Häll' oli ollut kehtona
Isänsä vanha haarniska;
Hän nukkui siihen, kuunnellen
Kilinää raudan ruosteisen;
Näk' unta verisistä töistä vaan,
Ja soti ennenkuin hän astuikaan.
Hall'in pilkkalaulut.
Myöhään illalla muutamana päivänä yllämainitulla levottomalla ajalla
ratsasti nuori aatelisherra, kelpo hevosella ja kelpo aseilla
varustettu, hiljalleen ylös yhtä niitä jyrkkiä teitä, jotka Perthshiren
alangoilta vievät vuoristoon; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista
toinen talutti kuormajuhtaa. Tämä matkue oli kauan aikaa kulkenut pitkin
muutaman järven rantaa, jonka syvät vedet kuvastelivat länteen laskeuvan
auringon purppuraisia säteitä. Ikivanhat koivu- ja tammipuut varjostivat
muutamin paikoin heidän kulkemaansa epätasaista, jotenkin vaivaloista
tietä; toisin paikoin oli äärettömiä kalliomöhkäleitä riipuksissa sen
yli. Tuonnempana vuori, joka rajoitti ihanan järven pohjoisrantaa, ei
kohonnut yhtä äkkijyrkästi, vaikka yhtä korkealle, ja oli
purppuranpunaisilla kanervankukilla verhottu. Meidän aikoinamme olisi
näin ihana seutu luultavasti suuresti ihastuttanut matkustajaa; mutta
ne, jotka matkustavat levottomuuden ja pelon päivinä, eivät malta paljo
ihailla kauniita paikkoja.
Herra päästi niin usein, kuin metsä sen salli, yhden tai molemmat
palvelijansa rinnalleen ratsastamaan ja näkyi ahkerasti pitävän puhetta
heidän, kanssaan; säätyeroitus katoaa näet helposti niiden väliltä,
jotka ovat yhteisen vaaran alaiset. Puheen aineena oli, mitä puolta
tämän viljelemättömän seudun etevimmät miehet pitivät ja tokko he
rupeaisivat osallisiksi pian odotettaviin valtiollisiin meteleihin.
Matkalaiset olivat vasta puolitiessä kulussansa pitkin järven
rannikkoa, ja nuori herra osoitti par'aikaa seuralaisilleen sitä
paikkaa, mistä heidän kuljettavansa tie kääntyi pohjoiseenpäin ja järven
rannalta poiketen kohosi vuorisolaa myöten oikealle; silloin keksivät he
yht'äkkiä hevosmiehen, joka ratsasti rannalle päin, ikäänkuin heitä
vastaan. Auringon säteitten heijastus hänen kypärästänsä ja
rautapaidastaan näytti, että hän oli täysissä varuksissa, ja meidän
matkalaisten asia vaati, ettei tuo mies saisi tiedustamatta päästä
heidän sivutsensa. »Meidän pitää saada tietää», sanoi nuori herra, »ken
hän on ja minne hän menee.» Näin puhuttuaan hän iski kannukset ratsunsa
kupeisiin ja ajoi molempain seuralaistensa kanssa niin joutuisasti, kuin
vaan tien epätasaisuus myönsi, eteenpäin siksi, kunnes he saapuivat
sille haaralle, missä vuorisolasta alas tuleva tie yhtyi siihen, joka
vei järven rantaa myöten. Sillä lailla he olivat riistäneet vieraalta
mahdollisuuden väistää heitä rantatien jatkolle poikkeemalla.
Tuo yksinäinen ratsumies oli myös kiirehtänyt kulkuaan, kun ensin näki
meidän kolmen matkalaisen semmoisella vauhdilla rientävän itseään kohti.
