Puhe Porissa 28.12.1917.
Niin on siis taasen kulunut loppuun yksi vuosi, mennyt vuosi 1917.
Niin seisomme siis taasen uudenvuoden kasvojen edessä, vuoden 1918.
Sinne, mistä ei ole paluuta, sinne ovat siis uponneet vanhan vuoden
tutut kasvot. Vihan, kateuden, koston, hekkuman vääntämät ne olivat
ja niinkuin humalainen, joka kiroten ajaa avantoon ja häviää sinne,
niin varmaan uppoaa vanha vuotemme sadatus huulillaan menneisyyden
helmaan. Kylläinen hän oli vihaa ja kostoa, köyhä hän oli rakkautta,
vaivainen hän oli anteeksiantoa, meidän vanha vuotemme. Kuinka monet
kauhun hetket hän meille valmistikaan, kuinka monet pedon tunteet
hän rinnassamme herättikään. Ah, emmekö tuntisi menneen vuotemme
kasvoja, niin toisenlaiset kun ne olivat kuin kaikkien edellisten
vuosien kasvot. Tavallisestihan vanhatvuodet ovat olleet vanhuksia,
jotka työ, vaivannäkö ja kieltäymykset ovat murtaneet. Ajatelkaammepa
vain vuotta 1867, viisikymmentä ajastaikaa sitten. Silloin oli nälkä
maassa niinkuin nytkin, harmaat ihmislaumat kiertelivät teillä ja
sortuivat teille. Harmaana, nääntyneenä, tuhkan väri hiuksissa horjui
vuosi silloin pois kuin varjo, hyvin vanhana, väsyneenä, nöyränä ja
alistuvana hän meni.
Nyt minusta tuntuu, ettei vanhavuosi ole lainkaan vanhus. Hän
on päinvastoin nuorukainen, hänen äänessäänkin on vielä jotakin
varsin lapsimaista. Perusluonteeltaankin on tämä nuorukainen aivan
toisenlainen kuin vanhavuosi viisikymmentä ajastaikaa sitten. Eivät ne
ole sukuakaan. Tämä nuorukainen ei ole koskaan oppinut vaivannäköä,
työtä ei hän tunne, työ on hänelle vastenmielinen ja vihattava. Hänen
henkensä ruokana on ollut viha ja kiroukset, edesvastuuttomuuden ja
valheen katkismusta on hän tutkinut ja noudattanut, nautinto on ollut
hänen päämääränsä, veren väriä ovat hänen silmänsä ajaneet takaa. Ja
nyt laskettaa tämä nuorukainen, tämä outo vanhavuosi humalan höyryssä
avantoon.
Niin päättyy vanha vuosi, pian on hiekka vuotanut loppuun tiimalasista,
pian ovat vuoden viimeisen tunnin lyönnit kajahtaneet yli kaupungin
ja maan, tämän kohtalokkaan vuoden. Pian on meidän edessämme uusi
tuntematon vuosi, uudet, tuntemattomat kasvot. Ja, vielä korvissamme
nuorukaisemme Vanhanvuoden kirous, silmissämme hänen rivot,
varhaisvanhat piirteensä, me vavisten lähestymme ja kysymme, mimmoiset
tulevat olemaan kasvot, jotka häämöttävät meitä vastaan. Ei milloinkaan
ole tulevaisuutemme ollut niin tiheän esiripun takana, ei milloinkaan
ole sumu tuntunut niin läpipääsemättömältä, ei milloinkaan ole tuntunut
niin mahdottomalta aavistaa, mitä meidän on luettava uudenvuoden
kasvoista, mikä on oleva kohtalomme.
Ennen oli meillä sellainen tapa että uudenvuodenyönä valoimme tinaa.
Ehkäpä tänäkin vuonna löytyy jokin kotiliesi, jonka ääressä maltetaan
noudattaa vanhaa tapaa. Tuossa on lieden hehku, valinkauha, ympärillä
tyynempi vanhaväki ja tulisempi nuori kansa, ja tietysti myöskin
tinaharkot. Jännityksellä kuunnellaan miten sula tina sihahtaa veteen
ja taivutaan nostamaan ämpärin pohjalta ennustuksen näkyväistä merkkiä.
Onko se kruunu, onko se rahaa, onko se sormus, onko se ruumisarkku?
