Edellä kulkee varjo seikkain tulevain.
Campbell.
Aikaisin aamulla vieraat nousivat levoltaan. Kreivi Menteith, vähän
aikaa hiljaa keskusteltuaan palvelijainsa kanssa, kääntyi kapteenin
puoleen, joka istui muutamassa nurkassa kiilloittamassa haarniskaansa
trippel-kivellä sekä vuorivuohennahkasella ja hyräili vanhaa,
ikivoittoisen Kustaa Aadolfin kunniaksi sepitettyä veisua:
»Kun paukkuu tykki ja tulia välkkää,
Se kunnian saa, jok' ei kuoloa pelkää.»
»Kapteeni Dalgetty», virkkoi kreivi Menteith, »nyt on aika, että eroomme
taikka liitymme sotakumppaneiksi.»
»Eipä toki ennen aamiaista, toivon ma?» sanoi kapteeni Dalgetty.
»Minä arvelin», vastasi kreivi, »että teidän linnanne olisi vähintään
kolmeksi päiväksi muonalla varustettu.»
»Olisipa vielä sentään vähän sijaa härkäpaistille ja kauraleivälle»,
arveli kapteeni, »enkä minä koskaan laiminlyö tilaisuutta, joka minulle
tarjoutuu, lisätäkseni varojani.»
»Mutta», sanoi kreivi Menteith, »ei kukaan viisas sotapäällikkö salli
rauhanhierojan eikä myös semmoisenkaan, joka ei ota sotaan osaa, viipyä
leirissänsä kauemmin, kuin varovaisuus myöten antaa. Sentähden meidän
pitää saada tarkka tieto päätöksestänne, jonka mukaan saatte
matkapassilla varustettuna rauhassa lähteä tiehenne taikka olette
tervetullut meidän joukkoomme.»
»Jos niin todellakin on asian laita», päätti kapteeni, »en tahdo
yrittääkään viivyttää antaumusta näennäisillä sovitteluilla--jota
temppua muuten ritari Jaakko Ramsay aika sukkelasti käytti Hanaun
kaupunkia piiritettäessä armon vuonna 1636. Tunnustanpa siis suoraan,
että jos miellyn palkkaanne yhtä hyvin kuin muonaanne ja seuraanne,
minusta on yhdentekevä, vaikka kohtakin vannoisin uskollisuudenvalan
teidän lipullenne.»
»Meidän palkkamme», sanoi kreivi Menteith, »ei tätä nykyä voi olla
suuri, se kun on maksettava siitä yhteisestä kassasta, minkä ne harvat
meistä, joilla on joitakin rahavaroja, ovat kokoon haalineet.--Enpä
tohdi, kapteeni Dalgetty, luvata teille aiotusta majurin ja ajutantin
virasta enempää kuin puoli taaleria päivältä.»
»Perhana vieköön kaikki puolet ja neljännekset!» kirosi kapteeni. »Jos
minun tulisi päättää, suostuisin yhtä vähän taalerin kahtia panemiseen
kuin Salomonin tuomio-istuimen edessä vaimo suostui kohtunsa lasta
jakamaan.»
»Se vertaus tuskin pitänee ryhtiänsä, kapteeni Dalgetty; sillä
luullakseni te kuitenkin mieluummin suostuisitte taalerin jakamiseen
kuin antaisitte sen kokonaisena kilpaveljenne käteen. Kuitenkin voin
luvata, että saatte toisenkin puoliskon sodan loputtua, ikäänkuin
rästinä.»
»Voi näitä rästejä!» sanoi kapteeni Dalgetty. »Aina niitä lupaillaan,
mutta ne menevät aina tyhjiin! Espanja, Itävalta ja Ruotsi, kaikki
veisaavat yhtä virttä. Ei! Eläkööt Hoganmogenit.[18] Heistä tosin ei
ollut sotapäälliköiksi eikä sotureiksi, mutta kelpo palkanmaksajia he
olivat!--Mutta sittenkin, korkea herra, jos varmaan saisin tietää, että
Drumthwacket, luonnollinen perintömaani, olisi joutunut jonkun
covenantilaislurjuksen käsiin, jota voitolle päästyämme sopisi kohdella
kapinoitsijana, niin rakkaudesta siihen viljavaan ja ihanaan paikkaan
minä lähtisin mukaanne tälle sotaretkelle.»
