Päätänsä valtamiehet vaivatkoot
Ja riidan oikeutta punnitkoot;
Mä, niinkuin sveitsiläinen, sanon vaan:
Se oikeess' on, jolt' oikein palkan saan.
Donne.
Kuljettava tie tuli nyt niin vaivaloiseksi ja ahtaaksi, että
matkustajain puheen täytyi keskeytyä, ja kreivi Menteith, hevostansa
pidättäen, virkkoi matalalla äänellä muutamia sanoja palvelijoilleen.
Kapteeni etupäässä, kulki matkajoukko nyt puolen virstan verran hitaasti
ja vaivaloisesti epätasaista ja jyrkkää vastamäkeä ylös ja pääsi sitten
ylängölle, josta liiat vedet valuivat vuoripurona pois. Tämän puron
nurmikkoranta soi taas matkustajille tarpeeksi sijaa, niin että he
saattoivat paremmin seuraa pitäen jatkaa kulkuansa.
Kreivi Menteith alotti jälleen saman keskustelun, jonka tien vaikeus oli
vähäksi aikaa lopettanut. »Olisinpa luullut», virkkoi hän kapteeni
Dalgettylle, »että teidän kaltainen kunnon aatelismies, joka niin kauan
palveli urhokasta Ruotsin kuningasta ja joka, niinkuin sopiikin,
ylenkatsoo Hollannin Säätyjen halpamielisiä poroporvareita, ilman pitkiä
arveluita antautuisi mieluummin Kaarle kuninkaan puolelle kuin
apumieheksi noille alhaissukuisille, keropäisille, nenän kautta
honottaville lurjuksille, jotka ovat nostaneet kapinan kuninkaan valtaa
vastaan?»
»Te puhutte järkevästi, korkea herra», sanoi Dalgetty, »ja _caeteris
paribus_ (jos muut seikat ovat yhtäläiset) saattaisikin tapahtua, että
katsoisin asiaa samalta kannalta. Mutta, näette, herra, sanoohan
sananparsi: koreista sanoista ei tule voita leipään. Ja sen verran olen
jo kotiin tultuani saanut täällä kuulla, että näen kunnon
aatelismiehelle olevan soveliasta valita tämä tai tuo puolue tässä
keskinäisessä metelissä, kumman havaitsee paraiten oman etunsa
mukaiseksi. 'Uskollisuus kuninkaalle', se on teidän tunnussananne,
herra--'Vapaus', niin huutaa toinen vastaiselta kadun varrelta--
'Kuninkaan puolesta' on toinen sotahuuto--'Parlamentin puolesta!'
toinen. 'Montrose eläköön!' kiljuu Donald[12], lakkiansa
heiluttaen--Argyle ja Lewen eläkööt!' huhuilee etelämaan Saunders,[13]
kohottaen sulkatupsuista hattuaan. 'Puolusta piispautta!' lausuu tämä
pappi, jolla on messupaita ja alttarikaapu päällään--'Pidä lujasti
seurakunnan puolta!' inttää tuo saarnamies, geneveläinen patalakki
päässä ja ympyräkaulus kaulassa.--Kelpo tunnussanoja ne ovat
jokainen--erinomaisia tunnussanoja. Kumpi puoli on oikeammassa, sitä en
osaa päättää. Sen vaan tiedän, että monta kertaa olen seisonut polvia
myöten veressä ja taistellut asiain puolesta, jotka eivät maksaneet
kymmenettäkään osaa siitä, mitä huonoin näistä.»
»No, olkaapa hyvä ja virkkakaa, kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi, »koska
pidätte kummankin puolueen asioita niin tasa-arvoisina, mitkä seikat
sitten saattaisivat teidän päätökseenne vaikuttaa?»
»Kaksi seikkaa vaan, korkea herra», vastasi soturi. »Ensiksikin, kumpi
puolue kunnioittavammalla tavalla pyytäisi minun palvelustani;--ja
toiseksi (se on vaan seuraus edellisestä), kummalta puolueelta sopisi
kiitollisinta palkitsemista toivoa.--Ja, suoraan puhuen, hyvä herra,
minusta näyttävät tätä nykyä molemmat nämä seikat kallistuvan
parlamentin puolelle.»
»Virkkakaa syynne, olkaa hyvä», sanoi kreivi Menteith, »niin kenties
voinen tuoda toisia, vielä voimallisempia vastasyitä esiin.»
»Herra, minä olen aina taipuvainen kuulemaan järkisyitä», virkkoi
kapteeni Dalgetty, »kun ne vaan puhuvat kunnialleni ja edulleni. Kuulkaa
siis, korkea herra. Jotakin vuoristoarmeijan tapaista, kuulen ma, on nyt
koolla taikka kokoontumaisillaan näissä jylhissä vuorimaissa kuninkaan
asian puolustamiseksi. Vaan tunnettehan te itsekin, hyvä herra,
vuorelaistemme luonteen. En tahdo suinkaan kieltää heidän olevan
vahvaraajaista, urhomielistä kansaa, jolla on kyllin miehuutta,
taistellessaan omalla raa'alla tavallaan. Mutta tämä heidän tapansa on
yhtä poikkeava säännöllisestä sodankäynnistä ja sotakurista, kuin
muinaisten skyyttien tai vielä nytkin Amerikan metsäläisten taistelut.
