Kun suuttunut Albin miekkahan tarttuu
Ja päälliköit' urheit' apuhun karttuu,
Clan-Ranald uljas ja Moray'kin julkia,
Kas korkeita plaideja, kauneita sulkia!
Lochie'lin varoitus.
Sille, joka sinä aamuna näki Darnlinwarachin linnan, oli vilkas ja
iloinen näky tarjona.
Päälliköt tulivat kukin joukkonsa kanssa, jotka huolimatta suuresta
miesluvustaan eivät olleet mitään muuta kuin heidän tavallinen seuransa
ja henkivartijaväkensä juhlatiloissa. He tervehtivät kartanon isäntää ja
toisiansa ylenpalttisen ystävällisesti taikka ylpeän, kylmäkiskoisen
kohteliaasti, riippuen kulloinkin siitä, oliko heidän klaniensa välillä
viime aikoma ollut ystävällinen vai vihollinen suhde. Jokaisessa
pienessä päällikössä, olipa hänen valtansa verrattain kuinka vähäinen
tahansa, näkyi se ylpeä vaatimus, että muiden piti kunnioittaa häntä
niinkuin ainakin omavaltaista, itsenäistä hallitsijaa. Sitävastoin
tekivät mahtavammat ja voimallisemmat, jotka äskeisten riitain tai
muinaisten perintötaisteluiden tähden olivat keskenänsä vihoissa,
valtiollisten syitten pakosta suuria myönnytyksiä heikompain
kumppaniensa ylpeydelle, voidakseen hädän tullessa saada niin monta
ystävää kuin mahdollista omalle puolelleen ja oman lippunsa juurelle.
Tämä vuorelaispäälliköiden kokous oli siis hyvin samantapainen kuin
Saksan keisarikunnan muinaiset herrainpäivät, joilla mitättöminkin
vapaakreivi, vaikka hänen omanaan ei ollut muuta kuin kalliokukkulalle
rakennettu linna ynnä muutamia satoja tynnyrinaloja maata sen ympärillä,
vaati itsellensä itsenäisen hallitsijan nimeä ja arvoa ynnä tämän arvon
mukaista sijaa keisarikunnan ylimysten joukossa.
Eri päälliköiden seuralaiset oli majoitettu ja järjestetty eri
paikkoihin sitä myöten, kuin sijan ja muiden asianhaarain vuoksi
paraiten sopi. Jokainen päällikkö oli kuitenkin pitänyt luonansa
kantapoikansa, joka seurasi häntä uskollisesti kuin kuvajainen, valmiina
toimittamaan, mitä ikinä herra käskisi.
Linnan edustalla oli nähtävänä eriskummallinen ilmiö. Eri saarista,
laaksoista ja notkoista kokoontuneet vuorelaiset seisoivat kukin joukko
erillään, luoden toisiinsa silmäyksiä, joissa näkyi uhkamielisyyttä,
harrasta uteliaisuutta tai katkeraa vihaa. Mutta eriskummallisinta tässä
kokouksessa, ainakin alankolaiskorvalle, oli rakkopillien puhaltajani
kilvoitteleva soitanto. Nämät sotaisat soittoniekat, jotka kukin
puolestansa pitivät omaa heimokuntaansa verrattomasti parhaana, ja
pöyhkeimmällä tavalla ylpeilivät omasta virastansa, soittivat ensi
alussa kukin pibroch'iansa (sotamarssiansa), oman klaninsa etupäässä.
Viimein, aivan kuin koirasteeret soitimen aikana lentävät yhteen
joukkoon, kiihtyen toinen toisensa ylpeästä kukerruksesta, samoin myös
rakkopillinsoittajat, pöyhistellen tartanejansa ja plaidejansa yhtä
ylpeästi kuin linnut höyheniänsä, alkoivat lähetä niin likelle, että
voivat näyttää taitoansa virkaveljilleen. Astuskellen likellä toisiansa
ja iskien toisiinsa katseita, jotka ilmaisivat röyhkeyttä ja
uhkamielisyyttä, he teikkaroivat ja puhalsivat vinkuvia soittimiansa.
Jokainen soitti omaa säveltänsä niin kimakasti, että italialainen
soittoniekka, jos semmoinen olisi maannut haudassa puolentoistakin
peninkulman päässä, epäilemättä olisi noussut kuolleista ja paennut
kauas kuuluvilta.
