Puhe, pidetty satakuntalaisten ylioppilaiden Lukupiirin
10-vuotisjuhlassa 22. 2. 1917.
Juhlat, vuosijuhlat — mitäpä ne ovat muuta kuin levähdyksiä matkan
varrella: on kuljettu taival, on ponnistettu eteenpäin, on langettu,
on noustu, on ollut ylämaata, on ollut alamaata. Hyvä on, jos matka
pääasiassa on ollut nousua, siis ponnistusta, ylämaata. Silloin saattaa
toivoa, että levähdyspaikka on korkealla, että siellä ilma on puhdasta
ja että sieltä saa nähdä jotakin kaunista ja kohottavaa.
En uskalla mennä sanomaan, onko meidän lukupiirimme kymmenvuotiskausi
ollut ehdotonta ponnistusta ylöspäin, en tiedä, onko meidän
levähdyspaikkamme korkealla, en uskalla mennä takaamaan miten laajalta
sinne näkyy Jumalan luontoa ja ihmiselämää. Joskus olen lukupiiri-illan
päätyttyä jostakin nuoresta silmäparista lukenut, että ilta ei ole
antanut niin paljon kuin asianomainen oli toivonut. Jonkin kerran olen
ensikertalaisen katseesta nähnyt, ettei hänen ole ollut joukossamme
hyvä olla ja ettei hän koskaan tule takaisin. Mutta monen kädenlyönti
lukupiiri-illan päätyttyä on myöskin ollut niin lämmin, että olen
ajatellut: ehkä sentään kannattaa jatkaa tätä seurustelua kirjojen
parissa. Ne jotka kylminä ovat lähteneet lukupiiristä, ne ovat aina
olleet niitä, joita ei lukupiiri ole voinut kiinnittää työhön. Ne jotka
iloisimpina ovat sen jättäneet, ovat olleet niitä, jotka ovat kantaneet
päivän kuorman ja helteen, niitä jotka eivät ole itseänsä säästäneet,
vaan ottaneet hartioilleen kaiken työn mitä heiltä on pyydetty, niitä,
jotka ovat panneet itsensä alttiiksi. Tässä itsensä alttiiksipanossa
piilee kaiken voittamisen salaisuus ja nämä alttiiksipanijat ja samalla
voittajat ne ovat ne, jotka uskollisuudellaan ja sydämensä lämmöllä
ovat ylläpitäneet lukupiirin. Jos jollekin tänä päivänä kuuluu kiitos,
niin heille. Jonkin kerran on keväisenä iltana lukukauden päättyessä
sattunut, että joku painaessaan kättäni on sanonut: minä jätän nyt
Helsingin, en enää saa tulla lukupiiriinkään. Ja hänen silmissään on
kiiltänyt kyynel. Olen silloin kauan seisonut ikkunassa ja seurannut
sitä valkolakkista parvea, joka kevään rusottavassa hämärässä on
loitonnut läpi puukujien kaupunkia kohti. Olen ajatellut miten nupulla
se oli tuo ihmislapsi, kun hänet ensi kerran näin ja miten hän on
puhjennut kukkaan täällä elämän ja kirjojen parissa. Hänessä asuu nyt
tarve nöyrästi ja iloisesti panna itsensä alttiiksi suuren, mahtavan
elämän edessä, hänessä sykkii halu lisätä elämän vauhtia, juoda elämää
ja antaa elämää. Kun sitten valkoiset lakit ovat hävinneet tienmutkaan,
olen palannut kokoushuoneeseemme ja tuntenut vaikutuksen siitä oudon
salaperäisestä sisällöstä, minkä läheinen toveripiiri jättää mieleen,
yksinpä kokoushuoneeseenkin. Lähteneiden käsien kosketus viipyy vielä
täällä esineissä, heidän äänensä helinä on vielä piilosilla täällä
hämärässä ja kyynel, tuon täältä eronneen pojan tai tytön kyynel hohtaa
täällä kuin helmi.
