän
katsahti ankarasti, miltei vihaisesti, pitkin läsnäolevien päälliköiden
joukkoa. Mahtavammat näistä vastasivat siihen ylenkatseellisella,
huolimattomalla ilmeellä; mutta muutamat pienemmät herrat läntisiltä
seuduilta näyttivät siltä, kuin olisivat suoneet olevansa jossakin
muualla.
»Ketä», lausui vieras, »saan puhutella tämän kokouksen esimiehenä? Vai
ettekö vielä ole valinneet sitä miestä, jolle tämä yhtä vaarallinen kuin
kunniakas virka annetaan?»
»Puhutelkaa minua, herra Duncan Campbell», sanoi Montrose esiin astuen.
»Sinuako?» vastasi herra Duncan Campbell ylenkatseellisesti.
»Niin--juuri minua», toisti Montrose,--»kreivi Montrosea, jos ette minua
enää tunne.»
»Vähä vaikea kumminkin», virkkoi herra Duncan Campbell, »minun oli teitä
tuntea tuossa tallirengin puvussa.--Vaan olisipa minun sentään pitänyt
arvata, ettei pahoista voimista mikään vähempi kuin te, joka olette
kuuluisa Israelin rauhan turmelija, olisi voinut tuoda kaikkia näitä
eksyneitä miehiä tämmöiseen ajattelemattomasti hommattuun kokoukseen.»
»Tahdonpa vastata teille», virkkoi Montrose, »teidän omain puritanienne
puhetavalla. Minä en ole Israelin rauhaa turmellut, vaan sinä itse ja
sinun sukusi.--Mutta jättäkäämme tämä riita, joka ei koske ketään muuta
paitsi meitä itseämme ja antakaa meidän kuulla, mitä sanomia tuotte
päälliköltänne, Argylen markiisilta. Sillä hänen nimessään, arvaan ma,
olette kai tullut tähän kokoukseen.»
»Argylen markiisin nimessä», lausui herra Duncan Campbell, »ja
Skotlannin sääty-liittokunnan nimessä minä vaadin selitystä tämän
eriskummallisen kokouksen tarkoituksesta. Jos se tarkoittaa maan rauhan
rikkomista, olisi teidän velvollisuutenne, koska te olette meidän
naapureitamme ja kunnian miehiä, antaa meille siitä jokin tieto, niin
että voimme olla varuillamme.»
»Ovatpa nyt asiat täällä Skotlannissa oudolla ja uudella kannalla»,
virkkoi Montrose, kääntyen herra Duncan Campbellista muiden läsnäolijain
puoleen, »kun ei korkeasukuisia Skotlannin miehiä enää saa tulla kokoon
jonkin yhteisen ystävänsä taloon, ilman että meidän hallitsijamme kohta
lähettävät urkkijoita kysymään, mitä meidän kokouksemme tarkoittaa!
Tottahan, luullakseni, meidän esi-isillämme on ollut tapana kokoontua
vuoristometsästyksiä tai muita toimia varten, lupaa kysymättä itse
suurelta Mac Callum Morelta[23] taikka joltakulta hänen
sanansaattajaltaan ja käskyläiseltään.»
»Semmoiset ovat ajat olleet Skotlannissa», vastasi eräs läntisistä
päälliköistä, »ja semmoiset ajat tulevat jälleen, kunhan vanhan
perintömme anastajat, jotka nyt ovat yli koko maan levinneet niinkuin
heinäsirkka-parvi, taas ovat alennetut olemaan ainoasti Lochow'n
laird'eina (herroina).»
»Pitääkö minun siis niin ymmärtää asia», sanoi herra Duncan, »että nämä
sotahankkeet tarkoittavat ainoastaan _minun_ sukuani? Vai tulevatko
Diarmidin lapset[24] yhteisesti Skotlannin kaikkien muidenkin
rauhallisten ja siivotapaisten asukasten kanssa tämän turmion
alaisiksi?»
»Yhtä», tiuskaisi muuan hurjannäköinen päällikkö, äkisti kavahtaen
seisaalle, »minä kysyisin Ardenvohrin ritarilta,[25] ennenkuin hän tätä
uskaliasta katkismustansa jatkaa.--Onko hänellä, tähän linnaan
tullessaan, useampia kuin yksi henki ruumiissaan, koska hän uskaltaa
astua meidän keskellemme meitä haukkuakseen?»