Päälliköt pitivät sillä välin salakokousta linnan isossa salissa.
Heidän joukossaan oli vuoriston mahtavimpia miehiä; muutamia heistä oli
sinne viekoittanut kiivaus kuninkaan edun puolesta, paljon useampia
suuttumus siitä ankarasta, kauas ulottuvasta ylivallasta, jolla Argylen
markiisi, kohottuansa valtakunnan mahtavien joukkoon, rasitti
vuoristolaisnaapureitaan. Tämä valtiomies, vaikka sangen taitava ja
mahtava, oli näet suuresti vihattu vuorelaispäälliköiden kesken
muutamain vikainsa tähden. Hänen jumalisuutensa oli synkkää,
vainoovaista laatua; hänen kunnianhimonsa näkyi olevan täyttymätön; ja
alhaisemmat päälliköt valittivat hänen olevan jalomielisyyttä ja
anteliaisuutta vailla. Lisätkäämme vielä, että Gillespie Grumach,[20]
vaikka syntyisin vuorelainen ja peräisin suvusta, joka ennen ja
myöhemmin on aina ollut urhoudesta mainio, kuului olevan parempi mies
neuvostossa kuin sotatanterella. Hän ja hänen heimokuntansa olivat
vastukseksi etenkin Mac Donald'eille sekä Mac Lean'eille, kahdelle
lukuisalle klanille, jotka tosin olivat keskenään eripuraisia vanhan
perintöriidan tähden, mutta yksimielisiä katkerassa vihassaan
Campbelleja[21] eli Diarmidin poikia vastaan, kuten heitä myös
mainittiin.
Hetken aikaa olivat kokoontuneet päälliköt seisoneet ääneti odotellen,
että joku esittäisi keskusteltavan asian. Mutta lopulta yksi heistä,
joka oli mahtavimpia, aloitti kokouksen näillä sanoilla: »Meidät on
tänne kokoon kutsuttu, Mac Aulay, tärkeistä, kuninkaan ja valtakunnan
asiaa koskevista kysymyksistä keskustelemaan. Tahtoisimme siis saada
tietää, kuka meille asian laidan selittää?»
Mac Aulay, joka ei juuri ollut puhetaituri, pyysi kreivi Menteithiä
esittämään keskustelun ainetta. Aivan ilman ylpeyttä, mutta hyvin
järkevästi lausui siis tämä nuori herra suovansa, että hänen
ehdotuksensa esiintuojana olisi joku paremmin tunnettu ja parempaa
luottamusta herättävä mies. Mutta koska häntä pyydettiin
puheenjohtajaksi, tahtoi hän kokoontuneille päälliköille ilmoittaa, että
heidän, jos halusivat luoda pois sen ikeen, jota umpiuskoiset olivat
yrittäneet heidän niskoillensa laskea, piti viipymättä käyttää tätä
hetkeä hyväkseen. »Covenantilaiset», sanoi hän, »ovat kahdesti nostaneet
kapinoita kuningastansa vastaan ja väkisin pakottaneet häneltä
suostumuksen kaikkiin vaatimuksiin, sekä järjellisiin että järjettömiin,
jotka he katsoivat soveliaaksi esiin tuoda--heidän päällikkönsä ovat
saaneet yltäkyllin suosionosoituksia sekä arvopaikkoja--he ovat silloin,
kun kuningas, armollisesti käytyänsä synnyinmaassaan, jälleen palasi
Englantiin, julkisesti lausuneet hänen palaavan tyytyväisenä kuninkaana
tyytyväisen kansan tyköä. Kaiken tämän perästä ja ilman mitään valitusta
heille muka tehdystä vääryydestä ovat samat miehet, epäluulojen ja
pelkojen nojalla, jotka ovat yhtä perättömiä kuin kuninkaan kunniata
loukkaavia, lähettäneet suuren sotavoiman Englantiin kapinoitsijoille
avuksi, vaikka Skotlannilla ei ollut sen riidan kanssa tekemistä enempää
kuin Saksankaan sodan kanssa. Hyvä sentään», jatkoi hän, »että kiivaus,
jolla he tuota maanpettuuttansa toimeen panevat, on saattanut
Skotlannissa nyt hallitsevan liittokunnan aivan umpisokeaksi, niin
etteivät he huomaa vaaraa, jonka alaiseksi ovat joutumaisillaan. Tuo
armeija, joka vanhan Levenin johdossa lähetettiin Englantiin, on heidän
paras sotavoimansa, ydin niistä sotajoukoista, jotka kahden edellisen
sodan aikana on otettu meidän maastamme.»----
Tässä kapteeni Dalgetty yritti nousta selittääksensä, kuinka monta
taitavaa, Saksan sodassa harjaantunutta upseeria hän varmaan tiesi
palvelevan Levenin kreivin armeijassa. Mutta Allan Mac Aulay painoi
hänet alas istualle toisella kädellään ja kohotti samassa toisen kätensä
etusormen huulilleen; sillä tavoin saatiin, vaikk'ei aivan helposti,
kapteenin sekaantuminen estetyksi. Dalgetty mulkoili Allania kovin
ylenkatseellisin ja vihaisin silmin, josta ei kuitenkaan tämän vakavuus
hetkeksikään häiriytynyt; ja kreivi Menteith jatkoi ilman enempää
viivytystä.
