Niin rohkeeks, julmaks siitä yltyi hän,
Ett' itse pukimensa laittaja
Vapisi, häntä moisna nähdessään,
Ja neuvoi, että olis varova,
Ja ettei vihaisia petoja
Härsyttäis liioin. Kumartelemaan
Saa vihdoin leijonakin oppia
Ja partti, kiljuileva vimmoissaan,
Kesyksi käyden hiljaa olemaan.
Spenser.
Vaikka Englannin miesten ahneus ruuan kimpussa oli siihen aikaan
sananlaskuna--se on: skotlantilaisilla sananlaskuna--näytti
englantilaisvierasten syönti kuitenkin aivan mitättömältä, jos sitä
vertasi kapteeni Dalgettyn summattomaan ahmimiseen. Ja sittenkin oli
tämä uljas soturi jo osoittanut paljon lujuutta ja uupumattomuutta
rynnäkössään niiden helpompain haukkauspalain kimppuun, jotka kohta
vierasten tultua sisään oli tarjottu ikäänkuin puheen aluksi. Kapteeni
ei syödessänsä puhunut kellekään; vasta silloin, kun ruoka oli melkein
kokonaan pois korjattu, sai pöytäseura, joka ihmetellen oli häntä
katsellut, suureksi huviksensa kuulla häneltä syyt siihen, että hän oli
syönyt niin kiireesti ja niin kauvan.
»Kiireiseen syöntiini», selitti hän, »minä opin silloin, kun minulla
Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa oli sija kamreerin pöydässä.
Sillä jos ei siinä kalskuttanut hampaitaan yhteen niin kiireesti kuin
kastanjetti-paria,[17] niin ei saanut juuri mitään poskeensa. Ja mitä
ruokani paljouteen tulee», jatkoi kapteeni, »niin tahdon näille
kunnioitettaville pöytäkumppaneilleni ilmoittaa, että jokaisen
linnanisännän velvollisuus on jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa
kerätä kokoon niin paljon ampuma- sekä ruokavaroja, kuin hänen
aittoihinsa suinkin mahtuu; sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin voi
joutua piirityksen tai sulun alaiseksi. Saman säännön mukaan, hyvät
herrat, soturikin, jos näkee hyvää ja runsasta muonaa edessään, tekee
minun mielestäni viisaasti, kun varustaa itsensä vähintään kolmeksi
päiväksi, sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin hyvä ateria taas osuu
hänen eteensä.»
Talon isäntä kiitti tätä ojennusnuoraa viisaaksi ja kehoitti soturia
vielä lisäämään kupillisen paloviinaa sekä pullollisen klaret-viiniä
niihin varoihin, jotka jo olivat tallelle pantuina; ja kapteeni
noudattikin tätä kehoitusta aivan mielellään.
Kun ruoka sitten oli korjattu ja palvelijat lähteneet--paitsi
talonherran kamaripalvelija, joka jäi saliin ollakseen varalla, jos
olisi jotakin käskettävää tai tuotavaa, sanalla sanoen toimittaakseen
samaa virkaa kuin nykyiset helistinkellot--kääntyi puhe valtiollisiin
asioihin ja maan tilaan. Kreivi Menteith rupesi hartaasti ja tarkasti
tiedustelemaan, mitä klaneja olisi toivo saada nähdä aiotussa
kuninkaanpuoluelaisten kokouksessa.
»Se riippuu, korkea herra, sangen paljon siitä, kuka ottaa lipun
käteen», sanoi talon isäntä, »tiedättehän, että me vuorelaiset, kun
useammat klanit ovat yhdessä, emme helposti salli päälliköksi ketään
omista miehistämme emmekä totta puhuen juuri ketään muutakaan ihmistä.
Olemme tosin kuulleet semmoisen huhun, että Colkitto--se on: nuori
Colkitto eli Alaster Mac Donald--on Kyle-salmen poikki tullut tänne
Irlannista, mukanaan parvikunta Antrimin kreivin väkeä, ja että he jo
ovat joutuneet Ardnamurchaniin asti. Heidän olisi jo aikoja sitten
pitänyt olla täällä; mutta luultavasti he ovat myöhästyneet,
ryöstellessään maata pitkin matkaa.»
»Eikö Colkitto siis kelpaisi teille johtajaksi?» kysyi kreivi Menteith.
»Colkittoko!» huusi Allan Mac Aulay ylenkatseellisesti. »Kuka
Colkittosta puhuukaan? Ei ole muuta kuin yksi mies, jota suostuisimme
seuraamaan, ja se on Montrose.»
»Mutta Montrose, hyvä herra», virkkoi Kristoffer Hall, »on ollut
tietymättömissä sen perästä, kun kapinayrityksemme meni
Pohjois-Englannissa myttyyn. Arvellaan hänen menneen takaisin Oxfordiin,
noutamaan kuninkaalta uusia käskyjä.»
»Takaisinko menneen!» virkkoi Allan, pilkallisesti naurahtain. »Voisin
teille kertoa--vaan eipä maksa vaivaa. Saattehan sen itsekin pian
tietää.»
»Niin totta kuin olen kunnian mies, Allan», sanoi kreivi Menteith,
»teet sinä lopun ystäviemme maltista tuolla suututtavalla
äreydelläsi.--Mutta arvaanpa syyn», lisäsi hän nauraen, »et ole tainnut
tänään nähdä Annikka Lyle'ä?»