Nuoret asettavat ennustusesineen seinää vasten ja koettavat kutsua
esiin sen varjoa ja lukea, lukea... He ovat laskevinaan leikkiä, mutta
heillä on tosi mielessä. Onko se sormus, onko se seppel, onko se
pääkallo — onko se elämäksi vaiko kuolemaksi?
Mutta tämän ajan vanhat nyökyttävät päätään, hymyilevät ja ajattelevat:
noin se ihminenkin pannaan valinkauhaan ja valetaan uudeksi. Ja
niin uusi se voi olla, ettei sitä enää tunne entisestään. Ja niin
pannaan kansatkin valinkauhaan. Ja niin toisenlaisiksi ne voivat
muuttua kansatkin, ettei niiden oloja enää tunne entisestään, kun ne
valinkauhasta nostetaan. Ja niin toisenlaiseksi käy maailman meno,
etteivät vanhat arvot enää pidä paikkaansa. Rahakin, jolla sai ja jota
kumarrettiin — raha ei enää ole kaikkivaltias, vaan nyt hallitsee
leipä, leipä, jonka tässä takavuosina kerjäläinen halveksien viskasi
luotaan, kun sen hänelle antoi. Leipä on nyt arvossa ja kaikkinainen
sellainen yksinkertainen, mitä ihminen tarvitsee jokapäiväisessä
elämässä. Niin on koko maailma pantu valinkauhaan ja siinä sitä nyt
sulatellaan ja sekoitellaan ja taotaan, ja mikä siitä lopulta tulee,
kuka sen tietää.
Ja koko maailman kansat siinä nyt tungeksivat valinkauhan ympärillä
kysellen, mikä on oleva kunkin osa, mitä kustakin tulee. Toiset ovat
levollisemmat, ikäänkuin he tietäisivät saavansa ansion mukaan ja
heillä olisi ansiota, toiset ovat levottomammat. Jokaisen panos,
jokaisen harkko, koko hänen pääomansa lasketaan sulatuskauhaan ja siinä
sitä kuumennetaan ja koetellaan tulessa. Mitä siitä lopulta tulee, kuka
sen tietää.
Salaperäisenä todella verhoaa pimeys uuttavuotta, kasvot jotka sieltä
häämöttävät meitä vastaan ovat vakavat, arvoitukselliset, ankarat,
pelottavat. Kansojen silmät kääntyvät noita kasvoja kohti, kansojen
kädet ojentuvat noita kasvoja kohti. Mitä, mitä tietävätkään nuo
liikkumattomat silmäterät?
Mekin suomalaiset tungeksimme tulevaisuuden esiripun edessä ja kysymme
niinkuin nuoret valinkauhan sisältöä nostettaessa: mikä on oleva meidän
osamme, kun maailma valetaan uudelleen? Mitä seuraa meille, rauhanko
palmunoksa vaiko vainon tulipalonsoihtu, orjantappurakruunu, kahleet
vaiko vapauden lippu? Mikä on oleva meidän osamme?
Ah niin, vapauden lippu! Oli kerran ihmeellinen aamu... Oli maaliskuu
ja sininen taivas ja valkeat hanget, mutta kuitenkin oli aamu
toisenlainen kuin kaikki muut maaliskuun aamut ennen ja jälkeen. Koska
se olikaan? Niin omituisen kaukana se tuntuu olevan ja kuitenkin
se oli tänä vuonna, joka nyt vaipuu hautaan, mutta siitä onkin
tapahtunut niin paljon. Tuona aurinkoisena maaliskuun aamuna liehui
meidän oma lippumme, kauan kielletty, kultainen jalopeura taivasta
vasten Suomen pääkaupungissa ja sittemmin pitkin maata. Meillä oli
sellainen ihmeellinen kevään-kevät, jolloin me pitkien sorron vuosien
jälkeen hengitimme ja näimme unia vapaudesta, ihmisonnesta, kansojen
itsemääräämisoikeudesta ja suuresta tehtävästämme kansojen joukossa.
Oli kirpeitä kevätilmoja ja me uneksimme siitä miten me pohjan lumien
ja jäiden keskelle raivaamme vapaan kukoistavan maan, miten käytämme
hyväksemme jokaisen auringonsäteen joka lankeaa tänne pohjoiseen.