Niin ovat ylioppilaspolvet vaihtuneet vuosien kuluessa, mutta jokainen
toveripiirille omistettu ajatus, jokainen ystävällinen muistaminen
vaikkapa kuinka kaukaa on tullut hyväksemme ja yhdistynyt siihen
sisällön pääomaan, mistä lukupiirimme elää. Kukaan niistä lukupiirin
ystävistä, jotka ovat jättäneet Helsingin, eivät itse asiassa ole
poistuneet lukupiiristä. Heidän suoritettu työnsä ja heidän hyvät
ajatuksensa ovat aina olleet mukana muodostamassa pohjaa jokaiselle
kylläiselle mielialalle tai näkemykselle, joka täällä on syntynyt.
Me olemme tahtoneet hyvien ja suurten kirjojen parissa rikastua
ja syventyä. Me olemme tahtoneet ystävystyä parhaaseen, mitä
kaunokirjallisuuden alalla on luotu. Suurten henkien luo me olemme
pyrkineet. Me olemme myöskin tahtoneet välttää vaaraa, joka uhkaa
jokaista toveripiiriä: oleilemisen, laiskottelemisen vaaraa. Sillä
se tappaa lopuksi parhaimmankin ystävyyden. Kymmenen vuoden kuluessa
on lukupiirissä läpikäyty hyvä joukko toistasataa kirjaa ja uskon,
että useat näistä kirjoista ovat tulleet ystäviksemme elämän ajaksi
ja että niiden henkilöt pulmallisissa ajankohdissa meidän elämämme
juoksua voivat astua esiin ja tehdä meille hyviä palveluksia. Me olemme
tahtoneet välttää tyhjän yhdessäolon vaaraa, mutta nyt, kun kymmenen
vuoden taival on kuljettu loppuun, lienee meillä lupa asettua piiriin
levähtämään, ottaa esiin eväämme ja muistella.
Miten monet hetket nousevatkaan mieleen, miten monet illat lepattavien
kynttiläin valossa! Miten monet tutut kasvot nousevatkaan silmien
eteen. Ne ovat sittemmin kadonneet itään ja länteen, mutta nyt ne
kaikki ovat täällä ja jokainen sielu tulee ja kuiskaa: muistatko? Ah,
emmekö me muistaisi! Armaat ihmiset, armaat illat, niin lähellä ja
kuitenkin jo niin saavuttamattoman kaukana! Tihenemistään tihenee auer
yli menneisyyden. Ainoastaan äänet kuuluvat selvästi, sekä toverien
että ystäviemme kirjojen. Huonosti olisikin lukupiirin ollut, jolleivät
uskollisten ystävien ja suurten henkien äänet seuraisi meitä läpi
elämän.
Me kuulemme Lear-kuninkaan äänen hänen marttyyriutensa yössä nummella
keskellä rajuilmaa. Hovin loisto, armaat tyttäret, kunnia, kaikki
on menetetty — narri ja rauhattomaksi julistettu alaston ihminen
ovat kuninkaan seurana. Silloin kuningas sanoo, tarkoittaen miestä,
joka esiintyy hulluna: »Eikö ihminen ole tuota parempi? Sinä et ole
velkaa madoille silkkiä, et pedolle taljaa, et lampaalle villaa, et
moskus-kissalle hajuja. — Haa, kolme meitä tässä on vääristeltyä,
sinä olet oikea sinä. Koristamattomana ihminen on vain tuollainen
köyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä. — Pois, te
lainakalut...» Ja kuningas repii vaatteensa.
Ah, kun kerran joutuu eteemme yö, jolloin elämän koreus on meille
paljastanut karvansa, kun ihmiset ovat meidät hylänneet, silloin puhu
meille, kuningas Lear.
Ja kun kuningas lopuksi on saanut takaisin järkensä ja viimeisen
lapsensa ja he molemmat ovat vankeina ja hirttonuora häälyy heidän
päänsä päällä, silloin kuulemme Learin äänen:
Ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään.
Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden.
Jos siunaust' anot sinä, polvillani
Min' anon anteeksi. Näin elellään me,
Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan,
Hymyillään kulta-perhoille ja kuullaan
Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo.
