Sjæl, vær trofast til det sidste!
Sejrens sejr er alt at miste.
Tabets alt din vinding skabte —
evig ejes kun det tabte...
Sielu ole uskollinen viimeiseen asti! Voiton voitto on kaiken
menettäminen. Menetyksen kokonaisuus johti sinut omistamaan: ikuisesti
omistetaan vain menetetty.
Miten monta iltaa Henrik Ibsenin seurassa! Eivätkö olekin kuin omaisia
Hedda Gabler, Ella Rentheim, Rebekka West, Peer Gynt, Rita Almers,
tohtori Stockmann, tohtori Wangel, Vilhelm Foldal, kärsimyksineen,
rikoksineen, taisteluineen ja kaipuineen.
Tässä astuu vastaamme ritarien ritari, Rostandin Cyrano de Bergérac,
jonka kalpa kohoaa kaikkea typeryyttä, pöyhkeyttä ja alhaisuutta
vastaan, Cyrano, joka kauniin, yksinkertaisen ystävänsä puolesta
kuiskaa rakkauden sanat Roxanelle! Cyranon sydän on tulessa, mutta
Christian nousee parvekkeelle ja saa Roxanen suudelman. Vuodet kuluvat.
Luostarissa suree Roxane kuollutta Christiania, toistellen hänen
kauniita kirjeitään. Lauantaisin, kun kello lyö kuusi, tulee Cyrano
tervehtimään Roxanea ja koko luostari odottaa häntä silloin. Hän ei
ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Roxanea, Roxane ei sitä
tiedä — Christian oli kaunis. On syys, viiniköynnös luostaripihalla
helottaa punaisena, keltaisia raskaita lehtiä varisee, kokonainen
läjä on vaahterain alla. Kello lyö kuusi. Sisaret, jotka kirjailevat
silkkikaapuja varjossa puiden alla, nostavat päitään. Cyranoa ei kuulu!
Kymmenen vuoden aikana on hän kellon lyödessä kuusi astunut portista,
ja nyt...! Hetken perästä tulee Cyrano, töyhtö hatussaan, leikkiä
laskien kuten aina. Mutta hän kätkee hatun alla kuolettavaa haavaa.
Ja siellä keltaisten lehtien alla saa Roxane vihdoinkin tietää, että
ne kauniit ja kuumat sanat, joilla hän vuodesta vuoteen on ravinnut
sieluaan, eivät olekaan olleet Christianin vaan Cyranon. Hän onkin
rakastanut Cyranoa — eikä Cyrano ole mitään sanonut... Houriessaan
ennen kuolemaansa, näkee Cyrano edessään kaikki vanhat vihollisensa
elämän varrelta: valheen, kompromissin, ennakkoluulon, pelkuruuden — ja
viimeisin voimin vetää haavoittunut ritari miekkansa:
— Vai niin, vai luulette te, että minä ryhdyn sovintoon teidän
kanssanne. En ikinä, en ikinä. Vai sinäkin, typeryys — ykskaikki,
tulkaa, tulkaa te vain. Minä taistelen, taistelen, taistelen! Kaikki
te riistätte minulta, ruusun ja laakerin. Riistäkää! Mutta siitä
huolimatta jää jotakin, joka, kun minä tänä iltana astun Jumalan
eteen, leveältä lakaisee taivaan sinistä kynnystä, jotakin, jonka tuon
mukanani vailla ryppyä ja tahraa... Se on ritaritöyhtöni!
Tervehdimme sitten Gustav Frensseniä suolaisilta dyyneiltä ja hänen
kultatukkaista Jan Guldtiaan, joka purjehti Anna Hollmannilla ja
hirvittävässä haaksirikossa Biskayalla menetti muistonsa koko
menneisyydestä, yksinpä nimestään. Kun hän sitten vuosien perästä,
nujertuneena miehenä istuu vastapäätä ikuista morsiantaan Eva Göttiä,
kuulemme hänen väsyneen äänensä: »Minun luontoni vaati oikeutta,
uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja
minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samanlaisia.
Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että
Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa
mahdottomaksi katsoa tätä. Ja niin iskin pääni seinään. Luultavasti
täytyy kaikkien kuumaveristen hyvien ihmisten kokea samaa kuin minun...
Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin, he elivät yksinäisempinä
eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa. Ja sitten olivat
heidän silmänsä ikäänkuin sidotut niin etteivät he nähneet vääryyttä
eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa... Minun oli niin
turvallista ja onnellista astua lähellä Jumalan kättä, enkä minä saata
kävellä yksin, kuten muut ihmiset...»
Se oli Gustav Frenssen suolaisten rantojen dyyneiltä!
Andersen, Hans Christian, poika Odensen pienestä pesästä, joka ensin
näki nälkää ja vilua, joka oli niin erikoinen, että häntä vain
hyljeksittiin ja potkittiin, Andersen tervehtii ystäviään lukupiirissä.
Jos kuuntelisimme häntä, pyytäisimme häntä kertomaan jotakin, joka
on puhjennut esiin hänen sisimmästä sydämestään ja joka samalla voi
hyödyttää meitä. Andersen, jonka suurin piina elämässä oli arvostelu,
arvostelun nakertelu, Andersen kertoo tähän tapaan:
Kas niin, nyt me alamme. Kun me olemme päässeet tarinan loppuun, niin
tiedämme enemmän kuin nyt, sillä oli paha noita, kaikkein pahimpia,
se oli »Paholainen». Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella,
sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä
ja kaunis mikä siihen kuvastui suli melkein tyhjiin ja se mikä ei
kelvannut mihinkään ja näytti oikein pahalta, se astui nyt oikein esiin
ja kävi entistäkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat peilissä
kuin keitetty pinaatti ja parhaimmat ihmiset kävivät inhottaviksi ja
seisoivat päälaellaan. Kasvot vääntyivät niin ettei niitä saattanut
tuntea. Se oli mainion hauskaa, sanoi piru. Kun ihmisessä puhkesi
esiin hyvä ja hurskas ajatus, niin silloin irvisti peili niin että
noitapirun piti hymyillä taitavaa keksintöään. Ja pirun oppilaat —
sillä hän piti noitakoulua, he kertoivat nyt pitkin maailmaa, että
oli tapahtunut ihme: vasta nyt saattoi nähdä mitä maailma ja ihmiset
oikeastaan olivat. He lähtivät nyt lennättämään peiliä eikä lopulta
ollut ainoaakaan maata tai ihmistä, jota ei peilissä olisi väännetty.
Nyt he niinikään tahtoivat kohota taivaaseen asti pilkkaamaan Jumalaa
ja enkelejä, ja jota korkeammalle he lensivät, sitä pahemmin peili
irvisti. Lopulta se vapisi niin ettei se tahtonut pysyä käsissä. Ylös,
ylös, aina Jumalaan asti! Mutta äkkiä päästi peili kauhean irvistyksen,
lensi heidän käsistään ja räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Toiset näistä
sirpaleista olivat tuskin tomuhiukkasen kokoisia ja nämä lentelivät nyt
ilmassa ja joutuivat ihmisten silmiin. Te saatatte käsittää miten kävi,
kun kuulette, että jokaisella sirpaleella oli sama ominaisuus kuin
itse peilillä: ihmiset näkivät nyt kaikki nurinkurisena, tai eivät he
nähneet sitä hyvää mikä oli ympärillä, näkivät vain sen pahan ja tämän
moninkertaisena. Mutta muutamien ihmisten kävi vielä niinkin, että he
saivat peilinpalat sydämeensä ja nyt muuttui tuo sydänraukka ikäänkuin
jääkappaleeksi. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että
niistä tehtiin ikkunaruutuja — saatatte kuvitella mitä ajateltiin ja
puhuttiin taloissa, joissa katseltiin maailmaa ja kanssaihmisiä noiden
ruutujen läpi. Toisista peilinkappaleista tehtiin silmälaseja. Piru
oli iloissaan, hän nauroi ja hyppi. Mutta ulkona lentelivät peililasin
hiutaleet. Kuulkaapas nyt kuinka kävi.