»Nyt» virkkoi hän, »on jokaisella totisella, uskollisella
skotlantilaisella paras tilaisuus todistaa, että syynä siihen häpeään,
jonka alaiseksi meidän maamme viime aikoina on tullut, on ainoastaan
muutamain harvain vallatonten ja levotonten miesten itsekäs kunnianhimo
ynnä hullu uskonnollinen kiihko, joka viidestäsadasta saarnastuolista
purkautuen on tulvana levinnyt Skotlannin alankojen yli. Minulla on
pohjoisesta Skotlannista Huntlyn markiisilta kirjeitä, jotka aion
näyttää jokaiselle teistä erikseen. Tämä herra, joka on yhtä uskollinen
kuin mahtava, lupaa ponnistaa viimeisetkin voimansa yhteisen asiamme
edistämiseksi; ja suurivaltainen Seaforthin kreivi valmistautuu samaa
lippua seuraamaan. Yhtä lujat lupaukset minulla on myös Airlyn kreiviltä
sekä Ogilvien suvulta Angusshirestä. Ja tottahan nämä herrat, kun yksin
tuumin Hay'den, Leith'ien, Burnet'ien ja muiden kuninkaanpuoleisten
aatelismiesten kanssa vähän ajan päästä nousevat hevostensa selkään,
saavat kokoon enemmänkin kuin tarpeeksi suuren voiman, masentaaksensa
kaiken toivon pohjoisten seutujen Covenantilaisilta, jotka jo ovat
saaneet kokea heidän urhoollisuuttansa kuuluisassa, tavallisesti
Turiff'in raviksi kutsutussa teloituksessa. Forth- ja Tay-lahtien
eteläpuolella», jatkoi hän, »on niinikään kuninkaalla paljo ystäviä,
jotka suutuksissaan pakkovaloista, väkinäisistä sotamiehenotoista,
vääryydellä määrätyistä ja epätasaisesti kootuista raskaista veroista,
sääty-liittokunnan väkivallasta ja presbyteriläispappien hävyttömistä
nuuskimisista, tarttuvat aseisiin, niin pian kuin näkevät kuninkaallisen
lipun liehuvan. Douglas, Traquair, Hume, kaikki kuninkaan
ystäviä, vetävät kyllä vertoja Covenantilaispuolueen voimalle
eteläisissä seuduissa; ja kaksi korkeammista, suuriarvoista herraa
Pohjois-Englannista on tässä läsnä takaamassa Cumberlannin,
Westmorelannin sekä Northumberlannin harrasta uskollisuutta. Näitä
lukuisia, uljaita aatelisherroja vastaan ei eteläisillä
Covenantilaisilla ole panna muuta kuin oppimattomia rekryyttejä:
läntisten kreivikuntain Whigamoreja ynnä alankojen talonpoikia ja
käsityöläisiä. Länsivuoristossa en tiedä Covenantilaisilla olevan
puolenpitäjiä, paitsi tuota yhtä miestä, joka on yhtä vihattu kuin
tunnettu. Mutta tokko löytynee ainoatakaan miestä, joka ympäri tätä
salia silmät luotuansa ja tässä koossa olevain päälliköiden mahtavuutta,
urhoutta sekä arvoa ajatellen hetken aikaakaan epäilisi, että he saavat
voitetuksi suurimmankin sotavoiman, minkä Gillespie Grumach[22]
saattanee koota heitä vastaan. Vielä minun tulee lisätä, että jokseenkin
suuret raha- ja muonavarat on varustettu armeijan tarpeiksi»--(tällä
kohtaa Dalgetty herkisti korviansa)--»että taitavia, ulkomaan sodissa
oppineita upseereja, joista yksi on tässä läsnä»--(kapteeni ojensi
itsensä suoraksi ja katsahti ympärilleen)--»on pestattu opettajiksi
niille rekryyteille, jotka kenties tarvitsevat harjoitusta, ja että
