Eräänä päivänä kevätkesää 1918, kun kylän lapset leikittelivät raitilla
ja ukko Jeremias istuskeli päivänpaisteessa osuuskaupan ovella, sattui
sisäpuolella seuraava kohtaus.
Heinosen leski, Martin ja Einon äiti seisoi myymäläpöydän ääressä
ja itki. Hän oli pyytänyt kangasta, mutta kankaat olivat jääneet
läjään hänen eteensä. Sitten hän oli pyytänyt anturanahkaa ja sitä
johtaja paraikaa leikkasi. Muut ostajat, suutarin Maija ja tohtorin
palvelustyttö, katselivat vaieten toimitusta. Tylsä puukko nirsi
nahkaa, pitäen vihlovaa ääntä, joka sekaantui lesken nyyhkytyksiin.
Martin ja Einon äiti oli taasen joutunut puhumaan siitä ainoasta
mistä hän enää osasi puhua: kuolleesta pojastaan, joka makasi vieraan
kirkkomaan mullassa. Itku oli keskeyttänyt hänen niin moneen kertaan
toistetut ajatuksensa.
Ei kukaan puhunut. Heinosen leski oli enimmän kärsinyt koko kylässä,
oli siinä vain ristiä yhden ihmisen osaksi, kun oli kaatunut poika
ja palanut koti. Ja vielä niin julmalla tavalla oli ollut rääkättynä
kuollut. Ei ollut ihme, että äiti, tämä Heinosen Iita suri. Ostajat
seisoivat ääneti ja odottivat, että johtaja saisi itkevän äidin anturat
eroon siitä suuresta vuodasta, joka oli levitetty toiseen päähän
myymäläpöytää. He katselivat toimitusta juhlallisina ikäänkuin jokainen
olisi ajatellut niitä raskaita askelia mitä leski tulisi ottamaan ennen
niin somalla pihamaallaan, missä nyt törröttivät kolkot savupiiput.
Ehkäpä he myöskin ajattelivat omia surujaan, kenelläpä niitä ei olisi
ollut.
— Siellä kaukana on Martti, valitteli äiti, — vieraat hautasivat,
vieraat holhosivat, ei yhtä kukkaa ole oma äiti saanut haudalle
istuttaa. Mitäs vieraat, vieraat ovat vieraita...
Muut ostajat katsahtivat toisiinsa. Yhtä ja samaa puheli Iita-raukka,
sekoamisen merkki se sellainen oli. Suutarin Maija korjasi kainaloonsa
ostoskäärönsä ja rupesi vihdoin neuvomaan Heinosen leskeä. Ei ollut
kristityn puhetta sellainen puhe, sekoaminen siitä tuli. Tallessa ovat
kuolleet, eloonjääneillä, heillä on hiki ja vaivannäkö.
Kuolleen Martin äiti oli omissa ajatuksissaan. Tohtorin Olkakin
tuijotti ääneti seinään. Tuntui tukalalta. Johtaja taisteli nahan
kanssa, olipa tuo veitsi päässyt tylsäksi. Pyyhkiessä silmiään
esiliinaan, tuli äidin mieleen sekin kerta, jolloin Martti oli hänelle
tuonut tämän esiliinan. Sellainen oli Martti ollut: aina hän muisti
äitiä.
Olka näki ilmielävänä silmissään Martin, kuinka hän mäen alla, juuri
siinä missä polku erosi hänen äitinsä mökille, aina hyppäsi alas
kuormalta — hänhän oli niin sääliväinen eläimiä kohtaan. Siinä hän
oli nähnyt Martin sinäkin iltana, jolloin Martti läksi. Martti oli
tullut hiihtäen. Olka oli häntä odottanut, mutta ei Martti siitä
tietänyt. »Onpa sinun kätesi kylmä», oli Martti sanonut. Hänen oli
kuuma ja kiire. Ei se heidän asiansa silloinkaan tullut selvitetyksi.
Martti kysyi, mahtoiko äiti olla kotona. Olka sanoi, että kyllä kai,
mihinkäpäs hän näin illalla. »Voi hyvin sitten», sanoi Martti ja ojensi
uudelleen kätensä. Se oli niin kuuma ja tykytti Olkan kädessä. Niinkuin
Olka olisi tuntenut, että tämä oli viimeinen kerta, niin teki hänen
mielensä huutaa Martille vielä jotakin, mutta Martti meni jo tuolla
korkealla mäellä, sukset käsissään. Tähdet olivat taivaalla, Martti
astui kuin suoraan tähtiä kohti. Olka oli painanut kädet sydäntään
vasten ja vielä seisonut siinä mäen alla. Koira Heinosella oli ruvennut
haukkumaan. »Voi hyvin sitten.»
— Ihminen on niinkuin heinä ja niinkuin kukkanen kedolla, jatkoi Maija
äskeistä keskustelua.
