Raamattu, peitsen piirtämä,
On heille uskon perustus,
Ja pettymätön laukaus
Väitelmän varmin päättäjä.
Ja kelpo sivallus tai kaks
Koht' opin näyttää oikeaks.
Butler.
Kerrottavamme alkaa sen suuren, verisen sodan aikana, joka raivosi
Suur-Britanniassa seitsemännellätoista vuosisadalla. Skotlanti oli vielä
säilynyt keskinäisen sodan raatelemisista, vaikka senkin asukkaat olivat
valtiollisissa mietteissänsä suuresti eripuraiset. Olipa heissä monta,
jotka kyllästyneinä parlamentin hallitukseen ja suuttuneina siitä, kun
parlamentti oli rohjennut laittaa suuren armeijan Englannin
parlamentille avuksi, olivat puolestansa päättäneet ensimmäisen
tilaisuuden tarjoutuessa nousta aseisiin kuninkaan puolesta. Tämmöisellä
sivurynnäköllä he arvelivat voivansa pakottaa parlamentin kutsumaan
kenraali Leslien armeijan Englannista pois, vieläpä kenties voivansa
palauttaa suuren osan Skotlantia kuninkaalle uskolliseksi. Tähän tuumaan
taipuvaiset olivat varsinkin pohjoisten seutujen aatelisherrat, jotka
kovin vastahakoisesti olivat Juhlallisen Liiton ja Sovinnon[1]
aikaantulemista vastustelleet, ja samanmieliset olivat myös useammat
vuorelais-klanien[2] päälliköistä. Sillä nämä viimemainitut arvelivat
oman etunsa ja valtansa riippuvan kuningasvallan vahvuudesta; sitä
paitsi presbyteriläinen uskonto inhotti heitä kovasti; ja vihdoin
viimeinkin oli heidän keskuuselämänsä sitä puolivilliä laatua, jossa
sota aina on rauhaa mieluisampi.
Yleisesti pelättiin, että nämä yhdistyneet syyt synnyttäisivät suuria
meteleitä; ja ne ryöstö- ja rosvoretket, joita Skotlannin vuorelaiset
kaikkina aikoina tekivät alangoille, alkoivatkin jo saada vahvemman,
julkisemman, paremmin järjestetyn muodon, ikäänkuin yhteinen sotatuuma
olisi ollut niitä johtamassa.
Valtakunnan asiain hallitsijat eivät voineet olla tämän hetken
vaarallisuutta huomaamatta; huolellisesti he varustelivat itseänsä
uhkaavaa vaaraa vastustamaan ja torjumaan. Suuri oli kuitenkin heidän
mielihyvänsä siitä, ettei kukaan sotataidoltaan tai nimeltään
arvokkaampi mies vielä ollut ruvennut kokoilemaan kuninkaanpuolista
armeijaa eikä edes johtamaan noita sissijoukkoja, joiden sotavehkeisiin
ryöstönhalu kenties oli yhtä paljo syynä kuin valtiollinen viha.
Yleisesti toivottiin vuorelais-päälliköt silläkin keinolla saatavan
hillityksi, että tarpeeksi suuri sotavoima majoitettaisiin alankojen ja
vuoriston rajaa pitkin. Ja niillä pohjoisilla parooneilla, jotka
Liittoon ja Sovintoon olivat suostuneet--esim. kreivi-sotamarski,
mahtavat Forbes'in sekä Leslien suvut ja Iwinet, Grant'it ynnä muut
presbyteriläiset klanit--oli kylläksi voimaa pitämään vastapainoa ja
tekemään estettä Ogilvies'ille sekä muille Angus'in ja Kincardinen
kreivikuntain kuninkaanpuolisille herroille, vieläpä suurelle
Gordon-suvullekin, vaikka sen valta oli yhtä ääretön kuin sen viha
presbyteriläis-uskontoa vastaan.
Läntisessä vuoristossa oli hallitsevalla puolueella paljo vihollisia.