Eihän heillä ole edes sen vertaa kuin saksalainen sotapilli taikka
rumpu, millä voi soittaa aamu- ja iltarämpytystä ja käskeä marssiin,
rynnäkköön, peräytymiseen taikka johonkuhun muuhun sotatemppuun; ja
heidän riivattu rakkopillinsä, jota he itse ovat ymmärtävinänsä, on
umpiouto jokaisen sivistyneeseen sotatapaan tottuneen soturin korville.
Niin, että jos rupeaisinkin harjoittamaan tuommoista pöksytöntä[14]
roistojoukkoa, minun olisi mahdoton saada heitä itseäni ymmärtämään. Ja
jos he ymmärtäisivätkin, arvelkaapa itse, korkea herra, olisiko mulla
yhtään toivoa saada noita puolivillejä tottelemaan, jotka ovat tottuneet
osottamaan ainoastaan omille isännilleen ja heimopäälliköilleen sitä
kunnioitusta ja kuuliaisuutta, mikä olisi tuleva valtuuskirjalla virkaan
asetetuille upseereille. Jos heitä opettaisin sotarintamansa laittamaan
neliöjuuren säännön mukaan,--se on, niin että asettaisin pataljoonan
neliskulmaan, jonka jokaisessa rivissä, sekä pitkin että poikin,
miesluku olisi koko läsnäolevan joukon neliöjuuren vertainen,--mitä etua
minulle tulisi tämän sotataidon kultaisen säännön neuvomisesta? Ei muuta
kuin että saisin väkipuukon vatsaani, kun muka olisin asettanut sivu- tai
takariviin jonkun Mac Alister More'n, Mac Shemey'n tai Copperfae'n, joka
olisi tahtonut seisoa eturivissä?--Totta tosiaan on, mitä Pyhä Raamattu
sanoo: 'Älkää viskatko helmiä sikojen eteen, ettei he kääntyisi teitä
vastaan ja repisi teitä.'»
»Luullakseni, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen taakseen
toisen palvelijansa puoleen (he kulkivat molemmat aivan hänen
jäljessään), »sinä voit vakuuttaa tälle herralle, että meillä tulee
olemaan tilaisuutta kokeneen upseerin taidon näyttämiseen ja halua hänen
neuvojansa tottelemaan paljo enemmän, kuin mitä hän näkyy arvelevan.»
»Teidän luvallanne puhuen, kunnioitettava herra», vastasi Anderson,
kunnioittavaisesti lakkiansa kohottaen, »meidän tulee suuresti tarvis
kelpo upseereja rekryyttiemme harjoittajiksi, kun se irlantilainen
jalkaväki joutuu, jota odotamme ja joka luultavasti onkin jo saapunut
läntisen vuoriston rannikolle.»
»Ja minä ottaisin mielelläni, sangen mielelläni semmoisen toimen»,
sanoi Dalgetty; »irlantilaiset ovat kelpo poikia, oikein kelpo
poikia. Kerran näin erään irlantilaisen prikaatin, kun rynnäköllä
valloitimme Frankfurtin Oder-joella, niin lujasti pitävän puoliaan
miekalla ja peitsellä, että torjui takaisin keltaisen ja sinisen
ruotsalais-prikaatin, molemmat niin miehuulliset kuin suinkin yksikään
ikimuistettavan Kustaavuksen johdossa taistelevista joukoista. Uljas
Hepburn, urhokas Lumsdale, peloton Monroe ja minä, muiden kavaljeerien
avulla, raivasimme tosin itsellemme toisessa paikassa pääsötien, peitsi
kädessä; mutta jos meillä kaikilla olisi ollut yhtä luja vastarinta
vastassa, olisi meidänkin silloin täytynyt peräytyä tyhjin toimin ja
suurella mieshukalla. Ijäti katoomattoman ylistyksen ja kunnian ovat
siis nuo urhoolliset irlantilaiset ansainneet, vaikka heidät kyllä
hakattiin maahan jok'ainoa mies, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on
tapana. Niin että heidän tähtensä aina olen rakastanut ja kunnioittanut
sitä kansaa kaikkein enimmin, omien skotlantilaisteni jälkeen.»
»Upseeripaikan irlantilaisessa väessä», sanoi Menteith, »arvelen
melkein voivani luvata teille, jos kuninkaan puolelle taipuisitte.»