Mutta nähtyänsä, että he seisahtuivat ja asettuivat sotarintamaan,
hillitsi hän hevosensa ja alkoi kulkea hyvin varovasti. Täten sai
kumpikin puoli aikaa tarkastella toisiansa. Vieraalla oli vahva hevonen,
kelvollinen sotatoimiin ja kykenevä sen kannettavaa raskasta painoa
kestämään. Ja ratsumies itse istui _demipique'ssään_ eli sotasatulassaan
semmoisella ryhdillä, joka todisti, että se oli hänen tavallinen
istuin-paikkansa. Päässä hänellä oli loistavaksi kirkastettu kypärä,
sulkatupsulla koristettu, ja rungon suojana oli haarniska, rintapuolelta
niin paksu, että se hyvin kesti pyssynluoteja, vaan takana tehty
keveämmistä aineista. Tämän alla hänellä oli härännahkainen nuttu, ja
varusten jatkona olivat kintaat, joiden suut ulottuivat kyynäspäihin
asti ja jotka, samoin kuin muutkin suojelusvehkeet, olivat kirkkaasta
teräksestä. Satulan etukaaresta riippui kaksi pistoolia tupissaan; ne
olivat paljo suuremmat tavallista, melkein kahden jalan pituiset, ja
ampuivat luoteja, joita meni naulaan kaksikymmentä. Härännahkaisesta
vyöstä, joka oli suurella hopeasoljella kiinnitetty, riippui vasemmalla
kupeella pitkä, suora, kaksiteräinen miekka, jonka kahva oli hyvin vahva
ja terä sekä iskemiseen että pistämiseen sovelias. Oikealta kupeelta
riippui tikari, noin kahdeksantoista tuumaa pitkä; olkahihna kannatti
ratsumiehen selässä muskööttiä eli suurta pyssyä, ja ristikkäin tämän
olkahihnan kanssa kävivät kantimet, jotka sisälsivät ampumavaroja.
Teräksiset säärivarukset, jotka ulottuivat äärettömän pitkävartisten
ratsassaapasten suille asti, täyttivät ne eri osat, jotka siihen aikaan
kuuluivat hyvin varustetun soturin asuun.
Ratsumiehen oma näkö oli myös sotaisan puvun mukainen, ja selvään näkyi,
että tämä puku oli hänelle jo kauan ollut kodikas. Vieras oli tavallista
miehenvartaloa pitempi ja näytti olevan tarpeeksi vahva huokeasti
kantaaksensa sekä suojelus- että taistelu-aseittensa painoa. Ijältään
hän saattoi olla neljänkymmenen paikoilla tai vähän päälle, ja muodosta
hänet tunsi rohkeaksi, kovia säitä kokeneeksi, vanhaksi soturiksi, joka
oli nähnyt monta tappelutannerta ja niistä monta arpea saanut
muistiaisikseen. Jouduttuaan noin kolmenkymmenen kyynärän matkan päähän
vastaantulijoista hän pysähtyi ja seisoi paikallansa, kohoten seisomaan
jalustimilleen, ikäänkuin tiedustellaksensa vastaantulijoiden aikomusta,
ja temmaten pyssynsä oikeanpuoliseen käteensä siltä varalta, että sitä
tulisi tarvis käyttää. Kaikessa muussa, paitsi miesluvun puolesta, hän
olikin paremmin varustettu taisteluun kuin nuo miehet, jotka näkyivät
tahtovan sulkea häneltä tien.
Vastustajain päälliköllä oli tosin kelpo ratsu, ja hänen yllään oli
härännahkainen, kalliisti tikattu nuttu, sen ajan puolisotainen puku.
Mutta palvelijain mekot olivat vaan paksua huopaa ja olisivat tuskin
kestäneet miekanterää vastaan, jos vahvan miehen käsi sivaltaisi; eikä
ollut yhdelläkään koko matkueessa muita aseita kuin miekat ja pistoolit,
joita vailla noilla metelisillä ajoilla herrat ja heidän palvelijansa
harvoin liikkuivat ulkona.
Kun he hetken aikaa näin olivat seisoneet vastakkain ja katsastelleet
toisiansa, lausui nuori herra sen kysymyksen, joka siihen aikaan oli
tavallinen kaikkien suussa, kun tämmöisellä tavalla satuttiin outojen
kanssa yhteen: »Kenenkä puolta te pidätte?»
»Virkkakaa mulle ensin», vastasi soturi, »kenenkä puolta _te_
pidätte?--Vahvemman puolueen tulee ensiksi puhua.»
»Me pidämme Jumalan ja Kaarle kuninkaan puolta», sanoi taas ensimmäinen
puhuja, »ja nyt ilmoittakaa te puolueenne, kun saitte tietää meidän.»
»Minä pidän Jumalan ja sotalippuni puolta», vastasi yksinäinen
ratsumies.
»Vaan minkä sotalipun?» kysyi taas toisen joukon
päämies.--»Kavaljeerienko vai Keropäiden[7], kuninkaan vai
sääty-liittokunnan?»
»Totta puhuakseni», vastasi soturi, »en tahtoisi vastata teille
valheella, sillä se olisi häpeällistä retkeilijäritarille ja soturille.