Mutta Argylen markiisilla, johon valtakunnansäätyjen liittokunta
järkähtämättömästi luotti, oli niissä seuduissa verraton valta, jonka
arveltiin kukistaneen vihollisten klanien voiman ja masentaneen heidän
päällikköjensä rohkeuden. Sillä Argylen markiisin valta, joka
vanhastansa jo oli ääretön, oli viime rauhanteossa kuninkaalta väkisin
otetuilla myönnytyksillä paisunut vielä suuremmaksi. Tosin oli tuttu
seikka, että Argylessa enemmän oli valtiollista viisautta kuin mielen
miehuutta, ja että hän paremmin kelpasi valtiollisen juonen kutojaksi
kuin vihollisten vuorelaisten kurissapitäjäksi. Mutta hänen klaninsa
suuri miesluku ja hänen uljasten alapäällikköjensä rohkeus oli, niin
toivottiin, täyttävä johtajan persoonalliset puutteet. Eikä ollut
luultavaa, että naapuriheimokunnat, joista useammat jo olivat
Campbelleilta[3] saaneet kovasti selkäänsä, juuri aivan kernaasti
yllyttäisivät näin mahtavan klanin uuteen taisteluun.
Näinmuodoin oli koko länsi- ja eteläpuoli Skotlantia, epäilemättä
valtakunnan rikkain osa, Covenantilaisten[4] vallassa. Fifeshire
erittäinkin oli heidän omansa, ja Forth'in sekä Tay'n lahtien
pohjoispuolellakin oli heillä monta voimallista ystävää. Skotlannin
säätyjen liittokunta ei siis katsonut tuota uhkaavaa vaaraa niin
suureksi, että sen tähden olisi ollut tarpeellista poiketa aletulta
valtiolliselta polulta taikka kutsua kotiin heidän veljellensä,
Englannin parlamentille, avuksi lähetetty kahdenkymmenentuhannen miehen
armeija, joka voiman lisäys jo oli pakottanut kuninkaan puoluelaiset,
kesken heidän voittoansa ja menestystänsä, tyytymään pelkkään
puolustussotaan.
Jokainen historia kertoo ne syyt, jotka silloin olivat yllyttäneet
Skotlannin säätyjen liittokunnan niin välittömästi ja voimallisesti
ottamaan osaa Englannin sisälliseen sotaan; mutta eipä haitanne lyhyesti
luetella ne tässä uudestaan. Skotlannin säädyillä tosin ei ollut
valittamista mistään vereksestä loukkauksesta tai lainrikkomisesta
kuninkaan puolelta, ja Kaarle oli skotlantilaisten alamaistensa kanssa
tehtyä sovintoa tarkasti noudattanut; mutta Skotlannin hallitsijat
tiesivät hyvin saaneensa tämän väkinäisen myönnytyksen kuninkaalta yhtä
paljon Englannin parlamenttipuolueen avulla kuin omain aseittensa
pelottavalla voimalla. Kaarle kuningas oli tosin sen perästä käynyt
vanhan kuningaskuntansa pääkaupungissa, oli suostunut uuteen
kirkonjärjestykseen ja jaellut arvopaikkoja sekä muita palkintoja niille
puolue-johtajille, jotka hänen etuansa olivat kiivaimmin vastustaneet;
mutta syytä oli pelätä, että nämät vastahakoisesti suodut palkinnot
kohta ensi tilaisuuden tarjoutuessa jälleen peräytettäisiin. Pahasti
peläten näkivät siis skotlantilaiset Englannin parlamentin tappioita.
