Viron-juhlassa Kansallisteatterissa 16.1.1919.
Kerran tapasin kaksi veljestä, jotka olivat tulleet isäinsä kotiin
viettämään vanhan äitinsä syntymäpäivää. Iäkäs hän jo oli, kovaa
kokenut, uskollisesti raatanut ja kärsivällisesti kestänyt, tämä
äitimuori, pitääkseen pystyssä molempien viimeisten poikainsa perintöä.
Lapsia oli ollut monta, mutta nämä kaksi vain olivat pysyneet elossa.
Varhain he olivat lähteneet maailmalle, kukin haaralleen. Meri oli
erottanut heitä kokonaisen mieheniän — meri, ja vielä enemmän:
olosuhteet. Nyt oli äidin syntymäpäivä yhtäkkiä johtunut heidän
mieleensä siellä kaukana. Heidät oli vallannut tunne, jonka he jo
luulivat sammuneen povestaan. Muistot alkoivat nousta valekuolleista.
Miesten silmissä kangasti jotakin kaukaista ja samalla hyvin läheistä,
jokin polku metsässä, jokin vainio, jokin järven ranta, jolla oli
lapsina pulikoitu. He näkivät silmissään jonkin huoneen, jossa tuli
loimotti liedellä, jotkut kasvot, jotka painuivat heidän puoleensa
täynnä vakavuutta ja rakkautta. He muistivat päivän, jolloin vieraat
miehet tulivat ja ottivat vangiksi isän. Äiti seisoi jäykkänä, ikään
kuin kivettyneenä. Hänen sanoihinsa vastasivat vieraat pilkkanaurulla.
Hän ei enää puhunutkaan, hän vain kokosi tahtoansa. Hänen täytyi pysyä
lujana lasten tähden. Mykkänä hän seisoi, kun isän kahleet kalahtelivat
kautta kotoisen pihamaan. Hän painoi kätensä lasten huulia vasten,
jottei heidän huutonsa ärsyttäisi vieraita miehiä. Sitten alkoivat
kovat päivät... Ja kerran vihdoin tuli sana, että isä oli kuollut
kärsimyksiinsä. Entistä tukalammaksi kävi nyt kestää kotona. Lapsia
läksi. Äiti jäi. Lapsia kuoli, äiti eli. Ja siellä hän on raatanut
kaikki nämä vuodet. Onko hän paljonkin muuttunut? Onko hän paljonkin
vanhentunut? Ja miten paljon onkaan kotona tapahtunut ja muuttunut?
Veljet sonnustivat itsensä matkalle kukin haarallaan. Ja mitä
lähemmäksi lapsuuden seutuja he tulivat, sitä kiivaammin sykki heidän
sydämensä. Heimoustunne, joka heissä oli nukkunut heidän vaeltaessaan
avaralla maailmalla, paisutti taasen heidän valtimoitaan. Ja kun he
vihdoin astuivat yli tutun kynnyksen, olivat he nöyrät kuin vanhukset
ja iloiset kuin lapset. Ja he katselivat äitinsä kasvoihin ja tunsivat
hänen uskolliset silmänsä. He näkivät vaivannäön vaot hänen otsallaan
ja kirkastus paistoi niistä. He näkivät murheen jäljet hymyssä hänen
suupielissään ja suuri hyvyys oli heidän kärsineen äitinsä koko
olennossa. Ja onni säteili hänen silmistään ikään kuin hän olisi
ajatellut: te olette vihdoinkin täällä, lapseni. Tulitte sittenkin,
tiesinhän sen.
Ja veljekset ojensivat toisilleen kätensä ja tunsivat valtimonsa
voimakkaasti lyövän vastatusten. He kaksi vain olivat jääneet suuresta
siskosparvesta. Veljen nimen saattoivat vain he koko avarassa
maailmassa omistaa toisilleen. He astuivat yli kotinsa kynnyksen ja
katselivat pykäliä pihtipielessä, jotka isä muinoin oli piirtänyt
heidän kasvuaan mitatessaan. He katsahtivat toisiaan silmiin ja
nyökkäsivät päätään. He tulivat kartanolle ja löysivät polut, joilla
he lapsina olivat juosseet. He löysivät myöskin kivet, joihin heidän
lapsen jalkansa oli kompastunut. Ja joka paikassa sanoivat he
toisilleen: muistatko, tässä... Ja nyökkäsivät päätään ja vaikenivat.
