Yhtyipä kerran laaksossa
Vuoriston kelpo poikia.
Ei nähty koskaan uljaampia
Tikarin, miekan kantajia,
Kaikissa, jotka pöksyin sijaan
Kilt-hamein verhoo polvuisiaan,
Plaid-vaatteen pukee päälle takin
Ja kovaan päähän suikulakin.
Meston.
Matkustajilla oli nyt edessään vuori, jolla kasvavan hongikon korkeimmat
puut, ojentaen kuivuneita oksiansa läntistä taivaanäärtä kohti,
rusoittivat laskeutuvan päivän säteistä. Tämän hongikon keskeltä
törrötti torneillaan tai oikeastaan savupiipuillaan se kartano eli
linna, niinkuin sitä nimitettiin, joka oli matkan päämääränä. Asuinpuoli
oli senaikuisen tavan mukaan jaettu kahteen korkeaharjaiseen, kaitaiseen
rakennukseen, jotka ristikkäin kävivät toinen toisensa läpi. Yksi tai
pari oli ulkonevaa kylkirakennusta, ja kulmilla pienet tornit, aivan
pippurirasiain näköiset; siitä oli Darlinvarach'in kartano saanut
»linnan» arvonimen. Sen ympäri kävi matala pihamuuri, jonka sisäpuolella
olivat tavalliset ulkohuoneet.
Likemmäksi saapuessaan, matkustajat huomasivat uudempiakin lisäyksiä
linnan varustuksiin, joihin epäilemättä oli ollut syynä ajan
rauhattomuus. Useammista kohdin oli rakennuksen seiniin ja samoin
ulkovalliin hakattu ampumareikiä pyssyjä varten. Ikkunain suojaksi oli
äskettäin pantu rautakankia eteen ristikkäin, jollaisia nähdään
vankihuoneen rautaristikoissa. Pihaportti oli lukossa, eikä sitä avattu
ennenkuin varovaisten tiedustelemisten perästä. Avaajina oli kaksi
vahvaa, aseilla varustettua vuorelaista, jotka samoin kuin Bitias ja
Pandarus Aeneidassa näkyivät olevan valmiit pääsöä estämään, jos jokin
vihollisen tapainen pyrki sisään.
Pihaan päästyänsä matkustajat näkivät vielä enemmän uusia vastarinnan
varustuksia. Lautatelineitä oli muuria pitkin rakennettu pyssymiehiä
varten, ja pari pikkuista tykkiä, sitä laatua, joita sanottiin
falkoneteiksi, oli nostettu rakennuksien kulmille sekä sivutorneihin.
Useampia palvelijoita, mitkä vuorelais-, mitkä alankolaispuvussa,
karkasi kohta ulos kartanon sisästä. Muutamat riensivät hevosia
vastaanottamaan, toiset sillä välin odottivat, neuvoakseen vieraat
asuinhuoneisiin. Mutta kapteeni Dalgetty kielsi niitä, jotka tahtoivat
häneltä säästää hevosen korjaamisen vaivan. »Minulla on tapana, hyvät
ystävät, itse hoitaa Kustaavusta (sen nimen olen hevoselleni pannut
ikivoitollisen sotaherrani muistoksi). Me olemme vanhoja ystävyksiä ja
matkakumppanuksia, ja koska hänen jalkansa ovat minulle niin usein
apuna, autan minä taas puolestani häntä kielelläni, itse käskien, mitä
hän tarvitsee.» Näin sanoen hän ilman pitempää kursastelemista astui
talliin ratsunsa perästä.
Yhtä hellää huolta ei kreivi Menteith eikä hänen palvelijansa pitänyt
hevosistaan; he jättivät ne apua tarjoavain palvelijain haltuun ja
astuivat sisään, jonkintapaiseen pimeään, kumukattoiseen eteiseen.
Siellä seisoi monellaisten muiden kalujen seassa summattoman suuri
tynnyri täynnä kaljaa ja sen vieressä kaksi, kolme puista haarikkaa,
varalla nähtävästi ketä hyvänsä varten, joka tahtoi niitä käyttää.
Kreivi kiskoi tapin tynnyristä, täytti haarikan, joi kursastelematta ja
ojensi sitten astian Andersonille, joka seurasi isäntänsä esimerkkiä,
eipä kuitenkaan ennen, kuin oli kaatanut maahan astian pohjaan jääneen
kaljatilkan ja vähäisen pyyhkinyt haarikkaa.