Suomen kesä on lyhyt, mutta valo paistaa meille yötä ja päivää ja
me otamme talteen jokaisen valonsäteen, saidat me olemme valosta ja
auringosta, arat me olemme onnestamme ja oikeudestamme, me emme ole
lukuisa kansa, mutta me voimme olla suuri kansa, me voimme tuottaa
maailmalle kunniaa ja kulttuuria, omaa, uutta, jota vailla ihmiskunta
olisi köyhempi. Maailma saa nähdä, nyt kun me itse pääsemme määräämään,
mitä me voimme, maailma saa nähdä! Onnellisia koteja me luomme,
onnellisia ihmisiä, vapaita, tietäviä, tahtovia, vastuunalaisuutensa
tuntevia ihmisiä, kansalaisia, lähimmäisiä, maan perillisiä, puhtaita
sydämestä, ja perillisiä me luomme taivasten valtakuntaan.
Kuka näki unta? Luulen että heitä oli monta noina säteilevinä
maaliskuun päivinä, jolloin Suomen liput tervehtivät taivaan
sineä. Mutta, uudenvuoden kasvojen edessä: nuo ihmeelliset päivät
eivät tehneet meistä yksimielistä kansaa, kansaa jossa yksi vastaa
kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Isänmaan kuva ei ollut painunut
meidän kaikkien sielunpohjalle eivätkä vapauden kevätpäivätkään sitä
syövyttäneet. Kovin kauas olimme onnettomuuden vuosina joutuneet
toisistamme, kuiluja oli ratkennut välillemme, pitkät ketjut syitä
ja seurauksia olivat kahlehtineet meidät käsistä ja jaloista kunkin
haarallemme, syiden ulpukat kasvoivat meissä pitkillä varsilla,
täyttäen sielumme kaamealla myrkyllä. Koko kehuttu sivistyksemme oli
pelkkää ulkokuorta. Me emme nähneet tätä, me emme ajatelleet tätä,
vapauden huuma oli niin ihanainen, ympärillämme varistivat toisetkin
kansat kahleita käsissään ja jokaisen toisen kansan voitto oli
meidänkin voittomme. Kuinka suunnattomia lunnaita olivatkaan kansat
maksaneet tästä luonnollisimmasta oikeudestaan, tuhannet ja tuhannet
ihmiset olivat homehtuneet vankityrmiin vapauden vuoksi, tuhannet ja
tuhannet ihmiset olivat sen vuoksi kärsineet väkivaltaisen kuoleman,
viimeisenä veripisarana huulillaan vapauden kirvoittava nimi. Ja
nyt oli kansoille vihdoinkin koittanut kalliisti lunastettu vapaus,
itsemääräämisoikeus, isännyys omassa isänmaassa, ihana edesvastuu
maailman ja Jumalan edessä.
Tämä oli kevään-keväännä, maaliskuussa.
Koitti sitten kevät 1917. Se ei tullut verkalleen ja valmistellen
niinkuin usein muuten. Se tuli yhdessä päivässä ja yössä niinkuin
etelässä. Kun tänään vielä metsä oli harmaana ja maa paljaana, olivat
huomenna jo tuomensilmukat paisuvan keltaisina ja maarinteet valkeinaan
vuokkoja. Maalla oli kiire, se lepäsi hedelmällisyyden odotusta
hengittäen kylväjänsä edessä, se odotti siementä, se oli kostea, se oli
vastaanottavainen, se oli lempeä, multa lemusi, kiuru lauloi. Luontoemo
katsoi ihmislapseensa lauhana, suojelevana ja rakastavana. Hän oli
täynnä huolenpitoa jokaisesta olennosta, joka elää hänen antimistaan.
Maa, meidän suuri äitimme, oli valmistanut kaikki meitä varten niinkuin
aina, ja aurinko paistoi pitkämielisenä niin hyville kuin pahoillekin.
Silloin tapahtui jotakin kuulumatonta, jotakin luonnonvastaista:
synti maata vastaan. Jotakin yhtä luonnotonta kuin jos kiellettäisiin
kuolleelta ihmiseltä hautaaminen, tai syntymättömältä syntyminen.
