Puhe, pidetty yliopiston juhlasalissa liettualaisten juhlassa 6.4.1917.
Aina muistan sen kesäisen aamun, jolloin ensimmäisen kerran näin
Liettuan. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kestänyt kulkua täpötäydessä
junassa, kun varhain huomeneltain astuimme asemalaiturille.
Uusi maa oli edessämme. Tammimetsien rinteillä hohti valkeiksi
siveltyjä olkikattoisia ihmisasuntoja, pienet puutarhat olivat
valkoisinaan kukkivia kirsikkapuita, valkoiset hanhilaumat
räpyttelivät lammikoissa asumusten edustalla. Valkoiset, kaksitorniset
kirkot kohosivat vihannasta korkealle taivaanrantaa vastaan ja
tienristeyksissä oikoivat lahoavat ristit kuin rukoillen käsiään
ohikiitäviä kohti. Kaikkialla nukuttiin vielä, vahva kaste välkkyi
ruohossa ja puiden lehvillä. Silloin tällöin kantoi vilpoinen ilma
muassaan väkevän tuoksun liljoista, poppeleista tai kastanjankukista.
Niityllä käveli haikara pitkin punaisin jaloin. Suuri lauma nuoria
hevosia — niitä näytti olevan satoja — jotka viidakon suojassa olivat
viettäneet yönsä päät riipuksissa ja kylki kyljessä, lähtivät junan
tullessa juoksemaan niin että tanner tömisi ja harjat hulmusivat.
Sinisessä ilmassa lauloivat leivot. Jotakin ihastuttavan tuoretta ja
koskematonta, puoleksi kesytettyä, puoleksi vielä villiä oli tuossa
maassa, jonka valkeita asumuksia ympäröivät valkeat kirsikkatarhat
ja jonka kunnailla suuret valkoiset kirkot kuin mitkäkin purjehtivat
laivat näyttivät kyntävän vihreää metsää, matkalla korkeutta kohden.
Ja ihmiset? Moskovassa olin tutustunut erääseen liettuattareen, joka
oli mennyt naimisiin venäläisen kanssa. Hän oli yksinkertainen,
sydämellisen hyvä ihminen. Hänen isänsä oli kironnut hänet kun hän
meni naimisiin miehen kanssa tästä kansasta, hän eli täydelleen
erotettuna syntymämaastaan ja heimostaan, mutta keväisin, kun ainoa
puu suurkaupungin pihamaalla hänen ikkunansa alla alkoi saada lehtiä,
lauloi hän liettualaisia lauluja ja puheli liettuaa yksikseen. Kerran
me olimme olleet eräässä liettualaisessa ylioppilasseurassa. Muistan
hämärästi, että oli jokin suuri köyhä huone, jossa nuoret miehet
puhelivat joistakin kovin vakavista asioista. Pöydällä oli pulloja
kuin näön vuoksi. Viereisessä huoneessa oli naisia ja yritettiin
tanssia. Nämä naiset eivät puhuneet samaa kieltä kuin miehet. Yhtäkkiä
tultiin sanomaan, että poliisi pyrkii sisään. Silmänräpäyksessä
muuttui huone. Tanssi siirtyi molempiin huoneisiin, lasit kilisivät,
kallisteltiin pulloja. Teeskennellen humalaisia astuivat nuorukaiset
poliisivirkamiehiä vastaan ja kutsuivat heitä joukkoonsa istumaan.
He eivät jääneet, katselivat jäykkinä ovella että kaikki oli
järjestyksessä ja lähtivät. Mutta tuskin olivat he menneet, kun nuo
huolestuneet nuoret päät taasen painuivat vastatusten ja tartuttiin
kiinni keskustelun katkenneeseen lankaan. Se koski isänmaata,
Liettuaa, jonka kohtalon pimeydessä ei näkynyt valon välkähdystä,
jonka tulevaisuutta verhosi läpipääsemätön sumu, jonka kansalta niin
sanoakseni hengittäminenkin oli kielletty.
Ja nyt — tuona raikkaana kesäaamuna näin liettualaiset heidän
kotonaan, Liettuassa. Oli tultu jollekin suurelle asemalle likelle
Vilnoa: toisia ihmisiä olivat nämä kuin ne, jotka eilen häärivät
asemilla. Nämä seisoivat hiljaisina, ikään kuin unisina — heissä oli
jotakin sanomattoman alakuloista ja vakavaa. Kummallista kuinka he
muistuttivatkin suomalaisia. Jos heidän pukunsa olisi ollut toinen,
olisi heidät voinut sijoittaa jollekin sydänmaan asemalle Suomeen,
noin hiljaa, yksitotisina tuijottamaan junaa, ja he olisivat käyneet
täysistä suomalaisista. Historiallisten kohtaloiden yhtäläisyyskö sen
teki, vai — historian puute samassa mielessä?
