SEITSEMÄS LUKU.

Kun suuttunut Albin miekkahan tarttuu

Ja päälliköit' urheit' apuhun karttuu,

Clan-Ranald uljas ja Moray'kin julkia,

Kas korkeita plaideja, kauneita sulkia!

Lochie'lin varoitus.

Sille, joka sinä aamuna näki Darnlinwarachin linnan, oli vilkas ja

iloinen näky tarjona.

Päälliköt tulivat kukin joukkonsa kanssa, jotka huolimatta suuresta

miesluvustaan eivät olleet mitään muuta kuin heidän tavallinen seuransa

ja henkivartijaväkensä juhlatiloissa. He tervehtivät kartanon isäntää ja

toisiansa ylenpalttisen ystävällisesti taikka ylpeän, kylmäkiskoisen

kohteliaasti, riippuen kulloinkin siitä, oliko heidän klaniensa välillä

viime aikoma ollut ystävällinen vai vihollinen suhde. Jokaisessa

pienessä päällikössä, olipa hänen valtansa verrattain kuinka vähäinen

tahansa, näkyi se ylpeä vaatimus, että muiden piti kunnioittaa häntä

niinkuin ainakin omavaltaista, itsenäistä hallitsijaa. Sitävastoin

tekivät mahtavammat ja voimallisemmat, jotka äskeisten riitain tai

muinaisten perintötaisteluiden tähden olivat keskenänsä vihoissa,

valtiollisten syitten pakosta suuria myönnytyksiä heikompain

kumppaniensa ylpeydelle, voidakseen hädän tullessa saada niin monta

ystävää kuin mahdollista omalle puolelleen ja oman lippunsa juurelle.

Tämä vuorelaispäälliköiden kokous oli siis hyvin samantapainen kuin

Saksan keisarikunnan muinaiset herrainpäivät, joilla mitättöminkin

vapaakreivi, vaikka hänen omanaan ei ollut muuta kuin kalliokukkulalle

rakennettu linna ynnä muutamia satoja tynnyrinaloja maata sen ympärillä,

vaati itsellensä itsenäisen hallitsijan nimeä ja arvoa ynnä tämän arvon

mukaista sijaa keisarikunnan ylimysten joukossa.

Eri päälliköiden seuralaiset oli majoitettu ja järjestetty eri

paikkoihin sitä myöten, kuin sijan ja muiden asianhaarain vuoksi

paraiten sopi. Jokainen päällikkö oli kuitenkin pitänyt luonansa

kantapoikansa, joka seurasi häntä uskollisesti kuin kuvajainen, valmiina

toimittamaan, mitä ikinä herra käskisi.

Linnan edustalla oli nähtävänä eriskummallinen ilmiö. Eri saarista,

laaksoista ja notkoista kokoontuneet vuorelaiset seisoivat kukin joukko

erillään, luoden toisiinsa silmäyksiä, joissa näkyi uhkamielisyyttä,

harrasta uteliaisuutta tai katkeraa vihaa. Mutta eriskummallisinta tässä

kokouksessa, ainakin alankolaiskorvalle, oli rakkopillien puhaltajani

kilvoitteleva soitanto. Nämät sotaisat soittoniekat, jotka kukin

puolestansa pitivät omaa heimokuntaansa verrattomasti parhaana, ja

pöyhkeimmällä tavalla ylpeilivät omasta virastansa, soittivat ensi

alussa kukin pibroch'iansa (sotamarssiansa), oman klaninsa etupäässä.

Viimein, aivan kuin koirasteeret soitimen aikana lentävät yhteen

joukkoon, kiihtyen toinen toisensa ylpeästä kukerruksesta, samoin myös

rakkopillinsoittajat, pöyhistellen tartanejansa ja plaidejansa yhtä

ylpeästi kuin linnut höyheniänsä, alkoivat lähetä niin likelle, että

voivat näyttää taitoansa virkaveljilleen. Astuskellen likellä toisiansa

ja iskien toisiinsa katseita, jotka ilmaisivat röyhkeyttä ja

uhkamielisyyttä, he teikkaroivat ja puhalsivat vinkuvia soittimiansa.

Jokainen soitti omaa säveltänsä niin kimakasti, että italialainen

soittoniekka, jos semmoinen olisi maannut haudassa puolentoistakin

peninkulman päässä, epäilemättä olisi noussut kuolleista ja paennut

kauas kuuluvilta.