»Hyvät herrat», lausui Montrose, »hillitkää, minä rukoilen, mielenne.
Lähettiläänä tulleelle sanansaattajalle pitää suoda puheen vapaus ja
turvallinen matka. Ja koska herra Duncan Campbell on niin utelias,
saakoon hän sitten, minun puolestani, sen tiedon--jonka mukaan voi
suunnitella käytöstään--että hän näkee tässä joukon kuninkaan uskollisia
alamaisia, jotka minä olen kutsunut kokoon kuninkaallisen majesteetin
nimessä ja vallan kautta, kuninkaalliselta majesteetilta saadun
valtuuskirjani nojalla.»
»Meille tulee siis, arvaan ma», sanoi herra Duncan Campbell, »keskenämme
aivan ilmisota? Minä olen liian kauan ollut soturina pelätäkseni sen
tuloa; mutta suuremmaksi kunniaksi olisi ollut kreivi Montroselle, jos
hän olisi tässä asiassa vähemmän pitänyt silmällä kunnianhimoansa ja
enemmän kotimaansa rauhaa.»
»Ne ovat ainoastaan omaa kunnianhimoansa ja hyötyä katsoneet, herra
Duncan», vastasi Montrose, »jotka saattoivat maamme tähän nykyiseen
pulaan ja ovat tehneet ne väkevät lääkkeet välttämättömiksi, joita nyt
vastenmielisesti aiomme käyttää.»
»Ja minkä paikan noiden oman hyötynsä tavoittelijain joukossa», virkkoi
herra Duncan Campbell, »määräisimme muutamalle jalolle kreiville, joka
oli niin kiivas Covenantin puoltaja, että v. 1639, rykmenttinsä
etupäässä, ensimmäisenä kahlasi Tyne-joen poikki, vyötäisiä myöten
vedessä, päästäksensä kuninkaan väen kimppuun? Se oli muistaakseni sama,
joka miekalla sekä peitsellä pakotti Aberdeenin porvarit ja kollegiot
Covenant-liittoon suostumaan.»
»Kyllä ymmärrän pistoksenne, herra Duncan», sanoi Montrose tyynellä
mielellä. »Ainoa, mitä voin lisätä, on se, että jos totisella
katumuksella lienee voimaa sovittaa hairahduksia, jotka tulivat
tehdyiksi nuoruudessa ja kunnianhimoisten, ulkokullattujen ihmisten
vilpillisten valeitten houkutuksesta, niin minä saan anteeksi ne
rikokset, joista minua nyt soimaatte. Ainakin on harrastukseni ansaita
tämä sovitus; sillä tässä seison, miekka kädessä, valmiina vuodattamaan
parhaat vereni lepyttäjäisiksi hairahduksestani; eikä kuolevainen
ihminen voi enempää tehdä.»
»Hyvä on, herra kreivi», vastasi herra Duncan, »pahalla mielellä vien
tämän vastauksen takaisin Argylen markiisille. Mutta minulla oli vielä
markiisin puolesta sanottavana, että hän niiden veristen perintövihain
välttämiseksi, jotka aina seuraavat sodasta vuorelaisten kesken, hyvin
mielellään tahtoisi saada vuoristoa koskevan rajarauhan sovituksi. Onhan
muuallakin Skotlannissa tarpeeksi sijaa tapella, ilman että naapurukset
rupeavat havittelemaan toinen toisensa perheitä ja perintömaita.»
»Se on sangen rauhaisa tarjous», virkkoi Montrose hymyillen, »niinkuin
sopikin odottaa mieheltä, jonka omat teot ovat aina olleet
rauhallisemmat kuin hänen keksimänsä tuumat. Kuitenkin, jos voisimme
tämmöisen rajarauhan ehdot tasapuolisesti sovittaa ja jos saisimme
jonkin takauksen--sillä se, herra Duncan, on välttämätön asia--siitä,
että teidän markiisinne tahtoo täysin rehellisesti pitää rauhan ehdot,
suostuisin minä puolestani aivan mielelläni siihen, että takanamme
pysyisi rauha, koska meidän välttämättömästi täytyy mennä sotien
eteenpäin. Mutta, herra Duncan, te olette liian tottunut ja oppinut
soturi, jotta meidän sopisi sallia teidän viipyä leirissämme
hankkeitamme katselemassa. Me siis pyytäisimme, että te hieman
virvoitusta otettuanne kiireesti palaatte Inveraryyn, ja me määräämme
mukaanne yhden herran meidän puolestamme sovittelemaan vuoristossa
pidettävästä rajarauhasta, jos nimittäin markiisi on totta tarkoittanut
sitä tarjotessaan.»