Suuressa kaupungissa missä on niin paljon ihmisiä, että he tuskin
mahtuvat asumaan, eli kaksi naapuriperhettä, kukin pienessä
ullakkokamarissaan. Kummallakin perheellä oli pieni lapsensa, Kay oli
poika, Gerda oli tyttö, he eivät siis olleet sisarukset, mutta he
rakastivat toisiaan ikäänkuin olisivat olleet sitä. Aina he leikkivät
yhdessä. Ikkunoilla kasvoi mitä ihanimpia ruusuja, ihmeellistä oli
päivää vastaan katsella hienoja lehtiä. Ja kuinka ne tuoksuivat! Heillä
oli yhteinen 'kuvakirja, se oli heidän rakkain leikkikalunsa. Isoäiti
kertoi satuja, hän osasi paljon ihmeellisiä satuja. Talvisin jäätyivät
ikkunaruudut, jäätähdet kimmeltelivät! Joskus tapahtui, että jokin
tähti silmissä alkoi kasvaa ja kasvaa ja muuttui kokonaiseksi eläväksi
olennoksi. Se oli kuin nainen, valkea ja loistava, hän viittasi
kädellään. Pikku Käyn sydäntä kylmäsi, sillä hän pelästyi.
Eräänä päivänä istuivat lapset ruusujen alla ja katselivat kuvakirjaa —
kello kirkontornissa löi juuri viisi. »Ah, mikä minun silmääni meni!»
parahti äkkiä pieni Kay. Gerda kietoi kädet hänen kaulaansa ja koetti
tarkastaa, mutta ei mitään näkynyt. Pikku Kay oli kuin olikin kuitenkin
saanut silmäänsä sirpaleen noitapeilistä.
— Mitä sinä siinä itkeä tihrutat! huusi hän pikku Gerdalle. — Mikä ruma
tyttö sinä olet!
Hän potkaisi ruusuruukkua ja paiskasi satukirjan menemään. Ja siitä
päivästä lähtien hän kokonaan muuttui. Isoäiti oli hänestä naurettava,
hänen satunsa olivat lorua. Käyn leikit kävivät kovin järkeviksi, hän
haki nyt vain poikain seuraa kadulla, oppi kaikenlaisia outoja sanoja
ja nauroi, kun ei Gerda ymmärtänyt niitä. Ne olivat kiroussanoja. Hänen
korkein kunniansa oli, kun kadun suuret pojat kehuivat häntä. Hän
oppi matkimaan kaikkia ihmisiä jotka asuivat niillä tienoin, kuinka
he kävelivät ja kuinka he puhuivat. »Sillä pojalla on mainio pää!»
sanoivat nämä samat ihmiset. »Hänestä tulee vielä jotakin!»
Kun pikku Kay näki koolla lapsia jotka leikkivät, niin hän meni
takaapäin ja repi heitä vaatteenliepeestä. Jos pojat liukuivat
pihamaalla, niin hän pani jalkansa eteen niin että he kaatuivat. Hän
halveksi syvästi kaikkia iloisia pyrkimyksiä. Joka paikkaan missä
nuoria oli koolla siinä tarkoituksessa, paiskasi hän tulemaan pilkan
sanan. Kaikki oli niin lapsellista, niin typerää. Ja aivan niinkuin
hän oli nyppinyt rikki ruusut kodin ikkunalla, repi hän nyt rikki
mielialat. Olisi luullut, että pikku Kay olisi pysynyt poissa seuroista
ja leikeistä, joita hän niin syvästi halveksi, mutta ei: pikku Kay tuli
joka paikkaan eikä hän tehnyt mitään muuta kuin pilkkasi niitä jotka
koettivat tehdä jotakin yhteisen ilon ja hyödyn saavuttamiseksi. Hän
saattoi niin erehtyä, että hän luuli kukkien hunajaa siirapiksi eikä
hän enää osannut erottaa auringonpaisteen läikkää kotinsa lattialla
siirapista. Kaikki oli siirappia.