lukuisa apujoukko Irlannista, Antrim'in kreivin lähettämä, on
onnellisesti tullut yli salmen ja nyt, Clanranaldin väen avulla
valloitettuansa ja vahvistettuansa Mingarryn linnan, par'aikaa marssii
tänne meidän kokouspaikkaamme kohti, tehden tyhjäksi kaikki Argylen
kreivin laittamat esteet. Muuta ei nyt puutu», pitkitti hän, »kuin että
te, jalot, läsnäolevat herrat, sysäätte syrjään kaikki mitättömät
pyrinnöt ja yhdistätte sydämenne ja kätenne tämän yhteisen asiamme
edistämiseksi. Lähettäkää tulinen risti (arpakapula) ympäri klanejanne
kulkemaan, käskien heidän nousta joka kynsi ja kokoontua niin
joutuisasti, ettei viholliselle jää aikaa varustautua, eipä edes
tointuakaan siitä säikähdyksestä, jonka pibrochin (sotamarssin)
ensimmäiset sävelet synnyttävät. Minäkin», lopetti hän, »vaikken ole
Skotlannin rikkaimpia, mahtavimpia aatelisherroja, tunnen, että minun
nyt tulee suojella vanhan, kunniallisen sukuni arvoa ja vanhan,
kunniallisen kansani vapautta, ja näiden puolesta olen valmis antamaan
sekä tavarani että henkeni alttiiksi. Jos muut mahtavammat ovat yhtä
kernaat, niin tiedän varmaan heidän saavan kuninkaansa kiitokset ja
tulevain polvikuntain ylistykset siitä palkinnoksi.»
Kovilla hurraa-huudoilla otettiin tämä kreivi Menteithin puhe vastaan;
ne ilmaisivat, että kaikki läsnäolevat yhtyivät hänen esiintuomiinsa
mielipiteisiin. Mutta huutojen vaijettua päälliköt yhä vielä katsoivat
toinen toiseensa, ikäänkuin joku seikka vielä olisi jäänyt
ratkaisematta. He kuiskuttelivat vähän keskenänsä, ja sitten muuan vanha
mies, jota hänen harmaitten hiustensa tähden pidettiin suuressa arvossa,
vaikka hän ei ollut mahtavimpia päälliköitä, vastasi puheeseen.
»Menteithin thane (kreivi)», lausui hän, »hyvin te olette puhunut; eikä
ole meidän seurassamme yhtään, jonka sydämessä eivät samat tunteet
hehkuisi täydellä tulella. Mutta miesluku yksin ei voitolle saata;
johtajan pää on menestyksen saavuttamiseksi yhtä tärkeä kuin sotamiesten
käsivoima. Sentähden kysyn teiltä: kuka ottaa kohottaakseen ja
kantaakseen sitä lippua, jonka ympärille meitä käsketään nousemaan ja
kokoontumaan? Luuletteko, että annamme poikamme ynnä paraat miehistämme
vaaralle alttiiksi, ennenkuin tiedämme, kenenkä johtoon heidät pitää
uskoa? Lähettäisimmehän, niin tehden, heidät teloitettaviksi, joita
meidän velvollisuutemme, niin Jumalan kuin ihmissääntöjen mukaan, on
suojella. Missä on se kuninkaan käskynhaltija, jonka komentoon
uskollisten alamaisten tulee kokoontua aseet kädessä? Oppimattomiksi ja
sivistymättömiksi meitä sanotaan; mutta me ymmärrämme sentään jotakin
sodankäynnin säännöistä samoin kuin oman maamme laeista. Emmekä tahdo
aseihin tarttumalla rikkoa Skotlannin valtakunnan rauhaa muuten kuin
kuninkaan nimenomaisesta käskystä ja sellaisen päällikön johdossa, joka
kelpaa komentajaksi sellaisille miehille, mitä tässä on koolla.»