Herra Duncan Campbell ilmoitti suostumuksensa kumarruksella.
»Kreivi Menteith», pitkitti Montrose, »tahdotteko olla niin hyvä ja
seurustella ritari Duncan Campbellin, Ardenvohrin herran, kanssa sillä
aikaa, kun keskustelemme, kenen tulee seurata häntä hänen päällikkönsä
luokse? Mac Aulay sallinee minun pyytää, että hänelle, niinkuin sopii,
suodaan vieraanvaraa.»
»Kyllä minä annan siitä käskyt», virkkoi Allan Mac Aulay, nousten ja
esiin astuen. »Minä olen herra Duncan Campbellin ystävä. Menneinä
aikoina olemme samaa surua surreet, enkä tahdo sitä nytkään unhottaa.»
»Herra kreivi Menteith», sanoi herra Duncan Campbell, »mielipahalla
näen, että tekin, noin nuorella ijällä, jo ryhdytte tämmöisiin hurjiin,
kapinallisiin hankkeisiin.»
»Nuori olen», vastasi Menteith, »vaan tarpeeksi vanha kuitenkin,
osatakseni erottaa oikean väärästä, uskollisuuden kapinallisuudesta; ja
mitä aikaisemmin oikealle tielle poikkeen, sitä kauemmin ja sitä
paremmalla menestyksellä minulla on toivo sitä kulkea.»
»Ja tekin, ystäväni Allan Mac Aulay», jatkoi herra Duncan, tarttuen
puhutellun käteen, »pitääkö meidän nyt katsoa toinen toistamme
vihollisiksi, meidän, jotka niin usein olemme olleet yhdessä liitossa
yhteistä vihollista vastaan?» Sitten hän kääntyi muiden läsnäolijain
puoleen ja virkkoi: »Hyvästi, hyvät herrat! Teidän joukossanne on niin
monta joille suon hyvää, että sydämellisesti surren näen teidän
hylkäävän kaikki sovinnon ehdotukset. Tuomitkoon taivaan Herra», hän loi
silmänsä taivaaseen päin, »meidän ja näiden sisällisen sodan sytyttäjien
välillä!»
»Amen!» lausui Montrose, »sen tuomarin päätettäväksi me kaikki
lykkäämme asiamme.»
Herra Duncan läksi nyt ulos, seurassaan Allan Mac Aulay ja kreivi
Menteith. »Tuossa menee yksi Campbell oikeata sukua», virkkoi Montrose
lähettilään poistuttua, »silla heillä on kaikilla mesi kielellä, myrkky
mielessä.»
»Suokaa anteeksi, herra kreivi», sanoi Evan Dhu, »vaikka olen hänen
sukunsa perivihollinen, olen aina huomannut Ardenvohrin herran
urhoolliseksi sodassa, rehelliseksi rauhantoimissa ja suoraksi
sanoissaan.»
»Oman luonteensa puolesta», virkkoi Montrose, »hän epäilemättä onkin
semmoinen. Mutta nyt hän on päällikkönsä, Argylen markiisin,
välikappaleena ja puhetorvena, ja se mies on kavalin kaikista, jotka
ikinä ovat tätä ilmaa hengittäneet. Kuulkaapas, Mac Aulay», hän kuiskasi
lopun puhettansa kartanonherran korvaan, »jottei hän jollakin keinolla
vaikuttaisi Menteithin koskemattomaan mieleen taikka veljenne
eriskummalliseen luonteeseen, olisi parasta lähettää heidän kamariinsa
musiikkia, joka estäisi hänet viekoittamasta heitä salaiseen
keskusteluun.»
»Mitä pirun musiikkia mulla olisi», vastasi Mac Aulay, »paitsi
rakkopillinpuhaltajaa, joka on puhaltanut itsensä melkein loppuun
kunnianhimoisessa kiistassa kolmen virkaveljensä kanssa. Mutta voinhan
sentään lähettää Annikka Lylen harppuineen.» Ja hän läksi käskemään
tyttöä sinne.