»Mitä pirua, mies», sanoi vanha vuorelainen, joka kuului talon
palvelijoihin, »etkö voi juoda oman isäntäsi perästä muuten kuin että
ensin huuhdot haarikan ja hukkaat oluen tähteet, senkin vietävä?»
»Minä olen Ranskassa kasvatettu», vastasi Anderson, »missä ei kukaan juo
samasta kupista toisen, paitsi nuoren neidon, perästä.»
»Piru vieköön nuo herkkusuut!» sanoi Donald. »Kunhan vaan olut on hyvää,
eihän se siitä pahene, jos toisen miehen parta on kastunut haarikkaan
ennenkuin sinun?»
Andersonin kumppani ei juodessaan tehnyt sitä temppua, josta Donald oli
niin pahasti suuttunut, ja molemmat seurasivat herraansa matalakupuiseen
muurattuun saliin, joka oli vuorelaisperheen yhteisenä kokouspaikkana.
Suuri turvevalkea, joka paloi salin yläpäässä summattomassa kiukaassa,
valaisi huonetta hämärällä valolla ja oli muutenkin tarpeellinen, sillä
kosteus tuntui tässä, nyt kesäaikanakin, sangen kolkolle. Kaksi- tai
kolmekymmentä, kilpeä, yhtä monta kalpaa ynnä vielä lisäksi väkipuukkoja
ja »_plaideja_» (skotlantilaisten vanha päällysvaate) ja pyssyjä,
muutamat luntulla, muutamat piilukolla syttyviä ja käsi- sekä
pyssyjoutsia ja Lochaber'in sotakirveitä, rautapaitoja ja teräslakkeja
sekä kypäriä ynnä vielä vanhanaikuisempia, rautarenkaista tehtyjä
sotapaitoja päähineineen, hihoineen, kaikkia näitä riippui sekaisin
ympäri seiniä--olisipa siinä ollut kuukauden päiviksi ihastelemista
jonkun nykyaikaisen muinaistieteellisen seuran jäsenelle. Mutta
semmoiset kalut olivat siihen aikaan kovin tavalliset, vetääkseen
erittäin puoleensa silloisten katselijani huomiota.
Siellä seisoi myös suuri, kömpelösti tehty tamminen pöytä, jolle
äskenmainittu palvelija kiireisen vierasvaraisesti kohta asetti maitoa,
voita, vuohenjuustoa, pullollisen olutta ynnä pullollisen paloviinaa,
kaikki kreivi Menteithille virvoitukseksi; ja alhaisempi palvelija
varusteli sill'aikaa samalla tavalla pöydän alapäähän ruokaa hänen
seuralaistensa tarpeeksi. Keskelle jätetty tyhjä väli, sen ajan tavan
mukaan, erotti kylliksi isännän ja palvelijat, vaikka edellinen,
niinkuin tässä, olikin korkeinta säätyä. Pöytää katettaessa vieraat
seisoivat valkean ääressä--nuori herra aivan lieden reunalla, palvelijat
vähän syrjempänä.
»No, mitäpä sinä, Anderson», virkkoi edellinen, »arvelet
matkakumppanistamme?»
»Reipas mies», vastasi Anderson, »jos kakun sisus on kuoren mukainen.
Soisinpa, että meillä olisi kaksikymmentä sellaista, niin että saisimme
meidän irlantilaiset vähänkin sotatemppuihin harjoitetuiksi.»
»Minun mieleni on toisellainen, Anderson», sanoi taas kreivi Menteith.
»Minusta näyttää tämä mies Dalgetty olevan niitä hevos-verimatoja, jotka
ulkomailla verta imiessään ovat makuun päässeet ja nyt tulevat kotiin
lihoittamaan itseään omain kansalaistensa verellä. Häpeä noille
palkkasoturi-roistoille! Heidän kauttansa on skotlantilaisnimi yli koko
Euroopan tullut merkitsemään samaa kuin halpa palkkalainen, joka ei
huoli mitään kunniasta eikä periaatteista, vaan ainoastaan rahasta; joka
vannoo milloin tälle, milloin tuolle lipulle uskollisuutta, aina sitä
myöten, kuinka onni kallistuu tai kuka enimmin tarjoo; ja jonka
ikityytymätön saaliin sekä lämpimäin majain himo suureksi osaksi on
syynä tähän sisälliseen sotaan, jossa nyt miekoillamme raatelemme omia
sisuksiamme. Tuskinpa sain vihani hillityksi, kun kuuntelin tuon
palkatun gladiaattorin[15] puhetta, vaan samassa olin kuitenkin
purskahtaa nauruun hänen äärettömästä hävyttömyydestään.»