Samassa heräsi hänessä aivan yhtäkkiä suutarinvaimo, ja hän katkaisi
juhlalliset ajatuksensa ja huudahti tuskastuneena:
— Eikö nyt kenelläkään ole terävämpää veistä lainata johtajalle,
ihanhan hän vinguttaa tuota nahkaa niinkuin pahankurinen lapsi
koiranpentua.
Johtaja punehtui, hän oli sellainen nuori aatteen mies, toissilmäinen
ja vasta hiljan tullut toimeensa.
Kaikille kävi olo ikäänkuin helpommaksi. Lahdenperän Jeremias nousi
auringonpaisteesta, tuli puotiin, veti puukon tupesta, pyyhkäisi
sitä housuihinsa ja ojensi johtajalle. Näki sen, että siinä oli
ammattimiehen veitsi, oli maar sillä moni korea puuastia syntynyt
vuosien vieriessä. Jeremias yskähti syvältä ja leveästi, koko hänen
työilonsa niin monien iltapuhteiden kestäessä höyläpenkin ääressä
keskellä kahisevaa lastukasaa, hänen ylpeytensä monien kyläkuntien
parhaimpana kirvesmiehenä — kaikki tuo hyrskähti hänen yskähtäessään
rinnassa.
— Onhan se jo ollut tupessaan kolmattakymmentä vuotta. Se on Niinimäen
veljesten takoma. Ne olivat kaikki seppiä ja mihin ne vain käsillään
tarttuivat, se luonnisti. Ja sellainen se on ihminenkin, että
luontevaksi on seppänsä käsistä lähtenyt. Heinä kuin heinä ja kukkanen
kuin kukkanen. Mutta puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen.
Viilsi Jeremiaan puukko toki toisella lailla halki anturanahan.
Tuotapikaa sai ukko takaisin puukkonsa ja palasi päivänpaisteeseen
portaille. Ovi puotiin oli auki, kuuli sekä sen mitä sisällä tapahtui
että sen mitä ulkona. Kuolleen Martin äiti oli siepannut kiinni
keskustelun pään ja luuli sitä jatkavansa.
— Kukkanen kuin kukkanen! sanoi hän haikeaan tapaansa. — Ei yhtä
kukkasta saanut oma äiti istuttaa haudalle.
Olka katsahti Martin äitiin silmällä, joka sekä vihaa että rakastaa.
Äiti oli hylkinyt köyhää tyttöä ja toivonut pojalleen suurellista
morsianta. Kerrankin kun Martti ajoi niittokonetta juuri siinä heidän
aitansa takana, oli Olka pysähtynyt aidanvierelle ja antanut hevoselle
leipäpalan. Silloin oli Martin äiti tullut ja sanonut, ettei heidän
hevosensa ollut minkään puutteessa, hyvä laidun heillä oli. Vieläkin
poltti Olkan sydämessä, kun hän tämän muisti.
— Puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen ja vaikkapa niittokone
kuin niittokonekin, sanoi hän niin vihlovan kipeästi, että
suutarinvaimon huulilla selvästi oli jokin kova vastaus.
— Kyllähän se sota on niittokone, koetti johtaja tasoitella ja astui
oven puolelle, missä peltiämpärit riippuivat.
Olka, joka oli niitä ostamassa, tuli perässä, suupielissä vielä
nauru ja silmäkulmassa särkynyt kyynel. Tuuli hulmusi kuumana ja
hyvänhajuisena sisään ovesta ja ikkunoista. Silmänkantamien alalla
pölysivät ruisvainiot ja kulki sininen auer. Kärpäset surisivat
ja perhoset leijailivat ukon ympärillä, joka istui portailla.
Suutarinvaimo piti suunsa kiinni, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.
Vihdoin sanoi Jeremias:
— Yhteinen seppä, yhteinen seppä kedon kukkasilla ja puukkojen
tekijöillä!
Sekä suutarinvaimo ja Heinosen leski olivat jo pois menossa. Olka
heilutti niin ärsyttävästi ämpäriä käsivarrellaan, että Maija pysähtyi.
— Vai yhteinen! tiuskasi hän. — Se joka antaa kedon kukkasten kasvaa
se on taivaallinen Isä, mutta puukot ja niittokoneet ovat syntisten
ihmisten tekoja.
Hyväntahtoinen johtaja riensi taasen sovittamaan.
— Me profeteeraamme puolittain ja ymmärrämme puolittain. Älkää te
surko, emäntä. Saitte hyvät anturat, niillä astutte monet askeleet ja
voi tulla ilonpäiviäkin.
Leski katsoi häneen ja sanoi:
— Ei ikinä! Ei tule enää ilonpäiviä. Ei kukkasta saanut oma äiti
istuttaa... Olisi ollut se verenpisarakin nyt niin kaunis.
Olka lakkasi heiluttamasta ämpäriä. Hänen mieleensä oli tullut hänen
myrttinsä. Sekin oli nyt niin kaunis, täydessä kukassa... Mutta kukas
tuo oli?