Mutta rannalla seisten katselivat he yli sinisen ulapan ja virkkoivat
vihdoin: eikö tämä olekin unta? Sillä he olivat siellä vieraalla
maalla niin monesti nähneet kuin kangastuksena juuri tämän sinisen
kaukaisuuden. Hyvä Jumala, onko tämä totta? Olikin kulunut niin pitkä
aika. Heidän hiuksensa olivat jo käyneet harmaiksi.
Näin nämä veljekset, kun he seisoivat nurmettuneen vainion laidalla,
kummallakin kädessä pieni kukkanen, jonka he olivat taittaneet heinästä.
— Muistatko...? Näitä kukkia kasvaa vain täällä kotona.
— Se on totta. En ole missään nähnyt niitä.
— Voiko olla mitään kauniimpaa...
—- Ei kauniimpaa eikä armaampaa.
— Mutta eivätkö ne olleet ennen paljon suurempia?
— Olivat, paljon suurempia.
Äiti saattoi sanoa miksi kukkaset todella olivat käyneet pienemmiksi.
Kun täällä vieras asusti, niin hän vain imi voiman maasta eikä antanut
sille mitään. Täällä nurmettuivat pellot ja kasvoivat umpeen niityt.
Kukkasetkin ovat kärsineet. Mutta tämä isien koti on suuri ja kaunis
maa. Kun siihen upottaa hikensä ja työnsä, niin siitä tulee onnellinen,
valoisa seutu.
Ja äiti lähti saattamaan poikiaan kautta isäin suurten alueiden. Ja
pojat ihmettelivät siinä kulkiessaan. Miten moni ihminen saattaakaan
täällä saada työtä, löytää elämän onnen ja haudan levon. Pieni
kukkanen, jollaisia eivät veljekset olleet tavanneet missään
muualla kuin syntymäkotinsa maakamaralla, tuoksui heidän kädessään
läähättävällä kaipauksella. Tunsiko se joutuneensa käteen, jolla
oli voimaa viedä se loistoon ja väri-iloon? Veljekset hengittivät
kukkasen tuoksua ja ymmärsivät sen kaipauksen ikään kuin se olisi
lähtenyt heidän omasta sielustaan. He ymmärsivät myöskin, että heidät
oli kutsuttu viemään tätä esi-isäin yhteistä kotia kehitykseen,
ihmisonneen ja suuruuteen. Heidän asiansa oli saattaa maa kukoistamaan,
vainiot aaltoilemaan viljassa, kedon yrtit loistamaan tuoksussa ja
kylläisyydessä. Ja kotiseudun kukkanen, maailmassa ainokainen laatuaan,
kukkanen joka hengitti ilmoille heidän sielunsa kaipauksen, kukkanen
oli kehitettävä täyteen kauneuteensa. Siinä heidän katsellessaan
kotoista seutua, joka odotti heidän työtään, tunsivat he voimien
kokoontuvan jäntereihinsä. Veri heidän suonissaan virtasi kuin
nuoruudessa ja tahtoon palasi teräs. Vihdoin, kun he seisahtuivat
kukkulalle ja katselivat yli isäinsä laajan maan, tunsivat he vielä
olevansa täysiä miehiä ja vanhempi puhui:
— Ota sinä toinen puoli järveä, minä otan toisen. Raadamme kilpaa,
kilvan kasvakoon täällä kukoistus. Onpa hyvä, että edes yhden rajan
takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, autamme toisiamme.
Iloitsemme toistemme menestyksestä. Yhdessä olemme vahvat. Toisen onni
on toisen onni. Me olemme ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää tai
kuolee isiemme suku.