»Älkää panko pahaksi, herra kreivi», sanoi Anderson, »jos pyydän, että
niin kauan kuin asiat ovat nykyisellä kaunallaan, salaisitte tätä jaloa
vihastustanne, kumminkin osaksi. Sillä valitettavasti kyllä emme voi
saada tehtäväämme toimeen, ellemme ota apua semmoisiltakin, joiden
tekoihin vaikuttavat halvemmat yllyttimet kuin meidän omamme. Me emme
tule toimeen ilman semmoisten miesten apua, kuin on meidän ystävämme,
tuo '_soldado_'. Käyttääkseni Englannin parlamenttipyhäin ulkokullattua
puhetapaa, Zeruijan poikien paljous on meidän lukumme suhteen vielä
liian suuri.»
»Täytyneehän minun siis peitellä todellista mieltäni, niin paljon kuin
voin», sanoi kreivi Menteith, »ja niinkuin tähänkin asti olen teidän
kehoituksenne mukaan tehnyt. Mutta soisinpa hartaasta sydämestäni, että
tuo konna olisi hiidessä!»
»Niin, vaan muistakaa kuitenkin, korkea herra», jatkoi Anderson, »että
sen, joka tahtoo skorppionin puremaa parantaa, pitää haavan päälle
litistää toinen skorppioni.--Mutta hiljaa; meidän puheemme voisi kuulua
muiden korviin.»
Sivuovesta astui samassa hiljaa sisään vuorelainen, jonka korkea vartalo
ja täydellinen asevarustus samoin kuin kotkansulkanen lakissa sekä
rohkeus kaikissa hänen liikkeissään osottivat, että hän oli
ylhäissukuinen mies. Hän astui hitaasti pöydän ääreen, vastaamatta
sanaakaan kreivi Menteithille, joka puhutellen häntä Allaniksi kysyi,
kuinka hän voi.
»Älkää puhuko hänelle nyt!» kuiskasi vanha palvelija.
Sisääntullut pitkä vuorelainen, istahdettuansa joutilaalle tuolille
valkean ääreen, kiinnitti katseensa hehkuviin kekäleisiin ja
summattomaan turveläjään liedellä ja näkyi vaipuneen syviin
miettimisiin. Synkät silmät ja levoton, lumottu ilme osottivat ihmistä,
joka kokonaan omain ajatustensa vallassa ollen ei paljoa huomaa
ulkonaisia esineitä. Hänen katseensa oli kaamean ankara, luultavasti
paljosta miettimisestä ja yksin olemisesta semmoiseksi tullut. Jos hän
olisi ollut alankolainen, olisi sen syyksi luullut uskonnollista
kiihkoa; mutta tämä hengentauti, vaikka silloin sangen yleinen sekä
Englannissa että myös Skotlannin alangoilla, vaivasi harvoin senaikuisia
vuorelaisia. Näillä oli puolestaan omat omituiset harhaluulonsa, jotka
peittivät heidän sielunsa yhtä sakeaan sumuun kuin suinkin heidän
naapuriensa puritanilaisuus.
»Kunnioitettava herra kreivi,» virkkoi palvelija syrjään Menteithille,
puhuen aivan kuiskaamalla, »älkää nyt puhutelko Allania, sillä hänen
sielunsa on pilvessä.»
Kreivi Menteith nyökäytti päätään eikä sen enempää huolinut mykästä
vuorelaisesta.
»Enkö ennustanut», kysyi tämä, äkkiä kohottaen ko'okkaan vartalonsa
suoraksi ja katsahtaen palvelijan puoleen, »enkö ennustanut, että neljä
miestä oli tulossa, ja nyt seisoo tässä kuitenkin vaan kolme salin
lattialla?»