Sillä aikaa nousi kiivas keskustelu siitä, kenen piti antautua
vaaralliseen lähettilästoimeen ja lähteä seuraamaan herra Duncania
Inveraryyn. Korkeampiarvoisille päälliköille, jotka olivat tottuneet
pitämään itseänsä Argylen markiisin vertaisina, ei sopinut ehdottaakaan
tätä tehtävää. Eikä se näyttänyt oikein kelpaavan muillekaan, jotka
eivät voineet vetää sitä syytä esteeksi. Olisi luullut Inverarya
Kuoleman varjon laaksoksi, niin vastahakoisia olivat alhaisemmat
päälliköt sitä lähenemään. Monen mutkittelemisen perästä tuli täysi
tosi viimein ilmi, että jos kuka vuorelainen hyvänsä ryhtyisi tähän
toimeen, pitäisi Argylen markiisi, jolle asia oli vastenmielinen,
semmoisen loukkauksen varmasti hyvässä muistissa ja toimittaisi siitä
aikanaan katkeran koston.
Tästä pulasta päästäkseen Montrose--joka katsoikin koko rajarauhan
tarjouksen paljaaksi petokseksi Argylen puolelta, vaikka hän niiden
läsnäollessa, joita se niin likeisesti koski, ei ollut tahtonut sitä
jyrkästi hylätä--päätti määrätä lähettilään sekä vaaran että arvon
kapteeni Dalgettylle; sillä tällä ei ollut vuoristossa heimoa eikä
taloa, joihin Argyle olisi saattanut vihaansa purkaa.
»Mutta on mulla sentään oma kaulani», vastasi Dalgetty tuimasti, »ja
mitä sitten, jos hän katsoo hyväksi ottaa sen kostonsa esineeksi? Olen
minä ennenkin kerran nähnyt, kuinka kunniallinen lähettiläs muka
vakoilijana hirtettiin. Eivät roomalaisetkaan Capuan piirityksen aikana
kohdelleet lähettiläitä paljoa armoillisemmin, vaikka tosin muistan
lukeneeni, että he silpoivat niiltä vain kädet sekä nenät, puhkaisivat
silmät ja sitten päästivät hyvässä rauhassa menemään kotiin.»
»Minä vannon kunniani kautta, kapteeni Dalgetty», vakuutti Montrose,
»että jos markiisi, vastoin kaikkia sodankäynnin sääntöjä, uskaltaisi
teitä kohtaan semmoista julmuutta harjoittaa, minä kostaisin sen niin
ankarasti, että koko Skotlanti kajahtaisi.»
»Vähänpä apua siitä olisi Dalgettylle», vastasi kapteeni. »Mutta
corragio! (ei hätää!)» sanoo espanjalainen. »Yhä pitäen silmällä
luvattua maatani, Drumthwacketin suota, mea paupera regna (köyhää
valtakuntaani), kuten meidän oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa, en
tahdo väistyä siitä toimesta, jonka te, korkea herra, tahdotte minulle
määrätä! Sillä kunnon kavaljeerin, sen tiedän, tulee totella
päällikkönsä käskyjä, pelkäämättä sekä miekkaa että hirsipuuta.»
»Se on miebekäs päätös», virkkoi Montrose; »ja jos nyt tahdotte
tulla kanssani vähän syrjään, niin ilmoitan teille ne Argylen
kreiville esiteltävät ehdot, joilla suostumme vakuuttamaan hänen
vuoristotiluksillensa rajarauhan.»
Näiden ehtojen luettelemisella emme huoli vaivata lukijaa. Ne olivat
kaikki sulia verukkeita, keksittyjä vastaukseksi ehdotukseen, jota
Montrosen mielestä ei ollut tehty muussa tarkoituksessa kuin heidän
hankkeittensa viivyttämiseksi. Kun kapteeni Dalgetty oli saanut kaikki
käskyt ja jo seisoi lähellä ovea, soturin tavalla tervehtien, viittasi
Montrose häntä vielä takaisin luoksensa.
»Tietysti», virkkoi hän, »minun ei tarvitse muistuttaa upseerille, joka
on palvellut suuren Kustaavuksen johdossa, että välirauhan hierojan
tulee tehdä vähä muutakin kuin asiansa toimittaa. Tietysti hänen
päällikkönsä toivoo saavansa häneltä, kun hän tulee takaisin, kuulla
jonkun kertomuksen vihollisen oloista, sen verran kuin lähettiläs niitä
saa silmäillä. Sanalla sanoen, kapteeni Dalgetty, teidän pitää olla 'un
peu clairvoyant' (vähän aukeasilmäinen.)»