»Ketä muka en olisi nähnyt?» kysyi Allan ankaralla äänellä.
»Annikka Lyle'ä, laulun ja runouden haltijaa», sanoi kreivi Menteith.
»Jumala suokoon, etten enää ikinä saisi nähdä häntä», huokasi Allan,
»sillä ehdolla, että sama kielto pantaisiin sinullekin.»
»Ja miksikä minulle?» kysyi kreivi Menteith huolettomasti.
»Siksi», vastasi Allan, »kun otsastasi luen, että te molemmat olette
luodut toinen toisenne turmioksi.» Näin puhuen hän nousi ja läksi ulos
salista.
»Onko hän kauan aikaa ollut tällä tuulella?» kysyi kreivi Menteith
veljeltä.
»Kolmen päivän verran», vastasi Angus; »tämä puuska on jo
loppumaisillaan; huomenna hän varmaan jaksaa paremmin. Mutta tulkaa,
hyvät herrat, jo vinkuu tynnyrin hana juojia. Kuninkaan terveiksi,
Kaarle kuninkaan terveiksi! Ja menköön jokainen Covenantilais-koira,
joka ei tahdo sitä juoda, taivaaseen Grassmarket'in (hirttopaikan)
tietä.»
Tämä malja juotiin viipymättä, ja sitä seurasi viipymättä toinen ja
sitten yhä lisää, kaikki puoluehengen synnyttämiä ja hyvin innokkaasti
esitettyjä. Kapteeni Dalgetty katsoi kuitenkin tarpeelliseksi ilmoittaa
eriäväisen mielensä.
»Hyvät herrat ja kavaljeerit», lausui hän, »minäkin yhdyn näihin
maljoihin, primo (ensiksi) siitä syystä, että kunnioitan tätä
kunniallista ja vierasvaraista katosta, ja secundo (toiseksi)
sentähden, että minun mielestäni ei kelpaa olla liian arkatuntoinen
tämmöisissä asioissa inter pocula (lasi kädessä). Mutta kuitenkin
julistan, että minulle, tämän korkeasti kunnioitettavan kreivin
lupauksen mukaan, pitää huomenna suotaman vapaa ehto antautua
Covenantilaisten palvelukseen, jos niin mieleni tekee, aivan huolimatta
nykyisestä myöntymyksestäni teidän maljoihinne.»
Mac Aulay ja hänen englantilaiset vieraansa kavahtivat pystyyn, tämän
julistuksen kuultuansa, ja uusi riita oli epäilemättä syttymäisillään;
mutta kreivi Menteith sekaantui asiaan ja selitti jutun kaikin puolin.
»Ja minä toivon», lopetti hän puheensa, »että meidän onnistuu kiinnittää
kapteeni Dalgettyn miekka meidän puolellemme.»
»Ja jos niin ei tapahdu», intti talon herra, »julistan minä--kapteenin
sanoilla puhuen--ettei mikään tänä iltana tapahtunut seikka, ei edes
sekään, että hän on minun leipääni ja suolaani syönyt ja minun kanssani
juonut maljoja paloviinassa, Bordeaux-viinissä tai usquebaugh'issa, saa
minua estetyksi halkaisemasta hänen kalloansa niskaluuhun asti.»
»Sen huvin sallin teille aivan mielelläni», virkkoi kapteeni, »jos näet
miekassani ei ole kalloni suojelijaa, jollainen se monesti on ollut
pahemmassakin hädässä kuin mitä teidän vihastanne voinee minulle tulla.»
Tässä kreivi Menteith jälleen kävi väliin, ja yleinen sovinto, joka näin
oli hieman vaivaloisesti toimeen saatu, vahvistettiin sitten pitkillä
ryypyillä. Mutta kreivi Menteith koetti kuitenkin, vedoten väsymykseen
ja huonoon vointiin, lopettaa juomingit vähän aikaisemmin kuin talossa
oli tapana. Tämä ei ollut oikein mieleen uljaalle kapteenille, joka oli
Hollannista, muiden siellä opittujen tapain muassa, tuonut myös halun
särpiä ja taidon kestää äärettömät määrät väkeviä juomia.
Talon herra itse saattoi vieraansa jonkintapaiseen makuusaliin. Siellä
nähtiin yksi nelijalkainen sänky, varustettu tartan-kankaisilla
uutimilla, ynnä koko joukko pitkin seinää asetettuja suuria vasuja,
joista kolme oli huolellisesti täytetty kukkivilla kanervan varsilla ja
sillä tavoin laitettu vuoteiksi vieraita varten.
»Eipä tarvinne sinulle», virkkoi Mac Aulay vähän syrjään kreivi
Menteithille, »selittää, millä lailla meidän vuorelaisten on tapana
majoittaa vieraitamme. Sen vaan sanon siis, että olen toimittanut myös
palvelijaisi vuoteet tähän saliin, sillä en tahtonut antaa sinun maata
kahdenkesken tuon Saksan-kulkurin kanssa. Nämät ajat, jalo veli, Jumala
paratkoon, ovat semmoisia, että monen miehen kurkku, kun hän maata
panee, saattaa olla niin terve ja eheä kuin paraskin viinaratti, mutta
ennen aamua se voi olla poikki ja irvellään niinkuin auki leikattu
osteri.»