Mutta jotta voisin täydellä todella, niinkuin sopii, vastata teidän
kysymykseenne, olisi välttämätöntä, että olisin itse päättänyt, kumpi
puolue niistä, joihin tätä nykyä tämän kuningaskunnan asukkaat ovat
jakaantuneet, minun vihdoinkin on valitseminen. Mutta siitä asiasta en
olekaan vielä mihinkään varmaan päätökseen tullut.»
»Minä olisin luullut», virkkoi nuori herra, »että kun uskollisuus
kuninkaalle ja uskonto on kysymyksessä, ei kukaan aatelinen eikä muu
kunnian mies kauan voi epäillä, kummalleko puolelle on rupeaminen.»
»Kuulkaas, herra», vastasi soturi, »jos niillä sanoilla tahdotte soimata
minua taikka saattaa aatelisarvoni ja kunniani epäilyksen alaiseksi,
niin käyn mielelläni taisteluun niiden puolesta, uskaltaen yksinkin
tapella teitä kolmea vastaan. Mutta jos se vain oli olevinansa
ajatusopillinen viisastelu, jommoisia minäkin nuorempana opin
kokoonpanemaan Mareschal-kollegiossa Aberdeen'in kaupungissa, niin olen
valmis todistamaan teille _logice_ (ajatusopin sääntöjen mukaan), että
päätökseni olla vielä jonkun aikaa päättämättä, kumpaanko noista
riitapuolueista rupean, hyvin sopii minulle, ei ainoasti aatelisena ja
kunnian herrana, vaan myös älykkäänä ja viisaana miehenä, joka nuorella
ijällänsä on tutustunut vapaisiin tieteisiin ja sittemmin on käynyt
sotaa, seuraten ikivoitollisen Kustaavus Aadolfin, Pohjoismaiden
leijonan, lippua ynnä monta muuta sankarillista päällikköä, sekä
luterilaista että kalvinilaista, sekä paavilaista että arminiolaista.»
Puheltuaan pari sanaa seuralaistensa kanssa vastasi nuori herra taas:
»Suurestipa mieleni tekisi, hyvä herra, teidän kanssanne keskustella
tästä tärkeästä aineesta ja suureksi kunniaksi katsoisin, jos minun
onnistuisi taivuttaa teidätkin sille puolelle, jonka itse olen valinnut.
Minä aion tänä iltana ratsastaa erään ystäväni luokse, jonka kartano on
noin neljän virstan päässä täältä. Siellä te, jos tahdotte tulla
kanssani, saatte hyvän yömajan ynnä sitten vapaan luvan huomenna aamulla
jatkaa omaa tietänne, jos ette siksi taipune yhtymään meihin.»
»Kenenkä sana on minulle siitä vakuutuksena?» virkkoi varovainen
soturi.--»Miehen pitää tuntea takausmiehensä; muuten hän voi sattua
paulaan.»
»Nimitetäänhän minua», vastasi nuori herra, »Menteith'in kreiviksi, ja
toivon, että katsotte kunniasanaani kyllin vahvaksi takaukseksi.»
»Se on kelpo aatelismiehen nimi», virkkoi soturi, »jonka sanaa ei sovi
epäillä.» Yhdellä kädenliikkeellä hän siirsi pyssyn selkäänsä takaisin,
toisella hän tervehti nuorta herraa sotamiehen tavan mukaan ja ratsasti
likemmäksi, yhä puhuen: »Ja minä toivon», sanoi hän, »että oma
lupaukseni olla teille, jalo herra, _buono camarado_ (uskollisena
kumppanina), niin hädässä kuin rauhassa, niin kauan kuin yhdessä
seurustelemme, ei ole aivan halveksittava näinä metelisinä aikoina,
jolloin, niinkuin sananlasku sanoo, miehen pää on paremmin suojattuna
rautakypärässä kuin marmoripalatsissa.»
»Vakuutan teille, että näöstänne päättäen katson sangen edulliseksi
matkustaa tämmöisen soturin suojeluksessa. Mutta toivonpa, ettei
tulekaan tilaisuutta näyttää urhouttanne, sillä minä aion viedä teidät
ystäväin luokse hyvään majapaikkaan.»
»Hyvä majapaikka, jalo herra», vastasi soturi, »kelpaa aina, eikä ole
muuta paitsi hyvä palkka tai hyvä saalis, joka sen voittaisi--jääköön
mainitsematta kavaljeerin kunnia ja käsketyn velvollisuuden välttämätön
täyttäminen. Ja totta puhuen, herra, teidän jalo tarjouksenne on sitä
terveellisempi, kuin en juuri tarkoilleen tietänyt, missä minä ja
kumppaniparkani» (hän silitti hevostaan) »saisimme yömajan.»