»Ohhoo! herra kenraali!» vastasi kapteeni, vääntäen karkeat kasvonsa
semmoiseen muotoon, että ne näyttivät sanomattoman viekkailta ja
ymmärtäväisiltä, »jos eivät pistä päätäni säkkiin, niinkuin olen nähnyt
tehtävän, kun on kunniallisia sotureita epäilty samallaisista vehkeistä,
niin te, herra kenraali, voitte luottaa siihen, että saatte tarkan
kertomuksen kaikesta, mitä ikinä Dugald Dalgetty korvin kuulee tai
silmin näkee, vaikkapa senkin, kuinka monta säveltoisintoa on Mac Callum
Moren[26] pibroch'issa (sotamarssissa) taikka kuinka monta ruutua on
hänen plaidissaan ja pöksyissään.»
»Hyvä on», vastasi Montrose. »Hyvästi nyt, kapteeni Dalgetty! Ja samaten
kuin sanotaan naisten aina ilmoittavan oikean tahtonsa vasta kirjeensä
jälkikirjoituksessa, niin minäkin pyytäisin teitä huomaamaan, että
tärkein teidän toimitettavistanne asioista juuri onkin se, jonka
viimeksi mainitsin.»
Dalgetty irvisti vielä kerran merkiksi, että hän ymmärsi, ja läksi
sitten täyttämään itseään ja hevostaan ruoalla lähettiläsmatkansa
vaivojen varalle.
Tallin ovella--Kustaavuksen tarpeista hän aina ensiksi piti huolta--hän
tapasi Angus Mac Aulayn ynnä herra Miles Musgraven, jotka olivat käyneet
katselemassa hänen hevostaan. Ja ylisteltyänsä Kustaavuksen näköä ja
liikkeitä, he rupesivat yksimielisesti kieltelemään kapteenia viemästä
näin kallisarvoista ratsua aiotulle kovin vaivaloiselle matkalle.
Angus kertoi mitä kauheimpia juttuja teistä taikka pikemmin
raivaamattomista vuoripoluista, joita myöten tulisi Argyleshiressä
kulkea, ynnä myös viheliäisistä hökkeleistä, missä tulisi pakko viettää
yöt ja missä ei saataisi mitään muonaa hevoselle, paitsi jos sille
kelpaisivat kuivat kanervanvarret. Sanalla sanoen, hän väitti aivan
mahdottomaksi, että tästä hevosesta, tämmöisen retken perästä, olisi
enää sotaratsuksi. Englantilainenkin vakuutti todeksi kaikki Anguksen
kertomukset ja kirosi itsensä sieluineen, ruumiineen paholaisen haltuun,
jos ei pennynkin arvoisen hevosen vieminen tuohon autioon, asumattomaan
erämaahan ollut melkein julkisen murhan vertainen teko. Kapteeni
Dalgetty katseli hetken aikaa tuikeasti toista ja toistakin herraa ja
kysyi heiltä sitten, ollen epäröivinään, minkä neuvon he Kustaavuksen
suhteen asian näin ollen hänelle antaisivat.
»Jättäkää hevosenne minun haltuuni, hyvä ystävä», vastasi Angus, »ja te
voitte, sen vannon isäni käden kautta, luottaa siihen, että se täällä
saa ruokaa ja hoitoa arvonsa ja kelvollisuutensa mukaan ja että te, kun
onnellisesti tulette takaisin saatte sen nähdä niin sileänä kuin sulassa
voissa keitetty sipuli.»
»Taikka», ehdotti herra Miles Musgrave, »jos tämä kunnioitettava soturi
mieluummin tahtoo luovuttaa ratsunsa kohtuullisesta maksusta, niin
helkkyy yksi osa hopeisia kynttilänjalkojani yhä vielä kukkarossani,
josta kernaasti annan niiden muuttaa hänen taskuunsa.»
»Sanalla sanoen, kunnioitettavat ystävät», sanoi kapteeni Dalgetty, taas
katsellen heitä molempia lystillisen viekkaasti, »minä näen, ettette
kumpikaan olisi aivan vastahakoiset pitämään jotakin kalua vanhan
soturin muistoksi, jos Argylen markiisi armollisesti päättäisi hirttää
hänet linnansa portille. Ja suuri kunnia se tietysti olisikin minulle,
jos jalo, kuninkaallensa uskollinen ritari, niinkuin herra Miles
Musgrave, taikka arvoisa, vieraanvarainen päällikkö, niinkuin meidän
kelpo isäntämme, silloin toimisivat testamenttini suorittajina.»