Kreivi Menteith kiitti hartaasti. »Juuri näin», sanoi hän, »olisin
itsekin tahtonut saada laitetuksi. Sillä vaikka en suinkaan pelkää
mitään väkivaltaa kapteeni Dalgettyltä, pidän kuitenkin aina mielelläni
Andersonia luonani, sillä hän on parempaa sukua, vähän herrastapainen.»
»En ole tätä Andersonia nähnyt», virkkoi Mac Aulay. »Otitko hänet
Englannissa palvelukseesi?»
»Niin tein», vastasi kreivi Menteith; »saat nähdä hänet huomenna. Sillä
aikaa toivotan sinulle hyvää yötä.»
Isäntä otti ennen lähtöänsä ilta-jäähyväiset kreiviltä ja arveli samaten
kohdella myös kapteeni Dalgettya; mutta huomattuansa, että tämä
par'aikaa oli täydessä puuhassa suuren, paloviina-piimällä täytetyn
haarikan kanssa, ei hän hennonnut häiritä tätä hyödyllistä toimitusta,
läksi vaan pois ilman enempää tervehdystä.
Melkein samassa tulivat kreivi Menteithin molemmat palvelijat sisään.
Kunnon kapteeni, joka nyt alkoi olla vähän liiaksikin ruoalla ja
juomalla täytetty, huomasi jotenkin vaikeaksi saada itse auki
rautapukunsa hakoja. Hän kääntyi siis Andersonin puoleen, puheensa
välistä yhä nikottaen: »Anderson, veikkoseni, oletpa taitanut lukea ne
raamatun samat, että se, joka rautapukuansa riisuu, älköön kerskatko
niinkuin se, joka sitä päällensä panee.--Se kyllä kenties ei ole oikea
komentosana, mutta sen tositarkoitus on se, että minun luultavasti tulee
nukkua haarniskoittuna--niinkuin monen muunkin kelpo miehen, joka ei
unestaan enää herää--jos et auta tätä solkea auki.»
»Päästä hänen haarniskansa auki, Sibbald», sanoi Anderson toiselle
palvelijalle.
»Pyhä Anterus auttakoon!» huudahti kapteeni, kovasti ihmeissään kääntyen
ympäri, »tää halpa palvelijako, palkkalainen, joka saa neljä puntaa ja
yhden panssarinpuvun vuodelta, on liian ylpeä passaamaan rittmeister
Dugald Dalgettya, Drumthwacketin herraa, joka on harjoitellut humaniora
(tieteitä) Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa ja ollut
sotapalveluksessa useimmilla Euroopan hallitsijoilla?»
»Kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi Menteith, jonka tuli koko tämä ilta
toimittaa rauhansovittajan virkaa, »minä saan teidän luvallanne
ilmoittaa, että Anderson ei passaa ketään muuta kuin minua. Mutta
mielelläni tahdon itse auttaa Sibbaldia haarniskaanne päästämään.»
»Se olisi liika vaiva teille, korkea herra», virkkoi Dalgetty, »vaikka
tosin ei teillekään tekisi haittaa oppia, miten kelpo haarniska on
riisuttava ja päälle puettava. Muulloin osaan rautapuvustani pujahtaa
ulos ja taas sen sisään, niinkuin se olisi kinnas. Mutta tänä iltana,
vaikka en ole ebrius (humalassa), tunnen itseni, muinaisen kirjaniekan
sanoilla puhuen, vino ciboque gravatus (viinasta ja ruoasta raskaaksi).»
Nyt hän jo olikin kuorittu ja seisoi valkean ääressä, humalaisella
viisaudella mietiskellen päivän tapahtumia. Varsinkin näkyi Allan Mac
Aulayn luonne antavan hänelle arvelemisen aihetta. »Hänpä peijasi
sukkelasti nuo englantilaiset vuorelaisillaan, soihdunkantajilla!--
Kahdeksan pöksytöntä metsäläistä kuuden hopeisen kynttilänjalan
sijasta!--Sepä oli mestaritemppu--oikein 'tour de passe', oikein
silmänkääntämistä!--Ja kuitenkin hän on mielipuoli!--Pelkäänpä suuresti,
korkea herra», jatkoi hän pudistaen päätään, »että minun, siitä
huolimatta, että hän on teidän sukulaisenne, täytyy myöntää hänelle
järki-ihmisen oikeudet ja antaa hänelle semmoinen selkäsauna, joka
täydesti voi rangaista hänet minulle tehdystä väkivallasta. Taikka
täytyy vedota kaksintaisteluun, niinkuin häväistyn aatelismiehen sopii.»
»Jos näin myöhään yöllä», sanoi kreivi Menteith, »vielä viitsisitte
kuulla pitkän jutun, niin tahdon kertoa teille tapahtumia Allanin
syntymäajalta, jotka niin täydesti selittävät hänen eriskummallisen
luonteensa, ettei mistään kaksintappeluun vaatimisesta voine tulla
puhettakaan.»