»Aivan niin te sanoitte, Allan», vastasi vanha vuorelainen, »ja tuostapa
neljäs mies par'aikaa jo tuleekin tallista kilisten, kalisten, sillä
hän on niinkuin krapu varustettu kuorella, rautaa rinnassa ja
selkärangassa, kintuissa ja kontissa. Ja pitääkö hänet asettaa istumaan
Menteithin viereen vai noiden muiden kunnon miesten seuraan pöydän
alipäähän?»
Kreivi Menteith itse vastasi kysymykseen sillä, että osoitti oman
istuimensa viereistä sijaa.
»Ja tässä hän jo onkin», jatkoi Donald, kun kapteeni Dalgetty astui
sisään, »ja nyt, herrat, olkaa niin hyvät ja haukatkaa leipää ja
juustoa, meidän vuorelaisten tavalla puhuen, siksi kun parempaa ruokaa
joutuu. '_Tiernach_' (päällikkö) tulee kohta kotiin vuorilta etelämaan
herrain kanssa, ja silloin Dugald kokki kantaa pöytään kilipaistia ja
metsänriistaa.»
Sillä välin oli kapteeni Dalgetty tullut sisään ja lähestynyt kreivi
Menteithin vieressä seisovaa istuinta, jonka selkävaran nojassa hän nyt
seisoi, käsivarret ristissä. Anderson ja hänen kumppaninsa seisoivat
nöyrästi alisen pöydänpään vieressä, siksi kun heitä käskettäisiin
istumaan. Ja kolme, neljä vuorelaista juoksenteli Donald ukon johdon
mukaan edestakaisin lisää ruoka-aineita tuomassa taikka seisoi
paikallaan vierasten käskyjä odottamassa.
Kesken näitä valmistuspuuhia kavahti Allan yhtäkkiä pystyyn, tempasi
lampun erään palvelijan kädestä ja rupesi, pitäen sitä aivan likellä
Dalgettyn silmiä, tarkastelemaan hänen muotoansa, niin huolellisesti
kuin suinkin.
»Niin totta kuin olen kunnian mies», nurisi närkästyksissään Dalgetty,
kun Allan, umpimielisesti ravistaen päätään, lopetti tarkastuksensa;
»kyllä se poika ja minä nyt tunnemme toisemme, kun taas kerran satumme
yhteen.»
Sillä välin Allan astui pöydän alipäähän, ja tarkastettuaan samaten
Andersoniakin ynnä toista palvelijaa lampun valossa, seisoi hän hetken
aikaa ikäänkuin syvissä mietteissä. Mutta sitten hän, lyötyään
otsaansa, äkkiä tempasi Andersonin käsivarresta ja puoleksi talutti,
puoleksi veti tämän, joka ei kerinnyt paljoa vastustaakaan, tyhjälle
tuolille pöydän yläpäähän. Sille hän, sanaakaan lausumatta, viittasi
häntä istumaan ja kuljetti sitten kapteenin yhtä kursastelemattamon
kiireesti aliseen pöydänpäähän. Dalgetty vimmastui tästä rohkeudesta ja
yritti torjua Allania luotaan. Mutta niin väkevä kuin olikin, ei hän
voinut mitään tälle vuorelaiskarhulle, joka viimein sysäsi häntä niin
voimallisesti, että kapteeni parka, horjahdeltuaan muutamia askeleita
taaksepäin, kaatui pitkälleen lattialle, niin että koko sali kajahti
hänen rautavarustensa kalinasta. Jälleen noustuansa vetäisi Dalgetty
kohta miekkansa tupesta ja karkasi Allanin päälle, joka ristissä käsin
näkyi odottavan. Vuorelaispalvelijat tempasivat aseita seinältä ja
näkyivät valmistautuvan tätä meteliä vielä enentämään; mutta kreivi ja
hänen seuralaisensa riensivät väliin rauhaa sovittamaan.
»Hän on hullu», kuiskasi kreivi kapteenille, »hän on hullu; ei maksa
vaivaa taistella hänen kanssaan.»
