Eräänä keväisenä sunnuntaina v. 1918 vallitsi pitäjän kirkkoa kohti
liike, jommoista ei milloinkaan oltu täällä nähty. Ei rippipyhinä,
ei silloin, kun pitäjän rikkain mies haudattiin, ei silloin, kun
pitäjän suurellisimman talon tytär vietti häitä ja vieraita oli
kutsuttu seitsemästä pitäjästä. Tällaista ei oltu täällä koskaan
nähty. Naapuripitäjistä olivat ihmiset lähteneet liikkeelle jo
illalla, ajaneet läpi kevätyön hämyn, kuulleet käkien kukkuvan
auringonlaskussa, kuulleet laulurastaiden vaikenevan lyhyeksi sydänyön
hetkeksi ja kuulleet leivosen heräävän ylistämään aamua. He olivat
siinä kulkiessaan tunteneet kevätyön kaiken huuman, tuoksun puhkeavista
lehvistä, tuoksun mustasta mullasta, tuoksun maan versovista yrteistä,
mutta lakkaamatta oli heidän mielensä ollut suunnattu sitä huomista,
sitä odotettua kohden. Ja aamulla olivat siellä lähempänä määräpaikkaa
valtatiet, metsätiet ja polut olleet täynnä kansaa, jotka kiiruhtivat
samaa päämäärää kohden. Tuhansia ihmisiä oli liikkeellä. Mutta
eivätkö he ymmärtäneet, etteivät mihinkään mahdu, että olisi parempi
kääntyä takaisin? Mutta he olivat sen näköisiä, etteivät he voineet
olla poissa juhlista. Jokainen riensi sillä hartaudella ikäänkuin
toimitus, jota odotettiin, olisi tarkoittanut juuri häntä. Jokainen oli
siinä tarpeellinen, välttämätön. Jokainen oli sen näköinen, että jos
olisi ollut juhannus ja ensi rippi, niin juuri hän olisi ollut yksi
rippilapsista.
Mitä oli sitten tapahtunut? Mitkä kummat juhlat olivat tulossa? Mistä
johtui tämä outo hartaus?
Tuossa lemuavassa yössä kulkiessa tapahtui, että joku mies ja vaimo
rattailtaan näkivät outojen ihmisten istuvan tiepuolessa lepäämässä. Ja
mies pysäytti hevosen, tarjosi heille paikkaansa rattailla ja tarjoutui
kävelemään heidän puolestaan jonkin matkaa. Hänellä oli tarve olla
toiselle hyvä.
Ja tapahtui, että kun muutama aviopari tienlaidassa avasi eväänsä,
siitä sattui astumaan kansaa ohitse. Ja vaimo ojensi vieraille
ihmisille — vaikka oli nälkävuosi — leipää, ja hyvä, onnellinen hymy
oli hänen huulillaan. Näytti siltä kuin hän olisi saanut jotakin, kun
hän sai antaa. Ja vieras tarttui kiitollisena lahjaan ja nautitsi sen
onnellisena, onnellisena pääasiassa antajan iloisesta hymystä.
Mistä johtui sitten tämä kummallinen hartaus, tämä hyvä tahto ihmisten
kesken — toteutuiko jouluyön enkelintoivotus siinä, kevätyössä v. 1918?
Ei ollut kirkolla pitäjän rikkaimman miehen hautajaiset, eivät olleet
pitäjän suurellisimman tytön häät. Vaan kirkkomaan kauneimmalle
kohdalle, sinne minne näkyi sininen kaukaisuus, kylä ja vainiot, joki
ja järvi, Suomi, isänmaa, sinne oli luotu auki veljeshauta. Ja tämän
haudan ympärille samosivat nuo tuhannet ihmiset, ikäänkuin jokainen
vainaja olisi ollut jokaisen saattajan veli, isä, ystävä.
Siinä seisoivat rinnan mustat ja valkoiset arkut, toiset rikkaampina,
toiset köyhempinä, kaikki koristettuina sillä vihannalla mitä Suomen
toukokuu antaa.