Eräänä päivänä oli Kay kadun isojen, risaisten poikien kanssa
laskemassa mäkeä. Kun hevosia ajoi ohitse, sitoivat he kelkkansa
rekien perään ja saivat siten vapaan kyydin. Yhtäkkiä tulla viillettää
suuri valkea reki, missä istui joku valkoisessa turkissa. Kay sitoi
nopeasti kelkkansa kiinni ja nyt sitä mentiin. Mutta valkea olento
ei suuttunutkaan, kun huomasi Käyn takana, vaan nyökytti hänelle
ystävällisesti päätään. Kay koetti nyt irroittaa kelkkaansa, mutta
se ei onnistunut. Ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Hän olisi
heittäytynyt pois kelkasta, mutta hän oli kasvanut siihen kiinni ja
lumi vyöryi ja suhisi ympärillä. Yli kivien ja kantojen mentiin, Käytä
pelotti. Hän koetti muistutella mieleensä isämeidän rukousta, mutta hän
muisti vain kertomataulun.
Lumihiutaleet kävivät yhä suuremmiksi, ne olivat jo kuin valkeita
kanoja, ne lentelivät ja lepattivat ympärillä Valkea olento reessä
kääntyi: se oli ihmeen ihana nainen.
— Onko sinun kylmä? Tule tänne minun turkkiini!
Kay vaipui kuin lumihankeen ja nainen suuteli ja suuteli häntä. Kay
unohti että isoäitiä ja pikku Gerdaa koskaan oli ollutkaan. Hän ei
enää pelännyt. Hän kertoi uudelle ystävättärelleen, että hän osasi
päässälaskua ja kuinka monta asukasta kaupungeissa oli ja paljon muuta
samantapaista — ja aina vain nainen hymyili, viisaasti, kylmästi.
Vihdoin tultiin perille. Yöt istui Kay ja katseli kuuta ja revontulia,
päivät makasi hän Lumikuningattaren jalkojen juuressa. Lumikuningatar
se nimittäin oli, joka oli ottanut hänet valtoihinsa.
Suuri oli pikku Gerdan suru. Hän kulki ja etsi ja kyseli. Hän antoi
pois kaikki mitä hänellä oli saadakseen tietoja leikkitoveristaan,
mutta kukaan ei tietänyt missä Kay oli. Vihdoin viimein läksi tyttönen
maailmalle etsimään lapsuutensa ystävää. Kävisi kuitenkin aivan liian
pitkäksi kuvata niitä vaaroja ja seikkailuja mitä pikku Gerda koki.
Pitkien, pitkien aikojen perästä tuli hän kauas pohjolaan, missä jo oli
pelkkää lunta ja jäätä ja revontulet räiskivät.
Mutta kuulkaammepa missä pikku Kay sillaikaa vietti aikojaan.
Jäänavan äärillä oli Lumikuningattaren linna, joka kauttaaltaan
oli lumesta ja jäästä. Siellä oli tuhansia saleja, toinen toistaan
komeampia ja ainoastaan Järjen teräksenkirkas valo valaisi niitä. Ei
koskaan tunkenut hitunenkaan sydämen hyvyyttä tai iloisuutta näihin
saleihin, siellä ei pidetty edes pieniä karhuntanssiaisia, eivätkä
pienet kettuneidot kokoontuneet sinne kahvikesteihin. Keskellä
ääretöntä lumisalia oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli haljennut
yhtä suuriksi kappaleiksi, se oli oikea taideteos. Kappaleita saattoi
laskea ja muodostaa kuvioiksi. Keskellä tätä jäistä järveä istui
Lumikuningatar, kun hän oli kotona. Hän sanoi istuvansa järjen
jääpeilissä, se oli kaikkein parasta maailmassa.