Puukko ja puukonterät sentään, sotilashan se oli, Halmeen Antti olikin,
vaikka häntä tuskin olisi tuntenut, niin suoraksi ja sorjaksi hän oli
käynyt! Antti toi terveisiä Einolta, yhdessä olivat juuri tulleet
vankileiriltä. Olivat käyneet Heinosella ja leipääkin olivat ottaneet
puodista, kun oli nälkä. Ei Einolla mitään hätää ollut, saunaan lupasi
panna pitkäkseen, kaunis verenpisarahan siellä kukki ikkunalla.
Itkettynyt äiti ikään kuin heräsi. Hänen silmiinsä tuli niinkuin
sokealle ihmiselle ihmeen kautta yhtäkkiä näkö. Hän siirteli
anturanahkaa kainalosta toiseen ja puheli miltei ärtyneenä.
Niin, Eino, vai tuli Eino. Niin, miksei hän olisi tullut, eihän
hän ollut kaatunut. Ei hän ollut äidilleen koskaan ollut sitä mitä
vainaja, Martti. Eino ajatteli muitakin ja varmaan menee naimisiinkin,
mutta Martti aina vain sanoi, että hän elää siinä Heinosella mamman
kanssa. Ja niin piti menemän, ettei hänen haudallaankaan ollut äiti
saanut itkeä. Ei suinkaan siellä kukaan ollut kyyneltä vuodattanut
eikä kukkasta istuttanut. Vain kirje oli tullut Eräjärven rovastilta,
että taistelukentältä oli korjattu poika ja että silmät...! Oi Herra
Jumala! Kun sitä ajattelikin, oli kuin olisi tuntenut omiin silmiin
työnnettävän palavaa rautaa. Ei, ei tauonnut tämä tuska! Ja että juuri
piti mennä tämän Martin, joka oli käynyt koulut ja opistot. Hänellähän
oli ollut tarkoitus, että hän vielä taloa laajentaa ja vie trilloilla
ja kiiltävällä juoksijalla vanhan mamman kirkkoon. Ja näin piti käydä.
Ei kukkasta ollut äiti saanut hänen haudalleen istuttaa.
Suutarinvaimo nykäisi häntä käsipuolesta. Aina vain samaa hän hoki. Ei
sitä kukaan jaksanut kuunnella.
— No nyt, keskeytti Antti yhtäkkiä hänen puheentulonsa, — nyt sopii
sinne Eräjärvelle istuttaa ruusut ja verenpisarat. Siellä vietetään
sankarihaudalla juhlat ja kaikki kaatuneiden omaiset kutsutaan
juhlavieraiksi. Eino tietää. Ensi sunnuntaina ovat juhlat, vai
lienevätkö seuraavana. Eino kyllä tietää. Ja kutsukirjeenkin pitäisi
vielä tuleman. Niin että ei nyt kannata itkeä, sopii istuttaa
verenpisarat ja vaikka myrtitkin.
Äiti oli vaiennut ja ilonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Vai että
Eräjärvelle — vai että hän saisi nähdä poikansa haudan, saisi istuttaa
sinne kukkasensa. Kiitos olkoon Jumalalle tästä suuresta armosta. Hän
saa nähdä poikansa haudan. Läpi mullan, kolmen kyynärän syvyyteen itkee
hän kyyneleensä. Ah, Herra Jumala, tätä iloa ja tätä tuskaa!
Ja hyvästiä sanomatta, ostos kainalossaan läksi äiti tuontien menemään
kohti poltettua kotiaan.
Olka oli käynyt valkoiseksi ja äänettömäksi. Morsiuskruunuksi hän
oli kukkaansa kasvattanut. Haudalle se nyt pääsisi. Yhdestä asiasta
jos olisi ollut varma: olisiko Martti ottanut hänet vai oliko äiti
oikeassa. Ei ollut tullut puhutuksi heidän asiansa. »Voi hyvin sitten.»
Se toivotus oli ainoa minkä kuollut oli hänelle jättänyt, hänen ainoa
perintönsä ja omaisuutensa. Sillä täytyi elää läpi elämän. Poloinen
äiti, yksinään oli hänkin. Hänellä oli vielä poika, mutta hän ei sitä
nähnyt. »Voi hyvin sitten!»
Olka oli jo astunut kappaleen matkaa omalle taholleen, kun hän yhtäkkiä
palasi takaisin:
— Milloinkas sanoittekaan juhlan olevan siellä Eräjärvellä?
Antti oli johtajalle kuvaamassa oloja vankileirillä. Hän vastasi että
sunnuntaista viikon taa.
— Eikös ensi sunnuntaina?
Antti mietti hetken ja vastasi, että kyllä ne juhlat sittenkin taisivat
olla sunnuntaista viikon taakse. Pitäisi toimittaa sille eukolle, sille
Einon äidille sana, ettei vielä laputa turhaan Eräjärvelle.