»Jos te, korkea herra, varmaan vakuutatte, että hän ei ole '_compos
mentis_' (täysjärkinen)», lausui Dalgetty, »jota hänen käytöksensä ja
kohtelunsa näkyykin todistavan, niin asia loppukoon siihen; sillä eihän
hullu voi kenenkään kunniaa loukata eikä kunniallisella tavalla sovittaa
loukkaustaan. Mutta niin totta kuin minussa henki liikkuu, olisin
toisella tavalla kestänyt hänen kourissaan, jos vaan olisi ollut
tavallinen päivän muona ja pullollinen renskaa vyöni alla. Säälipä
sentään on, että tuon miehen pitää olla näin heikko järjeltään; sillä
ruumiinsa puolesta hän olisi kyllin väkevä ja sovelias peistä,
naulanuijaa tai mitä muuta sota-asetta hyvänsä käsittelemään.»
Rauha saatiin tällä tavoin jälleen toimeen, ja vieraat istuutuivat
pöytään ennen määrätyn järjestyksen mukaan, eikä Allan, joka taas oli
käynyt istumaan valkean ääreen, sitä häirinnytkään toistamiseen. Kreivi
Menteith otti kääntyen pääpalvelijan puoleen kiiruusti puheeksi aineen,
joka saattoi haihduttaa kaikki muistot äskeisestä melskeestä. »Herra
kuuluu siis olevan vuorilla, Donald, ja pari englantilaista vierasta
hänen kanssaan?»
»Vuorilla hän on, jos saan luvan kertoa, kunnioitettava herra, ja kaksi
saksilaista '_calabalero'a_' (herraa) on hänen kanssaan, se on kyllä
totta. Ne ovat herra Miles Musgrave ja herra Kristoffer Hall, molemmat
kotoisin Kumraikista, tai miksikä heidän maatansa sanottaneen.»
»Hall ja Musgrave?» virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen seuralaistensa
puoleen, »juuri ne samat miehet, joita me tahdoimme tavata.»
»Minäpä soisin», sanoi Donald, »etten olisi koskaan saanut heitä nähdä
näillä silmilläni; sillä he ovat tulleet syömään meidät pois talosta ja
tilasta.»
»Mitä, Donald», virkkoi kreivi Menteith, »ethän ennen ollut näin kitsas
härkäpaistin ja oluen säästäjä. Etelämaalaisia he tosin ovat, mutta
eivät sentään taida syödä suuhunsa kaikkia karjoja, jotka kuljeskelevat
tämän kartanon syöttömailla.»
»Lempo siitä huolisi, jos he niin tekisivätkin», vastasi Donald, »ja jos
se olisi pahin vahinko. Sillä onhan meillä täällä joukko pulskia
poikaheitukoita, jotka eivät antaisi meidän nälkää nähdä, niin kauan
kuin yksi sarvipää olisi löydettävänä meidän kartanomme ja Perthin
kaupungin välillä. Mutta siinä on pahempi temppu--se ei ole vähempää
kuin vedonlyönti.»
»Vedonlyönti!» toisti kreivi Menteith, hieman kummastuneena.
»Niin on», jatkoi Donald, joka oli aivan yhtä halukas sanomiansa
kertomaan kuin kreivi Menteith niitä kuulemaan. »Ja koska te, korkea
herra, olette meidän herrain ystävä sekä sukulainen, ja koska kuitenkin
ennen tunnin kuluttua saatte siitä tarpeeksi kuulla, niin voin minä itse
yhtä hyvin jutella teille sen asian. Teidän luvallanne saan siis kertoa,
että meidän herra viime kerran käydessään Englannissa--hän käy siellä
tiheämmin kuin mitä hänen ystävänsä soisivatkaan--oli vieraana tämän
saman herra Miles Musgraven kartanossa. Ja siellä kannettiin pöydälle
kuusi kynttilänjalkaa, jotka kuuluvat olleen kahta vertaa paremmat kuin
ne, mitkä ovat Dumblanen kirkossa; eivätkä nuo kynttilänjalat olleetkaan
raudasta, vaskesta tahi tinasta, vaan pelkästä hopeasta, ei mistään
halvemmasta--hiiteen tuo englantilaisten ylpeys, kun heillä on niin
paljon varoja ja niin huono ymmärrys niitä käyttäessä! Ja he rupesivat
tekemään pilaa meidän herrasta sanoen, ettei suinkaan hän ole nähnyt
niin suuria kynttilänjalkoja omassa köyhässä maassaan. Ja meidän herra,
joka ei sietänyt kuulla maatansa tehtävän noin halvaksi lausumatta
yhtään sanaakaan sen puolustukseksi, vannoi silloin, niinkuin kelpo
skotlantilaisen sopi, itselläänkin omassa linnassaan olevan useampia
kynttilänjalkoja ja kalliimpia kynttilänjalkoja, kuin mitä ikinä oli
nähty valkeaa kantamassa missään salissa Cumberlannissa--sehän se taisi
sen maan nimi ollakin.»