»Pitkä juttu», sanoi kapteeni Dalgetty, »on kelpo iltaryyppyä ja
lämmintä yömyssyä lähinnä paras houkutin terveelliselle unelle. Ja koska
te, korkea herra, tahdotte olla niin hyvä ja vaivata itseänne sen
kertomisella, lupaan minä puolestani olla uupumatonna ja kiitollisena
kuulijana.»
»Sinäkin, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, »ja sinä, Sibbald, varmaan
myös palatte uteliaisuudesta kuulla jotakin siitä eriskummallisesta
miehestä. Ja taitaisipa luullakseni ollakin parasta, että tyydytän
halunne, jotta hädän tullessa osaatte häntä oikein kohdella. Tulkaa siis
likemmäksi valkean ääreen.»
Näin koottuaan kuulijapiirin ympärillensä kreivi Menteith kävi istumaan
nelipatsaisen sängyn reunalle. Kapteeni Dalgetty puolestaan, pyyhkien
paloviina-piimän tähteet parrastaan sekä viiksistään ja hyräillen
ensimmäistä värssyä Lutherin virrestä »Alle guten Geister loben den
Herrn» j.n.e. (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa) retkahti eräälle
vuoteelle ja pistettyään pörröisen päänsä esille peiton alta rupesi
kuuntelemaan kreivi Menteithin kertomusta sangen mukavassa tilassa,
puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa.
»Näiden molempien veljesten, Angus ja Allan Mac Aulayn, isä», alkoi
kreivi Menteith, »oli suurisukuinen ja suuriarvoinen aatelisherra; hän
oli näet maineeltaan, vaikkei miesluvultaan, arvokkaan vuorelais-klan'in
päällikkö. Hänen puolisonsa, näiden nuorten miesten äiti, oli myös
hyvästä aatelissuvusta, jos minun sopii niin sanoa perheestä, joka on
likeisiä heimolaisiani. Rouvan veli, kunniallinen ja urhoollinen nuori
mies, oli kuningas Jaakko Kuudennelta saanut oikeuden olla muutamassa
hänen linnansa läheisessä kruununmetsässä ylikaitsijana ynnä vielä
nauttia kaikellaisia etuja. Tätä oikeutta harjoittaessaan ja
suojellessaan hän pahaksi onnekseen joutui riitaan cateran'ien eli
vuorelaisrosvojen kanssa, joista tekin, kapteeni Dalgetty, epäilemättä
olette kuullut puhuttavan.»
»0len maar», vastasi kapteeni, ponnistaen kaikki voimansa,
saadakseen vastauksen suustansa. »Ennenkuin Aberdeenin kaupungin
Mareschal-kollegiosta läksin, teki Dugald Garr piruntekosiansa
Garioch'issa ja Farquharsonit Deen seuduilla ja Chattanin klani
Gordonien mailla ja Grantit sekä Cameronit Moraylandissa. Ja sittemmin
olen nähnyt kravaatteja ja panduureja Pannoniasta ja Transsylvaniasta ja
kasakoita Puolan rajalta ynnä muita rosvoja, ryöväreitä ja metsäläisiä
kaikista maista. Voinpa siis sanoa, että minulla on selvä käsitys teidän
vuorelaississeistänne.»
»Se klani», jatkoi kreivi Menteith, »jonka kanssa Mac Aulayden eno
riitaantui, oli pieni rosvoparvi; heille on annettu nimitys Sumun Lapset
sen vuoksi, että he kodittomina lakkaamatta kuljeksivat pitkin vuoria ja
laaksoja. He ovat kovasydämistä, hurjaluontoista väkeä, pikaiset
suuttumaan ja julmat, tuliset kostonhimossaan, niinkuin ainakin ihmiset,
jotka eivät ole ikinä olleet sivistyneen valtakunnanjärjestyksen kurin
alaisia. Parvikunta näitä miehiä läksi väijymään onnetonta kruununmetsän
ylikaitsijaa, karkasi hänen kimppuunsa, kun hän kerran oli metsästämässä
yksinään ilman palvelijoita, ja surmasi hänet julmimmilla kidutuksilla,
mitä taisivat keksiä. He leikkasivat pään irti rungosta ja päättivät
uhallakin viedä sen näytteeksi hänen lankonsa linnaan. Talonherra oli
poissa, ja rouva, tosin vastahakoisesti, otti nämät vieraat vastaan,
kenties peläten heidän kostoansa, jos salpaisi heiltä ovet. Ruokaa
tuotiin Sumun Lapsien eteen, jotka tätä tilaisuutta käyttäen ottivat
surmatun miehen pään ulos vaatteesta, mihin se oli kääritty, asettivat
sen pöydälle ja pistivät sille leipäpalan hampaitten väliin, käskien
niiden nyt toimittaa virkaansa, niinkuin ennenkin olivat monta kertaa
tässä pöydässä hyviä herkkuja purreet. Samassa astui huoneeseen rouva,
joka oli käynyt jollakin talousasialla. Veljensä pään nähtyään hän
pakeni nuolena ulos metsään, parkumistaan parkuen. Rosvot läksivät,
tähän pedontapaiseen huvitukseen tyytyen, jälleen tiehensä. Kun
palvelijat olivat tointuneet pelästyksestään, hajosivat he kaikille
haaroille emäntäänsä etsimään, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hänen
onneton puolisonsa palasi seuraavana päivänä kotiin ja jatkoi etsimistä
vielä tarkemmin ja vielä laajemmalta, mutta yhtä turhaan. Yleinen arvelu
oli, että rouva silmittömässä säikähdyksessään oli syössyt alas jokeen
joltakin niistä jyrkistä kallioista, jotka törröttävät pitkin rantaa,
taikka syvään järveen, jonne on toista virstaa kartanosta. Hänen
hukkumisensa oli sitä surettavampi, koska hän kävi jo kuudetta kuukautta
raskaana; Angus Mac Aulay, hänen vanhin lapsensa, oli syntynyt noin
kahdeksantoista kuukautta ennen,--Mutta te taidatte olla jo kyllästynyt,
kapteeni Dalgetty, ja tahtoisitte kenties nukkua.»