»Siitä voin antaa kapteeni Dalgettylle tietoja», sanoi Sibbald, kreivi
Menteithin toinen palvelija. »Sillä jos Drumthwacket, hänen
perintömaansa, niinkuin luulen, lienee sen niminen avara, autio
rahkasuo, joka on kahdeksan virstan päässä etelää kohti Aberdeenista,
niin voin kertoa, että se on nykyään ostolla joutunut Elias Strachanin
käsiin, joka on niin häijy kapinoitsija kuin suinkin pahin kaikista
Covenant-valan vannojista.»
»Sitä paljaskorvaista koiraa!» huudahti kapteeni Dalgetty vimmoissaan.
»Kuka perkele yllytti hänet ostamaan maan, joka on nelisatavuotisen
suvun perintö? Cynthius aurem vellet! niin meidän oli tapana kirota
Mareschal-kollegiossa; se merkitsee: minä kiskon hänet korvista ulos
isäni talosta. Nyt, kreivi Menteith, minä olen teidän, käsineni,
miekkoineni, ruumiineni, sieluineni, siksi kun kuolema meidät erottaa
taikka tämä sota loppuu, kumpi sitten ensin tapahtuneekin!»
»Ja minä», sanoi nuori aatelisherra, »annan teille käsirahaksi yhden
kuukauden palkan ennakolta.»
»Sitä ei olisi tarvittu», esteli Dalgetty, kuitenkin pistäen rahat
taskuunsa. »Mutta nyt minun pitää mennä katsomaan satulaani ja
vaatteitani ja pitämään huolta Kustaavuksen aamiaisappeesta ja kertomaan
hänelle, että taas olemme antautuneet uuteen palvelukseen.»
»Tuossa käypi nyt teidän arvokas rekryyttinne», virkkoi kreivi Menteith
Andersonille, kun kapteeni oli lähtenyt. »Pelkäänpä sentään, ettei
hänestä tule meille liioin kunniaa.»
»Hän on kuitenkin tämän ajan mukainen mies», vastasi Anderson, »ja ilman
semmoisten miesten apua tuskin saisimmekaan hankkeitamme toimeen.»
»Menkäämme alas katsomaan», sanoi kreivi Menteith, »kuinka kokouksemme
onnistuu, sillä minä kuulen koko joukon melua kartanossa.»
Kun he olivat astuneet saliin, vetäytyivät palvelijat nöyrästi nurkkaan
päin, mutta kreivi Menteith vaihtoi aamutervehdyksiä Angus Mac Aulayn ja
englantilaisvierasten kanssa. Allan puolestaan, istuen samalla tuolilla
kuin edellisenäkin iltana, ei pitänyt lukua kenestäkään.
Donald ukko riensi kiireissään sisään. »Sanomia Vich Alister Morelta
(Glengarryn Mac Donellin toinen nimi). Hän tulee tänne tänä iltana.»
»Kuinka monen seuralaisen kanssa?» kysyi Mac Aulay.
»Noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kanssa», sanoi Donald, »niinkuin
hänellä on tapana.»
»Levittäkää tarpeeksi olkia suureen latoon», käski talon isäntä.
Toinen palvelija juoksi samassa sisään, hädissään kompastuen. Hän
ilmoitti herra Hektor Mac Leanin tulon, »joka lähenee suuren joukon
kanssa.»
»Laittakaa heille sija mallaskamariin ja katsokaa, että lantasäiliö
jääpi heidän ja Mac Donaldien välille, sillä he ovat vihollisia
keskenään.»
Donald vuorostaan tuli taas kasvot sangen pitkiksi venyneinä. »Piruko
heidät kaikki on riivannut», sanoi hän; »koko vuoristo on liikkeellä,
luulen ma. Evan Dhu Lochielista joutuu tunnin päästä tänne, Jumala ties
kuinka monen miehen kanssa.»
