Puhe Puolan vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa 29.4.1916.
Puola, kärsijä maiden joukossa, Puolan kansa, ristiinnaulittu kansojen
joukossa: ilossa ja kiitollisuudessa tervehtii Sinua Suomi Sinun
pääsiäisaamunasi.
Vuosia sitten oli puolalainen pappi — hänet karkotettiin myöhemmin ja
hän on nyt kuollut — joka kertoi minulle erään kokemuksensa.
Eräänä yönä tultiin häntä herättämään — hän oli silloin aivan nuorena
pappina Pietarissa — valmistamaan ihmistä kuolemaan. Miehet, jotka
olivat tulleet häntä noutamaan, olivat outoa väkeä. He ottivat häneltä
valan, ettei hän ilmaisisi mitään siitä mitä hän tulee näkemään ja
kuulemaan, ja sitten he sitoivat hänen silmänsä. Ajettiin kauan.
Siirryttiin laivaan. Nuori pappi ei tietänyt kuljettiinko tunteja
vaiko minuutteja vai kestikö kulkua iäisyyden. Vihdoin astuttiin
taasen kovalla, kalskavalla maankamaralla. Jokin rautainen portti
vikisi, askeleet kajahtelivat kuin muureja vasten, astuttiin portaita
ylös, portaita alas, tuntui myrkytetty ilma. Vihdoin narisivat jotkin
raskaat, laiskat ja ruostuneet saranat ja tulvahti vastaan kostea
ja homehtunut löyhkä. Kulku vei nyt alaspäin korkeita, jyrkkiä
porraspykäliä. Kävi yhä ahtaammaksi hengittää. Ei saattanut uskoa muuta
kuin että oltiin matkalla salaiseen hautakellariin. Taasen kiertyi
jokin ovi narahtaen saranoillaan, taasen vaihtui ilma ja sen löyhkä,
Pysähdyttiin, sytytettiin kai tulta. Side otettiin papin kasvoilta.
Outo, ikään kuin naavainen haamu oli hänen edessään, varjo siitä mitä
sanotaan ihmiseksi. Hän oli kuin sammaleen peittämä, saman värinen
kuin seinien home. Varmaan hän oli ollut täällä hyvin kauan ja nyt
piti hänet aamunkoitossa hirtettämän. Nuori pappi lähestyi hänen
sieluansa kuin hengenhädässä, ensimmäisen kerran näki sielunpaimen
ihmisen tällaisessa tilassa. Pian oli hän, puolipimeään tottuneena,
löytänyt harmaista kasvoista vanhan, jalon sivistyksen merkit, mutta
vaikeampaa oli tunkeutua sieluun. Mies oli unohtanut päivien nimet
ja oman nimensä, hän anoi viime hetkessä, että nostettaisiin hänen
menneisyytensä verhoa, jotta hän löytäisi oman itsensä. Nuori pappi
puhui hätääntyneenä ja kalliit minuutit kuluivat. Suljettuna pysyi
onnettoman ihmisen elämänkirja ja nuori pappi hikoili tuskassa.
Nopeasti vierivät kalliit hetket kohti kukonlaulua.
Mutta oli yksi asia, jonka tämä elävänä haudattu ihminen läpi
vuosikymmenten oli säilyttänyt tajunnassaan. Se paloi sammuvana
kipunana hänen rinnassaan. Nuori pappi sattui mainitsemaan yhden sanan.
Ja viimeisen kerran leimahti kuolemaantuomittu liekkiin ja muisti
isänmaansa, kansansa, kärsimyksensä, nimensä, unelmansa, nuoruutensa,
muisti auringon ja vihreän maan. Tuo yksi sana oli vapaus. Vapaus
oli ollut hänen unelmiensa rakastettu, ilma, jota hän hengitti. Hän
oli rakastanut sitä yli kaiken, sen vuoksi oli hän uhmannut vaaroja.
Sen vuoksi oli hän kärsinyt, sen vuoksi hänen tuli kuolla. Nuori
pappi sai kuulla kauheita asioita. Hän ei niitä kertonut, vala sitoi
häntä. Mitäpä hän saattoikaan sanoa tuolle elävänä haudatulle — ehkäpä
hän puhui oikeuden voitosta, syiden ja seurausten armollisesta ja
leppymättömästä laista, siitä, että kaikki aatteet vaativat uhrinsa.
Ehkäpä hänellä oli uskoa vakuuttaa, että vapaus kerran koittaa
jokaiselle kansalle, joka puhtaasti ja uljaasti kilvoittelee. En
tiedä. Nuori pappi palasi elämään eikä ollut sama kuin hän oli eilen,
sillä hän oli saanut katsahtaa inhimillisen kärsimyksen pohjalle. Ja
kärsijä — hänestä ei koskaan mitään kuulunut. Hänen omaisensa siellä
kotona — hänen vaimonsa — hänen tyttärensä — yllään mustat vaatteet,
he vanhenivat ja seisoivat yhä uudestaan ja uudestaan kirkon hämyssä,
katsellen ristiinnaulittuun, jonka otsalle orjantappurakruunu oli
painanut punaiset haavat... Tai he katselivat hymyilevään neitsyeen ja
lapseen hänen polvellaan ja kysyivät: palaako hän...? Koska?
Hän ei palannut koskaan.
Tämä mies oli puolalainen.
Yhteisen kulttuuriaarteen rinnalla mitä Eurooppa säilyttää kalleimpana
saavutuksenaan, säilyttää se toista aarretta: kärsimysten aarretta,
josta ihmiskunta maksaa syntiensä lunnaita. Molempiin näistä aarteista
on Puola suorittanut melkoisen osan. Ja siitä on ihmiskunta aina sille
kiitollinen. Vapauden pääsiäisaamu, se on uhrien, se on puhtaiden,
palavien ja väkivallalla murtuneiden sydänten juhla, juhla, jota
jokainen vielä sykkivä sydän viettää nöyränä, hartaana ja kiitollisena.
Ja nyt, kun kärsimysten mitta on Puolan kansalle täysi, nyt odottaa
ihmiskunta, että tämä uljas kansa taasen palaa kulttuurityöhönsä.
Te taivaan tuulet, te vapauden lapset, jotka uhmaatte esteitä ja
salpoja — poimikaa huuliltamme sydämemme sana, lentäkää maahan missä
on »lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, tummat
poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo
kymmenen peninkulmaa tyhjää, kuten vieras sanoo, mutta joka omalle
kansalleen on ainoa, ainoa»... Lentäkää Puolaan te keväiset tuulet,
hyväilkää lakeuksia, jotka ovat juoneet niin paljon verta ja joilla
kevät nyt koittaa, hyväilkää mökkiä olkikattoineen ja haikaraparia
katolla — kiitäkää jokaisen puolalaisen sydämen luo, missä ne
sykkinevätkin, lähellä tai kaukana, ja viekää Suomen tervehdys.