»Saisinko sitten luvan kysyä», sanoi kreivi Menteith, »kelle minulla on
kunnia toimittaa majoittajan virkaa?»
»Tietysti, jalo herra», sanoi soturi; »nimeni on Dalgetty--Dugald
Dalgetty--_rittmeister_ Dugald Dalgetty, Drumthwacket'in herra, teidän
palvelijanne kaikissa, kunniallisissa asioissa. Se on nimeni, jonka
kenties olette sattunut näkemään sanomalehdissä _Gallo Belgicus_ ja
_Swedish Intelligencer_ taikka jos Ylä-Saksan kieltä lukenette,
Leipzig'in lehdessä _Fliegender Mercoeur_. Isäni oli, näette hyvä herra,
tuhlaavaisella elämällään kuluttanut kelpo perintönsä aivan tyhjiin.
Minulla ei siis ollut kahdeksantoista vuoden ijällä parempaa keinoa
tarjona, kuin viedä Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa saatu
oppini, aatelisvereni ja Drumthwacket'in herran nimi ynnä vielä kaksi
teräksenkovuista käsivartta sekä samallaista jalkaa Saksan sotaan,
retkeilijä-ritarina onneani hakien. Ja olipa, hyvä herra, minulla siellä
parempi apu jaloistani sekä käsivarsistani kuin koko aatelisnimestäni ja
kirjaopistani, ja pian seisoin, peitsi olalla, rivisoturina ritari
Ludovik Leslien komennossa, missä niin perinpohjin opin kaikki
sotatemput, etten niitä juuri taida vilauksessa unohtaa. Herra, minä
olen saanut seisoa vartijana kahdeksan tuntia peräkkäin, kello
kahdestatoista päivällä kello kahdeksaan illalla, palatsin edustalla,
varustettuna rinta- ja selkähaarniskalla, kypärällä ja käsivaruksilla,
raudassa kiireestä kantapäihin, purevassa pakkasessa, kun jää oli kovaa
kuin piikivi. Eikä siihen ollut mitään muuta aihetta kuin että hetken
aikaa olin viipynyt majatalon emännän puheilla silloin, kun käskettiin
katsastukseen,
»Epäilemättä olette,» virkkoi kreivi Menteith, »myös kokenut monta
leikkiä, jotka olivat yhtä kuumat kuin tämä yksi tehtävänne oli
vilustava?»
»Oikeastaan, korkea herra, minun ei sopisi itse puhua siitä; mutta
tottapa se, joka Leipzig'in ja Lützen'in kentillä on seisonut, saattaa
kehua nähneensä tasapäitä tappeluita. Ja se, joka on ollut läsnä
Frankfurfin ja Spanheim'in ja Nürnberg'in ja monen muun kaupungin
valloituksessa, arvattavasti tietänee jotakin piirityksistä,
väkirynnäköistä ja uloskarkauksista.»
»Ja varmaanhan te, herra, myös kohositte arvossa ansionne mukaan.»
»Se kävi hitaasti, korkea herra, saakelin hitaasti», vastasi Dalgetty.
»Mutta minun kansalaiseni, ne leirin isät, jotka olivat ensin panneet
kokoon meidän uljaat skotlantilaisrykmenttimme, saksalaisten
peloituksen, alkoivat kaatua sangen tiheään, mitkä ruton, mitkä miekan
surmaamina, ja silloin me, heidän lapsensa, perimme heidän paikkansa.
Arvoisa herra, ensin olin kuusi vuotta vapaaehtoisena rivisoturina
komppaniassa ja kolme vuotta peitsimiehenä; sillä minä en ottanut
pertuskaa käteen, koska se olisi ollut sukuperälleni harvennukseksi.
Vihdoin minut korotettiin '_fahndreggeriksi_'--jolla nimellä saksalaiset
nimittivät lipunkantajaa--kuninkaan mustaan henkivartija-ratsuväkeen, ja
niinpä sitten pääsin luutnantiksi ja '_rittmeisteriksi_' ikivoitollisen
kuninkaan, protestantti-uskon suojelusmuurin, Pohjoismaiden Leijonan,
Itävallan hirmun, Kustaavus Aadolfin johdon alaisena.»
»Vaan yhtähyvin te, kapteeni Dalgetty--luullakseni se arvo vastannee
tuota ulkomaista _rittmeister_-nimeä»--
»Aivan oikein», vastasi Dalgetty, '_rittmeister_' juuri merkitseekin
sitä samaa kuin komppanian päällikkö.»