Päälliköt pitivät sillä välin salakokousta linnan isossa salissa.

Heidän joukossaan oli vuoriston mahtavimpia miehiä; muutamia heistä oli

sinne viekoittanut kiivaus kuninkaan edun puolesta, paljon useampia

suuttumus siitä ankarasta, kauas ulottuvasta ylivallasta, jolla Argylen

markiisi, kohottuansa valtakunnan mahtavien joukkoon, rasitti

vuoristolaisnaapureitaan. Tämä valtiomies, vaikka sangen taitava ja

mahtava, oli näet suuresti vihattu vuorelaispäälliköiden kesken

muutamain vikainsa tähden. Hänen jumalisuutensa oli synkkää,

vainoovaista laatua; hänen kunnianhimonsa näkyi olevan täyttymätön; ja

alhaisemmat päälliköt valittivat hänen olevan jalomielisyyttä ja

anteliaisuutta vailla. Lisätkäämme vielä, että Gillespie Grumach,[20]

vaikka syntyisin vuorelainen ja peräisin suvusta, joka ennen ja

myöhemmin on aina ollut urhoudesta mainio, kuului olevan parempi mies

neuvostossa kuin sotatanterella. Hän ja hänen heimokuntansa olivat

vastukseksi etenkin Mac Donald'eille sekä Mac Lean'eille, kahdelle

lukuisalle klanille, jotka tosin olivat keskenään eripuraisia vanhan

perintöriidan tähden, mutta yksimielisiä katkerassa vihassaan

Campbelleja[21] eli Diarmidin poikia vastaan, kuten heitä myös

mainittiin.

Hetken aikaa olivat kokoontuneet päälliköt seisoneet ääneti odotellen,

että joku esittäisi keskusteltavan asian. Mutta lopulta yksi heistä,

joka oli mahtavimpia, aloitti kokouksen näillä sanoilla: »Meidät on

tänne kokoon kutsuttu, Mac Aulay, tärkeistä, kuninkaan ja valtakunnan

asiaa koskevista kysymyksistä keskustelemaan. Tahtoisimme siis saada

tietää, kuka meille asian laidan selittää?»