Sillä jos Kaarle aseittensa voimalla voitti kapinoitsevat englantilaiset
alamaisensa, niin ei kestäisi pitkää aikaa, semmoinen oli luulo,
ennenkuin myös skotlantilaiset saisivat sen rangaistuksen, jonka hänen
mielestänsä kapinan alkajat olivat ansainneet. Tämä valtiollinen seikka
oli ollut syynä apuarmeijan lähettämiseen Englantiin; ja se olikin
tullut julkisesti tunnustetuksi siinä julistuksessa, jossa säädyt
selittivät, minkätähden olivat Englannin parlamentille tuon voimallisen
ja hyvään aikaan tulleen avun suoneet. Englannin parlamentti, niin
selitys kuului, oli jo osoittanut heille ystävyyttä ja osoittaisi sitä
luultavasti edelleenkin. Sitävastoin, vaikka kuningas aivan äsken oli
säätänyt kirkonjärjestyksen heidän tahtonsa mukaan, ei ollut siihen
suostumukseen paljo luottamista; sillä he olivat huomanneet, etteivät
hänen lupauksensa ja tekonsa aina sopineet yhteen. »Meidän omatuntomme»,
niin he lopussa lausuivat, »ja Jumala, joka on meidän omaatuntoamme
korkeampi, todistavat puolestamme, että meillä ainoastaan Jumalan
kunnia, molempain kansain rauha ja kuninkaan arvo on silmämääränä, kun
kukistamme ja lain mukaan rankaisemme meidänaikuiset Israelin
villitsijät, helvetin kekäleet, Korat, Balaamit, Doeg'it, Rabsaket,
Haman'it, Tobiat ja Sanballat'it;[5] sen tehtyämme olemme tyytyväiset.
Emmekä ole noiden Jumalalle otollisten tarkoitustemme toteuttamiseksi
ryhtyneet sotaväen lähetykseen Englantiin, ennenkuin kaikki muut
mahdollisesti keksittävät keinot meiltä olivat tyhjiin menneet, ja tämä
yksi keino vaan, _ultimum et unicum remedium_, viimeinen ja ainoa keino,
oli jäljellä.»
Heittäkäämme kasuistain eli omantunnon kysymysten tutkistelijoiden
päätettäväksi, onkohan toisella asianomaisella oikeus rikkoa juhlallinen
sovinto sen pelon tähden, että kukaties toinen, jonkun vastaisen
tilaisuuden tullessa, on sen rikkova, ja ottakaamme katsoaksemme vielä
kahta seikkaa, jotka Skotlannin hallitseviin miehiin ja kansaan
vaikuttivat vähintänsä yhtä paljo kuin epäilys kuninkaan pysymisestä
sanassaan.
Ensinmainittava näistä syistä oli Skotlannin armeijan luonto ja laatu.
Sen ylijohto, näet, oli köyhäin, tyytymättömäin aatelisherrain käsissä.
Ja alapäällikköinä enimmäksi osaksi oli retkeilijöitä, jotka kauan aikaa
Saksan sodassa palveltuansa eivät enää hiukkaakaan huolineet
valtiollisista periaatteista eikä kotimaasta. Sen sijaan he olivat
oppineet sen palkkasoturin uskonkappaleen, että sotamiehen velvollisuus
on olla uskollisena sille valtakunnalle tai hallitsijalle, jolta hän
palkkansa saapi, vähääkään huolimatta puolustettavan asian oikeudesta
tai hänen omasta heimolaisuudestansa toisen tai toisen riitaveljen
kanssa. Tämän laatuisia miehiä tarkoitti Grotiuksen ankara lause:
»_Nullum vitae genus est improbius, quam eorum, qui sine causae
respectu, mercede condudi, militant_» (Ei mikään elinkeino ole
häpeällisempi kuin niiden, jotka sotivat asiasta huolimatta, ainoasti
palkan tähden). Näille palkkasotureille ja niin myös niille köyhille
aatelismiehille, jotka heidän rinnallaan palvelivat ja heistä saman opin
halukkaasti omistivat, oli äskeisen, v:na 1641 tehdyn Englannin-retken
menestys kyllin yllyttävänä syynä saman edullisen yrityksen uudestaan
tekemiseen. Runsas palkka ja vapaa kortteeri Englannissa oli painunut
syvälle näiden sotaisten onnenhakijain muistiin, ja se toivo, että he
taas saisivat kolmattakymmentä markkaa päiväpalkkaa, voitti kaikki
vastasyyt, sekä valtiolliset että siveelliset.