Jotakin sanomattoman kaameaa ja pahaaennustavaa oli siinä rikoksessa
joka tehtiin keväällä 1917, kun maa oli avannut povensa vastaanottamaan
siementä, ja ihminen kielsi häneltä, elättäjältään, siemenen. Vanha
tarina kuvaa tyttöä, joka varjellakseen hienoja kenkiään laski leivän
lokaiselle maalle ja astui sille. Vanha tarina kuvaa myöskin samassa
miten tällaisesta luonnonvastaisesta rikoksesta rangaistus seurasi
aivan heti: maa avautui ja tyttönen, kasvaneena kiinni leipään, vaipui
alas alimpaan helvettiin. Varmaan vuosikymmenien perästä, ehkäpä
vuosisatojen perästä tullaan kertomaan tarina eräästä kansasta, joka
ei antanut maalle siementä silloin kun sen povi oli auki, kun maa
lemusi ja odotti, kun oli kevään lyhyt kiitävä aika, ja kuinka silloin
rangaistus tapahtui heti: maa sulki povensa, aurinko ei antanut
kovakorvaiselle kansalle siunausta, vaan paahtoi ja poltti ja talvella
oli maassa nälkä ja turhaan anoivat ne jotka eivät sallineet kylvää,
leipää henkensä pitimeksi.
Tai ei: he eivät tahtoneet nähdä tekoaan, he eivät tahtoneet sitä
tunnustaa: he vetivät yhä uutta kurjuutta maan ja kansan päälle, he
peittivät entistä rikosta uusilla rikoksilla. Maassa tapahtui tekoja,
joita ei meidän historiamme tunne. Näiden veriruskeiden tekojen nimeksi
ei riitä onnettomuus, ei kurjuus, ei viheliäisyys. Niiden ainoa nimi on
häpeä — häpeä.
Ja keskeltä näitä rikoksia kohoaa niinkuin taimi mustalta
tulipalonjätöltä se, mitä me olemme läpi vuosisatojen odottaneet,
ikävöineet, rukoilleet, se joka on ollut niin kaukana ettemme ole
uskaltaneet siihen uskoa, se joka on kansalle kuin elävälle olennolle
ilma, kuin vilvoittava vesi, kuin elämän leipä, se jonka vuoksi
kansojen joukossa tuhannet ja taasen tuhannet ovat menneet kuolemaan:
keskeltä sairasta aikakautta nostaa päätään Suomen itsenäisyys nuorena,
vehreänä, ytimissään oikeus, mikä jokaisella elävällä olennolla on
paikkaansa auringon alla...
Jotakin sanomattoman onnellista on siis meille tapahtunut, meidän
luonnollisin, oikeutetuin oikeutemme on siis selvinnyt meille
vuonna 1917, kaikkia veriruskeita rikoksia vastaan voimme siis
asettaa vapautemme, itsenäisyytemme valkean totuuden, ihanan
vastuunalaisuutemme kansana kansojen joukossa, määrääjinä maassa,
jonka meidän isämme ja äitimme ovat työllään ja kärsimyksillään meille
lunastaneet.
Miksi tuntuu siis keskellä tätä iloa niin oudolta, painostavalta,
kaamealta, miksi on tulevaisuutemme niin läpipääsemättömän sumun
peitossa, miksemme mitään voi edes arvailla?
Ah, uudenvuoden kasvot, te leppymättömät, te arvoitukselliset, te
kuolemanvakavat: nyt me tiedämme miksi te olette niin ankarat, nyt me
teidät myöskin tunnemme. Te olette meidän omantuntomme kasvot, meillä
on takanamme rikoksia, selvittämättömiä asioita, sovittamattomia syitä.
Me saatamme sen jo aavistaa mitä uusivuosi meille lausuu, kun noiden
ankarien kasvojen huulet ensi kerran liikkuvat. Uusi vuosi puhuu:
Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla?
Tahtooko Suomen kansa elää, vai tahtooko se kuolla — senkö sanoivat
vaiteliaat huulet, senkö sanoivat leppymättömät silmäterät? Aiotko elää
vai onko sinun kuoleminen, kansani?
Elämästä siis ja kuolemasta on kysymys, on kysymys siitä jaksaako
Suomen heimo puolustaa paikkaansa auringon alla, vai onko toinen kansa
ottava haltuunsa mökin, jonka me rakensimme korpeen, onko vieras
työntävä auransa siihen maahan, jonka me viljelimme köyhästä kankaasta
ja jolle kankaalle me kerran sokeudessamme emme antaneet siementä.