Mac Aulay, joka ei juuri ollut puhetaituri, pyysi kreivi Menteithiä

esittämään keskustelun ainetta. Aivan ilman ylpeyttä, mutta hyvin

järkevästi lausui siis tämä nuori herra suovansa, että hänen

ehdotuksensa esiintuojana olisi joku paremmin tunnettu ja parempaa

luottamusta herättävä mies. Mutta koska häntä pyydettiin

puheenjohtajaksi, tahtoi hän kokoontuneille päälliköille ilmoittaa, että

heidän, jos halusivat luoda pois sen ikeen, jota umpiuskoiset olivat

yrittäneet heidän niskoillensa laskea, piti viipymättä käyttää tätä

hetkeä hyväkseen. »Covenantilaiset», sanoi hän, »ovat kahdesti nostaneet

kapinoita kuningastansa vastaan ja väkisin pakottaneet häneltä

suostumuksen kaikkiin vaatimuksiin, sekä järjellisiin että järjettömiin,

jotka he katsoivat soveliaaksi esiin tuoda--heidän päällikkönsä ovat

saaneet yltäkyllin suosionosoituksia sekä arvopaikkoja--he ovat silloin,

kun kuningas, armollisesti käytyänsä synnyinmaassaan, jälleen palasi

Englantiin, julkisesti lausuneet hänen palaavan tyytyväisenä kuninkaana

tyytyväisen kansan tyköä. Kaiken tämän perästä ja ilman mitään valitusta

heille muka tehdystä vääryydestä ovat samat miehet, epäluulojen ja

pelkojen nojalla, jotka ovat yhtä perättömiä kuin kuninkaan kunniata

loukkaavia, lähettäneet suuren sotavoiman Englantiin kapinoitsijoille

avuksi, vaikka Skotlannilla ei ollut sen riidan kanssa tekemistä enempää

kuin Saksankaan sodan kanssa. Hyvä sentään», jatkoi hän, »että kiivaus,

jolla he tuota maanpettuuttansa toimeen panevat, on saattanut

Skotlannissa nyt hallitsevan liittokunnan aivan umpisokeaksi, niin

etteivät he huomaa vaaraa, jonka alaiseksi ovat joutumaisillaan. Tuo

armeija, joka vanhan Levenin johdossa lähetettiin Englantiin, on heidän

paras sotavoimansa, ydin niistä sotajoukoista, jotka kahden edellisen

sodan aikana on otettu meidän maastamme.»----

Tässä kapteeni Dalgetty yritti nousta selittääksensä, kuinka monta

taitavaa, Saksan sodassa harjaantunutta upseeria hän varmaan tiesi

palvelevan Levenin kreivin armeijassa. Mutta Allan Mac Aulay painoi

hänet alas istualle toisella kädellään ja kohotti samassa toisen kätensä

etusormen huulilleen; sillä tavoin saatiin, vaikk'ei aivan helposti,

kapteenin sekaantuminen estetyksi. Dalgetty mulkoili Allania kovin

ylenkatseellisin ja vihaisin silmin, josta ei kuitenkaan tämän vakavuus

hetkeksikään häiriytynyt; ja kreivi Menteith jatkoi ilman enempää

viivytystä.

»Nyt» virkkoi hän, »on jokaisella totisella, uskollisella

skotlantilaisella paras tilaisuus todistaa, että syynä siihen häpeään,

jonka alaiseksi meidän maamme viime aikoina on tullut, on ainoastaan

muutamain harvain vallatonten ja levotonten miesten itsekäs kunnianhimo

ynnä hullu uskonnollinen kiihko, joka viidestäsadasta saarnastuolista

purkautuen on tulvana levinnyt Skotlannin alankojen yli. Minulla on

pohjoisesta Skotlannista Huntlyn markiisilta kirjeitä, jotka aion

näyttää jokaiselle teistä erikseen. Tämä herra, joka on yhtä uskollinen

kuin mahtava, lupaa ponnistaa viimeisetkin voimansa yhteisen asiamme

edistämiseksi; ja suurivaltainen Seaforthin kreivi valmistautuu samaa

lippua seuraamaan. Yhtä lujat lupaukset minulla on myös Airlyn kreiviltä

sekä Ogilvien suvulta Angusshirestä. Ja tottahan nämä herrat, kun yksin

tuumin Hay'den, Leith'ien, Burnet'ien ja muiden kuninkaanpuoleisten

aatelismiesten kanssa vähän ajan päästä nousevat hevostensa selkään,

saavat kokoon enemmänkin kuin tarpeeksi suuren voiman, masentaaksensa

kaiken toivon pohjoisten seutujen Covenantilaisilta, jotka jo ovat

saaneet kokea heidän urhoollisuuttansa kuuluisassa, tavallisesti

Turiff'in raviksi kutsutussa teloituksessa. Forth- ja Tay-lahtien

eteläpuolella», jatkoi hän, »on niinikään kuninkaalla paljo ystäviä,

jotka suutuksissaan pakkovaloista, väkinäisistä sotamiehenotoista,

vääryydellä määrätyistä ja epätasaisesti kootuista raskaista veroista,

sääty-liittokunnan väkivallasta ja presbyteriläispappien hävyttömistä

nuuskimisista, tarttuvat aseisiin, niin pian kuin näkevät kuninkaallisen

lipun liehuvan. Douglas, Traquair, Hume, kaikki kuninkaan

ystäviä, vetävät kyllä vertoja Covenantilaispuolueen voimalle

eteläisissä seuduissa; ja kaksi korkeammista, suuriarvoista herraa

Pohjois-Englannista on tässä läsnä takaamassa Cumberlannin,

Westmorelannin sekä Northumberlannin harrasta uskollisuutta. Näitä

lukuisia, uljaita aatelisherroja vastaan ei eteläisillä

Covenantilaisilla ole panna muuta kuin oppimattomia rekryyttejä:

läntisten kreivikuntain Whigamoreja ynnä alankojen talonpoikia ja

käsityöläisiä. Länsivuoristossa en tiedä Covenantilaisilla olevan

puolenpitäjiä, paitsi tuota yhtä miestä, joka on yhtä vihattu kuin

tunnettu. Mutta tokko löytynee ainoatakaan miestä, joka ympäri tätä

salia silmät luotuansa ja tässä koossa olevain päälliköiden mahtavuutta,

urhoutta sekä arvoa ajatellen hetken aikaakaan epäilisi, että he saavat

voitetuksi suurimmankin sotavoiman, minkä Gillespie Grumach[22]