»Arvelin sanoa», jatkoi kreivi Menteith, »että te näytte, jos oikein
lienen ymmärtänyt, jättäneen mainitun jalon kuninkaan palveluksen?»
»Se oli vasta hänen kuoltuansa--se oli vasta hänen kuoltuansa, herra»,
vakuutti Dalgetty, »kun ei minua enää mikään velvollisuus kiinnittänyt
siihen palvelukseen. On, näette korkea herra, siinä palveluksessa
asioita, jotka kipeästi koskevat kunnian mieheen, hamaan luihin ja
ytimeen asti. Varsinkin se, että ikivoitollinen Kustaavus--vaikkei
palkka suinkaan ollut liiempia, ollen _rittmeisterillä_ ainoasti noin
kuusikymmentä taaleria kuukaudelta--ei koskaan maksanut meille enempää
kuin kolmannen osan siitä palkasta, joka kuukausittain suoritettiin
meille lainan nimellä. Ja kuitenkin, jos asian laitaa oikein katsastaa,
pidätti päinvastoin tuo mainio kuningas itse lainan muodossa ne kaksi
palkan kolmannesta, joita ei maksettu sotureille. Ja minä kuulin
kokonaisten saksalais- ja holsteinilaisrykmenttien, keskellä
tappelukenttää, niinkuin kunniattomain kuormastorenkien, huutavan:
'_Gelt! Gelt!_' jolla ilmoittivat vaativansa rahaa, silloin kun heidän
olisi pitänyt hakata päälle meidän kelpo skotlantilaisurhojen tavalla,
jotka eivät milloinkaan, korkea herra, saastuttaneet kunniataan halvan
rahan tähden.»
»Mutta eikö noita palkkarästejä», kysyi kreivi Menteith, »kuitenkaan
maksettu sotamiehille perästäpäin, määrättyinä aikoina?»
»Korkea herra», sanoi Dalgetty, »minä vakuutan teille, niin totta kuin
olen rehellinen mies, ettemme koskaan tai missään muodossa ole saaneet
noista rahoista yhtä _kreutzeriakaan_[8]. Minulla itselläni, koko sillä
ajalla kun palvelin ikivoitollista Kustaavusta, ei ole ollut milloinkaan
kahtakymmentä taaleria omia rahojani, paitsi kun joku väkirynnäkkö tai
voitto taikka jonkun kaupungin tai _dorp'in_ (kylän) valloitus tuotti
sen onnen. Sillä senkaltaisissa tilaisuuksissa käy retkeilijäritarille,
joka vähänkin sotatapoja tuntee, harvoin niin hullusti, ettei saisi edes
hiukan etua.»
»Enemmän minua nyt kummastuttaa, hyvä herra», sanoi kreivi Menteith,
»että niinkin kauan pysyitte Ruotsin palveluksessa, kuin että viimein
siitä luovuitte.»
»En maar olisikaan pysynyt», vastasi kapteeni, »mutta tuo suuri
sotasankari ja kuningas, Pohjoismaiden Leijona ja protestantti-uskonnon
suojelusmuuri, oli niin erinomaisen sukkela tappeluita voittamaan,
kaupungeita valloittamaan, maakuntia allensa laskemaan ja sotaveroja
kiskomaan, että hänen palveluksensa vastustamattomalla voimalla veti
puoleensa kaikki totiset aatelismiehet, jotka sotavirkaa harjoittivat.
Olenhan minä itsekin, halpa mies, joka tässä ratsastelen, saanut hallita
koko Dunklespiel'in hiippakuntaa alisessa Rheinjoen rantamaakunnassa,
olen asunut palskreivin[9] palatsissa, kulautellen kurkkuuni hänen
valituimpia viinejänsä ystävieni kanssa ja haalien sotaveroja,
ruoka-apuja ynnä vapaaehtoisia lahjoja, jota tehdessä minä tietysti,
niinkuin kelpo kokki ainakin, en laiminlyönyt sormieni nuolemista. Mutta
asia on semmoinen, että kaikki se herraus alkoi sangen kiireesti sulaa
sen perästä, kun meidän mainio herramme oli saanut kolme surmaluotia
Lützenin kentällä. Minä huomasin, että onni oli kallistunut toiselle
puolelle ja että lainaamiset ja vähennykset palkastamme yhä
pitkittelivät entistä menoansa, vaan vapaaehtoiset lahjat sekä muut
onnensuomat kaikki katosivat. Sentähden minä luovuin kun luovuinkin
virastani ja antauduin palvelukseen Wallenstein'ille, Walter Butler'in
irlantilaisrykmenttiin:»
»Ja saisinko luvan kysyä», virkkoi kreivi Menteith, jota tämän
retkeilijän onnenvaiheet näkyivät suuresti huvittavan, »miltä teidän
mielestänne tämä esivallan muutos tuntui?»