»Mutta yhtä hyvin», virkkoi kapteeni Dalgetty, »on toinen ja tärkein
esteeni vielä kumoomatta. Sillä minun mielestäni tosin se '_soldado_'
häpäisee ja halventaa itseään, joka suussansa yhä vaan pitelee sanoja
'palkka' ja '_gelt_' (raha), niinkuin ennen mainitsemani saksalaiset
palkkasoturit, hävyttömät lurjukset. Ja samaten tahdon miekallani
puolustaa sitä ajatusta, että kunnia on suuremmassa arvossa pidettävä
kuin palkat, vapaat kortteerit sekä saatavat. Mutta '_ex contrario_'
(toiselta puolen) soturin palkka on sotamiehen palvelusvelvollisuuden
vastine, jonkatähden viisaan ja älykkään aatelissoturin sopii
arvostella, minkälaisen palkkion hän saa palveluksestaan ja mistä
varoista se palkkio tulee. Ja, totta puhuen, korkea herra, sen verran
kuin kuulen ja näen, on kukkaro sääty-liittokunnan hallussa. Vuorelaiset
te kyllä saatatte pitää hyvällä mielellä siten, että sallitte heidän
varastaa karjaa. Ja mitä irlantilaisiin tulee, te voitte, semmoisissa
asioissa yleisen sotatavan mukaan, maksaa heille niin vähän ja niin
harvoin, kuin te ja korkeasukuiset liittolaisenne suvaitsette tai
sopivaksi katsotte. Mutta semmoinen kohtelu ei kelpaakaan
minunlaiselleni kavaljeerille, jonka on elättäminen ja kunnossa
pitäminen hevosiaan, palvelijoitaan, aseitansa ja varuksiansa ja joka ei
voi eikä tahdokaan käydä sotaa omalla kustannuksellaan.»
Anderson, sama palvelija, joka ennenkin oli puhunut, kääntyi nyt
kunnioittavaisesti isäntänsä puoleen. »Luullakseni, korkea herra», sanoi
hän, »voisin teidän luvallanne virkkaa pari sanaa, jotka kumonnevat
kapteeni Dalgettyn toisenkin vastasyyn. Hän kysyy, mistä varoista
ottaisimme palkkamme? No, minun vähällä ymmärrykselläni päättäen,
luulisin rahalähteitten olevan meille tarjona yhtä hyvin kuin
sääty-liittokuntalaisille. He haalivat maakunnalta veroja mieltänsä
myöten ja ryöstelevät kuninkaan ystävien omaisuutta. No, kunhan joudumme
alangoille vuorelais- ja irlantilaisjoukkojemme kanssa ja miekat
kädessä, pianpa löydämme monta lihavaa kavaltajaa, joiden varoista,
vääryydellä ko'otuista, sopii täyttää sotarahastomme ja tyydyttää
sotamiehemme. Sitäpaitsi annetaan oikein satamalla sellaisia tuomioita,
joilla omaisuus julistetaan menetetyksi; ja ryöstettyjen maiden
lahjoittamisella jokaiselle hänen puolelleen ruvenneelle
retkeilijäsoturille saa kuningas yhdellä kertaa palkita ystäviään ja
rangaista vihollisiaan. Sanalla sanoen se, joka noiden keropää-koirien
puolelle antautuu, voinee tosin saada jonkun pikkuisen summan
palkakseen--mutta meidän lippumme juurella on tarjona tilaisuus päästä
ritariksi, lordiksi tai kreiviksikin, jos miehellä on onni mukanaan.»
»Oletko koskaan ollut sotapalveluksessa, kunnon ystäväni?» kysyi
kapteeni puhujalta.
»Olenpa hiukan, herra, näissä kotimeteleissämme», vastasi mies nöyrästi.
»Vaan et yhtään Saksassa etkä Hollannissa?» kysyi Dalgetty vielä.
»Sitä kunniaa ei minulla ole ollut», vastasi Anderson.
»Teidän palvelijallanne, korkea herra», virkkoi Dalgetty, kreivi
Menteith'in puoleen kääntyen, »on sangen järkevä, luonnollinen ja sievä
käsitys sota-asioista. Vähän epäsäännöllinen se tosin on ja vähän
liiaksi vivahtaa vuodan myömiselle ennenkuin karhu vielä on
saatu.--Tahdonpa sentään ottaa tätä asiaa miettiäkseni.»
»Tehkää niin, kapteeni», sanoi kreivi Menteith. »Te saatte koko yön sitä
miettiä, sillä nyt olemme aivan likellä taloa, missä luulen voivani
vakuuttaa teille runsaasti vieraanvaraa.»
»Ja se on minulle sangen tervetullutta», virkkoi kapteeni, »sillä
päivännoususta alkaen en ole maistanut mitään ruokaa, paitsi yhtä
kauraleivän palasta, jonka jaoin hevoseni kanssa. Onpa minun oikein
täytynyt vatsan tyhjyyden tähden vetää miekkavyöni kolmea reikää
tiukemmaksi, ettei nälkä ja raskas rauta livahuttaisi vyötäni
paikaltaan.»