Jotakin tämän kaltaista on näinä päivinä tapahtunut kahden kansan
välillä, Suomen ja Viron. Nämä ainoat eloon jääneet veljeskansat
suomalais-ugrilaisten heimon laajasta siskossarjasta ovat pitkien,
erillään kuljettujen vuosien perästä ojentaneet toisilleen kättä yli
meren ja tunteneet valtimojensa kuumina lyövän vastatusten. Tosin ei
veljeksillä jälleennäkemisen hetkellä ole aikaa vaipua muistoihin ja
johdattaa mieleen aikoja vuosisatojen takana, jolloin asuttiin yhdessä,
yhdessä vieritettiin kaskea, yhdessä laulettiin, yhdessä kisailtiin,
yhdessä palveltiin jumalia pyhissä lehdoissa. Kultainen oli vapaus ja
väljää tilaa riitti seikkailuille.
Oli suuri yhteinen koti. Siihen kuuluivat maat aina Väinänjoelle asti,
koko vanhan Novgorodin alueet, Moskovan maat, keskisen Volgan maat
Uralia myöten ja sen taaksekin. Suomenlahden, Riianlahden ja osan
Itämerta sulkivat ne piiriinsä. Riitti siinä laidunmaata karjoille ja
aarniota uutisasukkaalle. Riistaa vilisivät metsät, joet ja järvet
kaloja. Alukset viillättivät hiljaisia vesiä, kuljettaen sotasaalista
ja kauppatavaraa. Täällä elivät liivit ja inkeriläiset, suomalaiset
ja virolaiset, vepsäläiset, merjalaiset, muromalaiset, mordvalaiset,
tsheremissit, votjakit, syrjäänit, vogulit, unkarilaiset, ostjakit,
permalaiset. He lauloivat vanhoja laulujaan ja palvelivat haltioitaan
pyhissä lehdoissa. Yhteinen kieli tulkitsi heidän vielä tiedottomia
lapsenunelmiaan, heidän aavistelevia tulevaisuudenhaaveilujaan, heidän
ihmisilojaan ja ihmissurujaan.
Missä ovat nyt liivit, merjalaiset, muromalaiset? Vain nimi on heistä
säilynyt. He ovat hukkuneet vieraiden kansojen mereen. Mordvalaiset,
tsheremissit, votjakit, syrjäänit liukuvat hiljaisessa unielämässä
kohti samaa kohtaloa. Sukupuuttoon kuolemassa ovat vepsäläiset,
joiden mainitaan olleen mukana kutsumassa varjagilaisia ruhtinaita,
kun Venäjän valtakunta perustettiin. Vain unkarilaiset, virolaiset ja
suomalaiset ovat siskossarjasta jääneet itsetietoiseen elämään. Kun
kansojen aalto vyöryi kohti suomalais-ugrilaista kotia, pelastuivat
unkarilaiset eteläisemmän auringon alla. He olivat siellä uljaasti
puolustaneet paikkaansa ja luoneet huomattavan omintakeisen kulttuurin.
Ne jäsenet suomalais-ugrilaista perhettä, joita kansojen aalto
tunki pohjoista kohti, eivät olleet yhtä voimakkaat. Vieraan teki
mieli heidän kalavesihän, heidän aarnioitaan, huhtiaan ja kotejaan.
Vieras mies asettui siihen missä ennen istui suomalais-ugrilainen
perheenpää, vieras vaimo tuli askartelemaan siihen, missä ennen
suomalais-ugrilainen äiti vaali lapsiaan. Entiset eläjät sortuivat
vieraan auran ääreen, vieraan käsinkiven ääreen ja heidän kielensä
vaikeni esi-isien maalla niinkuin linnunlaulu lehdossa, kun syys
on tullut. Kuin myrskyn kantamana huuhtoutui vieraiden kansojen
aalto kohti pohjoista ja kaatoi tai löi tainnoksiin toisen
suomalais-ugrilaisen kansan toisensa jälkeen.