»Eipä juuri miltään», vastasi kapteeni, »ei juuri liika hyvältä. En voi
kehua keisariakaan paremmaksi maksajaksi kuin mitä suuri Kustaavus oli
ollut. Ja mitä kuumiin löylyihin tulee, oli meille niitä tarjona sangen
tiheään. Minun tuli monastikin lyödä pääni vanhoja tuttaviani, Ruotsin
Sulkasia vastaan. Ne, näette arvoisa herra, olivat kaksikärkisiä,
molemmista päistään raudoitettuja seipäitä, jotka pystytettiin
peitsimiesrivin eteen ratsuväen rynnäkön esteeksi. Ja nämä Ruotsin
Sulkaset--vaikka näyttävät sangen koreilta, ollen pensaitten taikka
metsän reunaviidakon kaltaisia, kuu pitkät, niiden takana sotarinnassa
törröttävät peitset puolestansa olisivat korkeihin honkapuihin
verrattavia--eivät olekaan koetellessa yhtä pehmeitä kuin hanhen
untuvat. Mutta vaikka kuumia löylyjä saatiinkin liian tiheään ja palkkaa
liian harvaan, saattoi retkeilijäritari kuitenkin tulla jotensakin hyvin
toimeen keisarin palveluksessa, sillä hänen yksityisiä onnentuomia
etujaan ei pidetäkään siinä niin tarkasti silmällä kuin Ruotsin
sotavoimassa. Ja kun vaan upseeri teki tehtävänsä sotaleikissä, ei
Wallenstein eikä Pappenheim eikä heitä ennen ukko Tillykään ottanut
paljo kuullaksensa porvarien tai talonpoikain valituksia jotakuta
päällikköä tai _soldado'a_ (sotamiestä) vastaan, joka oli vahingossa
heitä kohtaan ollut liian tarkka keritsijä. Tottunut soturi, joka osasi,
niinkuin meidän skotlantilainen sananpartemme sanoo: 'sovittaa emäsian
kuonon kiinni porsaan saparoon', sai kyllä maakunnalta sen palkkansa,
jota ei keisari maksanut.»
»Kukkuramitalla, herra, eikö niin, ja vielä korkoa lisäksi?» virkkoi
kreivi Menteith.
»Se on tietty», vakuutti Dalgetty hämmästymättä. »Sillä
korkeampiarvoiselle soturille olisi kaksinkertainen häpeä, jos hänen
nimensä tulisi mainituksi pienessä kepposessa.»
»No entä, virkkakaa, hyvä herra», pitkitti kreivi Menteith, »mistä
syystä te niin edullisesta palveluksesta luovuitte?»
»Asia, näette korkea herra, oli tämmöinen», vastasi soturi. »Minulle
sattui eräänä iltana muutaman irlantilaisen upseerin kanssa--hän oli
nimeltään O'Quilligan ja majurina meidän rykmentissämme--pieni sanasota
siitä, kummanko kansa on etevämpi ja arvokkaampi. Seuraavana aamuna hän,
antaessaan käskyjään, viittasi minua kohti komentosauvansa päällä ja
sitten kohotti sauvan, sen sijaan että hänen olisi pitänyt laskea sauvan
pää maata kohti, niinkuin kohtelias upseeri aina tekee, komentaessaan
toista upseeria, joka on hänen vertaisensa aatelisarvossa, vaikka
kenties alhaisempi sotaviraltaan. Tästä riidasta, jalo herra, seurasi
kaksintaistelu. Ja kun sitten asia otettiin tutkittavaksi ja meidän
'_oberst_' eli everstimme Walter Butler katsoi hyväksi määrätä
kansalaisellensa helpomman rangaistuksen, minulle kovemman, niin minä,
jonka sappi ei voinut tämmöistä vääryyttä sulattaa, muutin tästä
espanjalaiseen palvelukseen.»
»Ja arvattavasti se muutos kääntyi teille hyödyksi, vai kuinka?» sanoi
kreivi Menteith.