»Suureen latoon Mac Donaldien viereen», käski talonherra.
Yhä useampien päälliköiden tulo ilmoitettiin, joista halvinkin olisi
katsonut alennukseksi arvolleen, jos olisi tuonut mukanaan vähemmän kuin
kuusi, seitsemän miestä. Jokaiseen ilmoitukseen Angus vastasi sillä,
että osoitti heille jonkin paikan--talli, parvi eli ylinen, navetta,
vaja eli liiteri, sanalla sanoen kaikki ulkohuoneet määrättiin sinä yönä
tällä tai toisella tavalla vierasten käytettäviksi. Lopulta kuitenkin
Mac Dougalin, Lornin herran, tulo saattoi hänet vähän pulaan, kun jo
kaikki suojapaikat olivat täpötäynnä. »Mitä perhanaa nyt teemme,
Donald?» arveli hän. »Suureen latoon kyllä mahtuisi vielä viisikymmentä,
jos tahtoisivat siinä maata kahdessa rivissä, jalat vastakkain. Mutta
pianpa sitten puukot heiluisivat, kun tulisi riita siitä, ken saisi
peräpuolella sijansa, ja ennen aamua olisi siellä veristä löylyä.»
»Mitä tuota kaikkea tarvitaankaan?» sanoi Allan, kavahtaen pystyyn ja
rientäen paikalle niin tuikeana kuin hänen tapansa oli. »Onkohan
nykyajan gaeleissa pehmeämpi liha ja valkoisempi veri kuin heidän
isissään? Puhkaise pohja viinatynnyristä; se olkoon heille lämmittävänä
yönuttuna--plaid'it peittona--sinitaivas uutimina ja kanervikko
vuoteena!--Tulkoon vaikka tuhat miestä lisäksi, kyllä he
kanervikkokankaalla saavat satelematta sijaa.»
»Allan puhuu oikein», sanoi vanhempi veli. »Ihmepä, että hän, joka
meidän kesken puhuen», lisäsi hän syrjään Musgravelle, »on vähän sekava
päästään, kuitenkin toisinaan näkyy olevan älykkäämpi kuin me kaikki
yhteensä. Katselkaapa, mitä hän nyt tekee.»
»Niin», lausui Allan, tuijottaen silmillään niinkuin kuollut ja katsoen
salin vastapäistä seinää kohti, »olkoon heidän alkunsa sama kuin heidän
loppunsakin tulee olemaan! Moni mies näistä, jotka tämän yön makaavat
kanervikolla, saa taas, kun Martinpäivän tuuli käy, maata samanlaisella
vuoteella, tarpeeksi jäykistyneenä, niin ettei tunne vilua eikä kysy
peitettä!»
»Älä ennustele pahaa, veli», sanoi Angus; »se ei tuo onnea.»
»Ja mitä onnea te toivottekaan?» lausui Allan, ja muljottaen silmiänsä
siksi, kun ne melkein pulpahtivat kuopistaan, hän kaatui vääntelehtien
Donaldin ja veljensä syliin, jotka molemmat tunsivat hänen tautinsa
luonteen ja sentähden olivat lähestyneet hänen kaatumistansa estämään.
He veivät hänet rahille istumaan ja kannattivat häntä, kunnes hän
jälleen tointui ja kykeni puhumaan.
»Jumalan tähden, Allan», virkkoi vanhempi veli, joka tiesi, kuinka syvän
vaikutuksen Allanin umpimieliset sanat voisivat tehdä moneen hänen
vieraistaan, »älä puhu mitään, mikä voisi masentaa miehuuttamme!»
»Olenko minä se, joka teidän miehuuttanne masennan?» lausui Allan.
»Katsokoon joka mies kohtaloansa silmiin, niinkuin minä katson omaani.
Mikä tuleva on, se tulee, ja me saamme uljaasti astua monen
voittotanteren yli, ennenkuin saavumme turmiolliselle teloituspaikalle
taikka kapuamme mustalle mestauslavalle.»