»Hän puhui niinkuin totinen maansa rakastaja!» virkkoi kreivi Menteith.
»Niin», sanoi Donald, »mutta olisipa sentään ollut parempi, jos
kunniallinen herra olisi pitänyt suunsa kiinni. Sillä jos satut
saksilaisten kuullen sanomaan jotakin, joka vähääkään poikkee
tavallisuudesta, kiinnittävät he sinut vetoon yhtä joutuisasti kuin
joku alankolaisseppä naulaisi kengän kiinni vuorelaisvarsan kavioon. Ja
meidän herralle pantiin siis kaksi ehtoa: peräytyä sanastaan taikka
mennä kahdensadan markan vetoon. Ja niinpä hän meni vetoon, ettei
tarvitsisi hävetä siellä noiden mokomien edessä. Ja nyt se veto taitanee
tulla maksettavaksi, ja se minun luullakseni lienee syynä, että hän on
niin vastahakoinen tulemaan tänä iltana kotia.»
»Tosiaan», sanoi kreivi Menteith, »sen verran kuin minä teidän
hopeakaluistanne tiedän, jää herrasi varmaan tappiolle tässä
vedonlyönnissä.»
»Sen voitte valallakin vakuuttaa, kunnioitettava herra. Ja mistä hän ne
vetorahat saanee kokoon, sitä en ymmärrä, vaikka hän saisikin lainata
kahdenkymmenen miehen kukkaroista. Minä annoin hänelle sen neuvon, että
hän sievästi pistäisi nuo molemmat saksilaisherrat palvelijoineen
torninalaiseen kellariin, siksi kun he vapaaehtoisesti purkaisivat
kaupan, mutta eihän herra ota korviinsa järkeviä sanoja.»
Samassa Allan kavahti istuimeltaan, astui likemmäksi ja keskeytti puheen
äänellä, joka jyrisi niinkuin ukkonen. »Ja kuinka sinä uskalsitkaan
antaa veljelleni niin kunniattoman neuvon? Ja kuinka uskallat sanoa,
että hän jää tappiolle tässä tai missä muussa vedonlyönnissä tahansa,
johon hän katsoo hyväksi mennä?»
»Tosiaan, Allan Mac Aulay», vastasi vanhus, »ei minun isäni pojan sovi
puhua vastaan, kun teidän isänne poika katsoo hyväksi jotakin vakuuttaa,
ja tottahan siis meidän herra voittaa vetonsa. Sen minä vain tiedän,
mikä ei siihen sovellu, että meidän talossa ei ole yhtään saakelin
kynttilänjalkaa eikä mitään muuta sentapaista, paitsi niitä vanhoja
rautaisia haarustimia, jotka ovat täällä olleet hamasta Kenneth herran
ajoista, ynnä niitä tinalamppuja, jotka teidän isänne teetti Willi
Winkiellä, tinaseppä-ukolla. Ja piru minut vieköön, jos talossa on yhden
luodinkaan vertaa hopea-astioita kaikkiaan paitsi vanhan rouvan
maitohera-vati, josta puuttuu kansi ja toinen korva.»
»Vaiti, ukko!» tiuskasi Allan vihaisesti. »Ja te, herrat, jos olette
kyllin virvoittaneet itseänne, jättäkää tämä huone. Minun pitää varustaa
se valmiiksi noiden etelämaalaisten vierasten vastaanottoa varten.»
»Tulkaa pois», sanoi palvelija, nykäisten kreivi Menteithiä hihasta;
»hän on haltioissaan», lisäsi hän, Allaniin päin katsahtaen, »eikä hän
nyt kärsi vastaansanomista,»
He läksivät siis salista. Kreivi Menteith sekä kapteeni menivät Donaldin
perästä, ja toinen vuorelainen vei molemmat palvelijat toista tietä.