Muassa haastellaan ken voittaa, tappaa,
Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan
Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme
Vältämme suurten lahko-juonet, jotka
Kuun mukaan nousee, laskee.
Hetkinä jolloin koko meidän maailmamme on supistunut yhdeksi ainoaksi
tautivuoteeksi, tai yhdeksi ainoaksi sydämeksi — puhu meille,
opettajamme kuningas Lear!
Entä kuka täällä tulee? Hiukset kuin leijonan harja, kasvot
kuin kotkalla... Hän oli meidän muassamme lukupiirissä kerran
kiirastorstaina, hän, Puolan kansan näkijä, Adam Mickiewicz.
Litwo! Ojczyzno moja, ty ojestes jak zdrowie!
Ile cie trzeba cenic, ten tylko sie dowie,
kto cie stracil...
Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys. Kuinka paljon sinua
tulee pitää arvossa, sen ymmärtää vain se, joka on sinut kadottanut...
Mitä hän sanookaan, Adam Mickiewicz? Hän paljastaa yhden ihmissydämen
arimpia kohtia, sen ihmisominaisuuden, ettemme näe mitä meillä on,
ettemme ymmärrä kiittää siitä onnesta minkä me omistamme, ettemme tunne
sisältöä sellaisissa sanoissa kuin isänmaa, kotiseutu, ennenkuin me
olemme ne kadottaneet... Ja vielä kajahtaa Mickiewiczin tuotannosta
säepari, jonka hän on omistanut runoilijalle, luovalle taiteilijalle,
mutta jonka me jokainen voimme omistaa itsellemme, sillä emmekö kaikki
ole elämäntaiteilijoita, kaikki kutsuttuja luomaan ja antamaan elämää:
Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan:
sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!
Emme tehne suurta syntiä, jos ajattelemme: ihmislapsella, tietkää, tie
yks on vaan...
Faustin runoilija...! Suuri, viisas otsa, syvät rypyt kulmien välissä,
voimakas leuka, tunteelliset viivat suupielissä...
Alles in der Welt lässt sich ertragen,
nur nicht eine Reihe von schönen Tagen!
Voi täällä kaikkea kestää — yksin
ei hyviä päiviä pääksytyksin.
Denn mit Göttern
soll sich nicht messen
irgend ein Mensch.
— — — — — — — —
Was unterscheidet
Götter von Menschen?
Dass viele Wellen
vor jenen wandeln,
ein ewiger Ström:
uns hebt die Welle,
verschlingt die Welle
und wir versinken.
Älköön jumalten mukaan mitatko itseään yksikään ihminen.
Mikä on erona jumalten ja ihmisten välillä? Että monet aallot kulkevat
heidän edessään, ikuinen virta. Meitä nostaa aalto, meidät nielee aalto
ja me uppoamme.
Trocknet nicht, trocknet nicht,
Thränen der ewigen Liebe!
Ach, nur dem halb getrockneten Auge
wie öde, wie tot die Welt ihm erscheint!
Trocknet nicht, trocknet nicht,
Thränen unglücklicher Liebe!
Älkää kuivuko, älkää kuivuko, ikuisen rakkauden kyyneleet! Oi,
puoleksikin kuivuneeseen silmään miten autiolta ja kuolleelta näyttää
maailma! Älkää kuivuko, älkää kuivuko, kyyneleet onnettoman rakkauden!
Henrik Ibsen! Me näemme hänen Brandinsa ponnistavan eteenpäin sumussa
tuntureilla.
Det som du er, vær fuldt og helt
og ikke stykkevis og delt — — —
Mitä olet, ole täydelleen ja kokonaan eikä paloittain ja jaettuna.
Alt hvad til jord dig binder nu,
skal du frivilligt kaste af
og skride nøgen mod din graf.
Kaikki mikä sinua nyt sitoo maahan, se on sinun vapaaehtoisesti
heitettävä yltäsi ja kuljettava alastonna hautaasi kohden.