Kun tämän ensimmäisen liettualaisen päiväni ilta alkoi kallistua
laskuansa kohti, valaisi se ihmeellisiä tammimetsiä Vilija-joen
varrella. Ne eivät olleet raivattuja puistoja, kuten ne varmaan minkä
muun suuren kaupungin läheisyydessä hyvänsä olisivat olleet. Vanha
paimen kaitsi täällä pientä karjaansa. »Tegul bus pagarbintas...»
tervehti hän. Ja saapui joukko maalaisia, miehiä ja naisia, raskaissa,
kuumissa pukimissa. Kaikki he tervehtivät sanoilla: »Tegul bus
pagarbintas Jesus Kristus...» Ja sitten he alkoivat astua ylös sitä
Kalwarya-vuorta, joka kappeleineen aukeni eteen metsästä. Heidän
oudolla, uudella kielellä virittämänsä veisuu kajahti puiden alla,
polvillaan viipyivät he kappelin edustalla, karjankellot vuoroin
etenivät ja likenivät, rusko taivaalla kävi yhä hehkuvammaksi. Vilnon
kirkoissa alkoivat soida iltakellot. Yhtäkkiä kajahti ilmaan vihellys
niin heleä, niin ikävöitsevä, niin aavisteleva, että se soi kuin
koko tämän uuden oudon luonnon sisäisin sävel. Satakielen rinnasta,
liettualaisen satakielen rinnasta oli sävel kajahtanut. Mutta Liettuan
satakielet ovat maailman parhaita laulajia, koulutettuja Liettuan
virtain varsilla, missä suru niin kauan on asunut.
Sellainen oli tämä ensimmäinen päivä Liettuassa — hurmaavan kaunis ja
sanomattoman alakuloinen.
Me olimme siis tulleet maahan, missä hallituksen määräyksestä kaikki
painattaminen kansan kielellä latinalaisin kirjaimin sitten v. 1836
oli tykkänään kielletty, missä siis ei ollut lupa painattaa ainoaa
liettualaista kirjaa, ainoaa lehtistä, ainoaa sanomalehteä, ainoaa
sanaa! Nyt kirjoitettiin 1894.
Me tulimme Ploksciaihin Nemunasin, Niemenin varrella, ainoaan
liettualaiseen sivistyneeseen kotiin mikä siihen aikaan oli olemassa
Liettuassa, Petras ja Zofija Krauciunaksen kotiin. Petras Krauciunas,
komea, voimakas ja raikas mies, joka kuin mikäkin veden-jumala keväisin
ja syksyisin uiskenteli joessa kilpaa jääkappaleiden kanssa ja jota
ystävät eivät turhaan leikillä kutsuneet »Liettuan kuninkaaksi»,
hän oli ollut liettuankielen opettajana Maryampolin tai Suwalkin
kimnaasissa — liettuaahan opetettiin jonkin aikaa vapaaehtoisena
aineena —, sitten hän oli siirtynyt kunnantuomariksi Ploksciaihin.
Zofija Krauciunas oli ensi kerran ollut naimisissa runoilija Petras
Arminaksen kanssa, joka hänkin oli ollut liettuankielen opettajana.
Arminasten nuoressa kodissa, minkä läheisimpiin ystäviin Krauciunas
kuului, oli nähty unia Liettuan maalle ja kansallisuudelle, siellä
oli puhuttu liettuaa ja ryhdytty kirjoittamaan liettuaksi. Alituinen
vangitsemisen vaara, loppumattomat rettelöt poliisin kanssa ja
oleskelu vankilassa olivat kuitenkin murtaneet Arminaksen terveyden.