Nämä vainajat siis olivat panneet liikkeelle nuo tuhannet ihmiset,
nämä vainajat siis olivat karkottaneet elävien mielestä turhat matalat
ajatukset, kateuden, nämä vainajat siis olivat saaneet aikaan, että
näiden tuhansien ihmisten mieli askarteli korkeissa asioissa, että
nämä tuhannet ihmiset tunsivat toisiaan kohtaan veljen mieltä ja
hyvää tahtoa. Näissä vainajissa siis oli jotakin joka teki, että
heitä ajatellessa noiden tuhansien elävien ihmisten sielu kävi
ikäänkuin kirkkauden läpitunkemaksi. Sen kautta että tämä veljeshauta
oli tässä, tällä kotoisella hautausmaalla, tässä pitäjässä, tällä
kulmalla isänmaata, oli kaikki ikäänkuin saanut uuden sisällön, uuden
merkityksen. Tämä hauta oli tälle hautausmaalle, tälle pitäjälle,
tälle kolkalle isänmaata tullut omaisuudeksi. Tälle haudalle tulevat
vuosikymmenien, vuosisatojen kuluessa elävät sukupolvet vaeltamaan,
tässä pysähtymään ja ajattelemaan. Jotain siitä korkeudesta, joka tänä
päivänä soi ilmassa, tulee aina viipymään tämän haudan yllä. Vaikka
maa kamartuu ympärillä ja ehkä kerran vuosisatojen perästä tulee
aika, jolloin koko kalmisto on hävinnyt rakennusten tai vainioiden
sekaan, niin ovat sukupolvet aina tulevat aitaamaan yhden alan tästä
kalmistosta, muistamaan sen, mainitsemaan sen: nimittäin tämän haudan
alan, veljeshaudan vuodelta 1918.
Tämän kaiken saattaa lukea kasvoista, jotka tänä päivänä ovat
kokoontuneet veljeshaudan ympärille. Ne ovat niin vakavat, niin
hartaat, niin kiitolliset elämälle, niin nöyrinä kuoleman edessä. Kun
nuo ihmiset hautausmaalta palaavat arkisiin askareihinsa, niin varmaan
eivät he milloinkaan voi vaipua siihen mataluuteen, missä niin monen
kodin elämä kuluu. Varmaan tulee tämän päivän muisto levittämään
ikäänkuin suojelevat siivet yli jokaisen, joka täällä on ollut mukana.
Varmaan tulee tämän haudan, näiden vainajien muisto aina vaikuttamaan
puhdistavasti ihmissieluihin, pysyväisesti kasvattamaan eläviä.
Mikä on sitten tämä hauta, keitä ovat sitten nämä vainajat? Voivatko
sitten vainajat siinä määrin vaikuttaa vielä jälkipolviin? Voiko jokin
hauta olla eläville niin paljon?
Nämä vainajat ovat kootut Suomen vapaussodan taistelukentiltä.
Tuossa seisoo äiti ja katselee niitä arkkuja kohden, missä hänen
poikansa lepäävät. Heitä on kaksi.
Siellä ne ovat, hänen lapsensa, hänen kauniit, voimakkaat poikansa...
Kuolleina ja kuitenkin kuinka elävinä!
Eräänä iltana he kiireesti tulivat kotiin, tulivat hämärissä ja varkain
niinkuin pahantekijät. He tulivat vain katsomaan — sanoivat he, mutta
äiti ymmärsi, että he tulivat sanomaan hyvästi. He olivat levottomat,
tuskin sai äiti heitä olemaan yötä, tytöt taittoivat uusia pajunoksia
heidän huoneeseensa, koska oli kevät ja pojat pitivät niistä. Äiti
kehoitti poikia nukkumaan levollisesti. Hän kyllä valvoo. Ja hän valvoi
pimeässä salissa poikain oven edessä, valvoi, tähyili ikkunoista,
kuunteli, oli polvillaan, käveli sukkasillaan... Pojat paiskelivat
unissaan ja puhuivat. Äiti ymmärsi heidän levottomuutensa. Heidän
paikkansa ei enää ollut täällä, se oli puolustajien joukossa. Koti
on pyhä... Ja tätä ajatellessa aukeni äidin sisässä ikäänkuin jokin
onnellinen, valaistu kohta, hellyyden tunne, jommoista hän oli tuntenut
lapsiaan kohtaan kun he olivat pienet ja jommoista hän nyt tunsi suuria
poikiansa kohtaan, jotka aamun koittaessa lähtevät suojelemaan kotia —
ei yksin tätä omaa kotia, vaan kaikkia koteja, joissa ihmiset tekevät
työtä, syntyvät ja kuolevat. Koti on pyhä, tämä koti, kaikki kodit.