Pikku Kay oli käynyt aivan siniseksi vilusta, mutta hän ei huomannut
sitä. Hänen sydämensä oli miltei muuttunut jääkappaleeksi. Hän kuljetti
jääpalasia paikasta toiseen ja muodosti niistä kuvioita — se oli Järjen
jääpeliä, hän pelasi sitä aivan niinkuin me dominoa tai jotakin muuta.
Se oli kaiken huippu, niin nerokasta, niin sukkelaa. Vielä hän koetti
jääkappaleista panna kokoon erästä sanaa: iäisyys. Sillä Lumikuningatar
oli sanonut, että jos Kay sen voi tehdä, niin hän saa vapautensa ja
parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut. Lumikuningatar tiesi varsin
hyvin, että kun sydän on jäässä ja silmässä on sirpale pirun peilistä,
niin ei tätä sanaa voida panna kokoon.
— Nyt minä lähden matkalle! sanoi Lumikuningatar.
Ja Kay jäi yksin peninkulmansuuruiseen jääsaliin. Ja hän tuijotti
jääkappaleihin ja ajatteli ja ajatteli. Hän oli aivan kankea, olisi
luullut häntä kuolleeksi.
Silloin astui pikku Gerda ovesta läpi vinkuvien viimojen. Kun hän näki
Käyn, tunsi hän hänet heti. Mutta Kay ei tuntenut Gerdaa. Ja Gerda
huusi ilosta ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Ja pieni Gerda itki
ja nauroi ja hänen kyyneleensä putosivat Käyn rinnalle ja tunkivat
hänen sydämeensä. Siirappia! olisi Kay joskus ennen sanonut, mutta
nyt ei hän sanonut mitään, hän vain tuijotti. Vihdoin alkoi Gerda
laulaa jotakin jota he lapsina yhdessä olivat laulaneet ja hän itki
ja hän lauloi. Silloin suli pirunpeilin sirpale Käyn sydämestä, hän
purskahti itkuun ja tunsi Gerdan. Hän tunsi myöskin kuinka kylmä oli
salissa ja molemmat he nauroivat ilosta ja onnesta. Sellaista ei Järjen
suuressa jääsalissa vielä ikinä oltu nähty, jääkappaleetkin alkoivat
hyppiä, ja mitä ihmettä — eivätkö ne nyt muodostaneetkin sitä sanaa,
jota Lumikuningatar vaati. Iäisyys luettiin siinä selvästi. Kay oli
siis nyt vapaa, vapaa! Ja käsikädessä jättivät Kay ja Gerda salin ja
läksivät kotimatkalle. Paljon siinä oli vaiheita ja vaikeuksia, mutta
vihdoin he olivat kotona. He tunsivat suuren kaupungin tornineen. Oli
kevät, vihantaa, kukkasia ja kirkonkellot soivat. Isoäidin huoneessa
oli kaikki ennallaan, kello kävi aivan kuin ennen, mutta kun he
astuivat matalasta ovesta, huomasivat he, että he olivat kasvaneet
isoiksi ihmisiksi. Kuin raskasta unta oli nyt kylmä tyhjä loisto
Lumikuningattaren luona. Isoäiti istui auringonpaisteessa — Kay näki
että se oli auringonpaistetta, ja luki: »jollette ole niinkuin lapset,
niin ette tule Jumalan valtakuntaan.»
Olemme viipyneet hiukan kauan Käyn ja Gerdan tarinassa. Olisihan
tietysti jokainen voinut lukea sen suoraan kirjasta ja kuullut
sen silloin kerrottuna Andersenin omilla sanoilla. Jokaiselle
toveripiirille on itse asiassa hyödyllistä silloin tällöin muistella
mitä sirpale pirunpeilistä saattaa saada aikaan, kuinka se irvistää
kaikki rikki ja mitä rakentavia voimia sydämen yksinkertaisuus ja
uskollisuus ovat. Hyvästi, Hans Christian — kiitos ja näkemiin!