»Mille teloituspaikalle? Mille mestauslavalle?» huusivat useat äänet;
sillä Allan oli ympäri koko vuoriston kuuluisa ennustustaidostaan.
»Sen te muutenkin saatte liian pian tietää», vastasi Allan. »Älkää
puhuko minulle enää, minä olen kysymyksiinne kyllästynyt.» Näin sanoen
hän painoi kätensä otsaansa, nojasi kyynäspäätänsä polveen ja vaipui
syviin mietteisiin.
»Noutakaa Annikka Lyle harppuineen tänne», käski Angus, kuiskaten
muutamalle palvelijalle. »Ja seuratkoot minua ne teistä, hyvät herrat,
jotka eivät vuorelaisaamiaista kammo.»
Kaikki seurasivat kohteliasta talonherraa, paitsi kreivi Menteith,
jääden yksin seisomaan erääseen niistä syvistä komeroista, joita oli
seinässä jokaisen ikkunan kohdalla. Pian sen perästä tulla tepasti
Annikka Lyle sisään--hän, jota kreivi Menteith sangen hyvällä
vertauksella oli sanonut sievimmäksi pikku keijukaiseksi kaikista, jotka
Skotlannin kanervikkokankailla tanssivat kuutamolla. Pienen vartalonsa
vuoksi, joka oli paljo pienempi naisten tavallista kokoa, hän näytti
hyvin nuorelta; vaikka hän jo oli kahdeksantoistavuotinen, olisi tehnyt
mieli luulla häntä neljää vuotta nuoremmaksi. Kaikki hänen jäsenensä,
kädet ja jalat olivat täydellisimmällä tavalla luodut tämän pienen,
hienon vartalon mukaisiksi, niin eitä olisi ollut vaikea löytää toista,
joka olisi paremmin sopinut itse Titanian, keijukaisten kuningattaren,
kuvaksi. Tukka oli väriltään hiukan tummempi sitä, jota tavallisesti
pellavaiseksi sanotaan. Sen kiharat, jotka riippuivat tuuheina,
marjarypäleitten näköisinä, sopivat ihmeen kauniisti yhteen kasvojen
valkoisen ihon ja leikkisän, vaan kuitenkin vilpittömän ilmeen kanssa.
Kun tähän viehättävien avujen luetteloon lisätään, että Annikka Lyle,
vaikka orpo, näkyi olevan iloisin, onnellisin kaikista tytöistä, niin
lukija ymmärtää hyvin, kuinka melkein jokaisen, joka sai hänet nähdä,
kohta piti ihastua. Ei ollut todella ketään, joka olisi ollut niin rakas
kaikille ihmisille, ja usein hän astui tämän kartanon tylysydämisten
asukasten keskellä, puhuaksemme niillä sanoilla, jotka Allan itse kerran
runollisena hetkenä keksi, »niinkuin päivänpaiste myrskyisellä merellä»,
valaen muidenkin mieleen sitä iloisuutta, jota hänen omansa oli täynnä.
Annikka, astuen sisään semmoisena kuin häntä tässä on kuvattu, hymyili
ja punastui, kun kreivi tuli piilopaikastaan ja lempeästi toivotti hyvää
päivää.
»Ja hyvää päivää teillekin, korkea herra», vastasi tyttö ja antoi kättä
ystävälleen. »Harvoin olemme viime aikoina saaneet nähdä teitä täällä,
ja pelkäänpä, etteivät ne ole rauhan hankkeita, minkä vuoksi olette
tällä kertaa tullut.»
»Kumminkaan en tahtoisi sekoittaa teidän sielunne sointua, Annikka»,
sanoi kreivi Menteih, »vaikka tuloni muuten kyllä synnyttänee
sekamelskaa. Serkkuni Allan tarvitsee laulunne ja soittonne apua.»
»Pelastajani», virkkoi Annikka Lyle, »saa täydellä oikeudella vaatia
vähäisen taitoni apua. Ja teilläkin, korkea herra, on sama ansio, kun
olette suuresti auttanut minua pelastamaan henkeni, joka olisi melkein
mitätön, jos ei siitä olisi mitään hyötyä sen pelastajille.»
