Puhe Ison-Kyrön vanhassa kirkossa syyskesällä 1918.
Mikä juhla onkaan tänään laulanut meidän kotiemme yllä, mikä juhla
onkaan hymissyt meidän sydämissämme! On syyskesän sunnuntai,
elonkorjuun korkea aika. Maaemo ojentaa tyynessä ilossa lapsilleen
antimensa: siinä on, ota, nauti kiitollisuudella. Maaemo antaa tänä
vuonna runsaasti. Ladossa ovat jo niityn heinät, koko tuo värien
loisto, koko tuo tuoksujen kylläisyys, jonka kevät kutsui esiin
mustasta maasta ja joka keinui ja aaltoili meidän silmissämme.
Muistatko juhannuksen aikaa — mikä Jumalan ihme olikaan jokainen
heilimöivä heinä, jokainen apilankukka. Maa oli autio ja paljas ja
aurinko valoi siihen lämpönsä, aurinko näytti ystävälliset kasvonsa,
aurinko antoi hyvyytensä loistaa — ja tapahtui ihme: riemuun puhkesivat
metsät ja maat. Ihme tapahtui, sillä kevät ei lakkaa olemasta ihme
sentähden että se palaa uudelleen ja uudelleen. Ihmeeksi jää jokainen
kukkanen, joka avaa silmänsä siihen, missä vielä äsken oli harmaata
ja alastonta. Auringon lämpö, auringon hyvyys tekivät ihmeen. Miten
kävisikään meidän karjojemme, jollei niityn heinää, tuota koottua
auringonvaloa voisi ottaa talteen, miten kävisi kotieläinten, meidän
ystäviemme ja auttajiemme, jollei tuota heinän tuoksua ja apilanlemua
voisi säilyttää. Uhrijuhla on jokainen heinänkorjuu, tuhannen tuhannet
yrtit ja kedon kukkaset siinä uhrataan meidän hyväksemme. Ne ovat
nyt ladossa, onnellisesti turvassa. Kypsät ovat niinikään keltaiset
rukiintähkämme, ah millä riemulla me nälkävuoden opettamat ihmislapset
niitä tervehdimmekään! Mitäpä meistä tulisi, vaikka meillä olisi
kasoittain vuorten kylmää metallia, jollei meillä olisi keltaisia,
täyteläisiä tähkäpäitä, joihin auringon lämpö on vuotanut. Kuin hopea
hohtavat kauravainiot, kuin meripihka hehkuu ohra, purppuranpunassa
notkuvat marjapensaat ja maan pimeyteen kokoavat vihreillä lehvillään
ja kukkasillaan monet hyötykasvit yhä vieläkin auringon voimaa.
Juurikasvit siellä kokoontuvat, hiljaisuudessa, salaisuudessa, täyteen
mehua, täyteen ravintoa. Aikana, jolloin luonto lepää, me ihmiset
saamme toimia — mihin me joutuisimmekaan ilman tätä luonnon ihmeellistä
huolenpitoa! Mikä juhla onkaan tänään laulanut yli meidän kotiemme,
yli meidän vainioidemme, yli meidän kirkkomaidemme! Mikä juhla onkaan
hymissyt sydämissämme! On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika.
Kiittäkäämme ja ylistäkäämme.
Täällä vanhassa temppelissä viettää meidän sydämemme juhlaa, meidän
hauras sydämemme, joka tänään sykkii ja huomenna saattaa olla kylmänä.
Minne me menisimme tunteaksemme ikuisuutta, jollemme tänne: täällä
viipyvät vuosisadat, täällä hymisevät rukoukset, jotka vuosisatoja
sitten kohosivat ahdistetuista rinnoista... Katso: tuolla likenee
vainioiden halki ihmisjono. Värit loistavat auringossa. Rukousnauhat
riippuvat miesten ja vaimojen kaulalla. Kun nuo ihmiset lähestyvät
pyhäkköä, ristivät he silmänsä. Siellä sisällä soi jo pyhä messu,
kilisee kuoripoikain käsissä hopeatiuku, palavat alttareilla kynttilät
ja leijailee kohti korkeutta uhrisauhu. Mutta kansa polvistuu, lyö
rintoihinsa ja huutaa avuksensa pyhiä.