»Totta puhuakseni», vastasi kapteeni, »ei siinä ollut paljo syytä
valittaa. Palkan maksu oli jotenkin säännöllinen, sillä sen hankkivat
Alankomaitten rikkaat flanderilaiset ja vallonit. Kortteerit ja ruoka
olivat erinomaiset; toista olivat Flanderin hyvät vehnämöykyt kuin
ruotsalaisten ruiskorput, ja Rheinin viiniä meillä oli siellä runsaammin
kuin ikinä olin nähnyt Rostockin mustaa olutta Kustaavuksen leirissä.
Sotapalvelusta ei ollut yhtään, muutakin työtä vähän; ja sen vähän
saimme tehdä tai jättää tekemättä oman mielemme mukaan. Se oli todella
erinomainen vanhainpäiväin paikka kavaljeerille, joka jo alkoi hieman
kyllästyä leireihin ja taisteluihin ja ostettuaan verellä tarpeensa
kunniaa nyt halusi vähä huokeaa ja kylläistä elämää.»
»Ja saanko kysyä», virkkoi kreivi Menteith, »mistä syystä te, kapteeni,
koska arvattavasti olitte päässyt äsken kerrottuun hyvään tilaan, siitä
huolimatta Espanjankin palveluksesta luovuitte?»
»Teidän pitää, korkea herra, huomata, että tuo espanjalainen», vastasi
kapteeni Dalgetty, »arvelee itseään aivan verrattomaksi eikä siis
sopivalla kunnioituksella kohtele niitä urhokkaita ulkomaisia sotureita,
jotka ovat niin hyvät ja hänen palvelukseensa antautuvat. Ja
karvasteleehan jokaisen kelpo _soldado'n_ (soturin) sappea, kun hänet
yhä syrjään sysätään ja jäljelle jätetään ja kun hänen täytyy antaa
etusija jokaiselle pöyhistelevälle _signor'ille_ (herralle), joka, jos
puheeksi tulisi, kummanko ensinnä pitäisi rynnätä muurinaukolle peitsi
kädessä, kohta ja kernaasti päästäisi skotlantilais-herran edeltänsä
menemään. Paitsi sitä, herra, minä tunsin vähän kutkutusta
omassatunnossani erään uskonkappaleen tähden.»
»Enpä olisi luullut, kapteeni Dalgetty», sanoi nuori herra, »että
vanhalla soturilla, joka niin monta kertaa oli muuttanut palvelusta,
saattaisi olla kovin arka omatunto semmoisissa asioissa.»
»Kovin arkatuntoinen en olekaan», virkkoi kapteeni, »sillä minun
mielestäni on rykmentin sotapapin virkana noiden asiain hoitaminen minun
ja muiden urhokasten soturien puolesta; eihän hänellä, minun
tietääkseni, ole mitään muuta tehtävää palkkansa ja saatavainsa edestä.
Mutta tämä, näette korkea herra, oli eri asia, »_casus improvisus_»
(aavistamaton asia), niin sanoakseni, eikä ollut omauskoista sotapappia
käsillä, jolta olisin neuvoa saanut. Sanalla sanoen, minä näin, että
protestanttilaisuskoni kyllä annettiin minulle anteeksi siitä syystä,
kun olin toimen mies ja sotataidossa parempi kuin kaikki meidän
_tertia'n_ (rykmentin) _don'it_ (herrat) yhteensä, mutta että minua
linnaleirissä ollessamme vaadittiin messuun muun väen kanssa. Vaan,
näettehän, korkea herra, minun velvollisuuteni, totisena Skotlannin
miehenä ja Aberdeenin Mareschal-kollegion oppilaana, oli katsoa messua
taikauskoiseksi paavilaistempuksi ja sulaksi epäjumalanpalvelukseksi,
jota en millään muotoa tahtonut läsnäolollani hyväksyä. Totta on, että
tästä asiasta neuvottelin erään arvoisan kansalaiseni, »_pater_»
Fatsides'in kanssa, joka kuuluu Würtzburg'in skotlantilaisluostariin»--
»Ja toivottavasti», keskeytti kreivi Menteith, »saittekin tältä
hengelliseltä isältä selvän neuvon?»