»Ei millään muotoa», vastasi soturi. »Ei minua hiukkaakaan uneta; mutta
minä aina mieluimmin kuuntelen silmät ummessa. Siihen temppuun opin
vartijana seisoessani.»
»Ja useinpa, sen tohtisin vannoa», kuiskutti kreivi Menteith Andersonin
korvaan, »on kiertovahdin kersantti saanut raskaalla pertuskallaan ne
silmät aukaista.»
Nuori aatelisherra, joka nähtävästi oli tarinoimistuulellaan, jatkoi
kuitenkin kertomustaan, pääasiallisesti palvelijainsa puoleen kääntyen
ja torkkuvasta soturista lukua pitämättä.
»Kaikki aatelisherrat näillä seuduin», kertoi hän, »vannoivat kostoa
tästä kauheasta ilkityöstä. He tarttuivat aseisiin yhdessä murhatun
miehen sukulaisten ja langon kanssa, ja Sumun Lapset saivat, pelkään mä,
vainoojiltansa yhtä vähän armoa kuin itse olivat osoittaneet.
Seitsemäntoista päätä, onnistuneen koston veriset todistukset, jaettiin
liittolaisten kesken ja naulattiin linnanporttien otsikkoon, varisten
noukittavaksi. Harvat pelastuneet peräytyivät kaukaisemmille erämaille.»
»Oikealle, ympäri, ja peräytykää entiselle asemalle», sanoi kapteeni
Dalgetty, jolle tuo sana »peräytyivät» oli johdattanut vastaavan
komentosanan mieleen. Ja sitten kavahtaen hereille hän vakuutti tarkkaan
kuunnelleensa joka sanaa.
»Kesäksi», jatkoi kreivi Menteith, tästä puolustuspuheesta lukua
pitämättä, »on täällä tapana lähettää karja vuorille laitumelle, ja
kylän sekä kartanon piiat käyvät aamuin, illoin siellä lehmiä
lypsämässä. Tässä työssä ollessaan näkivät kartanon tytöt pahasti
säikähtäen, että laiha, kalvakka haamu, joka oli aivan heidän
emäntävainajansa näköinen, kaukaa katseli heidän tointansa; tietysti he
luulivat emännän siinä kummittelevan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat
lähestyä kalmankarvaista haamua, mutta se pakeni metsään, hurjasti
kiljahtaen. Tästä tiedon saatuansa meni herra muutamien palvelijain
kanssa vuorilaitumelle ja sijoitti väkensä niin taitavasti, että sai
onnettoman karkulaisen pakenemasta estetyksi. Tällä lailla rouva parka
jälleen saatiin kotiin; mutta hänen järkensä oli aivan häiriöllä. Millä
hän oli elättänyt henkeänsä metsää kuljeskellessaan, siitä ei saatu
mitään selvää. Muutamat arvelivat hänen syöneen kasvinjuuria ja marjoja,
joita sillä vuodenajalla oli runsaasti. Mutta enin osa alhaista kansaa
oli siinä lujassa uskossa, että rouva oli juonut metsäkauristen maitoa
taikka saanut ruokaa metsänhaltijoilta tai jollakin muulla yhtä
ihmeellisellä tavalla. Helpompi oli selittää hänen ilmautumisensa. Hän
oli tainnut metsästä nähdä lehmäin lypsämistä, jonka työn valvominen oli
hänelle aina ollut hauskin kotiaskare, ja mielipuolenakin hän oli
noudattanut totuttua tapaansa.»
»Ajan tultua onneton rouva synnytti pojan, jossa ei voitu havaita mitään
äitinsä surkean tilan vaikutusta; päinvastoin lapsi oli tavattoman terve
ja vahva. Rouva parka tointui sen perästä järkiinsä, kumminkin johonkin
määrään; mutta terveeksi ja iloiseksi ei hän enää koskaan tullut. Allan
oli hänen ainoa ilonsa. Tätä poikaa hän luopumatta hoiteli, ja
luultavasti hän istutti lapsen herkkään mieleen kaikellaista taikauskoa,
johon Allanin mietiskelevä, haaveksiva luonne olikin erittäin taipuisa.
Rouva kuoli, kun Allan oli ehtinyt kymmenvuotiseksi. Viimeiset sanansa
rouva puhui hänelle kahdenkesken. Epäilemättä hän antoi pojalle käskyn
kostaa Sumun Lapsille, ja sitä käskyä Allan onkin siitä asti hartaasti
noudatellut.»