Mikä onkaan näiden rukolijain sisin sydämen palo: eiköhän se, että he
saisivat rauhassa viljellä maitaan, rauhassa asua kotiaan ja kerran
rauhassa kallistaa päänsä ikuiseen lepoon. Kukapa sydämet tutkii.
Mutta mikä on ehtona siihen, että ihminen rauhassa saisi elää
kodissaan, rauhassa viljellä kontuaan ja kerran rauhassa kallistaa
päänsä ikuiseen lepoon? Se, että koti on turvattu, se että isänmaa on
turvattu... Jäykät yksivakaiset miehet ja naiset lyövät rintoihinsa.
Juhla hymisee heidän ympärillänsä, laulu tapailee holveja, rukousten
kuiskeet sekaantuvat pyhään sauhuun. Jostakin silmistä vierii suolainen
kyynel. Vihdoin nousevat miehet ja naiset. Ja taasen välkkyvät heidän
heleät pukunsa jonossa läpi viljavainioiden. He lähtevät koteihinsa,
viemään juhlan korotusta arkeensa, taistelemaan ja ponnistamaan, jotta
koti, pelto saataisiin turvatuiksi.
Siitä on kauan, monta sataa vuotta. Nuo ihmiset ovat kauan olleet
maan tomua. Ja kuitenkin elävät he tälläkin hetkellä: täällä
meidän joukossamme tänään elävät heidän kasvonpiirteensä. Sillä
lastenlastenlastenlastenlapset istuvat täällä. Heidän pukunsa on
toinen, he menevät täältä kotiin, jossa on toisenlainen sisustus
kuin oli esiäidin ja esi-isän aikana. Ehkäpä he palaavat sähkövalon
ääreen eikä pärevalkean. Mutta tämä kirkko on jäänyt. Esi-isien ja
esiäitien rukouksen hyminä on jäänyt tänne, suolainen kyynel, jonka
he ahdistuksessaan itkivät, tuntuu yhä täällä. Kun he astuivat sisään
ovesta ja upottivat työn kovettamat sormensa vihkivesiastiaan, sitten
viedäkseen ne otsalleen ja sydämelleen, niin jäi heidän kosketuksensa
tänne. Heidän kasvonpiirteensä ovat lastenlastenlasten kasvoilla,
heidän verensä virtaa heidän suonissaan. Eivätkö he siis ole täällä?
Me tunnemme jokainen salaperäisesti ruumiissamme ja sielussamme heidän
läsnäolonsa. Eivätkö siis vuosisadat viivy täällä tällä paikalla? Ja
eikö meidän jokaisen sisin rukous tällä hetkellä ole sama kuin heidän
vuosisatoja sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme,
rauhassa asua kotiamme ja rauhassa kallistaa päämme ikuiseen lepoon,
se, että kotimme, lastemme tulevaisuus olisi turvattu, se että isänmaa
olisi turvattu, se että käsiemme työ saisi jatkua!
Esi-isät ja esiäidit elävät meissä: mikä juhla onkaan ympärillämme,
kuinka onkaan suurta ja avaraa! Ikuisuutta tunnemme sieluissamme me
katoavaisuuden lapset. Meidän esi-isämme ja esiäitimme jättivät meille
nämä ikuiset perinnöt.
Heissä on ikuisuus, siksi he elävät. He olivat eheitä, heissä oli
niitä ominaisuuksia, jotka säilyttävät yksilön ja kansan niinkuin
suola säilyttää. He olivat jumalaapelkääväisiä, he rakastivat työtä ja
raatoivat ilolla, he eivät tahtoneet päästä helpolla, he tottelivat
lakia ja esivaltaa, he pitivät kuria itseensä nähden ja he kasvattivat
lapsensa kurissa — ne ovat yksilöä, yhteiskuntaa ja kansaa säilyttäviä
ominaisuuksia. Sotien, ruttotautien, nälänhädän läpi pääsi kansa näiden
ominaisuuksien varassa.