Kun äiti nousi ylös kotimäkeä, ei hän ajatellut Einoa, elävää
poikaansa, vaan verenpisaraa, joka hänen piti viedä kuolleen poikansa
haudalle. Siinä oli keskellä pihamaata ruma tulipalonjättö, kaksi
käryttynyttä pihlajaa, kaksi törröttävää savupiippua, tuhkaa ja
tuvan irti kiskaistu ovi. Äiti astui nopeasti niiden ohitse ja tuli
pientä polkua myöten saunalle. Siellä hohti jo vihertävän ruudun läpi
verenpisara. Mikä onni että hän oli sen pelastanut! Ihmiset olivat
häntä nauraneet, kun hän jätti hopealusikkansa palamaan ja pelasti
verenpisaransa. Mutta sehän oli aivan kuin Jumalan johdatusta.
Eino makasi sängyssä ja äiti istui penkillä kukkasensa ääressä. Poikaa
ei saanut pysymään valveilla. Laihtunuthan hän oli, mutta muuten terve.
Tämä Eino olikin aina ollut niin voimakas, Martti, hän oli lapsena
sairastellut.
— Mistä sinä sait kuulla, että juhlat ovat sunnuntaina? huusi äiti ja
ravisti Einoa hartioista.
— Yksi poika sanoi junassa. Sen pojan veli on siinä samassa haudassa.
— Tiesikö hän varmasti?
— No tottakai, kun hän itsekin menee sinne.
Siis ensi pyhänä, ensi pyhänä! Elävän poikansa vetäessä syviä
henkäyksiä istui äiti riemun ja tuskan vallassa ajatellen kuollutta.
Hänen sydämensä sykki pakahtumaisillaan. Oli kuin hän olisi
valmistautunut näkemään Marttia viimeisen kerran. Hän mietti kaikkea
mitä hän hänelle sanoisi. Kukkanen jää hänen puolestaan Martin
luo. Hän laski molemmat kätensä kukkaruukun ympärille ja kohdisti
kaiken hellyytensä vastaiseksi kukkaseen. Ja raskaat sinipunertavat
pisarat tuntuivat todella imevän itseensä hänen tuskansa. Ne ikään
kuin paisuivat hänen nähtensä, paisuivat hänen kyynelistään, hänen
rukouksistaan.
Kuin unessa käyden toimitti äiti arkiset askareensa. Hänen ajatuksensa
olivat tulevassa pyhäpäivässä. Tottapahan nyt juhlapäiväksi kaunistavat
siellä Eräjärvellä haudan, ettei omaisten tarvitse nähdä sitä
hoitamattomana. Vieraat ovat vieraita, eivät suinkaan ne muuten hoida.
Torstaiaamuna sanoi Eino yhtäkkiä:
— Mutta jos juhla olikin vasta toisena sunnuntaina?
Äiti hätkähti ikään kuin hänelle olisi ollut tapahtumaisillaan suuri
vääryys. Hän ei jaksa odottaa seuraavaan sunnuntaihin. Hän oli
muutenkin laskenut päiviä ja hetkiä.
— Olisi pitänyt tulla kirje, sanoi Eino armottomasti.
— Se on voinut postissa mennä hukkaan, puolusti äiti oikeuttaan.
— Kyllä me nyt menemme sunnuntaina. Sanoithan sinä sen tullessasi
selvästi.
Äiti oli joka päivä puistellut hameensa ja huivinsa ja tarkastanut
kenkänsä — onneksi olivat vaatteet tulipalon aikana olleet aitassa.
Jo perjantaina hän latoi tavaransa sangalliseen juurikoppaan — ei
oikeastaan ollutkaan muuta kuin virsikirja ja silkkihuivi.
Eino käveli kädet housuntaskuissa edestakaisin pihamaata.
— Kyllä rakentaminen nyt tulee kalliiksi, sanoi hän äidilleen. — Miten
tässä päästänee yli talven.
Äiti katsahti häneen nuhdellen ja vastasi haikeaan tapaansa:
— Kyllä Martti olisi rakentanut.
Sitten hän riensi aittaan tarkastamaan matkakoppaansa. Se oli hänen
ainoa lohdutuksensa. Uudestaan ja uudestaan puisteli hän mustaa
hamettaan ja totesi, että virsikirja kauniisti oli nenäliinan sisällä.
Eino seisoi savupiippujen luona ja käänteli jalallaan tuhkia. Äiti tuli
aitasta, otti käteensä kärventyneen rautavanteen ja rupesi itkemään.
— Miksen minäkin tätä teille rakentaisi, sanoi Eino, — jos olisi rahaa.
Mutta ei sitä mistään nyt saa.
Äiti vastasi itkunsa seasta, kuuntelematta mitä poika oli sanonut:
— Niin, mitäs sinä, ethän sinä veljeäsi kaipaa.
Einon pää painui hiukan. Hän kumartui ja kiskaisi käteensä tuvan oven.
Samassa se putosi maahan niin että tuhka lenteli.
— Kirjettä vain ei ole tullut, sanoi hän.
— Mitäs kirjeistä. Jos se poika rautatievaunussa sanoi juhlien olevan,
niin ne ovat.