Toinen syy yllytti Skotlannin kansaa yleensä yhtä paljon kuin Englannin
rikkauden näkeminen kiusasi sotamiehiä. Molemmin puolin oli paljon
puhuttu ja kirjoitettu seurakunnallisen hallituksen muodosta, niin että
tämä muoto kansan silmissä nyt näytti monta vertaa tärkeämmältä kuin
oppisanat raamatussa, joka oli kumpaisellakin kirkkokunnalla
perustuksena. Kiihkoiset piispalaiset ja presbyteriläiset[6] tulivat
yhtä suvaitsemattomiksi kuin paavilaiset, ja tuskin myönsivät mitään
sieluni pelastusta mahdolliseksi kirkkokuntansa rajojen ulkopuolella.
Turhaan osoitettiin näille kiivastelijoille, että pyhän uskontomme
Perustaja, jos Hän olisi arvellut autuutemme välttämättömästi riippuvan
tästä tai tuosta kirkonhallituksen muodosta, epäilemättä olisi
ilmoittanut sen yhtä tarkasti kuin se oli säädetty Vanhassa
Testamentissa. Molemmat lahkokunnat vainosivat toisiansa yhä edelleen,
ikäänkuin olisi heillä taivaasta ollut selvä käsky suvaitsemattomuutensa
puolustuksena. Laud oli valtansa aikana tulen sytyttänyt sillä, että hän
yritti pakottaa Skotlannin kansaa kirkonmenoihin, jotka heille olivat
oudot ja vastenmieliset. Mutta hyvällä menestyksellä oli häntä
vastustettu ja presbyteriläisjärjestys jälleen sijaan pantu, joka
menestys oli tehnyt presbyteriläisjärjestyksen vielä rakkaammaksi, koska
sitä puolustettaessa oli semmoinen voitto saatu. Juhlallinen Liitto ja
Sovinto, johon enin osa Skotlantia oli niin hartaasti suostunut ja
miekan kärjellä vastahakoisetkin kansalaisensa pakottanut, tarkoitti
pääasiallisesti presbyteriläisen opin ja kirkonhallituksen ylläpitämistä
ja kaikkien hairausten sekä vääräin oppien kukistamista. Ja kun he tällä
tavoin olivat onnellisesti saaneet kultaisen kynttilänjalan asetetuksi
pystyyn omassa maassaan, rupesi skotlantilaisten halu jalomielisesti ja
veljellisesti tavoittamaan sitä, että kynttilänjalka myös Englannissa
tulisi nostetuksi pystyyn. Tämän he luulivat helposti saavansa aikaan
sillä, että Englannin parlamentille lainasivat Skotlannin sotajoukon
voimallisen avun. Presbyteriläiset, joka puolue Englanninkin
parlamentissa oli lukuisa ja mahtava, olivat näet tähän asti johtajina
vastarinnan teossa kuningasta vastaan. Independentit ja muut
lahkolaiset, jotka sittemmin Cromwell'in johtamina miekalla anastivat
vallan ja kumosivat presbyteriläisen kirkonjärjestyksen sekä
Englannissa että myös Skotlannissa, piilivät silloin vielä tuon
rikkaamman ja mahtavamman puolueen suojassa. Kirkonmenojen ja
kirkonhallituksen saaminen yhtäläiseksi sekä Englannissa että
Skotlannissa näkyi siis olevan yhtä luultava kuin suotavakin asia.