Me — kuinka käy meidän sukukuntamme? Kun vuosisadat kerran ovat
vierineet yli meidän hautojemme, yli meidän vainioidemme, mitä on
jäljellä meistä? Se sukukunta, joka vuosisatojen jälkeen käy yli
näiden seutujen, kantaako se kasvoillaan meidän piirteitämme, virtaako
sen suonissa meidän veremme, elämmekö me vuosisataintakaisessa
sukupolvessa niinkuin meidän vakavat, ahkerat esi-isämme ja esiäitimme
elävät meissä, vai olemmeko hajaantuneet taivaan tuuliin, kaikkiin
ilmanääriin, ja vierasko kyntää peltojamme, kuka asuu kotia, jossa
synnyimme? Ja isänmaa — miten on isänmaan? Kuka asuu suomalaista
isänmaata — vierasko? Onko meidän sukukunnassamme niitä ominaisuuksia,
joiden nojassa yksilöt ja kansat säilyvät ja kehittyvät? Me emme ole
jumalaapelkääviä, me olemme jumalaapilkkaavia. Me emme rakasta työtä,
me emme raada ilolla, me pelkäämme ja vihaamme työtä, me tahdomme
päästä helpolla, me emme tottele lakia emmekä esivaltaa, jokainen
meistä tekee mitä hän itse tahtoo, me olemme riitaiset, me olemme
rikkinäiset. Mitä elämisen mahdollisuuksia on sellaisella kansalla?
Vaikka meille tuhat kertaa ojennettaisiin vapauden lahja, niin emme
ole vapaat niin kauan kuin meidän kansamme on näiden hävittävien
ominaisuuksien orja. Vaikka meidän kansamme tuhat kertaa kokisi
veljessodan kauhut, niin se ei elä, jollei se muuta mieltä, jollei se
taistele itselleen niitä ominaisuuksia, jotka ovat elävien kansojen
ravinto. Vaikka tuhannen tuhannet meidän rakkaistamme olisivat
vuodattaneet verensä kodin ja isänmaan, Suomen vapauden puolesta, niin
heidän veriuhrinsa on ollut turha, jollemme me eloonjääneet jaksa
tehdä suomalaisista elinvoimaista kansaa. Jollei meidän kansamme
opi tottelemaan ja rakastamaan työtä, alistumaan yksimielisyyteen
ja yhteistuntoon, niin vaipuu vapautemme pian hautaan niiden luo,
jotka kuolivat sen puolesta ja me elävät, jotka emme kyenneet sitä
ansaitsemaan emmekä vartioimaan, me — mikä on meidän osamme: orjuusko?
On syyskesän sunnuntai, elonkorjuun korkea aika. On lisäksi sotavuoden
kesä, Suomen ensimmäinen vapaudenkesä, on Suomen kansan kohtalonvuosi.
Olemme esi-isiemme ja esiäitiemme vanhassa kirkossa, heidän
rukoustensa, heidän kyyneltensä, heidän kaipauksensa ja huokaustensa
ympäröiminä. Tänne he toivat ahdistuksen hetkellä sydämensä, täällä he
huokasivat ajatellen kaukaista, kaukaista aikaa, jolloin koti olisi
turvassa, isänmaa vapaana...
Vapauden hetkellä, sinä meidän isiemme ja äitiemme Jumala, auta meitä,
sano meille mitä meidän pitää tekemän, että vapaus ja turvallisuus
viipyisivät ja viihtyisivät meidän joukossamme. Mitä meidän pitää
tekemän että me, kun vuosisadat ovat vierineet ja me itse olemme
tomuna, meidän lapsemme eläisivät ja jatkaisivat meidän työtämme
kotoisella konnulla? Sinä meidän isiemme ja meidän äitiemme Jumala
sano meille, mitä meidän pitää tekemän, että Suomen kansa eläisi, että
suomalainen isänmaa tulisi meidän turvalliseksi kodiksemme maan päällä?
Muistelen sodan kevättä Helsingissä v. 1918. Jokainen päivä toi sinne
silloin uusia venäläisiä sekä idästä että Suomenlahden takaa. Usein,
kun aamuisin tuli kadulle, saattoi nähdä matruuseja liikkeellä.