Jos nyt olisi ollut tavalliset ajat, niin äiti olisi valmistanut
oikeat vanhanaikaiset kirkkoeväät. Hän sekoitti kuitenkin munavoita
vakkaan ja otti mukaan kaikki leipänsä. Ei niitä niin monta ollutkaan.
Yöllä lauantaita vasten ei hän ummistanut silmiään. Musta matala
huone hämärtyi ja linnut lakkasivat laulamasta. Saunasirkka vain
äänteli sisäpuolella ja ulkona ruisrääkkä. Äiti makasi selällään,
kädet ristissä ja ajatteli Vapahtajan yötä Getsemanen yrttitarhassa.
Hänen rakas kuolleensa oli ikään kuin jossakin lähellä, äiti ei
hiiskahtanut, jottei hän menisi pois. Ainoastaan hänen sydämensä sykki,
puhuen pojalle, joka vain näin yösydännä kävi vieraissa ihmisten
mailla. Kun aamun koi alkoi valaista, tunsi äiti rakkaan loittonevan.
Linnut virittivät jo iloisia laulujaan. Äiti taivutti päänsä saunan
matalan oven alitse juuri kun aurinko nousi ja rusotus taivaalta tulvi
raunioille ja hiiltyneille puille. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi
valmistautunut lähtemään viimeiselle retkelleen. Ehkä Jumala armossaan
salliikin hänen kuolla poikansa haudalle.
Kukot lauloivat pitkin kylää. Aidanseipäiden välissä kimmelsivät
hämähäkinverkot suurina ja ehyinä kuin jotkut oudot pyörät. Juhlallisin
mielin astui äiti aittaan ja otti sangallisen koppansa. Eino jäi sinne
nukkumaan. Aitan rappusilla pukeutui äiti mustaan pukuunsa. Hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi pukeutunut valmiiksi arkkuun. Kun hän oli
sitonut silkin leuan alle, astui hän Einon eteen, joka nukkui sikein
hengenvedoin.
— Maatkaat vielä ja levätkäät, sanoi äiti, ajatellen Getsemanen yötä. —
Katso, hetki on lähestynyt...
He kulkivat hevosella ja istuivat aseman odotussalissa. Heillä oli
tuntikausia odotusaikaa. Verenpisara oli sanomalehtipapereihin
käärittynä äidin vieressä. Joitakin vanhoja vaimoja sattui aina äidin
ympärille ja heiltä äiti heti kysyi, olivatko he sattuneet kuulemaan,
että Eräjärven hautausmaalla huomenna piti olla juhlat sankarihaudalla.
Hänen poikansa oli siinä haudassa. Niin oli mennyt tämä rakkaampi
poika, ettei äiti ollut saanut hyvästiä sanoa. Ei hän ajatellut
silloin kun Martti kotoa läksi, ettei ikinä häntä näkisi. Ei kukkasta
äiti ollut saanut istuttaa haudalle, nyt vasta saisi viedä tämän
verenpisaran. Etteihän vain ollut loukkaantunut hevosmatkalla. Ja he
ottivat auki kääröt ja katsoivat: kylläpä se oli kaunis, ei sellaista
oltu nähtykään. Tuo sotilas tuossa? Kyllä se oli hänen nuorempi
poikansa, mutta ei hän ollut koskaan ollut äidilleen sellainen poika
kuin Martti.
Rautatievaunussa kysyi äiti heti, olivatko matkustajat vastapäätä
menossa Eräjärvelle. Siellä on juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa
on siinä haudassa. Tiedustelumatkalla kaatui ja niin hirveästi olivat
runnelleet. Eikö ollut ketään menijää sinnepäin? Kyllä se oli niin hyvä
poika, ettei tämä toinen, tämä nuorempi ensinkään ollut sellainen.
Mikä sitten lienee ollutkin taivaallisen Isän tarkoitus. Ei suinkaan
hän, äiti, enää jää elämään. Mitäpä elämästä ilman Marttia. Kotikin
on tuhkana, ei tämä Eino sitä rakenna. Kyllä Martti olisi rakentanut.
Mitenkä hoitanevat niitä sankarihautoja? Ei suinkaan kukaan sinne
kukkia istuta, vieraat ovat vieraita. Tässä on tämä kukkanen, tämä
verenpisara. Pitääpä kastella sitä, jos olisi kuinkakin sattunut
kuivamaan... Kosteapa tuo näkyy olevan. Kyllä se kaunis oli kotoa
lähtiessä, miksi lienee sitten käynyt. Hän onkin sitä niin ikävöinyt,
että saisi edes kukkasen istuttaa poikansa haudalle. Ei lakkaa tämä
suru, ei milloinkaan. Sanoi johtaja siellä kotona osuuskaupassa,
kun möi nämä anturat, että tulee vielä ilonpäiviä... Ei tule, ei
koskaan. Hautaan hän joutaa poikansa luo... Vai ei ketään menijää ole
Eräjärvelle? Antaapa tuon kukkasen olla tuossa noin, saapa sen sitten
taas kääröihin. Vai tässä nämä matkustajat jo lähtevätkin pois.