»Siitä hetkestä näet muuttui Allan Mac Aulayn käytös kokonaan. Tähän
asti hän oli aina istuskellut äidin luona kuunnellen, mitä tämä kertoi
unennäöistään, ja itsekin kertoellen omiansa, näin täyttäen
mielikuvitustaan--joka luultavasti, hänen syntymänsä edellisiin
seikkoihin nähden, oli alustakin kiihtynyt--kaikilla noilla
vuorelaiskansan eriskummallisilla ja kauhistuttavilla ihmetarinoilla,
joihin rouvakin, veljensä murhan perästä, oli kovin kiintynyt. Tästä
elämänlaadusta seurasi, että pojan katsanto tuli araksi, säikähtyneen
näköiseksi, että hän mielellään kuljeskeli yksinäisissä paikoissa
metsässä ja että hän suuresti kammosi muiden yhdenikäisten lasten
seuraa. Muistanpa, että minäkin, joka olen muutamia vuosia nuorempi,
kerran kävin täällä isäni kanssa, enkä voi ikinä unhottaa, kuinka
hämmästyneenä katselin tämän lapsierakon väistymistä luotani joka kerta,
kun yritin saada hänet kanssani meidän ijällemme sopiviin leikkeihin.
Muistanpa myös, että hänen isänsä valitti siitä minun isälleni, samassa
kuitenkin selitykseksi lisäten, että hän ei hennonut ottaa tätä lasta
pois rouvansa seurasta; sillä se näkyi olevan äidin ainoana lohdutuksena
tässä maailmassa, ja ainoastaan huvitus Allanin seurasta näkyi voivan
estää hirveää mielenhäiriötä palaamasta pahemmassa muodossa. Mutta äidin
kuoltua pojan käytös ja tavat muuttuivat yht'äkkiä. Tosin hän edelleen
pysyi mietiskelevänä, totisena; hän oli usein pitkät ajat harvapuheinen
ja hajamielinen, josta näkyi, että hänen mielenlaatunsa ei siinä
suhteessa ollut yhtään muuttunut. Mutta toisin ajoin sitävastoin hän
kävi klaninsa nuorison leikkitantereilla, joita siihen asti oli kammoten
välttänyt. Hän rupesi ottamaan osaa nuorukaisten ruumiinharjoituksiin ja
pianpa hän, jonka ruumis oli erittäin väkevä, voitti veljensä ynnä
muutkin paljon vahvemmat pojat. Tähän asti he olivat häntä halveksineet,
mutta rupesivat nyt pelkäämään, vaikkei juuri rakastamaan. Ja ne, jotka
leikeissä tai sotaharjoituksissa kävivät Allanin kimppuun, valittivat,
että hän, joka vielä äsken oli ollut unennäkijä, akkamainen ja veltto,
nyt innoissaan kovin helposti käänsi leikin todeksi, unohtaen, että se
oli vaan ystävällistä voimain kilvoittelua.--Mutta kuulemattomille
korvillehan minä kerronkin», sanoi kreivi Menteih keskeyttäen juttunsa,
sillä kapteenin nenä todisti selvästi, että tämä soturi oli vaipunut
syvälle unen syliin.
»Jos korkea herra tarkoittaa tuon kuorsaavan sian korvia», virkkoi
Anderson, »ovat ne tosiaan kuurot kaikille kertomuksillenne. Mutta koska
tässä paikassa ei käy laatuun ottaa salaisempia asioita puheeksi, niin
pyydän, että olisitte niin hyvä ja jatkaisitte, Sibbaldille ja minulle
huvitukseksi. Tämän nuorukaisparan kohtalo liikuttaa sydäntä syvästi ja
eriskummallisesti.»
»Minä saan siis kertoa», jatkoi kreivi Menteith, »että Allan näin yhä
edistyi edistymistään, niin voimainsa kuin taitonsa puolesta,
viiteentoista vuoteensa saakka ja että hän sillä ijällään tuli aivan
omavaltaiseksi käytöksessään ja äksyksi, jos häntä vaadittiin
tottelemaan, mikä seikka huoletti hänen isäänsä suuresti. Hän viivyskeli
välistä vuorokausia poissa, muka metsästämässä, vaikka usein ei tuonut
mitään otusta kotiin. Ja se vielä enensi isän huolta, että muutamat
Sumun Lapsista, joiden rohkeus oli valtakunnan pahenevasta
levottomuudesta paisunut, olivat nyt palanneet entisille
tyyssijoillensa; ja uuden hävitysretken heitä vastaan katsoi vanha Mac
Aulay vähän vaaralliseksi. Se pelko, että nämä kostonhimoiset rosvot
saattaisivat tehdä kuljeksivalle Allanille jotakin pahaa, ahdisti siis
lakkaamatta ukon sydäntä.»
»Minä itsekin olin täällä vieraskäynnillä, kun siitä asiasta viimein
tuli ratkaiseva päätös. Allan oli päivännoususta asti ollut poissa
metsällä, ja minä olin häntä etsinyt turhaan. Nyt oli pimeä, myrskyinen
ilta, eikä häntä kuulunut takaisin. Isä oli kovasti huolissaan ja sanoi
aikovansa kohta päivän valjettua lähettää joukon miehiä häntä hakemaan.