Puistikkojen puut olivat täynnä suuria painettuja ilmoituksia, että
siellä ja siellä on tanssit, se ja se sotilassoittokunta soittaa —
suomalaiset tytöt tervetulleita. Näitä tanssiaisia oli keskipäivällä,
iltapäivällä ja illalla. Pääkaupungin suurimmat salit oli varattu
haavoittuneille ja tanssiaisille. Suomen miehet ja venäläiset käyttivät
samoja univormuja. Suomen tytöt, punaiset paperikukat päähineissään,
olivat yhtenä sieluna ja ruumiina näiden vieraiden miesten kanssa.
Yökaudet kuului laukauksia, ei ollut outoa, että aamulla jossakin
tienristeyksessä aivan likellä kaupunkia, tai jäällä, oli verilammikko.
Saattoi aavistaa mitä siinä oli tapahtunut. Ilma kihisi huhuja,
sanomalehti — se ainoa joka sai ilmestyä — oli täynnä valheita. Valheen
verkko oli yleensä siinä määrin kietonut ihmiset silmukoihinsa,
etteivät he nähneet mitään ulospääsyä. Missä oli pelastus? Valkoinen
armeijamme taisteli monilukuista vihollista vastaan vielä kaukana.
On syys tai ehkä joulu ennen kuin se ehtii Etelä-Suomeen. Kuin jokin
kansakunnan kuolemantuomio paistoi silmiin jokainen niistä papereista,
joita oli ripustettu puihin ja joissa kutsuttiin näihin tanssiaisiin.
Me helsinkiläiset tunsimme kuinka silmukkaa kiristettiin kaulamme
ympärillä. Nälkä kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Juhlittiin
salaperäisiä viljajunia, joiden kerrottiin kaukaa tuoneen leipää
hädänalaiselle kaupungille, mutta leipäannokset kävivät yhä pienemmiksi
ja kuiskailtiin, että junat eivät olleet tuoneetkaan viljaa, vaan lisää
aseita.
Koitti huhtikuun yhdestoista päivä. Silloin julistivat muutamat
mahtavat tykinlaukaukset, että jotakin tavatonta oli tulossa. Mitä?
Kallioista Helsingin edustalla sinkoili säpäleitä, ikkunaruutuja helisi
rikki, maa tärisi perustuksia myöten. Mitä oli tulossa?
Koitti huhtikuun 12 p. Tykinpauke alkoi varhain. Ei ollut enää
epäilystä siitä kuka tuli. Selkeä määrätietoisuus ohjasi laukauksia.
Kuulat osuivat maaliinsa. Juuri se kaatui, minkä piti kaatua, juuri
se paloi, minkä piti palaa. Kello kahden tienoissa iltapäivällä
alkoi kaupunkiin virrata vihreäpukuisia, tomuisia miehiä. He tulivat
tyyninä niinkuin mennään pellolle kyntämään. Ei minkäänlaista
kiirehtimistä, ei minkäänlaista levottomuutta. He kulkivat varmasti
ja määrätietoisesti niinkuin taitava työmies liikkuu työssään. He
liikkuivat samalla vaatimattomasti. Ei minkäänlaista pöyhkeilemistä
tai ylpeilyä. Levollisesti he kuljettelivat konekiväärejään ja
tykkejään, sillä tottumuksella jolla maamies pitelee kuokkaansa tai
ohjaa auraansa. Kaduilla he kulkivat etukumarassa ja ikäänkuin hiipien,
mutta levollisina ja määrätietoisina sielläkin, ja samalla valppaina
ja valmiina vastaanottamaan vihollista joka kellarinluukulta, joka
vintinikkunasta, joka kadunkulmauksesta. Olisi ollut helppoa parissa
tunnissa ottaa Helsinki tulella ja miekalla, mutta Helsinki otettiin
hellävaroen, säästämällä. Lauantaina 13 p:nä tiedettiin, että useita
kymmeniä saksalaisia oli kaatunut. Työväentalon torni punaisine
lippuineen oli sortunut, Turun kasarmi paloi heleässä tulessa, Kallion
kirkon tornissa riippui suuri valkoinen vaate ja kuulia satoi joka
taholta, kun meidän asuntoomme saapuu kaksi saksalaista soturia
kysymään, onko meillä kätkössä punakaartilaisia. Taloja tarkastettiin
nimittäin. He olivat kuin itse tyyni ja levollinen voima, nuo
saksalaiset soturit, työtomussaan, ympärillään ruudinhaju. Jokainen
helsinkiläinen olisi liikutuksella tarttunut noihin työn kovettamiin
käsiin, löytämättä sanoja ilmaisemaan mitä sydän tunsi. Mutta soturit
pysyivät kylminä. En ikinä unohda sitä kummallista, vaatimatonta,
kohteliasta ja vakavaa tinkimättömyyttä, millä toinen miehistä torjui
luotaan kiitollisuuden purkaukseni:
— Ja, aber ich muss meine Pflicht tun. (Niin, mutta minun täytyy
täyttää velvollisuuteni.)