Tyhjälle penkille vastapäätä tuli kaksi miestä, toinen sotilaspuvussa.
— Eino hoi — minnekkä se minun poikani tästä joutui? Ettehän te
suinkaan — antakaa anteeksi, että kysyn — ole matkalla Eräjärven
hautausmaalle? No, siellä pitäisi huomenna olla sankarihaudalla
juhlat... Poika, poikahan minulla on siellä. Rakkain lapsi se on siellä
kaukana vieraan kirkkomaan mullassa. Niin piti menemän... ei kukkaa
ole oma äiti saanut istuttaa. Tämän verenpisaran nyt vien. Niin, aina
se tulee itku... Eino, missäs sinä olet? Etteihän vain mennä ohitse?
Vai vielä kolme tuntia. Se oli ollut sotilas, joka Einolle, tuolle
minun nuoremmalle pojalleni tässä viime maanantaina sanoi, että hänkin
lähtee niinkuin huomiseksi Eräjärvelle. Arvelin vain, että jos olisitte
sattunut olemaan sama.
Ei yksin se vaunu missä äiti matkusti, vaan seuraavatkin vaunut
tiesivät juhlallisuuksista Eräjärvellä huomenna. Äidistä ja
verenpisarasta oli muodostunut keskus, jonka ympärille kaikki tahtoivat
kokoontua. Nääntyneenä, kyyneleet rinnassa oli hän kuin kuva koko
Suomi-äidistä, joka on matkalla itkemään kuollutta poikaansa. Hänen
elävä poikansa seisoi junasillalla, katseli vuodentuloa pelloilla ja
vainioilla ja mietti, että on kai parasta ruveta palvelukseen, ei se
rakentaminen käy tällaisena aikana. Hän ajatteli myös, että jokohan tuo
äiti nyt tuosta menee suruunsa, niin hyvä työihminen kun on ollut eikä
nyt muuta tee kuin itkee. Mitäs mielelläänhän hän, Eino, olisi mennyt
Martin sijasta. Martti oli käynyt koulut ja parempi hän oli kaikin
puolin. Mutta Martilla oli ollut sellainen palava into tähän isänmaan
taisteluun, mielellään hän oli mennyt kuolemaan. Ei ollut helppoa
niilläkään, jotka tänne jäivät, taistelu saattoi olla edessä heilläkin,
monenlainen.
Lähestyttiin vihdoin Eräjärven asemaa ja rupesi tuntumaan oudolta,
kun ei sinne ollut ketään menijöitä. Ja kuitenkin oli Eräjärven
hautausmaalla suuri sankarihauta. Koko junasilta oli täynnä väkeä, kun
äiti ja poika astuivat vaunusta. Mikä painoi äidin kättä, mikä ojensi
hänelle koria, mikä antoi eväsvoileipänsä. Verenpisaraa äiti itse
kantoi. Matkustajat heiluttivat hänelle liinojaan, kun hän seisoi siinä
yksinäisellä asemasillalla.
Siitä ei pitänyt olla peninkulmaakaan kirkolle, jaksothan tuon matkan
kävelläkin. Eikä hevosia olisi ollut saatavissakaan. Kovalle kuitenkin
otti kesähelteessä. Kopan äiti mielellään luovutti Einon kannettavaksi,
mutta verenpisaran hän olisi tahtonut kantaa itse. Taistelun jälkiä
alkoi jo tulla näkyviin. Oli kaadettu metsää ja pitäjänmakasiinin
nurkka oli ammuttu mäsäksi. Mäellä tuli vihdoin näkyviin kirkonkylä
ja kirkko. Kirkon nähdessään laski äiti nopeasti maahan kukkasensa.
Hän oli pyörtymäisillään. Eino auttoi hänet mättäälle istumaan, otti
kopasta voileivän ja pakotti hänet syömään. Saunat savusivat kylässä ja
likeisimmässä talossa tuli tyttö panemaan uusia havuja portaiden eteen.
— Siellä, siellä se on minun lapseni! pääsi äidiltä.
Heidän ei tarvinnut kysyä tietä. Äiti oli yhtäkkiä saanut voimia ja
käveli nopeasti. Hautausmaan tummat puut tulivat yhä likemmä, kiviaita
jo näkyi. Ja näkyi jo jotakin vaaleaakin, ikäänkuin olisi ollut suuri
vaaleanpunainen lakana levitettynä maahan. Äiti käveli niinkuin ei
hän olisi astellut maan pinnalla, vaan puoleksi liidellyt ilmassa.
Vapisevin käsin irroitti hän mustan rautaportin edustalla paperit
kukkansa ympäriltä. Portti vikisi raskaasti saranoillaan. He astuivat
puiden alle.
Suuri rauha tulvehti niinkuin terveeksitekevä lääke heitä vastaan.