Hän makasi niinkuin niin moni muu liettualainen ja odotti — poliisin
valvonnan alaisena — kuolemaa. Huolimatta lääkärin kiellosta teki hän
kuumeisesti työtä viime hetkeen asti. Hän käänsi liettuaksi jotakin
suurta runoteosta, en muista mitä. Poliisi piti häntä uskollisesti
silmällä ja sen tullen tarkastukselle, kätkettiin käsikirjoitukset
nopeasti säilytyspaikkaan seinässä. Kuolinvuoteellaan uskoi Arminas
nuoren vaimonsa ystävälleen Krauciunakselle, pyytäen häntä ottamaan
hänet elämäntoverikseen. Krauciunas sai Zofija Arminaksesta uskollisen
elämäntoverin. Saattaa sanoa, että heidän kotinsa oli sillä hetkellä
ainoa tietoisesti liettualainen. Liettualaisia miehiä, miehiä jotka
tekivät työtä ja kärsivät kansallisuutensa puolesta, oli siellä
täällä, papisto oli liettualaismielinen ja suurissa yliopistoissa,
yllään vieraat univormut, kokoontuivat liettualaiset nuorukaiset
suurimmassa salaisuudessa keskustelemaan siitä, mitä eivät he voineet
kaiken vaaran ja rangaistuksen uhalla vaientaa rinnastaan — mutta
sivistyneitä liettualaisia naisia ei ollut. Zofija Krauciunaksen suuria
huolia oli muiden muassa se, ettei sivistyksen tielle astuneille
nuorille liettualaisille miehille ollut sivistyneitä liettualaisia
vaimoja. Sellaisesta tietenkään ei ollut lupa nähdä untakaan, että
hän olisi ottanut nuoria maalaistyttöjä kotiinsa ja alkanut pitää
heille alkeellisintakaan koulua, siitä olisi seurannut vankityrmä.
Zofija-rouva, jonka tarmo, taito ja työkyky miltei joka alalla olivat
ihailtavat, opetti suurimmassa salaisuudessa taloustointen ohella
palvelustyttöjään kirjoittamaan ja laskemaan — ja vaihtoi heitä,
kun he olivat jotakin ehtineet oppia. Hänellä tietenkään ei ollut
lupa mielinmäärin seurustella kylän naisten kanssa — viranomaiset
seurasivat jokaista hänen liikettään epäilyksellä. Kun hän meni
kirkkoon ja seisoi alttarin juurella, oli hän pukenut ylleen
liettualaisen esiliinan, jommoisia vain vanha kansa käytti — nuoret
vaihtoivat vaihtamistaan pukimiansa vieraaseen rihkamaan. Naiset
katselivat häneen, huomasivat kauniit kuviot, joihin aurinko paistoi
ja muistivat ehkä, että heillä oli arkussaan kotona tuollainen vanha
»zurstas». Kotimatkalla Zofija-rouva, kulkien naisten joukossa, kiitti
kaikkea liettualaisesti kaunista mitä näki, kiitti myöskin omaa
esiliinaansa, jonka oli saanut ostaa jostakin, ja selitteli, miksi
kuviot ja värit olivat niin kauniit. Kun hän tapasi nuoren tytön,
joka oli pukenut ylleen paikkakunnan kansannaisen puvun ja koristanut
palmikkonsa ruuttaseppeleellä, niin hänen sydämensä riemuitsi ja hän
lausui sen myös ääneen. Jopa hän saattoi rakastettavasti hymyillen
kutsua vaaralliset viranomaiset tiellä katsomaan jotakin kaunista
liettualaista vyötä tai muuta käsityötä. Sen saattoi uskaltaa tehdä
sunnuntaimielialan turvissa. Mutta kun illalla kapakoista kaikilla
äärillä kylää kuului juopuneiden ilonpito ja kun maanantaina sekä
miehiä että naisia makaili maantienojissa, ei uskaltanut käydä heitä
oikaisemaan. Tarmokas Zofija-rouva kärsi ääneti kansansa alennuksen.
Krauciunasten koti oli köyhä, rouvan lakkaamaton kekseliäisyys ja
työteliäisyys piti sen kuitenkin kauniina ja siistinä. Se oli avoin
ja yhteinen kaikille liettualaisille, jotka vain tohtivat sinne
saapua. Myöskin oli Krauciunasten köyhä kukkaro niinsanoakseni
yhteinen kaikille aatteellisille liettualaisille, ja he olivat
järjestään köyhät. Krauciunasten kodissa, maalaisessa hiljaisuudessa
ja yksinäisyydessä, kurkullaan viranomaisten rautainen, tukahuttava ja
ihmeteltävän valpas käsi, kärsivät isäntäväki ja sen pieni ystäväpiiri
koko nukkuvan kansansa ja kansallisuutensa puolesta. Kauhistavassa
yössä paloi heidän uskonsa lamppu lepattavalla liekillä, ajoittain he
luulivat, että heidän kansallisuutensa jo oli kuollut, että sitä oli
mahdoton pelastaa. Tuli hetkiä, jolloin kaikki toivo oli sammunut.