Mainio ritari Henrik Vane, yksi niistä asiamiehistä, joilla oli toimena
liitonsolmiminen Englannin ja Skotlannin välillä, näki, kuinka
halukkaita tälle syötille ne olivat, joiden kanssa hän asioitsi. Vaikka
hän itse oli kiivas independentti, koki hän siis yht'aikaa mielitellä ja
kierrellä presbyteriläisten hartainta tahtoa siten, että sitoumus
muuttamaan Englannin kirkollista laitosta annettiin näillä sanoilla:
tämä muutos on tehtävä »Jumalan sanan ja parasten puhdistettujen
kirkkokuntain esikuvan mukaan.» Skotlannin säätyjen liittokunta ynnä sen
kirkonhallitus luuli näiden sanain epäilemättömästi tarkoittavan
presbyteriläistä kirkkolaitosta; heidän oma kiivautensa petti heidät,
kun eivät vähääkään epäilleet kirkollisten laitostensa jumalallista
perustusta eivätkä katsoneet epäilystä siitä muissakaan ihmisissä
mahdolliseksi. Tämä heidän väärä luulonsa kesti siksi, kunnes
lahkolaiset, koska, eivät heidän apuansa enempää tarvinneet, suoraan
ilmoittivat, että yllämainittu lause yhtä hyvin saattoi tarkoittaa
independentti-uskontoa taikka mitä muuta uskonnonlaatua hyvänsä, jonka
vallanpitäjät kullakin ajalla katsoisivat »Jumalan sanan ja parasten
puhdistettujen kirkkokuntain esikuvan mukaiseksi.» Yhtä suuri myös oli
peijattujen skotlantilaisten hämmästys siitäkin seikasta, kun huomasivat
Englannin lahkolaisten tarkoittavan kuningasvallan kumoamista koko
Britannian saarella; sillä heillä itsellään oli ollut aikomuksena
ainoasti kuningasvallan rajoittaminen eikä millään muotoa sen
poistaminen. Heille kävi tässä asiassa samoin kuin kovin hätäisille
lääkäreille, jotka kohta alusta syöttävät sairaalle liian paljon
lääkkeitä, niin että hän vaipuu voimattomuuteen, josta sitten
virvoittavatkaan rohdot eivät saa häntä enää tointumaan.
Mutta kaikki nämät seikat lepäsivät vielä tulevaisuuden kohdussa. Tähän
aikaan katsoi Skotlannin parlamentti vielä liittoansa Englannin kanssa
oikeuden, viisauden ja jumalisuuden mukaiseksi, ja heidän sotajoukkonsa
retki näkyi menestyvän parhaiden toiveiden mukaan. Skotlannin armeijan
yhdistyttyä Fairfax'in ja Manchester'in joukkoihin oli parlamentin voima
tullut niin suureksi, että se saattoi ruveta York'in kaupunkia
piirittämään ja käydä Long-Marston Moor'in veriseen tappeluun, missä
prinssi Rupert ja Newcastlen markiisi voitettiin. Tästä voitosta oli
tosin skotlantilaiselle apuväelle tullut vähemmän kunniaa osaksi, kuin
mitä heidän kansalaisensa olisivat suoneet. David Leslie
skotlantilais-ratsumiehineen taisteli kyllä urhokkaasti, ja he, yhdessä
Cromwell'in independentti-rykmentin kanssa, olivatkin tämän päivän
voittosankarit. Mutta vanha kreivi Lewen, säätyjen liittokunnan asettama
ylipäällikkö, peräytyi tanterelta prinssi Rupertin tuiman rynnäkön alta
ja oli jo puolenviidettä peninkulman päässä pakomatkalla Skotlantiin
päin, kun hänet saavutti sanoma hänen puolueensa täydellisestä voitosta.
Tämän sotajoukon lähettäminen retkelle, joka tarkoitti
presbyteriläisuskonnon saattamista valtaan Englannissa, oli suuresti
vähentänyt Skotlannin säätyliittokunnan voimaa omassa maassa. Siitä
syystä olikin nyt Liiton ja Sovinnon vastustajissa syntynyt niitä
levottomuuksia, joista tämän luvun alussa mainittiin.