Näin puhuen Annikka kävi istumaan samalle penkille, jolla Allan Mac
Aulay istui, mutta asettausi kuitenkin vähäisen syrjemmäksi. Sitten hän
rupesi soittamaan clairshach'iansa, pientä, noin kolmenkymmenen tuuman
korkuista harppua, laulaen sen mukaan. Hän lauloi vanhaa gaelilaista
säveltä, ja sanatkin, joita arveltiin sangen muinaisaikuisiksi, olivat
gaelinkielisiä. Käännettyinä ne kuuluisivat tällä tavalla:
Linnut, pahat profeetat,
Korpit, pöllöt, huuhkajat,
Suokaa rauhaa sairaalle--
Kaiken yön jo rääkyitte,--
Luoliin, torniin joutukaa,
Siellä rääkkyellä saa,
Täällä rusottaa jo koi,
Leivon liritykset soi.
Pois nyt, susi ulvova,
Pois jo, kettu kavala,
Synkkiin, mustiin korpihin,
Vaikka lammas määkyiskin.
Häntä lyyhyss', juoskaa nyt,
Aamun kanssa herännyt
Onpi, kuulkaa, surma myös,
Toitottaapi metsämies.
Loisto kuun jo vaalenee,
Päivän tieltä pakenee.
Pois siis, häijy haltija,
Matkamiehen kiusaaja!
Aik' on tules sammuttaa,
Joka suohon houkuttaa.
Noussut on jo päivönen
Ben-yieglon huipullen.
Aatteet, synkät, syntiset,
Häijyt, mustat miettehet,
Nukkujasta paetkaa;
Aamull' udut hajoaa.
Painajainen, joka syöt
Veren voimaa pitkät yöt,
Aik' on pois jo ratsastaa,
Päivää katsella et saa.
Tytön näin laulaessa näkyi Allan Mac Aulay vähitellen selviävän
mietteistänsä ja alkavan huomata, mitä ympärillä oli. Otsan syvät rypyt
tasautuivat; ja muutenkin hänen kasvonsa, jotka olivat olleet väänteissä
sisällisestä tuskasta, palasivat luonnollisempaan muotoon. Kun hän
ojensi itsensä suoraksi ja istui pää pystyssä, oli hänen ilmeensä,
vaikka yhä vielä synkän surullinen, kadottanut tylyytensä ja
julmuutensa. Ja näin rauhallisena ollessaan hänen ulkomuotonsa oli,
tosin ei kaunis, mutta merkillinen, miehuullinen, olipa jalokin.
Tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka olivat tähän asti olleet aivan kokoon
julmistuneina, olivat nyt erinneet luonnollisille paikoilleen; ja
harmaat silmät, jotka olivat kulmakarvain alla pyörineet, säihkyen
luonnotonta, turmiota ennustavaa tulta, katsoivat nyt lujasti ja
vakavasti eteensä.
»Jumalan kiitos!» sanoi hän istuttuansa hiljaa hetken aikaa, siksi kun
harpun viimeisetkin sävelet olivat lakanneet väräjämästä, »sieluni ei
ole enää pimitetty--sumu on hengestäni lähtenyt.»
»Sinun tulee, Allan serkku», virkkoi kreivi Menteith,
»synkkämielisyytesi onnellisesta selviämisestä kiittää yhtä paljo
Annikka Lyleä kuin Jumalaa--»
»Jalosukuinen serkkuni Menteith», lausui Allan, nousten ja tervehtien
häntä yhtä kunnioittavasti kuin lempeästi, »on jo niin kauan tuntenut
onnettoman tilani, ettei hänen hyväluontoinen sydämensä suinkaan liene
suutuksissaan siitä, että nyt vasta sanon hänet tervetulleeksi tähän
kartanoon.»