Ja koko isänmaa on kokoonpantu kodeista, monesta kodista. Isänmaa on
yhteinen koti. Kuinka tuleekin helliä kotia, isänmaata. Poikain täytyy
lähteä...
Aamu ei vielä ole valjennut, kun kaikki talossa jo ovat jalkeilla.
Kukaan ei valita. Kaikki puhuvat pienistä jokapäiväisistä asioista.
Reen ääressä seisoessaan peittelee äiti poikia ja kun se jo lähtee
liikkeelle, luisuu hänen kätensä yli heidän lämminten selkäinsä ja
viipyy silmänräpäyksen heidän olkapäillään. Yhtäkkiä nykäisee hevonen
ja he ovat jo matkan päässä. Silloin tuntuu hetkeksi siltä kuin olisi
tartuttu äidin sydämeen ja irroitettu se rinnasta. Mutta kummallista:
nyt kun nuo rakkaimmat ovat luovutetut, nyt tuntuu taas siltä kuin
koko maailma olisi avartunut. Äiti ei enää omista vain omaa kotiansa,
vaan hän omistaa kaikki ne kodit, joiden puolesta hänen rakkaansa ovat
lähteneet panemaan alttiiksi henkensä. Hän vapisee niiden kaikkien
puolesta niinkuin tämän omansa puolesta. Kummallista: ihminen on
antanut pois kaikki mitä hänellä on ollut, omaisuutensa, poikansa.
Mutta hän on saanut sijaan koko isänmaan!
Yhä tuijottaa äiti hautaan. Hän on nyt niin ihmeen rikas, hänestä
tuntuu, että kaikki nuo vainajat, jotka ovat antaneet hänelle isänmaan,
ovat yhtä rakkaat kuin hänen omat kauniit poikansa. Niin nuoret he
olivat, alle kahdenkymmenen. He ostivat vapaaksi isänmaan. Hengellään.
He antoivat ryöstää itsensä paljaiksi. Se oli isänmaan hinta.
Tuossa seisoo tyttönen, poikain sisko. Hän niin rakasti veljiänsä,
varsinkin vanhempaa. Tyttö on rippipuvussaan, se on vielä aivan uusi.
Kuumeiset täplät palavat hänen poskillaan, nyyhkytyksen mainingit
nostattavat väkivaltaisesti rintaa. Hän tuntuu olevan kuin yksinään
tällä haudalla. Hän ei näe ketään, hän ei kuule mitä ympärillä
tapahtuu. Muisteleeko hän jotakin niistä öistä, jolloin tulipalon loimu
valaisi taivaanrantaa ja hän seisoi kotinsa pihamaalla ja kuunteli
tykinpauketta. Pojat ovat siellä mukana, molemmat veljet ja niin
monta, monta muuta... Nyt soittaa kuularuisku... selvästi saattaa sen
kuulla... Pojat ovat siellä...
Kuinka lauha onkaan yö, oikea esikevään yö. Lumi risahtelee pudotessaan
oksilta. Mitä onkaan tulossa Suomen kansalle? Esikevättäkö tämä on...?
Tytön sydän lyö kuin polttava paise. Taas jysähdys, sitten kallion
kumea ulvahdus.
Hän koettaa tästä puolin muuttaa elämänsä. Kuinka usein hän onkaan
ollut tyytymätön ja ynseä. Hän koettaa nyt hillitä kiivaan luontonsa
ja olla iloinen ja ystävällinen kaikille. Kuinka hyvä onkaan ollut
kotona, oli isä, äiti, oli työtä, olivat pojat, oli jokapäiväinen
leipä. Mutta kiittikö hän niistä koskaan oikein sydämensä pohjasta?
Oi, jospa hän saisikin tilaisuuden hyvittää, mitä on rikkonut!... Taas
alkaa tuo kauhea rätinä. Varmaan ei sen kynsistä pääse kukaan elävänä.
Suuret ovat meidän syntimme olleet. Riidassa, kateudessa me olemme
myrkyttäneet itseämme — opimmeko nyt jotakin?
Palelee. Hän menee sisään, veljien huoneeseen ja istahtaa samalle
tuolille ikkunan pieleen, missä rakkain veli viimeksi istui. Tässä
he puhelivat sinä lauantai-iltana, jolloin pojat viimein läksivät.
Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta. Vaikka he olivat niin nuoria, niin
he olivat ajatelleet sitä ja tehneet itselleen kuvan siitä miten
isänmaata olisi asuttava ja rakennettava. Kun isänmaa on vapautettu,
niin yksilöiden ennen kaikkea pitää alistua itsekuriin, heidän pitää
luopua mieliteoistaan ja kaikella harrastuksella rakentaa yhteistä
kokonaisuutta, suurta kotia. Isänmaa ei ole turvattu sinä hetkenä,
jolloin vihollinen on karkotettu, vaan silloin, kun sen pojat ja
tyttäret ovat valmiit jatkuvasti, iloisella mielellä täyttämään
kansalaisvelvollisuutensa, kaikki yhden puolesta ja yksi kaikkien
puolesta. Vasta silloin on isänmaa turvattu, kun täällä vallitsee
uhrimieli, ei yksin sodassa vaan rauhassa, henki, joka panee itsensä
alttiiksi... Uhrimieli...
Tyttö oli katsahtanut veljiin. »Te, te voitte uhrata», oli hän sanonut,
»te, pojat, voitte antaa henkenne. Mutta minä?» Silloin se rakkaampi
pojista oli nauranut ja sanonut, että sodan jälkeen, sitten kun tätä
riitaista isänmaata aletaan järjestellä, sitten vasta uhrimieli oikein
tulee kysymykseen. Vasta silloin kysytään kuka jatkuvasti jaksaa
vuodesta vuoteen kuolettaa pienet mielitekonsa, joita meillä on
totuttu noudattamaan ja alistua yhteisen edun vaatimuksiin. Silloin
kysytään kuka ottaa pestin totuuden soturina, kuka vihaa vääryyttä ja
valhetta, kuka muistaa joka hetki, joka tunti, pienissä arkisissa,
näkymättömissäkin askareissansa, että hän niissä tunnollisuudellaan
rakentaa isänmaata ja että isänmaa on rakennettava suureksi. Ei kannata
totisesti vuodattaa vertansa, jollei usko, että isänmaasta tulee
oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten koti. Mutta vasta jatkuva,
sitkeä työ vuodesta vuoteen, pimeimpiä kolkkia myöten lääkitsee
sodan haavat ja toteuttaa ne unelmat, joiden puolesta sotilas antaa
elämänsä. Täällä meillä on viljelys, valistus, henkien sivistys
pinnalla. Täällä täytyy kyntää syvään. Täällä tarvitaan, sanottakoon se
vieläkin: uhrimieltä, ensimmäiseksi uhrimieltä, toiseksi uhrimieltä ja
kolmanneksi uhrimieltä...»
Tyttö tuijottaa hautaan ja vuokot hänen veljiensä arkuilla loistavat
häntä vastaan ihmeellisellä valolla. Valo kangastaa myöskin hänen
sielussaan, hän ymmärtää, että hänelle on jäänyt kallis perintö: Suomi
oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten kodiksi. Muuten ovat uhrit
olleet turhat. Onnelliset ovat ne ihmiset, joissa vallitsee uhrimieli.
Se on elämän leipä sodassa ja rauhassa. Jos uhrimieli ihmisrinnassa
tyrehtyy, niin ihminen kuivettuu niinkuin oksa ja isänmaa pudottaa
hänet yhteydestään. Jos uhrimieli tyrehtyy kansasta, niin on kansa
kuoleman oma. Isänmaa ilman kansan uhrimieltä on niinkuin äiti, jonka
luonnottomat lapset ovat vieneet asumattomaan kalliosaareen aavassa
meressä.
Tyttö mustassa rippipuvussaan seisoo säteilevin kasvoin. Hän ymmärtää
nyt niin paljon. Hän ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa.
Niin paljon täytyy ihmisen läpikäydä ennenkuin hän käsittää juuri
yksinkertaiset suuret totuudet... Koti, sehän on se pieni armas
paikka, minkä minä työlläni ja sydämelläni saan tehdä aurinkoiseksi,
missä minä saan elää ja kuolla. Ja isänmaa, se on se suuri koti, joka
tuhansien kansalaisteni käsien ja sydänten varassa kasvaa totuuden ja
valon tyyssijaksi. Sama kieli, samat muistot, sama tulevaisuudentoivo
yhdistää meidät yhdeksi perheeksi.