Tästä kaikesta ei ulospäin näkynyt mitään. Arkityöt suoritettiin joka
päivä, kyläläisiä tuli ja meni, heille ei ollut lupa puhua muuta kuin
arkisimmista asioista, tarpeista, jotka eivät olleet eläimen tarpeita
laajemmat. Sanomalehdet, vieraskieliset tietysti, eivät tuoneet mitään,
kirjeet eivät sanoneet mitään siitä mikä oli kansalle likeisintä.
Zofija-rouvalla oli pieni puutarha, joka oli kuin kappale maallista
paratiisia. Se näytti mitä liettualainen maa saattaa antaa, kun sitä
vaalitaan. Liettualaisen laulun koko kasvisto siellä kukoisti. »Zale
ruta», vihreä ruutta, oli tietysti kunniasijalla ja »balta leliele»,
valkea lilja, muodosti kokonaisen metsän tuoksuvia kelloja. Mikään ei
vetänyt vertoja ikiviheriöivälle ruutalle, sen Zofija-rouva myöskin
sanoi kaikille kansannaisille, jotka hän oli hetkeksi tuonut puutarhaan
pitääkseen heille ruutan kautta tuollaisen kielletyn kansallisen
silmänräpäysluennon. Illoin, kun helle oli vaimentunut, istuimme
penkillä tammen alla. Luonto oli kuin lumottu. Nemoneles juoksi
hopeisena uomassaan, utuisina pilvinä kohoilivat pajut ja itkuraidat
sen rannoilla, niityllä, joka vasta oli korjattu, kirmailivat ilokseen
nuoret hevoslaumat — niitä kasvatettiin myytäviksi Preussin armeijaan
— ja vainioilla kauempana virittivät työstä palaavat tytöt ja pojat
laulunsa:
Sejau ruta, sejau meta
sejau leliele,
sejau savo jaunas dienas
kaip zale rutele.
Kylvin ruutan, kylvin mintun,
kylvin valkoliljan,
kylvin nuoret päivyeni
niinkuin vihreen ruutan.
Illan henkäys kantoi jostakin jasmiinin tuoksua... Taivas hehkui —
satakielet alkoivat vihellellä... Niin tenhoava oli luonto, ettei
ihminen jaksanut vastustaa. Hänen rintansa alkoi paasien alla
hengittää, hänen unelmansa alkoivat virota eloon, hän uskoi muutaman
liitävän iltahetken aikana, että Liettuankin kansalla on tehtävä ja
tulevaisuus, että satakielten kansalla täytyy olla oma sävelensä
lahjoittaa kansojen kuoroon... Hän tapaili tuota säveltä... Mikä
olikaan Liettuan sävel, Liettuan oma itse?
Ihmisten joukosta, kyläläisten, pappien, volttien, kyläkirjurien,
sadunkertojattarien, erottautuu Krauciunas-pariskunnan rinnalla
muistissani muutamia yksilöjä. Sellaisia oli se nimetön kansanmies,
joka omasta sisällisestä halustaan oli ruvennut Liettuan eläväksi
sanomalehdeksi ja kierteli, reppu selässä, pitkin maata, vieden
uutisia Liettuan toiselta laidalta toiselle. Hänen muistinsa oli
suuresti harjaantunut ja uskollisesti kertoi hän taatuille henkilöille
isänmaalliset uutiset — kuka oli vangittu, kuka oli hirtetty jne.
Sitten oli muuan vanha, köyhä yksisilmäinen mies, joka kirjoitti
sankarinäytelmiä liettualaisista aiheista. Hän käytti salanimeä
Guzutis ja hänen draamansa olivat oudon värittömällä musteella
kirjoitetut karkealle keltaiselle paperille. Rouva Krauciunaksella oli
alituinen huoli näistä näytelmistä, mihin kätkeä ne milloinkin. Tuon
vanhan, köyhän herran ajatukset askartelivat lakkaamatta loistavissa
menneisyyden ja tulevaisuuden asioissa. Sinä kauhun yönä, jolloin
tohtori Wincentas Kudyrko vangittiin silmäimme edessä, muistan kuinka
rouva Krauciunas keräsi sankarinäytelmät esiliinaansa ja kätki ne
perunamaahan. Tohtori Wincentas Kudyrko — hän oli niin kaunis, niin
hieno, niin loistava luonnonlahjoiltaan. Hän tunsi vankilat, hän tunsi
köyhyyden ja lisäksi hän oli kuolemansairas. Santarmit pitivät häntä
silmällä joidenkin pienten liettualaisten kirjasten vuoksi, jotka
hän joskus oli kirjoittanut. Eräänä päivänä viskattiin Krauciunasten
puutarhaan varoittava kirjelippu. Iltapäivällä tuli toinen ja
illansuussa, kesken ankaraa, nousevaa rajuilmaa tulivat santarmit ja
ottivat hänet. Kun me sinä yönä, sateen virtoina tulviessa taivaalta
ja salamojen risteillessä, kuljeskelimme huoneesta huoneeseen käsiämme
väännellen, kohosi yhtäkkiä pimeästä eteemme Petras Krauciunaksen
mahtava hahmo. Hän oli taistellut aikansa, päässyt tasapainoon,
voittanut surunsa, sillä hän rakasti Kudyrkoa kuin veljeä tai poikaa,
ja julisti nyt meille kuin tietäjä: jokainen aate vaatii uhrinsa.