»Me olemme kovin vanhat tuttavat, Allan», virkkoi kreivi Menteith, »ja
kovin hyvät ystävät, pitääksemme suurta lukua ulkonaisista
tervehdyksistä. Mutta puoli vuoristolaiskansaa tulee tänne tänä päivänä,
eikä meidän vuorelaispäällikköjämme kohtaan, senhän tiedät, saa
laiminlyödä mitään kohteliaisuuden temppua. Mitäpä sinä annat tälle
pikku Annikalle siitä, että hän on saattanut sinut kelvolliseksi
vastaanottamaan Evan Dhu'ta ja ties kuinka monta sulkalakkia?»
»Mitäkö hän minulle antaa?» sanoi Annikka hymyillen. »Ei suinkaan mitään
halvempaa, toivon ma, kuin kalleimman nauhan Dounen markkinoilta.»
»Dounen markkinoiltako, Annikka?» sanoi Allan surullisesti. »Ennen sitä
päivää tulee veristä työtä, enkä kenties saa niitä markkinoita ikinä
nähdä. Mutta olipa hyvä, että minulle muistutit, mitä jo kauan olen
arvellut tehdä.»
Sen sanottuansa hän läksi ulos salista.
»Jos hän jatkaa tämmöistä puhetta», virkkoi kreivi Menteith, »on teidän
pitäminen harppu vireessä, Annikka kulta.»
»Toivon, ettei sitä tarvitse», sanoi Annikka huolissaan. »Tämä puuska on
ollut pitkä eikä luultavasti tule pian uudestaan. Hirmuista on katsella
tätä luonteeltansa jaloa ja rakastettavaa miestä tämmöisen
hellittämättömän taudin vallassa.»
Hän puhui hiljaisella äänellä, niinkuin ainakin salaisista asioista
puhuttaessa. Kreivi Menteith sentähden luonnollisesti lähestyi ja
kumartui häntä kohti, paremmin käsittääksensä Annikan sanoja. Kun sitten
Allan jälleen astui sisään, vetäytyivät he taas luonnollisesti
kauvemmaksi toisistaan, jolloin heidän liikkeensä osoittivat ikäänkuin
hämmästystä siitä, että heidät oli tavattu puheesta, jota tahtoivat
Allanilta salata. Se ei jäänyt Allanilta huomaamatta; hätkähtäen,
vimmastuen hän seisahtui ovelle--hänen kulmakarvansa julmistuivat, hänen
silmänsä pyörähtivät--mutta se oli vain hetkellinen puuska. Hän pyyhki
otsaansa leveällä, jäntevällä kädellään, ikäänkuin poistaakseen
mielenliikutuksensa ilmaukset, ja astui sitten Annikan luo, pitäen
kädessään hyvin pientä rasiaa, joka oli tammipuusta tehty ja
taidokkaasti silattu. »Minä otan sinut, serkku Menteith,
vieraaksimieheksi», sanoi hän, »siihen, että lahjoitan tämän rasian
sisällyksinensä Annikka Lylelle. Siinä on muutamia koruja, jotka ovat
olleet äitiparkani omia--halpoja arvoltaan, sen arvannette, sillä
vuorelaispäällikön puolisoilla on harvoin kallista korurasiaa.»
»Mutta nämät korut», sanoi Annikka Lyle, lempeästi ja nöyrästi kieltäen,
»kuuluvat suvun omaisuuteen--en minä voi ottaa vastaan--»
»Ne eivät ole kenenkään muun omaisuutta kuin minun, Annikka», keskeytti
hänet Allan; »ne ovat lahja, jonka sain äidiltäni hänen
kuolinvuoteellaan. Siinä on kaikki, mitä voin omakseni sanoa, paitsi
plaidiani ja miekkaani. Ota ne siis--minulle ne ovat mitättömiä
leluja--ja pidä niitä muistokseni--jos en tästä sodasta tulisi
takaisin.»
Näin sanoen hän aukaisi rasian ja ojensi sen Annikalle. »Jos», sanoi
hän, »niillä lienee jotakin arvoa, myö ne ja elätä itseäsi niiden
hinnalla, kun vihollinen on tämän talon polttanut, niin ettei se enää
voi olla sinulle suojana. Mutta pidä yksi sormus Allanin muistoksi, joka
voimiansa, vaikka ei tahtoansa myöten, on koettanut hyvyyttäsi palkita.»