Molemmat väittivät kiivaasti, ettei heillä ollut semmoisia tarkoituksia,
ja vakuuttivat yhä edelleen olevan mahdotonta kulkea vuoriston polkuja
ratsain. Angus Mac Aulay päästi kurkustansa koko joukon vaikeita
gaelinkielisiä sanoja, jotka muka olivat Inveraryn tiellä vastaan
tulevien vuoriahteiden, jyrkkien paikkojen ja solien nimityksiä. Ja
Donald ukko, joka nyt oli myös tullut sinne, vahvisti isäntänsä
kertomuksen näistä vastuksista, välistä käsiään tai silmiään
kohottamalla, välistä päätänsä pudistamalla, joka kerta kun Mac Aulay
sai suustansa jonkin kurkkuäänen. Mutta kaikesta tästä ei
järkähtämättömän kapteenin mieli vähääkään muuttunut.
»Kunnon ystäväni», virkkoi hän, »Kustaavus on tottunut vaarallisiin
teihin samoillessaan Böömin-maan vuoristossa; ja ne vuoret--en sillä
sentään tahdo halventaa herra Anguksen mainitsemia ahteita ja solia,
joiden kauheutta ritari Mileskin, vaikkei ole niitä nähnyt, niin lujasti
vakuuttaa--vetänevät polkujen kelvottomuuden puolesta vertoja mille
seuduille ikinä Euroopassa. Minun ratsullani on sangen kelvollinen ja
seurallinen luonto; se tosin ei voi vastata minulle, kun juon ja sanon:
saas tästä! Mutta leipämme jaamme tasan, ja tuskinpa se nälkään kuolee,
kun vaan vehnäisiä tai edes kauraleipää on saatavana. Ja kerrassaan
lopettaaksemme tämän asian minä pyytäisin, että te, hyvät ystävät,
tarkastelisitte ritari Duncan Campbellin hevosta, joka tässä tallissa
seisoo silmiemme edessä lihavana ja loistavana. Ja koska olette niin
suuressa huolessa minun puolestani, niin voin antaa teille kunniasanani
pantiksi, että niin kauan kuin me matkustamme yhdessä, tämä ratsu ynnä
sen ratsastaja saavat pikemmin nälkää nähdä kuin minä ja Kustaavus.»
Näin puhuttuaan hän täytti suuren kapan ohrilla ja kantoi ne
ratsullensa, joka hiljaisella hirnumisellaan, korviensa höristyksellä ja
kavioittensa raapimisella näytti, kuinka harras ystävyys oli hänen ja
isännän välillä. Eipä se maistanutkaan ohriansa, ennenkuin ensin oli,
vastaukseksi isäntänsä taputtelemisiin, nuollut hänen käsiään ja
kasvojaan. Kun tervehdykset olivat tällä tavoin suoritetut, kävi
hevonen muonansa kimppuun ahneesti ja kiireesti, mikä todisti, että se
jo aikoja oli tottunut sotaelämään. Ja isäntä virkkoi hetken aikaa
katseltuansa ratsuaan suurella mielihyvällä: »Paljo hyvää se tehköön
rehelliselle sydämellesi, Kustaavus! Nyt minun pitää mennä varustamaan
itsenikin muonalla tätä retkeä varten.»
Hän läksi, sanottuansa englantilaiselle sekä Angukselle jäähyväiset. He
seisoivat vähän aikaa ääneti katsellen toinen toistansa silmiin ja
purskahtivat sitten suureen honotukseen.
»Sepä on mies», sanoi herra Miles Musgrave, »joka aina tietää tiensä
maailman kautta!»
»Niin minäkin sanon», virkkoi Angus Mac Aulay, »jos hän luikahtaa Mac
Callum Moren'kin[27] sormien lomitse yhtä sukkelasti kuin pääsi meistä
eroon».
»Luuletteko te», kysyi englantilainen, »ettei markiisi pidä kapteeni
Dalgettyn suhteen sivistyneen sodankäynnin sääntöjä pyhinä?»
»Ei enempää kuin minä pitäisin pyhänä jotakin alangoilta tullutta
julistusta», vakuutti Angus Mac Aulay.--»Mutta lähdetään, nyt jo on aika
minun palata muiden vierasteni seuraan.»