Mutta jo alkaa pyhä toimitus ja yli aurinkoisen kalmiston, yli ristien
ja nurmettuneiden hautojen, yli tuoreen veljeshaudan, yli tuhansien
elävien vyöryy virsi:
O Herra siunaa Suomen kansa,
suo sille armos runsaus,
suo sille lohtu haavoissansa
ja tuskassansa unohdus,
pois pyyhi vedet silmiemme,
pois veritahrat tannertemme.
Sun voittos päivän huomenessa
suo että suureks Suomi sais,
suo että kahleen kirvotessa
myös orjan mieli kirpoais,
suo meille voima voimastasi
ja valkeus sun valostasi.
Sa siunannut oot aseitamme,
kun pakoon lyötiin sorron yö,
myös siunaa rauhan-askartamme,
tee kaunihiksi kansan työ.
Miss' äsken hurme maata kasti,
suo oraan itää runsahasti.
O Herra siunaa Suomen kansa,
suo sille voimas runsaus,
se kaikiss' että vaiheissansa
ois oma kansas, valittus.
O Herra, kalliimpana saamme
nyt kädestäsi synnyinmaamme.
Monet veljeshaudat on meillä keväällä v. 1918 luotu umpeen ja
uhrimielen siunaus on niinkuin keväinen sade käynyt yli Suomen maan.
Moni on ilolla antanut kalleimpansa, moni on saanut ymmärtää mitä on
koti ja mitä on isänmaa.
Mutta isänmaa ei ole turvattu sillä hetkellä jolloin vihollinen on
voitettu. Isänmaa turvataan vasta pitkän, sitkeän, hellittämättä
jatkuvan rauhan työn kautta, työn, jolloin Suomesta, itsekkäitä
yksityisiä etuja kysymättä, poistetaan onnettomuuksien syyt, jolloin
täällä valaistaan pimeinkin kolkka, jolloin uhrimieli luo tästä maasta
totuutta ja onnea kohti pyrkivien ihmisten kodin. Meille eläville
kaikuvat saarnat veljeshaudoilta, meidän täytyy teossa toteuttaa
kaatuneiden unelmat. Auki korvat ja auki sydämet, ei saa olla yhtään
kuuroa korvaa, ei yhtään penseää sydäntä — taikka on taistelu ollut
turha, taikka on kärsimys ollut turha, taikka luisuu käsistämme
kalliisti ostettu vapaus ja me olemme tuomitut orjiksi kansojen
joukossa. Nyt jos emme ota vapautemme hetkestä vaaria, nyt jos emme
turvaa isänmaata ja kotia, nyt jos emme kaikella järjellämme punnitse
syitä ja seurauksia, nyt jos ryhdymme edesvastuuttomiin tekoihin ja
jatkamme raakuuden palvelusta tässä maassa — nyt menee hetkemme ohi
eikä ehkä koskaan palaja.
Meidän sukupolvemme on niittänyt monien menneiden polvien syntisadon,
verisadon. Sillä älkäämme me kuvitelko, että tapaukset nousevat
pinnalle ilman siementä ja ilman vartta. Meidän omissa teoissamme
kolmannesta ja neljännestä polvesta asti on ollut siemen kaikkeen.
Meidän syntimme läpi sukupolvien ovat ensi sijassa olleet täällä
tapahtuneiden kauhutekojen siemen. Mutta meidän sukupolvemme on
myöskin niittänyt sen kirkastuksen, sen uhrimielen, jonka esi-isien ja
esiäitien rehellisyys, hurskaus, työ ja intomieli kylvivät. Me olemme
saaneet nähdä myöskin ihanan uhrimielen kansassamme.
Älkäämme unohtako, että me jokainen joka hetki, joka silmänräpäys
ajatuksilla, sanoilla ja teoilla kylvämme uutta siementä tuleville
polville, kirouksen siementä tai siunauksen siementä. Varokaamme
verikylvöä, kavahtakaamme vihan ja valheen siementä!
Veljeshaudat keväällä 1918, uhrien haudat ovat antaneet Suomelle
uuden sisällön. Niistä puhuu meille eläville isänmaan omantunnonääni:
älkää tehkö tyhjäksi vuodatettua veriuhria, älkää hukatko Suomen
itsenäisyyttä. Suomi tulee aina olemaan vaarassa. Olkaa aina valmiit
uhraamaan. Vain uhrimieli turvaa suomalaisen isänmaan.