Melkein samassa, kun edelliset olivat astuneet muutamaan vieraskamariin,
saapui sinne talon isäntäkin, Angus Mac Aulay nimeltään, englantilaisten
vieraittensa kanssa. Suuri oli nyt ilo molemmin puolin; sillä kreivi
Menteith ja englantilaiset herrat olivat vanhoja tuttavia, ja kreivin
esitettyä matkakumppaninsa, toivotti talon isäntä tätäkin
tervetulleeksi. Mutta kun ystävällisten tervehdysten ensi into oli
tyyntynyt, näkyi kreivi Menteithin mielestä surullinen synkeys hänen
vuorelaisystävänsä muodossa.
»Luultavasti», virkkoi herra Kristoffer Hall, »olette tekin kuullut,
että meidän sievä hankkeemme meni Cumberlannissa peräti myttyyn.
Nostoväki ei suostunut marssimaan Skotlantiin ja nuo tirhokorvaiset
Covenantilaiset ovat liian kovaa ainetta, että meidän ystävämme
eteläisissä kreivikunnissa olisivat heihin pystyneet. Siitä syystä
Musgrave ja minä, kuultuamme täällä olevan jotakin nielua hankkeissa,
tulimme retkeilemään teidän kilt'ienne ja plaid'ienne seurassa, katsoen
sitä hauskemmaksi kuin jouten istua kotona.»
»Lienettehän, toivon ma, myös tuoneet aseita, miehiä sekä rahaa
mukananne», sanoi Menteith hymyillen.
»Ainoastaan parikymmentä sotamiestä, jotka jätimme viimeiseen
alankolaiskylään», vastasi Musgrave, »ja vaivaa oli heitä niinkin kauas
saadessa».
»Ja mitä rahaan tulee», lisäsi hänen kumppaninsa, »niin toivomme vähän
apua tältä ystävältämme, talon isännältä».
Talon isäntä vei nyt tulisesti punastuen Menteithin vähän syrjään ja
ilmoitti mielipahansa siitä ajattelemattomasta hullutuksesta, jonka oli
tehnyt.
»Minä kuulin siitä Donaldilta», virkkoi kreivi Menteith, joka tuskin sai
naurunsa hillityksi.
»Hiisi sen ukon vieköön!» äkäili Mac Aulay; »hän kertoisi kaikki, mitä
tietää, vaikka siitä ihmisen henkikin menisi. Vaan ei se sinullekaan ole
leikin asia, kreivi, sillä minä luotan ystävälliseen ja veljelliseen
apuusi, koska olet sukumme likeinen heimolainen, ja toivon saavani
sinulta ne rahat, jotka ovat noille putinginsyöjille maksettavat.
Muuten--sen sanon suoraan--ette, piru vieköön, saa nähdä ainoatakaan Mac
Aulayn miestä sotajoukossanne; sillä ennen minä hiiden nimeen menen
Covenantilaisten puolelle, kuin katselen velallisena noita miehiä
silmiin. Ja hullustihan minun käy, vaikka kävisi niin hyvin kuin
suinkin, sillä se maksu kuluttaa rahaani ja pilkka sen lisäksi
nahkaani».
»Senpä hyvin ymmärtänet, serkku», sanoi kreivi Menteith, »ettei minulla
nyt ole liioin matkarahoja. Mutta ole varma siitä, että koetan auttaa
sinua voimiani myöten, vanhan sukulaisuutemme, naapuriutemme ja
ystävyytemme tähden.»
»Kiitos sulle--kiitos--kiitos», vastasi Mac Aulay, »ja koska ne rahat
heidänkin käsissään kuluvat kuninkaan hyväksi, mitä väliä sillä onkaan,
tulevatko ne sinun vai heidän vai minun kukkarostani?--Me olemme kaikki
yhden miehen poikia, eikö niin? Mutta auta minua myös asiaani jollakin
järkisanalla kaunistamaan, muuten minun täytyy kysyä Andreas
Ferraralta[16] neuvoa. Sillä sitä en kärsi, että minua oman pöytäni
ääressä ruvettaisiin valhettelijaksi tai kerskaajaksi haukkumaan,
kun--Jumala sen tietää--vain koetin pitää oman kunniani ynnä sukuni ja
kotimaani kunnian puolta.»