Vaahteranlehvien varjot hiekalla ja nurmikoilla, koivujen kimmellys
sinistä taivasta vasten, kuusenlatvojen tumma nousu ylöspäin kilvan
kirkontornin kanssa, kaikki teki täällä yliluonnollisen vaikutuksen.
Kaukaisimmasta kulmasta hohti ilta-auringon punerruksessa vaalea,
kukkiva alue, ikäänkuin se olisi ollut jokin autuaitten sielujen kenttä.
Se oli hyvin suuri hauta, kauttaaltaan rehevien, punertavien kukkien
peitossa. Kiviaidan takana nostivat päitään rukiintähkät, ulottuen
kauas metsän laitaan asti ja metsän kupeelta leveni silmän eteen kylä,
järvi ja autereinen, loppumaton kaukaisuus. Siellä oli ihmiselämä, sen
työ ja taistelu, täällä oli rauha.
Punertavien kukkien joukosta oikeni nyt suoraksi ihmisolento, nuori
tyttö, joka oli ollut polvillaan. Hänen kätensä olivat mullassa ja
toisessa kädessään hän pusersi kitkemiään rikkaruohoja. Muiltakin
haudoilta kohosi nyt ihmishahmoja.
Äiti ja poika tervehtivät ääneti. Tyttö katseli heihin suurin,
kummastelevin silmin.
— Onko täällä huomenna juhlat sankarihaudalla? kysyi vihdoin nuori
sotilas.
— Ne ovat vasta seuraavana sunnuntaina, vastasi tyttö.
— Tämäkö sitten on se sankarihauta? jatkoi sotilas.
— Tämä. Me hoidamme sen vuoronperään, me kylän tytöt.
— Me olemme Martti Heinosen omaisia.
— Hän lepää tässä näin. Tiedän sen siitä että minun veljeni on hänen
vieressään.
Tyttö astui ulos punertavasta kukkakentästä ja tuli näyttämään sijaa.
Nuori heleä nurmi siinä versoi mustasta maasta.
Äiti oli käynyt kalmankalpeaksi. Tuskin sai hän verenpisaran käsistään,
hän putosi suulleen maata vasten.
Hän itki siinä kauan, sitten hän hiljeni. Nuoret odottivat hänen
nousevan ja puhelivat kuiskaamalla. Vihdoin he rupesivat häntä
puhuttelemaan. Kun ei hän vastannut, nostivat he häntä kainaloista,
kumpikin puoleltaan.
— Antakaa olla, vastusti hän sammuvalla äänellä, — minä kuolen tähän.
Ja hän lyyhistyi takaisin. Nuoret neuvottelivat miten olisi
meneteltävä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti eivätkä he enää
katsoneet toisiaan silmiin. He olivat hiljaa, poika kuopien saappaansa
kärjellä hiekkaa, tyttö kierrellen esiliinansa kulmia. Yhtäkkiä tyttö
nopeasti tarttui vieraan äidin olkapäihin eikä hellittänyt ennenkuin
hän nousi.
— Enkö minä saanutkaan kuolla? sanoi äiti ja hymyili lauhasti.
Ja molemmat naiset, äiti ja vieras tyttö, asettivat nyt verenpisaran
maahan. Äiti sai siinä takaisin puhelahjansa. Hän kertoi kuinka hyvä
poika Martti oli ollut, aina oli tuonut äidille tuliaisia ja oli
aikonut tykkänään jäädä asumaankin äidin kanssa. Hän toisti niin
moneen kertaan kerrotut asiat, mutta ei tällä kertaa sanonut elävästä
pojastaan mitään halventavaa. Tyttökin kertoi veljestään ja yhdessä
kävivät naiset kitkemään hautaa. Eino otti ruiskukannun ja tyttö neuvoi
missä puro oli. Heidän jäätyään kahden sanoi äiti:
— Niin, niin — ei se suru koskaan haihdu, sellainen on äidin sydän.
Ei siksi, että hyvä poika se on tämä nuorempikin, tämä Eino. Sillä on
se urhoollisuuden nauhakin, mutta ei pannut näkyviin niinkuin sekin
Halmeen Antti aina pitää näkyvissä. Eino sanoo, että kun on tehnyt
velvollisuutensa, niin mitäpä sillä kerskuu. Hyvä poika on Eino.
Eino tuli takaisin ja kasteli kukkaset. Vesipisarat putosivat iloisesti
helisten nuorelle heinänoraalle ja reheville, janoisille kukkasille.
Jokin suloinen rauha valui myöskin niihin ihmissydämiin, jotka sykkivät
veljeshaudalla.
— Me aiomme tähän oikein kaunista muistopatsasta, toimitti tyttö. —
Rahastokin on jo suuri.
— Vai on rahasto, toisti äiti ja hänen kyyneleensä vuotivat helposti,
ikään kuin vieden pois tuskan. — Ihmiset ovat sentään ihmisiä, lisäsi
hän, ja kun Eino oli ruiskukannuineen päässyt vähän matkan päähän,
kuiskasi hän ilman mitään aihetta: — Hyvä poika se on tuo nuorempi, tuo
Eino. Pitää se taloa siinä missä Marttikin.