Yht'äkkiä, kun par'aikaa istuimme illallispöydässä, aukeni ovi ja Allan
astui sisään ylpeän, lujan ja rohkean näköisenä. Hänen äksyn luonteensa
ja häiriöllisen mielentilansa tähden isä ei ilmoittanut pahaa mieltänsä
muutoin kuin että sanoi minun tuoneen mukanani lihavan metsäkauriin,
vaikka olin jo ennen päivänlaskua tullut kotiin, jota vastoin Allan,
oltuansa sydänyöhön asti vuorilla, palasi kai tyhjin käsin. 'Onko se
niin varmaa?' tiuskaisi Allan tulisesti; 'onpa tässä jotakin, mikä
kertoo teille toista!'»
»Nyt vasta havaitsimme, että hänen kätensä olivat veressä, samoin kuin
kasvotkin paikoittain, ja odotimme kovin uteliaina, mitä nyt seuraisi.
Yht'äkkiä, hiukan kohottaen plaid'insä lievettä hän vieritti pöydälle
verisen ihmispään, joka oli juuri äsken leikattu irti rungosta. Samalla
hän lausui: 'Makaa nyt sinä tuossa, missä ennen sinua on maannut
paremman miehen pää!' Laihoista kasvoista ynnä pörröisestä, ruskeasta
tukasta ja parrasta, jotka vanhuuttaan olivat jo paikoittain harmaita,
tunsimme me, Allanin isä ja muut läsnäolijat, että se pää oli Hektor
Sumulaisen, kuuluisan rosvopäällikön, joka oli väkevyytensä ja
julmuutensa tähden ollut yleisenä hirmuna, ottanut osaa Allanin enon,
onnettoman metsänkaitsijan, murhaan ja tuimalla taistelulla sekä
tavattomalla nopeudellaan pelastanut henkensä silloin, kun hänen
useimmat kumppaninsa tapettiin. Me olimme kaikki, niinkuin hyvin
ymmärrätte, aivan hämmästyksissämme; mutta Allanin suusta ei
uteliaisuutemme saanut tyydytystä. Ainoastaan arvaamalla tulimme siihen
päätökseen, että hän oli vasta tulisen taistelun perästä saanut rosvon
tapetuksi; sillä me huomasimme hänessä useampia haavoja, joita häneen
oli siinä leikissä tullut. Nyt ryhdyttiin kaikellaisiin varokeinoihin,
ettei rosvojen kosto voisi häntä tavata. Mutta ei haavat, ei isän ankara
kielto eikä edes kartanon porttien ja hänen oman kammarinsa oven
lukitseminen voinut estää Allania ajamasta juuri niitä miehiä takaa,
joiden puolelta häntä uhkasi vaara. Hän pujahti yöllä karkuun ikkunan
kautta, nauraen isänsä turhaa varovaisuutta, ja toi yhtenä päivänä
yhden, toisena kaksikin päätä, jotka olivat kuuluneet Sumun Lapsille.
Lopulla se leppymätön vimma ja rohkeus, millä Allan vainosi heitä
vuoriston syvimpiin loukeroihin asti, masensi rosvojen miehuuden, vaikka
hekin kyllä olivat pelottomia luonteeltaan. Hän kun aina epäilemättä
kävi kimppuun, vaikka heitä oli kuinka monta tahansa, tekivät he siitä
sen johtopäätöksen, että hänen henkensä mahtoi olla taialla varjeltu
taikka että joku yliluonnollinen haltija suojeli häntä taisteluissa. 'Ei
häneen luoti pysty', arvelivat he, 'eikä nuoli eikä puukko.' Syynä
siihen olivat muka hänen merkilliset syntymävaiheensa. Viimeiseltä olisi
viisi, kuusi kaikkein vahvinta vuorelaisrosvoa pötkinyt pakoon heti, kun
olisivat kuulleet Allanin huhuilemista taikka torvensoittoa.»
»Mutta Sumun Lapset jatkoivat kuitenkin vanhaa rosvotointansa ja
tekivät, niin paljon kuin vaan saivat aikaan, vahinkoa Mac Aulayn
suvulle, heimolaisille ja ystäville. Siitä seurasi viimein uusi
hävitysretki rosvoparvea vastaan, ja siinä retkessä olin minäkin
osallinen. Meidän onnistui saada heidät apajaan sillä keinoin, että
panimme miesjoukon väijyksiin sekä ylös- että alaspäin vieviin
vuorisoliin; ja sitten panimme kaikki puhtaaksi, niinkuin semmoisissa
tilaisuuksissa on tapana, polttaen ja tappaen, mitä vaan eteen sattui.
Näissä kauheissa teloituksissa ei säästetä edes naisia eikä turvattomia.