Ne olivat ensimmäiset sanat, karuina ja lyhyinä, mitä kaukaa tullut
soturi lausui. Sitten hän kävi tutkimaan taloa, oliko punakaartilaisia
kätkössä, ja teki sen tarkkaan.
Minun pitää täyttää velvollisuuteni. Korkeampi voimako puhui
saksalaisen soturin kautta, joka suomalaiselle julisti velvollisuuden
täyttämistä?
On syyskesän sunnuntai, on elonkorjuun korkea aika, on Suomen kansan
kohtalonvuosi ja kohtalonhetki: minne menet sinä Suomen kansa,
järjestystä, voimaa ja kukoistusta kohti vaiko vallattomuutta,
heikkoutta, hajoamista? Olemme esi-isien ja esiäitien temppelissä,
heidän rukoustensa ympäröiminä. Vuosisadat katsovat meihin, me
olemme edesvastuussa Suomen tulevaisuudesta. Mikä on syynä meidän
heikkouteemme, meidän kurittomuuteemme? Itäinen ruttoko? Pitkä sortoko
idästä? Vaiko jokin muu vielä? Jokin heikkous ja rikkinäisyys meissä
itsessämme? Kasvatuksenko puute? Koditko?
Meidän sisin rukouksemme on sama nyt kuin esi-isien ja esiäitien satoja
vuosia sitten: se, että me saisimme rauhassa viljellä kontuamme,
rauhassa asua kotiamme, rauhassa nukkua ikuiseen uneen ja jättää työmme
perinnöksi lapsillemme. Meidän sisin rukouksemme on, että isänmaa saisi
elää ja kehittyä suureksi ja voimakkaaksi. Kootkaamme siis voimamme
ja käykäämme koko tahdollamme ja tarmollamme rakentamaan isänmaatamme
vapaaksi ja suureksi.
Perustus lujaksi: kodit onnellisiksi! Jos Suomen kodit ovat onnelliset,
niin on Suomikin luja. Ihmiskoti tarvitsee samaa mitä peltomme
tarvitsee: valoa ja aurinkoa. Valoa ja aurinkoa Jumalan taivaalta
ja rakkautta, sopua ja hyvää tahtoa sisältäpäin. Kun kaksi ihmistä
perustaa kodin, niin muistakoot he, että he tekevät yhden kolkan
isänmaata joko valoisaksi tai pimeäksi. Isänmaa käy heidän kotinsa
kohdalla joko lujaksi tai heikoksi. Ja kun tulee kova aika ja vaaran
hetki, niin katkeaa ketju siltä kohdalta, missä on heikko koti. Kodit
muodostavat isänmaan vartioketjun. Kavahtakoot ihmisparit, etteivät he
anna onnettomia perintöjä lapsilleen ja tuleville sukupolville.
Oli kerran eräs pieni Matti. Kun hänen vanhempansa kuolivat, ei hänelle
jäänyt penniäkään perintöä. Hän vain tiesi, että pitää puhua totta
kaiken uhalla, ettei saa varastaa, ei olla kiero, ei panetella ihmisiä.
Hän osasi hyvästi kymmenen käskyä ja totteli niitä myöskin mielessään.