saattanee koota heitä vastaan. Vielä minun tulee lisätä, että jokseenkin

suuret raha- ja muonavarat on varustettu armeijan tarpeiksi»--(tällä

kohtaa Dalgetty herkisti korviansa)--»että taitavia, ulkomaan sodissa

oppineita upseereja, joista yksi on tässä läsnä»--(kapteeni ojensi

itsensä suoraksi ja katsahti ympärilleen)--»on pestattu opettajiksi

niille rekryyteille, jotka kenties tarvitsevat harjoitusta, ja että

lukuisa apujoukko Irlannista, Antrim'in kreivin lähettämä, on

onnellisesti tullut yli salmen ja nyt, Clanranaldin väen avulla

valloitettuansa ja vahvistettuansa Mingarryn linnan, par'aikaa marssii

tänne meidän kokouspaikkaamme kohti, tehden tyhjäksi kaikki Argylen

kreivin laittamat esteet. Muuta ei nyt puutu», pitkitti hän, »kuin että

te, jalot, läsnäolevat herrat, sysäätte syrjään kaikki mitättömät

pyrinnöt ja yhdistätte sydämenne ja kätenne tämän yhteisen asiamme

edistämiseksi. Lähettäkää tulinen risti (arpakapula) ympäri klanejanne

kulkemaan, käskien heidän nousta joka kynsi ja kokoontua niin

joutuisasti, ettei viholliselle jää aikaa varustautua, eipä edes

tointuakaan siitä säikähdyksestä, jonka pibrochin (sotamarssin)

ensimmäiset sävelet synnyttävät. Minäkin», lopetti hän, »vaikken ole

Skotlannin rikkaimpia, mahtavimpia aatelisherroja, tunnen, että minun

nyt tulee suojella vanhan, kunniallisen sukuni arvoa ja vanhan,

kunniallisen kansani vapautta, ja näiden puolesta olen valmis antamaan

sekä tavarani että henkeni alttiiksi. Jos muut mahtavammat ovat yhtä

kernaat, niin tiedän varmaan heidän saavan kuninkaansa kiitokset ja

tulevain polvikuntain ylistykset siitä palkinnoksi.»

Kovilla hurraa-huudoilla otettiin tämä kreivi Menteithin puhe vastaan;

ne ilmaisivat, että kaikki läsnäolevat yhtyivät hänen esiintuomiinsa

mielipiteisiin. Mutta huutojen vaijettua päälliköt yhä vielä katsoivat

toinen toiseensa, ikäänkuin joku seikka vielä olisi jäänyt

ratkaisematta. He kuiskuttelivat vähän keskenänsä, ja sitten muuan vanha

mies, jota hänen harmaitten hiustensa tähden pidettiin suuressa arvossa,

vaikka hän ei ollut mahtavimpia päälliköitä, vastasi puheeseen.

»Menteithin thane (kreivi)», lausui hän, »hyvin te olette puhunut; eikä

ole meidän seurassamme yhtään, jonka sydämessä eivät samat tunteet

hehkuisi täydellä tulella. Mutta miesluku yksin ei voitolle saata;

johtajan pää on menestyksen saavuttamiseksi yhtä tärkeä kuin sotamiesten

käsivoima. Sentähden kysyn teiltä: kuka ottaa kohottaakseen ja

kantaakseen sitä lippua, jonka ympärille meitä käsketään nousemaan ja

kokoontumaan? Luuletteko, että annamme poikamme ynnä paraat miehistämme

vaaralle alttiiksi, ennenkuin tiedämme, kenenkä johtoon heidät pitää

uskoa? Lähettäisimmehän, niin tehden, heidät teloitettaviksi, joita

meidän velvollisuutemme, niin Jumalan kuin ihmissääntöjen mukaan, on

suojella. Missä on se kuninkaan käskynhaltija, jonka komentoon

uskollisten alamaisten tulee kokoontua aseet kädessä? Oppimattomiksi ja

sivistymättömiksi meitä sanotaan; mutta me ymmärrämme sentään jotakin

sodankäynnin säännöistä samoin kuin oman maamme laeista. Emmekä tahdo

aseihin tarttumalla rikkoa Skotlannin valtakunnan rauhaa muuten kuin

kuninkaan nimenomaisesta käskystä ja sellaisen päällikön johdossa, joka

kelpaa komentajaksi sellaisille miehille, mitä tässä on koolla.»