Minne joutuvat meidän lapsemme? He harhailevat mieron teillä, hukkuvat,
häviävät mahtavampien jalkoihin ja tämä kieli, jota nyt puhutaan
pohjoisten järvien varsilla, pohjoisten lakeuksien, pohjoisten jokien
kukoistavissa kylissä — se sekaantuu vieraisiin, mahtavampiin kieliin,
se jättää niihin jonkin lainasanan, niinkuin risti jää hautausmaalle
osoittamaan sijaa mihin kerran elävä sydän laskettiin, ja kun
vuosisadat ovat menneet yli meidän kotiemme, peltojemme ja hautojemme,
yli kaiken mikä oli meille rakasta, ei elävä polvi ehkä enää tunne
Suomen nimekkään.
Niinkö menisi meidän nuori vapauden-taimemme, niinkö menisivät meidän
unelmamme, niinkö me vartioisimme paikkaamme auringon alla, niinkö me
antaisimme kotimme, peltomme, kielemme, niinkö heikkoja me olisimme,
niinkö vailla siipiä, niinkö vailla verta ja voimaa, niinkö vailla
ylpeyttä, velvollisuudentajua, niinkö vähän me pitäisimme kiinni
ihmisoikeuksistamme, kansa-oikeuksistamme, itsenäisyydestämme,
yksilöllisyydestämme? Olisimmeko kypsät kuolemaan ennenkuin olemme
eläneetkään?
Kammottavalta, häpeälliseltä tuntuu kuolema tässä mielessä. Se on samaa
kuin pelkurin pako edesvastuun äärestä. Se on samaa kuin se mitä äiti
tekee, kun jättää vastasyntyneen lapsensa ja pelastaa itsensä äitiyden
ilosta ja äitiyden vaivannäöstä saadakseen päästä helpolla.
Tahtooko Suomen kansa elää vai tahtooko se kuolla? Uusi ajanjakso on
edessämme, meidän täytyy tehdä päätöksemme. Ei ole pakoa taaksepäin,
sillä takanapäin on tie jo hävitetty. Elämisen asia ja kuolemisen
asia ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi suorittaa toisen edestä,
jokaisen on elettävä mieskohtaisesti ja jokaisen on kuoltava
mieskohtaisesti. Me emme voi antaa kansamme kohtaloa urakalla muutamien
johtavien haltuun. Meidän on niinikään turhaa odottaa apua ja ystäviä
sieltä tai täältä. Kaikki kansat ovat itsekkäitä, jokaisella on
yllinkyllin tekemistä omassa maassaan. Me olemme yksin, me olemme oman
onnemme nojassa. Itsemme meidän on puolustettava paikkaamme auringon
alla. On kysymys siitä onko kansa terve ja elinvoimainen, kuuluuko
se elävien joukkoon, vai onko se mätä, laho, onko se ehkä jo kuollut
ja kuopattava. Onko rikosten ja häpeän keskellä säilynyt niin monta
rehellistä ihmistä, että kansa heidän varassaan voi nousta, onko vielä
suolaa niin paljon, ettemme mätäne.
On kysymys elämästä tai kuolemasta, on kysymys jokaisesta yksilöstä
ja hänen mieskohtaisesta tahdostaan, sillä Suomen kansa ei ole kovin
lukuisa. Uudenvuoden kasvojen edessä, uuden historiallisen vaiheen,
uuden tulevaisuuden ankarien lakien edessä, omantuntomme edessä,
katsokaamme rikoksiamme pohjaan asti, selvittäkäämme suhteemme
Suomen elämään tai kuolemaan. Tahdommeko olla mukana rakentamassa
vapaata itsenäistä Suomea, tahdommeko, me yksilöt, alistua yhdeksi
kiveksi vapautemme rakennuksessa, tahdommeko takoa ja hioa kivemme
lujaksi ja kestäväksi, tahdommeko omassa povessamme käydä läpi kaiken
sen kieltäytymisen ja taistelun mikä tarvitaan ennenkuin ihminen
kelpaa lujaksi, puhtaaksi kansalaiseksi isänmaassa? Vai tahdommeko
syödä, juoda, nauttia, koota tavaraa, rikastua keinoihin katsomatta,
rikastua omaksi mukavuudeksemme? Tahdommeko olla mukana vaalimassa
itsenäisyytemme nuorta tainta mastopuuksi, jonka latva huojuu yli
kansojen, yli maiden ja merien — vai tallaammeko sen jalkoihimme ja
pakenemme kurjasti?