Heidän näin puhuessaan astui Donald sisään. Hänen muotonsa oli iloisempi
kuin mitä olisi luullut siihen vahinkoon nähden, joka uhkasi hänen
herransa kukkaroa ja kunniaa. »Herrat, pöytä on valmis, ja _kynttilät
palavat jo kynttilänjaloissaan_,» lausui Donald, täydellä äänellä
korottaen viimeisiä sanojaan.
»Mitä saakelia hän tarkoittanee?» kysyi Musgrave kumppaniinsa
katsahtaen.
Kreivi Menteith kysäisi silmäniskulla samaa talonisännältä; mutta Mac
Aulay pudisti vastaukseksi päätään.
Lyhyt kiista siitä, kenen piti astua ensimäisenä, viivytti vähän heidän
lähtöänsä. Kreivi Menteith tahtoi kaikin mokomin luopua korkean säätynsä
mukaan tulevasta etuoikeudesta, vetäen syyksi sen, että hän nyt oli
omassa kotimaassaan ja likeisessä sukulaisuudessa isäntäväen kanssa.
Molemmat englantilaiset vieraat siis astuivat ensimäisinä saliin, jossa
heille oli tarjona odottamaton näky.
Suuri tamminen pöytä oli täynnä lihavia paistimöykkyjä ja pöydän
ympärillä tuoleja vieraitten varalle. Ja jokaisen tuolin takana seisoi
aika vuorelaisjättiläinen, täydessä puvussa ja varustuksessa kotimaansa
tavan mukaan, pitäen oikeassa kädessään paljasta miekkaa kärki alaspäin
ja vasemmassa leimuavaa tulisoihtua. Suopetäjät, joista tulisoihdut
olivat tehdyt, ovat hyvin tervaisia; siitä syystä niitä käytetään
pilkottuina ja kuivattuina Skotlannin vuoristossa usein kynttiläin
asemesta. Tätä odottamatonta ja hieman pelottavaa näkyä valaisi
soihtujen rusottava leimu, näyttäen tulenkantajain tuimat kasvot, oudot
puvut ja välkkyvät aseet; savu tuprueli ylös salin lakea kohti ja lepäsi
paksuna pilvenä kaiken yläpuolella. Ennenkuin vieraat vielä olivat
tointuneet ällistyksestään, astui Allan esiin ja lausui, viitaten
paljastamattomalla miekallansa tulitoihtujen kantajiin päin, syvällä,
ankaralla äänellä: »Katsokaa, jalosukuiset herrat, tässä ovat veljeni
kynttilänjalat; tämmöinen on vanhan sukumme vanha tapa; ei yksikään
näistä miehistä tottele muuta lakia paitsi päällikkönsä käskyä.
Uskallatteko pitää kalleintakaan kultaa, mitä ikinä vuoresta on saatu,
näiden miesten vertaisena? Mitä sanotte, jalot herrat?--Onko vetonne
voitettu vai menetetty?»
»Menetetty, menetetty», virkkoi Musgrave iloisesti; »omat hopeiset
kynttilänjalkani ovat kaikki sulatetut ja ratsastavat par'aikaa hevosien
selässä, ja soisinpa, että niiden hinnalla pestatut miehet olisivat edes
puolta vertaa niin uskolliset kuin nämä.--Sekää, herra», lisäsi hän,
talonisännän puoleen kääntyen, »tässä on vetorahia. Se tekee kyllä pahan
kolon kukkaroomme, vaan kunniavelat ovat aina maksettavat.»
»Isäni kirous kohdatkoon isäni poikaa», keskeytti hänet Allan, »jos hän
teiltä yhtään penniäkään ottaa! Siinä on kyllin, ettette häneltä vaadi
hänen omaansa.»
Kreivi Menteith puolusti myös hartaasti Allanin puhetta, ja tämän
vanhempi veli niinikään mielellään suostui, sanoen koko asian
hullutukseksi, josta ei maksanut vaivaa enempää puhua.
»Ja nyt, Allan», virkkoi hän viimein, »ole hyvä ja käske pois
kynttilänjalkasi. Englantilaisherrat ovat ne nyt nähneet, ja heidän
tulee hauskempi syödä päivällistään vanhojen tinalamppujen valossa,
ilman tuota paksua, tukehuttavaa savua.»
Allanin viitattua marssivat elävät kynttilänjalat, miekkain kärjet
ylöspäin käännettyinä, ulos salista, ja vieraat jäivät heille
valmistettua ravintoa nauttimaan.