Jokainen aate vaatii uhrinsa — nuo sanat tuosta korkeasta ja samalla
kauheasta yöstä jäivät soimaan kuin kaukainen lupaus. Muutamat rva
Krauciunaksen kirjeistä antavat käsityksen tilasta maassa.
Maaliskuussa 1898.
»... Meillä onnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta
parempaan päin. Liettualaista kirjoitusta vain ei sallita, kaikista
yrityksistä huolimatta, ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu
moni mies vankeudessa. Tuomari Krauciunaksen veli on jo melkein vuoden
ajan istunut vankeudessa, ensinnä Kovnossa ja sitten hänet vietiin
Pietariin. Surullista, surullista!»
Maryampolissa 1905 — perhe oli muuttanut tähän kaupunkiin sitten kun
Krauciunas liiallisen liettualaismielisyytensä vuoksi oli erotettu
kunnantuomarin toimesta:
»... Minkä surkeuden onkaan kaikille tuonut tuo onneton sota! Kuinka
monta kyyneltä vuotaa meillä leskiksi jääneiden vaimojen, lapsettomien
vanhempien ja orpojen silmistä! Mikä taloudellinen hätä uhkaakaan
seuraavana vuonna, sotaväkeen on viety parhaimmat voimat, maasta
puuttuu työväkeä ja pellot jäävät kesannoksi. Turvattomiksi joutuneet
vaimot ja lapset ovat jääneet raskaaksi taakaksi ennestään jo
rasitetun yhteiskunnan hartioille...» »Poliisilla on nyt enempi aikaa,
sillä siltä on tullut pois sen entinen edullinen työ liettualaisten
sanomalehtien ja kirjojen ajojahdissa. Kaksi vuotta sitten saavuttivat
poliisien ajometsästykset liettualaisparkoja vastaan korkeimman
huippunsa: vangittiin ihmisiä, lähetettiin etäisiin kuvernementteihin
ne miehet, jotka henkensä uhalla tahtoivat hankkia edes hiukan tietoa
isiensä kielellä. Ja mitä varten tämä kaikki? Vain onnettomuutta
saatiin aikaan, tehtiin turhaksi moni elämä ja kylvettiin niin paljon
vihaa. Nyt, Jumalan kiitos, ja ruhtinas Sviatopolk Mirskille olemme
kiitolliset siitä, että hän irroitti kahleet ja päästi valonsäteen
meidän onnettomaan, pimeyden peittämään maahamme. Käsität, hyvä rouva,
millä jännityksellä luimme ja millä ilolla tervehdimme liettualaisen
sanomalehden ensimmäistä numeroa. Me hymyilimme ja itkimme ja
iloitsimme...»
Maryampol tammik. 1906.
»... Me uimme surun kyynelissä, sillä meidän veljemme vuotavat verta,
joka juoksee kasakkain ja rakuunojen lyönneistä, ja vaikeroivat
orjuudessa. Joka päivä tapahtuu joukoittain vangitsemisia, vankilat
ovat täynnä viattomia ihmisiä. Sehän ei ole mikään uusi ilmiö,
se toistuu kautta koko onnettoman Venäjän. Kun kylvetään huonoa
siementä, niin ei satokaan tule parempi. Minä olen niin rikkirevitty
ja ahdistuksen vallassa, etten voi ajatella loogillisesti. Meidän
katumme varrella on vankila ja siten näen joka päivä omin silmin
miten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää vierailtuaan meidän
kaupungissamme kasakkain tai rakuunain saattamina lähetetään pitkäksi
ajaksi Kalwaryaan, joka on täältä 2 1/2 penink. päässä. Sinne
viedään talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasinoppilaita ja naisia.