Annikka Lyle yritti turhaan estää puhkeavia kyyneleitään, kun virkkoi:
»_Yhden_ sormuksen, Allan, otan sinulta muistoksi hyvyydestäsi minua
orpoparkaa kohtaan, mutta älä vaadi minua enempää ottamaan. Sillä en voi
enkä tahdo ottaa vastaan lahjaa, jonka kalleus niin vähän sopii yhteen
alhaisuuteni kanssa.»
»Valitse siis,» sanoi Allan, »sinulla voi arkatuntoisuuteesi olla syytä.
Muut korut saavat muodon, jossa voivat sinua paremmin hyödyttää.»
»Älä niin puhu», sanoi Annikka, valiten rasiasta sormuksen, joka
nähtävästi oli halpahintaisin kaikista; »pidä ne tallella veljesi
morsianta tai omaasi varten.--Mutta, Herra Jumala!» huusi hän
keskeyttäen puheensa ja katsellen sormusta, »mitä minä olenkaan
valinnut!»
Allan loi siihen synkän, pelokkaan katseen; sormuksessa näkyi
lasituskuva: pääkallo kahden ristikkäisen puukon yläpuolella. Tämän
kuvan nähtyään Allan huokasi niin syvään, että sormus livahti Annikan
sormien välistä ja putosi lattialle. Kreivi Menteith nosti sen maasta ja
antoi säikähtyneelle Annikalle takaisin.
»Jumala olkoon todistajana», lausui Allan juhlallisella äänellä, »että
teidän kätenne, nuori herra, eikä minun, on antanut Annikalle tämän
turmiota ennustavan lahjan takaisin. Se oli surusormus, jota äitini piti
murhatun veljensä muistoksi.»
»En pelkää ennustuksia», sanoi Annikka, kesken kyyneleitään hymyillen;
»eikä mikään molempien suojelijaini käsistä tuleva» (sillä nimellä hän
tavallisesti mainitsi kreivi Menteithiä sekä Allania) »voi tuoda pahaa
onnea orpoparalle.»
Hän pisti sormuksen sormeensa ja lauloi harppua näppäyttäen vilkkaalla
sävelellä seuraavat värssyt eräästä sen ajan mielilaulusta, joka niin
silattuna, kuin se oli Kaarle kuninkaan aikuisella teeskentelevällä,
pöyhkeilevällä koreudella, oli joistakin hovinaamiaisista osunut tänne
asti, Perthshiren autioon vuoristoon.
»Mitä sä tutkit tähtiä taivaan,
Tähtien tenho on voimaton;
Silmiä Leenan jos tutkia sai vaan,
Kaikkien kohtalo tietty jo on.
Vaan pidä vielä, tutkija lieto,
Liian kallis se hinta tok' ois,
Jos surun vierahan aikainen tieto
Myös surun omaan sieluhus tois.»
»Hän puhuu oikein, Allan», sanoi kreivi Menteith, »ja tämä vanha
laulunpätkä maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki, mikä lähtee
yrityksistämme ennakolta nähdä vastaisia tapauksia.»
»Hän puhuu _väärin_, korkea herra», vastasi Allan tylysti, »vaikka te,
joka niin halveksitte minun varoituksiani, kenties ette saakaan elää
niin kauan, että näkisitte ennustukseni käyvän toteen.--Älkää noin
ylenkatseellisesti naurako», lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti,
»taikka paremmin, naurakaa niin kovaa ja niin kauan kuin mielenne tekee;
pian tulee kyllä naurustanne loppu.»
»Minä en sinun näyistäsi pidä lukua, Allan», virkkoi kreivi Menteith.
»Olkoon elämäni määrä kuinka lyhyt tahansa, ei kenenkään
vuorelaisprofeetan silmä ulotu sen loppua näkemään.»
»Jumalan tähden», pyysi Annikka Lyle, »tunnettehan te hänen luonteensa
ja kuinka vähän hän sietää----.»