Siinä missä tuli vastaan Viron nimeä kantava veli sisarussarjaa,
siinä kohtasi vierasta vastus. Raivolla, minkä vain orjuus kansassa
kasvattaa, piti Viro puoliaan. Hän vuoti verta ja hän kaatui veriinsä,
mutta hän nousi jälleen. Sitkeydellä ja voimalla, minkä hänen terve
lapsuutensa oli jättänyt hänelle perinnöksi, Viro kesti. Hän seisoi
ja puolusti Suomenlahden rantaa, jonka varrelle suomalais-ugrilainen
heimo nyt oli tungettu. Hän otti vastaan iskut ja taittoi peitsenkärjet
omaan rintaansa. Vieraiden kansojen aalto hyökyi yli hänen päänsä. Hän
iski jalkansa viimeiseen kaistaleeseen isäin kamaraa ja seisoi. Hänen
nyrkkinsä olivat kuin moukarit, hänen vartensa oli kuin teräsjousi,
hänen luonteensa kova ja jylhä. Syvällä näkymättömissä värisi hänen oma
itsensä kuin arka lintu: hänen rakkautensa kotiseutuun, hänen kaipuunsa
valoon ja vapauteen. Hänen sielunsa arkaa omaa itseä ei kukaan nähnyt.
Kyynel silmäkulmassa kuivui suolarakeeksi. Niin seisoi Viro jylhänä
ja ahavoituneena, varjellen Suomenlahden eteläistä rantaa, kaatuen,
nousten, kaatuen, nousten. Hän ei odottanut apua mistään. Eihän
hänellä ollut joutilasta tai mahtavaa heimoa, joka olisi voinut saapua
auttamaan häntä hänen hengenhädässään. Yksinään seisoi orpana Unkari
keskellä vieraita kansoja, kamppaillen kuin leijona olemassaolonsa
puolesta. Ainoa veli, Suomi, hän otti vastaan surman aaltoa toisella
taholla. Hänellä oli omat huolensa. Ne muut omaiset, ne nukkuivat, tai
olivat ne jo ammoin sortuneet. Missä olivat liivit, merjalaiset ja
muromalaiset? Vieraiden kansojen aalto oli huuhtonut ne jäljettömiin.
Tuli päivä, jolloin viimeiset veljekset löysivät toisensa, tunsivat
heimolaisuutensa onnen ja näkivät yhteisen vaaran. Tuli päivä, jolloin
Suomi näki, että hän saattaa kiiruhtaa veljensä luo, että toisen hätä
on toisenkin hätä, toisen menestys toisenkin menestys.
Ja nyt seisovat Suomi ja Viro kahdenpuolen kotilahteaan, Suomenlahtea
ja tuntevat yksinäisen asemansa maailman kansojen joukossa, tuntevat
yhteenkuuluvaisuutensa. He antavat viimeisten suomalais-ugrilaisten
kielten täyteläisinä soida rannalta rannalle yli isiensä vanhan maan.
He kehittävät täällä oman turpeensa kukkasen — sen, joka kasvaa
vain täällä — täyteen loistoon. He kehittävät oman luonteenmukaisen
kulttuurinsa pohjoisten lumien rajalla täyteen mittaansa.
Uskomme sen päivän koittavan, jolloin veljekset seisovat kotilahtensa
rannalla katsellen niitä laajoja aloja, joille heidän on määrä
työllään ja rakkaudellaan luoda kukoistavaa elämää. Silloin on aikaa
vaipua muistoihin ja rakentaa yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia. Yli
savuavien raunioiden ja vasta umpeen luotujen hautakumpujen hymyilee
heille heidän isiensä ja äitiensä maa.
Ja veli virkkaa veljelle:
— Olemme täällä pohjoisessa ainoat heimoamme, meidän mukanamme elää
tai kuolee isiemme suku. Raadamme täällä kylki kyljessä. Yhden rajan
takana ei ole vieras, vaan veli. Tuemme toisiamme, iloitsemme toistemme
menestyksestä. Toisen onni on toisen onni. Yhdessä olemme vahvat.
Pysykäämme lujasti yhdessä, lujasti ja uskollisesti.