Ainoastaan yksi pieni tyttönen, joka hymyillen katseli Allanin
paljastettua väkipuukkoa, sai pitää henkensä minun hartaasta
pyynnöstäni. Hänet tuotiin tänne, kasvatettiin Annikka Lyle nimisenä, ja
epäilemättä hän on sievin pieni keijukainen kaikista, jotka ikinä ovat
kuutamolla tanssia keikutelleet kanervakankailla. Kauan aikaa kesti,
ennenkuin Allan voi tätä lasta kärsiä. Mutta viimein hän, kenties
kasvojen muodosta päättäen, sai päähänsä sen ajatuksen, että tyttö ei
ollutkaan kammottujen vihollisten verta ja sukua, vaan jollakin
rosvoretkellä ryöstetty. Se asia ei olekaan itsessään mahdoton, ja hän,
uskoo sen totuuteen lujasti kuin Jumalan sanaan. Erittäin ihastuttaa
Allania tytön soitantokyky, joka onkin erinomainen, niin että hän harpun
soittamisessa voittaa parhaatkin meidän maamme mestarit. On huomattu,
että Allanin mielenhäiriö, pahimmillaankin ollessaan, aina tästä
harpunsoitosta tyyntyy, aivan niinkuin muinoin Saul kuninkaan, ja niin
suloinen on Annikka Lylen luonne, niin viehättävä hänen vilpitön ja
iloinen käytöksensä, että häntä täällä pidetään ja kohdellaan pikemmin
talonherran sisarena kuin armoilla eläjänä, Totisesti, ei kukaan, joka
on hänet nähnyt, voi olla ihastumatta Annikan viattomuuteen, vilkkauteen
ja suloisuuteen.»
»Kavahtakaa, korkea herra», varoitti Anderson hymyillen; »näin innokkaat
ylistelemiset ovat vähän vaaralliset. Allan Mac Aulay, jos se on
semmoinen kuin kuvaatte, ei olisi hyvä kilpakosija.»
»Vielä vai! vielä vai!» sanoi kreivi Menteith nauraen, mutta samassa
kuitenkin punastuen. »Allanin sydämeen ei rakkaus pysty. Ja mitä minuun
tulee», lisäsi hän vakavammin, »Annikan tuntematon sukuperä on paha este
naimistuumille, ja hänen turvattomuutensa kieltää kaikki muut halut.»
»Se puhe on jalon mielenne mukainen, korkea herra», virkkoi Anderson.
»Mutta tottahan te, toivon ma, jatkatte hauskaa tarinaanne.»
»Se on jo melkein lopussa», sanoi kreivi Menteith. »Minulla ei ole muuta
lisättävää kuin että Allan Mac Aulay on väkevyytensä, urhoutensa sekä
lujan, omavaltaisen tahtonsa tähden ynnä myös siitä syystä, että hän,
niinkuin yleisesti luullaan, seurustelee yliluonnollisten olentojen
kanssa ja taitaa ennustaa tulevia tapauksia, paljoa suuremmassa arvossa
klanilaistensa kesken kuin vanhempi veli. Sillä tämä on uljasmielinen,
lörppösuinen vuorelainen, mutta ei millään muotoa voi vetää vertoja
nuoremman veljen erinomaisille avuille.»
»Tämmöinen mies», sanoi Anderson, »voisi epäilemättä voimallisesti
vaikuttaa vuorelaisarmeijan mieliin. Meidän pitää, olkoon kuinka
tahansa, saada tämä Allan avuksemme. Mitä hänen urhouteensa ja
kaukonäköisyyteensä tulee»----
»Hist!» keskeytti kreivi Menteith, »tarhapöllö tuolla herää.»
»Puhutteko te kaukonäköisyydestä eli _deuteroskopiasta_?» virkkoi
kapteeni. »Muistanpa mainion majuri Munroen kertoneen minulle, kuinka
Murdoch Mackenzie, Assintista syntyisin, vapaaehtoinen sotamies
muutamassa komppaniassamme ja kelpo soturi, ennusti, että Donald Tough,
joka oli Lochaberin poikia, ynnä jotkut muut miehet saisivat surmansa ja
majuri itse tulisi haavoitetuksi äkillisessä rynnäkössä, kun Stralsundia
piiritettiin.»
»Olen minäkin usein kuullut tästä ennustustaidosta», sanoi Anderson,
»mutta aina olen arvellut, että ne, jotka väittävät itsessään olevan
semmoisen voiman, ovat narreja taikka pettureita.»
»Kumpaakaan sanaa», virkkoi kreivi Menteith, »en juuri mielelläni
käyttäisi sukulaisestani, Allan Mac Aulaysta. Hän on monessa
tilaisuudessa, kuten esimerkiksi tänäkin iltana näette, osoittanut kovin
paljon älyä ja sukkeluutta, ansaitaksensa narrin nimen. Ja hänen herkkä
kunniantuntonsa sekä miehuullinen mielenlaatunsa tekee myös syytöksen
petoksesta mahdottomaksi.»
»Te, korkea herra», kysyi Anderson, »uskotte siis hänen yliluonnolliseen
taitoonsa?»
»En suinkaan», vastasi nuori aatelismies. »Minä luulen, että nuo
ennustukset, joiden hän uskoo yliluonnollisella tavalla johtuvan hänen
mieleensä, eivät todella ole muuta kuin hänen oman älynsä ja arvelunsa
synnyttämiä mietteitä. Sillä samoinhan uskonkiihkoisetkin pitävät oman
mielensä kuvitteluita taivaallisina ilmoituksina.--Kumminkaan, jos ei
tämä selitys sinulle kelpaa, Anderson, en tiedä parempaa antaa. Ja aika
olisikin tämänpäiväisen vaivaloisen matkan perästä nukahtaa.»