Tulin kerran käydessäni kaupungissa kultasepän liikkeeseen ja sain
nähdä hänen helmivarastonsa. Melko suuressa laatikossa oli kolme
osastoa ja näihin oli helmet lajiteltu. Olin kuullut, että helmet aina
ovat kauniit, puhtaat ja kallisarvoiset, mutta nyt näin, että niitä on
monta lajia. Se mitä näin ensimmäisessä osastossa, muistutti miltei
pajakuonaa. Siinä oli läjä pieniä, hauraita, lianvärisiä esineitä,
milloin tummien peltoherneiden näköisiä, milloin aivan muodottomia.
Ne olivat hauraita ja epäjaloja, mitättömiä, arvottomia ja kuitenkin
olivat nekin helmiä. Oliko ne sitten ennenaikaisesti nostettu
päivänvaloon, varhemmin kuin ne olivat ehtineet kehittyä? Toiset
eläimet tuottivat vain tällaisia helmiä, ja enimmät. Näitä hauraita,
tummia oli paljon enemmän kuin noita muita.
Toisessa osastossa laatikkoa oli jo aivan toisenlaisia helmiä. Jotkut
olivat muotovalmiit ja kauniisti hioutuneet, mutta niiden väri ja
loisto eivät olleet kehittyneet samassa määrin kuin niiden muoto.
Toiset olivat jääneet kokonaan muotopuoliksi, mutta onnistuneet
johonkin kohtaansa kokoamaan ihanan hohdon. Tuo yksi loistava kohta
keskellä muuten epätäydellistä helmeä teki sen arvokkaaksi. Toisissa
näistä helmistä tapasi raskaan, ikävöivän hehkun, ikään kuin ne
alituisesti olisivat kamppailleet kohti jotakin valoa, joka häämötti
niille, mutta jota oli vaikea saavuttaa. Oli kummallista katsella
näitä keskeneräisiä, ikään kuin kamppailevia helmiä. Ei löytänyt kahta
samanlaista. Kullakin helmellä oli erikoiset puutteellisuutensa ja
erikoiset etunsa. Toiset olivat kauneudessa ja jaloudessa päässeet
pitemmälle kuin toiset. Kaikille oli yhteistä niiden kaipaus ja
ikävöiminen kirkkauteen. Näitä helmiä oli paljon vähemmän kuin noita
tummia.
Kolmannessa osastossa vihdoin oli vain harvoja helmiä. Nämä olivat
ihmeelliset. Ne hohtivat hiljaisella, täyteläisellä valolla, ne olivat
lujat, raskaat ja hioutuneet. Toiset hohtivat kuin lämmin sinertävä
syyskuutamo, toiset kuin tähdet talvisella taivaalla, toisissa säteili
iloinen auringon kelta, toiset punersivat lempeästi kuin vaalean ruusun
lehti. Jotkut olivat maidon valkoiset, jotkut läpikuultavat kuin kyynel
tai kastepisara. Nämäkin helmet olivat jokainen erilaiset, jokainen oli
käynyt läpi oman kehityksen, jokainen oli saavuttanut oman erikoisen
hohteensa. Toiset olivat suuret, toiset olivat pienet. Kaikille oli
yhteistä lujuus ja kirkkaus.
Syvällä jokien ja järvien pohjalla asuu pieni eläin, joka kipeydestään
tuottaa nämä helmet. Aivan terveet eläimet eivät tuota mitään
helmiä. Toisten ja enimpien sairaus tuottaa vain kuonaa, toisten
tuo kamppailun, kaipauksen kirkkauteen ja ehkäpä yhden pienen
täydellisyyden täplän, muutamat harvat vihdoin saavuttavat kirkkauden.
Jokainen näistä pienistä eläimistä kulkee yksinään syvällä vedessä,
kulkee virran mukana kohti merta. Kaikille kajastaa ylhäältä taivas,
kukkivat ympärillä rannat, hohtaa auringon loisto.
Syvällä elämän virrassa kulkevat ihmisten lapset kohti merta, kohti
ikuisuutta. Jokainen on yksin — syvimmässä mielessä yksin, huolimatta
kaikesta ystävyydestä, kaikesta rakkaudesta, mitä elämä tarjoaa.
Jokainen kantaa povessaan omaa suruaan, omaa kipuaan, sitä, mitä ei
kukaan voi ottaa pois. Minun rakkain ystäväni ei voi minua siitä
vapauttaa, minun pahin vihamieheni ei voi sitä minulta ryöstää. Minun
suruni jää minulle, vaikka kadottaisin kaiken muun. Se on ehkä lopulta
koko omaisuuteni. Kukaan ei sitä näe, minä kätken sen. Minun huuleni
hymyilevät, mutta minun sydämeni pohjalla on kärsimykseni, kaipaukseni,
minkä nimen sille antanenkin. Ympärillä kukkivat kesäiset rannat,
ympärillä käyvät syysmyrskyt, ylhäällä loistaa sininen taivas, ylhäällä
sädehtivät tähdet — minä kuljen yksinäni kohti kuolemaa, povessani
kärsimykseni, helmeni. Ja minun rinnallani miljoonat toiset ihmiset,
kaikki yhtä yksinäisinä, kaikki kohti kuolemaa, kaikki kantaen mukanaan
ainoaa omaisuuttaan: suruaan.
Helmiaines on meissä kaikissa ihmisissä — mitä teemme me helmestämme?
Tuleeko meidän surustamme kuonaa, mustaa haurasta syntiä, joka
pimentää meidät itsemme, josta ei ole iloa kenellekään? Vai jaksammeko
kamppailla itsellemme edes voimakkaan kaipauksen totuuteen ja
kirkkauteen, jaksammeko muotopuoleen helmeemme luoda edes yhden
loistavan täplän, joka valaisee meidän sieluamme ja hohtaa iloa
ulospäin? Tai vihdoin: yrittäisimmekö korkeammalle, palaisiko
mielemme kaikkein korkeimpaan? Tekisimmekö niinkuin vanha viisas,
joka meni ja möi kaikki mitä hänellä oli ostaakseen yhden kalliin
päärlyn? Ihmeellisellä valolla palaa se ihmissuru, joka edes jonkin
silmänräpäyksen ajan on tuntenut kirkastuksen rauhaa. Sen helmen vuoksi
kannattaa myydä kaikki mitä omistaa.
Kaikki mitä me omistamme kehdosta hautaan asti, iloiset järvenrannat,
kukkivat vainiot, uskolliset eläimet, ystävyys ja rakkaus, kaikki
on vain laina, jonka edelliset sukupolvet siirsivät meille ja jonka
me vuorostamme jätämme tuleville sukupolville. Kaikki on annettu
käytettäväksi sillä lailla, että meidän sielumme helmi lainaa hoitaessa
kasvaa lujaksi ja hohtavaksi. Minkä arvoiset me itse asiassa olemme,
jos meidän sielumme helmi on mustaa kuonaa!
Syvällä ihmisrinnassa asuvat ne tunnot, jotka määräävät, mitä meidän
helmestämme tulee, miten me pimennämme tai valaisemme elämää ja mitä me
jätämme jälkeemme sekä mitä me viemme mukanamme iäisyyteen, kun meidän
retkemme elämän rantojen varsilla loppuu.