Ne rikokset, jotka tänä vuonna ovat tulleet näkyviin, kasvavat pitkillä
varsilla ylös edellisten vuosikymmenten liejusta. Kukaan meistä ei ole
syytön siihen, että nämä kaameat lumpeet ovat kasvaneet niin reheviksi.
Vuosikymmeniä on meillä yleisesti edistetty maaperää ja ilmaa näitä
tekoja, tätä kasvua varten. Ne ominaisuudet, jotka tekevät yksilön ja
kansan terveeksi, kokonaiseksi ja onnelliseksi, ovat vähentymistään
vähentyneet meidän kodeistamme ja meidän povistamme. Jumalanpelko, työ,
rukous, kieltäytyminen, nämä ihmisen ja kansan suojelusenkelit ovat
kaikonneet yhä kauemmaksi. Jumalanpilkka, laiskuus, kateus, riitaisuus,
valhe, vilppi, omanvoitonpyyntö, nautinnonhimo ovat tulleet sijaan.
Mutta se kansa ja se yksilö joka aikoo elää niistä, on kuolemaan
tuomittu. Sellaisella ravinnolla ei mitään elämää eletä. Me emme ole
hävenneet lausua kirouksia ja parjauksia ja valheita, mutta me olemme
hävenneet rukousta, sielun pyrkimystä alkuperäänsä, Jumalaansa kohti.
Mutta oksa joka ei ole kiinni viinipuussa, kuivettuu ja heitetään
tuleen.
Jos Suomen kansa tahtoo elää, niin täytyy meissä kaikissa tapahtua
mielenmuutos. Ei yksin papeissa, valtiomiehissä, opettajissa,
johtajissa, niissä, joille me olemme uskoneet johdon läpi vaikeiden
aikojen. Rakennus ei ole muodostettu yksin kulmakivistä ja julkisivua
kannattavista ja koristavista tiilistä. Jokainen näkymätön kivi
muodostaa rakennuksen ja on mukana tekemässä sitä lujaksi tai
hataraksi. Yksilöissä, kodeissa muodostuu se terve, kelpo henki,
totuuden henki, ahkeruuden henki, ilon ja valon henki, mistä kansat
elävät. Yksilössä, kodeissa kehittyy myöskin se erikoinen henki, minkä
luonto, kieli ja historia antavat kullekin kansalle erikseen ja millä
kunkin kansan on määrä rikastuttaa kansojen yhteistä sivistysaarretta:
kansallisuuden kalleus.
Jos me tahdomme elää, on meidän päästävä elävään yhteyteen elämän
alkulähteen, elävän Jumalan kanssa. Sitten on meidän selvitettävä
suhteemme kanssaihmisiin, isänmaahan, kansallisuuteen, työhön,
omaisuuteen. Meidän omaamme on se minkä me viemme mukaamme läpi
elämän, kuoleman kynnysten yli. Kaikki se vapaus, rakkaus, puhtaus,
kiitollisuus ja ilo, minkä olemme jaksaneet taistella sieluumme elämän
retkellä, se vain on meidän omaa jumal-aarrettamme. Se vain on meidän
kallis päärlymme. Kaikki muu on lainaa, jota meidän tulee viisaasti
kartuttaa niin kauan kuin elon päiviä kestää, tulevia polvia varten.
Mutta se jää tänne eikä se saa vahingoittaa meidän sieluamme eikä
tuottaa kirousta muille. Kiitollisina, taistelevina, työtätekevinä
tulee meidän olla maailmassa, mutta me emme saa olla maailmasta. Meidän
tulee varjella sieluamme — mitä meitä auttaisi, jos voittaisimme koko
maailman ja saisimme sielullemme kadotuksen!
Tuossa ovat nyt edessämme uudenvuoden kasvot. Ne eivät enää ole
arvoitukselliset ja kaukaiset. Niinkuin isän kasvot ne meihin katsovat.
Me tiedämme nyt mitä ne meille sanovat:
Suomen kansa elää, jos se tahtoo kohota ja puhdistua...