»Mistä te semmoisen johtajan löytäisitte», lausui toinen päällikkö,

pystyyn kavahtaen, »jos ette siksi ota Saarien Herran edusmiestä, jolla

sekä syntynsä että sukuperänsä nojalla on oikeus johtaa kaikkien

vuoriston klanien sotavoimia. Ja missä tämä arvo löytyisi, jos ei Vich

Alister Moren suvussa?»

»Todeksi myönnän», virkkoi toinen kiivaasti, »puheen alkulauseen, vaan

en sen loppupäätöstä. Jos Vich Alister More tahtoo, että hänet

tunnustettaisiin Saarien Herran edusmieheksi, niin näyttäköön ensin

verensä olevan punaisempaa kuin minun vereni.»

»Sen saamme pian nähdä», tiuskasi Vich Alister More, miekkansa

kahvasuojukseen tarttuen. Mutta kreivi Menteith riensi väliin,

kehoittaen ja rukoillen kumpaakin muistamaan, että koko Skotlannin onni,

heidän kotimaansa vapaus ja kuninkaan etu nyt olisi kalliimpana

pidettävä kuin yksityiset kiistat sukuperästä, arvosta tai etusijasta.

Useammat muut vuorelaispäälliköt, joiden ei tehnyt mieli kummankaan

kiistelijän vaatimuksiin suostua, rupesivat myös välittämään, kaikista

hartaimmin kuuluisa Evan Dhu.

»Minä olen», sanoi hän, »tullut järvilaaksoistani, niinkuin koski

vuorelta, perille asti kuohuakseni enkä kesken palatakseni. Ei

Skotlantia eikä Kaarle kuningasta sillä auteta, että me käännämme silmät

taaksepäin, omia oikeuksiamme tarkastellen. Minä annan ääneni sille

kenraalille, jonka kuningas määrää; sillä hänellä on epäilemättä kaikki

avut, joita meikäläisiä miehiä komentamaan pantu tarvitsee. Korkeasta

suvusta hänen pitää olla, ettemme häntä totellen alentaisi

arvoamme--viisas ja taitava, ettei meidän väkemme henki joudu

hukkaan--urhoollisin urhoollisista, ettei oma kunniamme joudu

häpeään--tasamielinen, luja ja miehuullinen, niin että kykenee meitä

koossa pitämään. Semmoinen sen miehen pitää olla, joka sopii meille

johtajaksi. Oletteko te valmis, Menteithin thane, ilmoittamaan, mistä

tämmöinen ylipäällikkö olisi saatava?»

»Ei semmoisia ole useampi kuin yksi!» lausui Allan Mac Aulay, »ja

tässä», hän laski kätensä kreivi Menteithin takana seisovan Andersonin

olkapäälle, »tässä hän seisoo!»

Läsnäolevain herrain yleinen kummastus ilmeni vihaisella nurinalla.

Mutta Anderson viskasi maahan viitan, jolla oli peittänyt kasvonsa, ja

puhui esiin astuen tällä lailla: »En aikonutkaan paljo kauemmin olla

äänetönnä kuuntelijana tässä tärkeässä keskustelussa, vaikka maltiton

ystäväni tosin on pakottanut minut ilmoittamaan nimeni vähä aikaisemmin

kuin aioin. Ansaitsenko minulle tällä valtuuskirjalla uskotun

kunniapaikan, se näkyy paraiten siitä, mitä ehkä kykenen saamaan toimeen

kuninkaan hyväksi. Tämä on valtiosinetillä vahvistettu valtuuskirja

Jaakko Grahamille, Montrosen kreiville, komentamaan niitä sotajoukkoja,

jotka tässä maassa ovat koottavat kuninkaallisen majesteetin palvelusta

varten.»

Yleinen suostumushuuto kajahti nyt läsnäolevain rinnasta. Ei ollutkaan

todella ketään toista miestä, jonka sukuperä olisi ollut niin korkea,

että ylpeät vuorelaiset olisivat suostuneet häntä tottelemaan. Hänen

vanha perintövihansa Argylen markiisia vastaan takasi samassa, että hän

ryhtyisi sotaan kyllin tulisella innolla, ja hänen kuuluisa sotataitonsa

sekä koeteltu urhoutensa vahvistivat toiveita sodan onnellisesta

menestyksestä.

Vanha tarina Montrosesta · 第 11 / 30 题