Viime tiistaina oli täällä kimnaasissa suuri kiihtymys. Edellisenä
päivänä, so. maanantaina 22 p. tammik., joka on Pietarissa surmattujen
työmiesten vuosipäivä, kokoontuivat kimnaasin oppilaat ensimmäisen
oppitunnin jälkeen erääseen saliin ja, huolimatta johtajan kiellosta,
pitivät puheita sekä julistivat senjälkeen tekevänsä lakon ja
lähtivät sitten kukin kotiansa. Tiistaiaamuna varhain, kun tuskin
vielä päivä hämärsi, alettiin kimnaasin johtajan toimesta pitää
kotitarkastuksia poliisien ja kasakkain avulla korkeampain luokkain
oppilasten kotona. Vangittiin kaksi, mutta kolmatta ei löydetty. Heitä
pidettiin johtajina. Oppilaat kokoontuivat kimnaasiin ja antoivat
viranomaisille pyynnön, että heidän vangitut toverinsa vapautettaisiin
sekä ilmoittivat, että he eivät tule oppitunneille ennenkuin heidän
pyyntöönsä suostutaan. Saapui opetuspiirin inspehtori Varsovasta.
Nuorison kiihtymys oli suuri. Silloin koulun viranomaiset kutsuivat
lapsia vastaan santarmit ja kasakat, jotka ympäröivät kimnaasin. Kun
pienokaiset huomasivat sotaväen, pelästyivät he kauheasti ja alkoi
itku ja valitus. Asukkaat, nähdessään kimnaasiin rientävän sotajoukon,
kiiruhtivat sen perässä. Äidit, joilla oli siellä lapsia, ryntäsivät
huoneeseen huutaen: sulkekaa kimnaasinne, mutta antakaa meille lapsemme
elävinä. Nuorison käskettiin hajaantua, mutta he sanoivat, että
kasakkojen ensin on lähdettävä, sitten lähtevät he, koska he pelkäsivät
että heihin ammuttaisiin. Kasakat piilotettiin muurien taakse ja
silloin lapset hajaantuivat. Tuloksena oli, että koulusta erotettiin 18
oppilasta ja vaikka kimnaasi on nyt viranomaisten toimesta auki, niin
oppilaat eivät mene tunneille. Tällaista tahdittomuutta ja julmuutta
harjoittavat viranomaiset. Olemmehan jo melkein tottuneet näihin
onnettomuuksiin ja kaikkeen mitä holhoova hallitus meille valmistaa.
Lohdutamme itseämme ajatuksella, että pahojen päivien täytyy mennä
ohi niinkuin menevät hyvätkin päivät. Kadehdin sinua kuitenkin, rakas
rouva, ettei sinun tarvitse katsella sitä mitä me. Mitä tulevaisuus
tuo, sitä emme tiedä. Luonnollisesti pian tulee vieläkin pahempaa kuin
nykyiset tapahtumat. Entä ihmiset? Taistelut erottivat ihmiset, niin
sanoo Mickiewicz Konrad Wallenrodissa. — Varmaan tämä on viimeinen
kirje, jonka kirjoitan sinulle. Ehkäpä kasakan tai villin rakuunan
kuula lopettaa maallisen elämäni. Kaikkeahan nyt voi odottaa...»
Vuodet ovat vierineet. Liettua on läpikäynyt pitkän kärsimyksensä,
uhrit, esitaistelijat, he ovat saaneet esitaistelijain ylhäisen
palkan — ei kultaa, ei kunniaa, ei kiitoksen helyä, vaan kunniakkaan
levon isänmaan povessa. Kevät saapuu Liettuaan, kevät nostaa kukkaset
haudoille, taistelukentille ja kotien raunioille, kevät nostaa oraan
kyynelten kostuttamiin vakoihin. Kansat nousevat, kahleet putoavat,
kansat kokoontuvat, löytävät oman itsensä ja rientävät kuuman
työpäivänsä ääreen, suorittamaan osuuttaan ihmiskunnan työssä.
Liettua — Liettuan osuus ihmiskunnan työssä?
Dainojen maa, vihreän ruutan ja valkoisen liljan maa, satujen ja
satakielten maa, sinä kaunoinen Liettua, löydä itsesi, kokoa itsesi,
tule onnelliseksi ja lahjoita onnellinen oma itsesi ihmiskunnalle!