Todella ovat itse asiassa tällaiset juhlapäivät tilinteon päiviä,
tuomiopäiviä. Kaikki me Koskenniemen Hannun kanssa seisomme, kymmenen
vuotta kierreltyämme maailmaa, koulumäen alla:
»Vuoskymmen unhottui ja jällehen
hän siinä seisten oli poikanen.
— — — — — — — — — —
Niin oli menneet vuodet unen lailla
ja kohta oli koko nuoruus mailla.
Niin omituiseks Hannun mieli suli.
Mit oli aikonut hän lähteissään?
Hän oppinutko oli läksyään?
Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.
Kuinka paljon enemmän me olisimmekaan voineet juoda elämää ja luoda
elämää, palaa ja imeä sisältöä. Kuinka monta kertaa me olemme hakeneet
mukavuuttamme, kuinka monta kertaa olleet kylmät tai penseät! Kuinka
paljon enemmän me olisimme voineet antaa ja saada elämämme parhaimmalta
vuosikymmeneltä, joka on mennyt eikä milloinkaan palaja!
Sen voittosaaliin, jonka me kuitenkin olemme jaksaneet koota, sen
kokemuksen minkä lukupiiri on antanut, me laskemme sen nöyrästi
Osakunnan jalkojen juureen, kiitollisina siitä, että Osakunta aina
on ollut suosiollinen lukupiiriä kohtaan, kiitollisina siitä, että
Osakunta on pitänyt sitä ikäänkuin elämäänsä kuuluvana.
On omituista, ettei ole hauskaa, jos päättää etukäteen
tarkoituksellisesti pitää hauskaa. Seurustelun todellinen ilo
tulee kutsumattomana ja laskemattomana kuin inspiraatio. Mutta me
voimme houkutella sitä paikalle, sillä me tiedämme minkätapaisissa
elämänehdoissa se viihtyy. Kaikki ilo kasvaa esiin työstä aivan
niinkuin kaikki ikävystyminen kasvaa esiin laiskistelemisesta.
Toverielämän täytyy perustua hyödylliseen työhön — muuten ei siitä
ole odottaminenkaan iloa. Seurustelemisessa tällaisen laajemman
toveripiirin kesken täytyy vallita eräänlainen täsmällisyys — henki
joka on niin tuiki toisenlainen kuin virastojen koneentapainen
tiki-taki päivästä päivään. Jollei tätä virkeää, nuorekasta,
vapaaehtoista täsmällisyyttä ole, niin on turhaa odottaa toverielämältä
sisältöä ja aitoja ilonhetkiä.
Toverielämä vaatii vapaaehtoisen kireyden rinnalla eräänlaista
yksinkertaisuutta ja nöyryyttä: me teemme tehtävämme niin hyvin kuin
voimme ja ehdimme.
Ystävämme kirjat ovat parhaat toverimme — en nyt tarkoita
riippumattoromaaneja enkä sitä tyhjää literatuuria, joka elää päivän,
kaksi. Suurten henkien perintö ihmiskunnalle on vastaanotettava
vakavasti. Silloin tulee siitä meille sisällys ja rikkaus eliniäksi.
Niin, nyt olemme viettäneet lepohetken muistojen ääressä. Me kuulemme
vielä takaamme jonkun ystävämme äänen:
Ihmislapselle, tietkää, tie yks on vaan:
sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!
Me tunnemme:
Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan —
niin oli ihmeen valkeata vaan.
Vielä kerran kokoamme kiitollisuutemme kaikkia ja kaikkea kohtaan, mikä
täytti lukupiirin kymmenen vuotta. Ja sitten: eteenpäin, läpi sumujen
kohti korkeuksia, ylös suurten henkien luo!