Hautausmaan portti vingahti, hiekka narskui ja pitkä vanha mies likeni
kirkkoa. Se oli suntio. Hänen askeleensa kopisivat portaissa, tapulin
luukut avautuivat, iltakellot helähtivät yli seudun.
Äiti oikaisi suoraksi selkänsä ja äänsi hiljaa kuolleen poikansa nimen.
Tuntui siltä kuin kellot olisivat vieneet hänen kuiskeensa sinisiin
kirkkauksiin. Kun hän astui ulos hautausmaan portista, oli maailma
hänen silmissään toisen näköinen kuin ennen, ikään kuin sinisempi ja
kirkkaampi. Korkeuksien sini oli laskeutunut alemmaksi. Tuntui kumman
helpolta astella siinä sen nuoren tytön rinnalla, jonka veli nukkui
Martin vieressä.
Tyttö vei vieraat kotiinsa. Hänen vanhemmillaan oli Niemelän talo
tuolla vainioiden takana. Kaunista oli vilja. Iloiset punaiset
rakennukset paistoivat järveä vasten.
— Meiltä kun polttivat asuinrakennuksen, toimitti Eino oudon
puheliaana. — Täytyy tehdä uusi ja entistä tilavampi. Kyllä kai sieltä
omastakin metsästä löytyy tarpeita, jos niikseen tulee. Pitää teettää
piirustukset oikein rakennusmestarilla, että tulee kaunis. Kai neitikin
sitten pistäytyy katsomassa miltä näyttää sillä maailmankulmalla.
Tyttö punehtui ja lausui kiitoksensa niin hiljaa, että sitä tuskin
kuuli.
— Niin, toimitti äitikin, — pitää tulla. Kaunista siellä meillä on, Se
on se meidän paikka mäellä ja sinne näkyy paljon maailmaa.
He puhelivat kaikki kolme posket kuumina ja rinnassa kumma ilon ja
helpotuksen tunne. He tunsivat kaikki kolme, että jokin uusi elämä
heissä teki tuloaan.
— En suinkaan minä enää lähde juhlille ensi sunnuntaiksi, sanoi
äiti hymyillen. — Lähteköön tuo Eino. Ja tulette sitten tekin meitä
katsomaan. Niinhän te olette kuin omainen, antakaa anteeksi, mutta kun
makaavat siellä rinnan meidän Martti ja teidän veljenne.
Niemelä oli kaunis talo ja ystävällisesti siellä otettiin vastaan.
Seuraavana lauantaina seisoi Heinosen leski taasen osuuskaupassa.
Kangashan oli unohtunut ostamatta. Niinkuin edellisenäkin lauantaina
kirmasivat raitilla lapset ja Jeremias Lahdenperä veteli sieraimiinsa
apilaanlemua portailla päivänpaisteessa.
— Kylläpä olette virkistynyt matkalla, puheli ystävällinen johtaja.
— No niin olen, sanoi Heinosen leski. — Se oli sellainen virvoitus,
kun sain itkeä poikani haudalla. Siellähän minä vasta huomasin, että
minulla oli poika elossakin. Oikein se oli sanottu, kun sanoitte, että
tulee vielä ilonpäiviäkin. Eino rakentaa talon uudelleen ja entistä
paremman väittää rakentavansa. Ja...
Hän oli jo huomaamatta sanomaisillaan suuren salaisuuden, mutta
hillitsi viime hetkessä kielensä.
— No, sanoi Jeremias, — juhlat ovatkin vasta huomenna.
— Niin ovat, huomenna.
— Ette mennytkään huomisiin?
— Mitäs minä, minulla oli jo juhlat.
— Mutta Olka tästä aamulla meni, myrtti kainalossa.
Äiti kävi totiseksi.
— Vai meni. Olka parka... Niin, niin. Pitää lähteä Olkalta kuulemaan
juhlista, jahka hän palaa. Vai myrttinsä... Niin, menihän sinne
Einokin...
— Meni, näinhän hänet minäkin ja oikein sulhasmiehen näköinen olikin...
Mitä teille siellä Eräjärvellä lienee tapahtunutkaan...
— Mitäs siellä sitten... Sellainen hauta on eläville lohdutus, ettekös
sitä ymmärrä... Ei maar, täytyy tästä lähteä kotiin, olen siellä vähän
pannut kuntoon paikkoja, jos sattuisi vieraitakin tulemaan. Eino vähän
puhui, että jos toisi — jonkun toverinsa... Hyvästi nyt vain ja hyvää
voimista.
Ja kevyesti asteli äiti läpi kukkivien vainioiden kohti uudestisyntyvää
kotiansa.
— Sama seppä, sama seppä, puheli Jeremias osuuskaupan portailla, — sama
seppä ihmisen iloilla ja suruilla. Sama seppä elämällä ja kuolemalla.