»Mistä te semmoisen johtajan löytäisitte», lausui toinen päällikkö,
pystyyn kavahtaen, »jos ette siksi ota Saarien Herran edusmiestä, jolla
sekä syntynsä että sukuperänsä nojalla on oikeus johtaa kaikkien
vuoriston klanien sotavoimia. Ja missä tämä arvo löytyisi, jos ei Vich
Alister Moren suvussa?»
»Todeksi myönnän», virkkoi toinen kiivaasti, »puheen alkulauseen, vaan
en sen loppupäätöstä. Jos Vich Alister More tahtoo, että hänet
tunnustettaisiin Saarien Herran edusmieheksi, niin näyttäköön ensin
verensä olevan punaisempaa kuin minun vereni.»
»Sen saamme pian nähdä», tiuskasi Vich Alister More, miekkansa
kahvasuojukseen tarttuen. Mutta kreivi Menteith riensi väliin,
kehoittaen ja rukoillen kumpaakin muistamaan, että koko Skotlannin onni,
heidän kotimaansa vapaus ja kuninkaan etu nyt olisi kalliimpana
pidettävä kuin yksityiset kiistat sukuperästä, arvosta tai etusijasta.
Useammat muut vuorelaispäälliköt, joiden ei tehnyt mieli kummankaan
kiistelijän vaatimuksiin suostua, rupesivat myös välittämään, kaikista
hartaimmin kuuluisa Evan Dhu.
»Minä olen», sanoi hän, »tullut järvilaaksoistani, niinkuin koski
vuorelta, perille asti kuohuakseni enkä kesken palatakseni. Ei
Skotlantia eikä Kaarle kuningasta sillä auteta, että me käännämme silmät
taaksepäin, omia oikeuksiamme tarkastellen. Minä annan ääneni sille
kenraalille, jonka kuningas määrää; sillä hänellä on epäilemättä kaikki
avut, joita meikäläisiä miehiä komentamaan pantu tarvitsee. Korkeasta
suvusta hänen pitää olla, ettemme häntä totellen alentaisi
arvoamme--viisas ja taitava, ettei meidän väkemme henki joudu
hukkaan--urhoollisin urhoollisista, ettei oma kunniamme joudu
häpeään--tasamielinen, luja ja miehuullinen, niin että kykenee meitä
koossa pitämään. Semmoinen sen miehen pitää olla, joka sopii meille
johtajaksi. Oletteko te valmis, Menteithin thane, ilmoittamaan, mistä
tämmöinen ylipäällikkö olisi saatava?»
»Ei semmoisia ole useampi kuin yksi!» lausui Allan Mac Aulay, »ja
tässä», hän laski kätensä kreivi Menteithin takana seisovan Andersonin
olkapäälle, »tässä hän seisoo!»
Läsnäolevain herrain yleinen kummastus ilmeni vihaisella nurinalla.
Mutta Anderson viskasi maahan viitan, jolla oli peittänyt kasvonsa, ja
puhui esiin astuen tällä lailla: »En aikonutkaan paljo kauemmin olla
äänetönnä kuuntelijana tässä tärkeässä keskustelussa, vaikka maltiton
ystäväni tosin on pakottanut minut ilmoittamaan nimeni vähä aikaisemmin
kuin aioin. Ansaitsenko minulle tällä valtuuskirjalla uskotun
kunniapaikan, se näkyy paraiten siitä, mitä ehkä kykenen saamaan toimeen
kuninkaan hyväksi. Tämä on valtiosinetillä vahvistettu valtuuskirja
Jaakko Grahamille, Montrosen kreiville, komentamaan niitä sotajoukkoja,
jotka tässä maassa ovat koottavat kuninkaallisen majesteetin palvelusta
varten.»
Yleinen suostumushuuto kajahti nyt läsnäolevain rinnasta. Ei ollutkaan
todella ketään toista miestä, jonka sukuperä olisi ollut niin korkea,
että ylpeät vuorelaiset olisivat suostuneet häntä tottelemaan. Hänen
vanha perintövihansa Argylen markiisia vastaan takasi samassa, että hän
ryhtyisi sotaan kyllin tulisella innolla, ja hänen kuuluisa sotataitonsa
sekä koeteltu urhoutensa vahvistivat toiveita sodan onnellisesta
menestyksestä.