»Älkää pelätkö», keskeytti Allan, »mieleni on nyt rauhallinen ja
tyyni.--Mutta mitä sinuun tulee, nuori herrani», lisäsi hän kreivi
Menteithin puoleen kääntyen, »niin silmäni on hakenut sinua
taistelutantereita pitkin, missä vuorelaisia ja alankolaisia makasi niin
tiheässä kuin variksia joskus istuu noissa vanhoissa puissa»,--hän
viittasi varisten asuntopaikkaan, joka sinne näkyi ulkoa,--»silmäni haki
sinua, mutta sinun ruumiisi ei ollut siellä. Silmäni on hakenut sinua
aseettomasta, vastustamattomasta vankijoukosta, joka seisoi vanhan,
karheakivisen linnan ulkomuuria pitkin--välähdys välähdyksen perästä,
pyssymiesrivi toisensa jäljestä--vihollisluotien tuiskutessa vangit
karisivat maahan niinkuin kuivat lehdet syksyllä; mutta sinä et ollut
niiden seurassa. Minä olen nähnyt mestauslavoja--paikalleen asetettuja
mestauspölkkyjä--pappi seisoi valmiina, kirja kädessä, ja mestausmies,
kirves kädessä--mutta sieltäkään ei silmäni sinua löytänyt.»
»Hirsipuu siis arvattavasti taitaa tulla minulle surmaksi?» virkkoi
kreivi Menteith. »Olisinpa sentään suonut saavani nuoraa välttää, jos ei
muun, niin kumminkin kreivinarvoni tähden.»
Hän lausui sen ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin uteliaan näköisenä,
ikäänkuin haluaisi saada vastauksen. Sillä halu tulevia tapauksia
ennalta tiedustamaan vaikuttaa usein hiukan semmoistenkin ihmisten
mieleen, jotka väittävät uskovansa kaikki sellaiset ennustukset
mahdottomiksi.
»Teidän arvonne, korkea herra, ei tule millään muotoa häväistyksi teidän
eikä kuolemanlaatunne kautta. Kolme kertaa olen näyssä nähnyt
vuorelaisen, joka rintaasi työntää puukkonsa--ja siitä tulee sinun
surmasi.»
»Tahtoisinpa, että kertoisit minulle, minkänäköinen hän on», virkkoi
kreivi Menteith, »niin säästäisin häneltä ennustuksesi täyttämisen
vaivan, jos vain miekka tai pistoolin luoti hänen plaidiinsa pystyy.»
»Aseistasi», lausui Allan, »ei olisi paljon apua. Enkä myös voi antaa
sitä tietoa, jota haluat. Miehen kasvot ovat näyssäni aina olleet
poispäin käännettyinä.»
»Olkoon menneeksi sitten», virkkoi kreivi Menteith, »ja pysyköön asia
niin hämäränä, kuin se sinun ennustuksessasi on ilmoitettu. Aion sentään
yhtä iloisena syödä päivälliseni plaidien, väkipuukkojen ja kiltien[19]
keskellä.»
»Niin saattaa olla», sanoi Allan, »ja kenties teet oikein, kun ilolla
vietät näitä hetkiä, joita tulevan turmion ennustukset minulta
katkeroittavat. Mutta minä»--jatkoi hän,--»minä sanon kuitenkin vielä
kerran, että tämä ase--se on: tämänkaltainen ase», hän koski tikarinsa
kahvaan, »tuo sinulle surman.»
»Sillä välin», virkkoi kreivi Menteith, »sinä, Allan, olet karkoittanut
kaiken veren Annikka Lylen poskipäistä.--Jättäkäämme siis tämä puhe,
ja lähtekäämme katsomaan semmoista, jota kumpikin käsitämme--
sotavarustustemme edistymistä.»
He läksivät Angus Mac Aulayn ja hänen englantilaisvierastensa luokse, ja
niissä keskusteluissa sotahankkeista, jotka nyt alkoivat, osoitti Allan
semmoista mielen selkeyttä, käsityksen terävyyttä ja ajatuksen
tarkkuutta, että oli kovin vaikea sovittaa niitä yhteen sen
unennäkijä-luonteen kanssa, minkä tähän asti olemme hänessä tavanneet.