Kun hän kasvoi nuorukaiseksi, muisti hän selvästi isänsä aurankurjessa,
kuinka hän hellittämättä kulki ylös ja alas vakoa, hän muisti kuinka
hevonen hirnahti, kun he aamulla astuivat talliin, hän muisti kuinka
isä antoi hänelle selkäsaunan, kun hän toisten poikain kanssa oli
ottanut omenia naapurin puutarhasta, ja pakotti hänet viemään takaisin
omenat. Hän muisti kuinka lauantai-illoin, kun oli tultu saunasta,
istuttiin pirtissä ja isä luki ääneen sanomia. Pöytä oli hohtavan
valkoinen, valkoinen oli isän paita ja valkoinen oli lattia. Äidillä
oli kauniita valkoisia ja mustia liinoja. Kauneimmat pantiin päähän
kun mentiin kirkkoon. Kun äiti käveli pihamaalla, tulivat kissa ja
koira häntä kohti ja hän silitti niitä. Hän silitti myöskin lapsensa
päätä, tuli katsomaan kun Matti leikki hiekassa ja neuvoi häntä siinä,
miten piti rakentaa navetta ja talli ja miten piti kyntää. Usein tuli
äidin luo äreitä, surullisia naisia naapurista, mutta he menivät pois
iloisina, sillä äiti oli aina niin tyyni ja iloinen. Illalla, kun Matti
jo torkkui sängyssään, tuli äiti ja rukoili hänen kanssansa. Poika
muisti vieläkin, että äidin karhea käsi siinä silitti hänen päätään.
Nämä ovat Matin ainoat perinnöt isänkodista.
Oli myöskin eräs pieni Heikki. Hänelle jäi suuri talo ja paljon rahaa.
Kun Heikki oli pieni, tapahtui kerran, että eräs matkustaja pudotti
sormuksensa heinikkoon pihamaalla. Kaikki etsivät sitä, sillä se
oli muistosormus. Heikki sen vihdoin löysi, juoksi pois ja piilotti
rakoon tallinparvella. Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän juoksi
katsomaan ettei kukaan sitä löytäisi. Hän pelkäsi että se otettaisiin
häneltä pois. Hän vapisi, kun näki jonkun likenevän tallia. Hänen
täytyi siirtää aarteensa kivijalkaan asuinrakennuksen alla. Siellä
oli vanhoja vanteettomia pyttyjä ja ravistuneita saaveja, vanhoja
kenkiä, reki, pulloja ja koppia. Sieltä ei kukaan saattanut löytää
sormusta. Jolleivät rotat! Sillä talossa oli paljon rottia. Kun isä
ja äiti riitelivät, juoksi äiti joskus piiloon rakennuksen alle — hän
saattoi löytää sormuksen! Kissatkin siellä nälissään pyydystelivät
hiiriä — Heikki pelkäsi kissojakin. Kerran kun isä yöllä tuli kotiin,
viskasi hän rikki ruudun ja huusi, että pitääkö pistää tuli nurkan
alle ennenkuin saa ihmiset heräämään. Heikki muisti heti sormuksensa!
Sormus palaa, jos isä sytyttää talon! Kerran monen viikon perästä äiti
näki Heikillä sormuksen. »Kas vain, oletko löytänyt sormuksen! Onpa se
kaunis. Ei sitä nyt enää tarvitse lähettää vieraalle, ei hän sitä enää
muista.» Heikki sai perinnökseen paljon rahaa ja nämä muistot.
Pienet Matit ja Heikit kasvavat suuriksi. Jokainen joutuu
vartijaketjuun suojelemaan kansaa ja isänmaata. Kenen vartijaketju
kestää? Kenen katkeaa? Kuka on saanut kodistaan onnellisemman perinnön?
Kuka on onnellisempi? Kuka tekee kansansa onnellisemmaksi?
Jos me menisimme tutkimaan julmimpien punakaartilaistemme koteja, niin
me varmaan saisimme nähdä, että luonnottomimpien rikosten tekijät ovat
kasvaneet likaisissa, pimeissä, ilottomissa kodeissa, missä valhetta
ja epärehellisyyttä on suosittu. Kotien harmaus ja ikävyyskin jo
karkottavat maailmalle monen lapsen. Ainaisesti tylyt, epäystävälliset
kasvot kodissa saattavat lapset etsimään iloa muualta.
Vapaata Suomea rakentaessamme muistakaamme, että kansa on sellainen,
jommoiset ovat sen kodit. Vain ankaran velvollisuudentunnon turvissa
tulee koti onnelliseksi ja kansa lujaksi.