»Niin selvän, kuin se saattoi olla», vastasi kapteeni Dalgetty, »siihen
nähden, että olimme tyhjentäneet kuusi pullollista renskaa ja noin kaksi
tuopillista »_Kirchenwasser_.»[10] Isä Fatsides selitti minulle, että
hänen ymmärryksensä mukaan minunlaiselleni vääräuskoiselle oli aivan
yhdentekevä, kävinkö messua kuulemassa vai en, koska kuitenkin
auttamattomasti olin tuomittu ja työnnetty ijankaikkisen kadotuksen
omaksi siitä syystä, että katumattomana ja paatuneena pidin kiinni
kirotusta väärästä uskostani. Tästä vastauksesta surullisena käännyin
erään hollantilaisen, kalvininoppisen papin puoleen, joka arveli, että
minun olisi luvallista kuunnella messua, samoin kuin profeetta salli
Naaman'in, tuon mahtavan sotasankarin ja kunniallisen ritarin Syyrian
maalla, seurata herraansa, jonka palvelukseen hän oli sitoutunut,
Rimmon-epäjumalan temppeliin ja kumartaa sitä epäjumalana, sill'aikaa
kun kuningas nojautui hänen käsivarteensa. Vaan eipä tämäkään vastaus
ollut minulle mieleen, sillä aika erotushan on voidellulla Syyrian
kuninkaalla ja meidän espanjalaisella everstillämme, jonka olisin
saattanut yhdellä puhalluksella lennättää ilmaan kuin pavunkuoren.
Paitsi sitä en löytänyt sotasäänuöissä yhtään pykälää, joka olisi
semmoista käskenyt; eikä myös minulle tarjottu mitään etua, ei palkan
eikä saatavien lisäystä, korvaukseksi siitä pahennuksesta, joka tulisi
omalletunnolleni.»
»Ja niin taas muutitte palvelusta?» kysyi kreivi Menteith.
»Niinpä tein kun teinkin. Ja koeteltuani vähän aikaa paria, kolmea muuta
hallitsijaa, palvelin myös kotvasen Korkeavaltaisia Hollannin Säätyjä.»
»Ja miltä se palvelus teistä maistui?» kysyi jälleen matkakumppani.
»Voi, hyvä herra!» sanoi soturi aivan ihastuksissaan, »heidän
käytöksensä maksupäivinä sopisi esikuvaksi koko Euroopalle--ei mitään
lainaamisia, ei mitään vähennyksiä, ei pidättämistä, ei rästejä--kaikki
maksettiin ja kuitattiin niinkuin pankkiirin vekseli. Majapaikat myös
olivat oikein hyvät, eikä elatuksessa moitteen sijaa. Mutta, herra, he
ovat kovin tarkkoja, ankaria herroja, jotka eivät salli pienintäkään
koirankujetta. Niin että jos talonpoika valittaa päänsä rikkilyömisestä
tai kapakoitsija olutpullon särkemisestä, taikka jos joku tyttötolvana
vähänkin vingahtaa, jotta se kuuluu kauemmaksi kuin hänen hengityksensä,
temmataan kohta kunnon sotamies siitä oikeuteen eikä edes oman
sotatuomarinsa eteen, joka paraiten ymmärtäisi tutkia ja mutkia häntä
ansion mukaan, vaan jonkun halvan käsitöitä tekevän pormestarin eteen,
joka soturille uhkaa työhuonetta, hirsipuuta ja mitä kaikkea muuta
uhanneekaan, aivan kuin hänen edessään olisi joku hänen omia arvottomia
talonpoika-konniaan, jotka asuvat puoleksi manterella, puoleksi vedessä,
ja pukevat ylleen parikymmentä pöksyparia päällekkäin. En minä iljennyt
kauan elää noiden kiittämättömäin roistojen kanssa, jotka eivät kykene
omin voimin puolustamaan itseään, vaan eivät kuitenkaan tahdo heidän
puolustajakseen rupeavalle ulkomaalaiselle aatelisherralle myöntää
mitään muuta etua hänen kuivan palkkansa lisäksi. Ja mitä semmoinen
palkka onkaan jalomieliselle miehelle luvallisen vapauden ja
kunnioittavaisen kohtelun rinnalla? Senvuoksi päätin taas luopua
_mynheer'ien_[11] palveluksesta. Ja kun samassa suureksi ilokseni
kuulin, että tänä kesänä saattaisi tulla jotakin minun virkaani kuuluvaa
tarjolle omassa rakkaassa kotimaassani, niin tulinpa tänne,
sananlaskulla puhuen 'niinkuin kuokkavieras häihin', käyttämään
ulkomailla saatua kokemustani rakastettujen kansalaisteni hyödyksi.
Semmoinen on, korkea herra, minun elämäni ollut lyhyesti kerrottuna ja
puhumatta käytöksestäni kaikissa taisteluissa tasaisella tanterella ja
leireissä, väkirynnäköissä ja verilöylyissä, joista tulisi liian
pitkällinen juttu ja joiden kertominen kenties sopineekin paremmin
toiselle suulle kuin omalleni.»