Puhe Suomen vapaudenjuhlassa Kansallisteatterissa v. 1918.
Näinä päivinä, jolloin maailma syntyy uudestaan ja mekin, Suomen
kansa, uudestisyntyneinä, vapaina, kansana kansojen joukossa otamme
haltuumme paikkamme auringon alla — näinä päivinä on meidän ajatuksemme
viipymistään viipynyt niiden kansojen luona, jotka olivat osaveljiämme
kärsimyksissä, ja myöskin heimolaistemme luona, joiden myötätunto
on meitä kovina päivinä rohkaissut ja tukenut. Ja uudestisyntymisen
juhlasta lentäköön tervehdyksemme heidän luokseen, Jäämeren rannoilta
yli Volgan lakeuksien, yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan
maiden aina sinne, missä Unkarin kansa vuodattaa vertansa. Korkeaksi ja
hartaaksi virittyköön mielemme, kun vapauden hetkellämme ajattelemme
heitä, jotka orjuudessa kärsivät mukanamme.
Läpi pimeiden vuosisatojen, ylös mykän kärsimyksen Golgatan vuorta
kulkee vaelluksemme vapauden huippuja kohti. On aikoja, jolloin
lyyhistymme maahan ristimme painosta, on aikoja, jolloin nääntynyt
Suomi tuskin hengittää. Kun meidän sydänmaidemme pojat, vieraan maan
taistelukentällä, vieraan kansan lippujen alla, nostivat silmänsä
taivasta kohti ja antoivat viimeisen ajatuksensa liitää siihen korpeen,
joka oli ruokkinut heitä pettuleivällä, rakensivat he kärsimyksillään
tätä päivää. Kun Suomen pojat parin vuosisadan takana uudenvuodenyönä
Norjan tuntureilla ymmärsivät elävältä jäätyvänsä kuoliaaksi ja
heidän viimeinen kaipauksensa liiti kotimökkiin, missä hiillos kerran
lämmitti heitäkin, rakensivat he tätä päivää. Kun viimeinen kirja
oli menetetty ja nimetön mies veisti aapisen puuhun, pakotti hän
suunnattomien, alkuperäisten vaistojen voimalla lähemmäksi vapauden
päivää. Suomen kansa kärsi niinkuin sairas lapsi kärsii, tietämättä
miksi pitää kärsiä, miksi se on tullut tähän maailmaan, tietämättä,
että koska kerran on syntynyt, niin on myöskin oikeus elää elävien
joukossa. Meidän halpuudestamme ja pienuudestamme oli puhuttu niin
paljon, että me lopulta itsekin uskoimme niihin. Me olimme maailman
silmissä tuskin syntynyt kansa eikä meillä ollut elämisen edellytystä.
Me uskoimme siihen lopulta itsekin. Elämän kaipuu kyti kuitenkin
syvällä vaistoissamme eikä ottanut kuollakseen. Elämän kaipuu piti
meidät hengissä, elämän kaipuu vei meidät vuosisatojen kärsimysten läpi
vapauteen.
Kärsimys on elämäksi ja kirkastukseksi, tai on kärsimys kuolemaksi ja
häpeäksi. Edellisessä kärsimyksessä on toivo, sisällys, tarkoitus,
jälkimmäinen on toivoton, tarkoitukseton. Toinen on vapaan miehen
kärsimys, toinen orjan. Meidän vanhassa kärsimyksessämme oli orjuuden
alennus.
Me emme kärsimyksessämme olleet yksin. Koko laaja Itä-Eurooppa huokasi
vaivassa ja ahdistuksessa. Me näimme kansallisesti vielä syntymättömien
heimojemme siellä tekevän hiljaista kuoloa. Vain kielentutkijalla oli
vielä asiaa heidän keskuuteensa, pelastamaan mitä pelastettavissa oli.
Me käsitimme, että sadan vuoden perästä on kuolinkamppailu päättynyt
ja jäljellä jokin lainasana mahtavassa vieraassa kielessä, jokin
hautalöytö museota varten. Ja me kyselimme itseltämme: miten tulemme
kestämään, me suomalaiset? Ehkäpä siltä paikalta auringon alla, missä
kerran Suomen kansa rakensi ja kärsi, muutaman vuosisadan jälkeen
kaivetaan esiin jokin köyhä koru, jokin ruukunsirpale — siinä kaikki
mitä on meistä jäljellä... Ja kuinka kauan kestää Viro, ainoa veljemme,
jonka halu elää on yhtä palava kuin meidänkin?
Mutta onhan meillä vielä mahtava heimolainen etelässä, kuumemman
auringon alla, siellä missä viiniköynnös kukkii, on Unkarin kansa,
magyarit, ainoa suomalais-ugrilaisesta heimosta, joka on taistellut
itselleen vapauden. Jos suomalainen muualla Euroopassa kulkiessaan
on tuntenut suvuttomuutensa ja heimottomuutensa, kansansa orpouden,
niin on hän aina Unkarissa tuntenut astuvansa kotoiselle pohjalle.
Unkarilaiset ovat aina tunnustaneet meidät, he ovat lämpimästi
lähestyneet maatamme ja oppineet tuntemaan sekä kielemme että
kansamme. Ja me olemme pyhiinvaeltaneet tuon vapaan sukulaiskansan
luo, saaneet siltä pisaran tulta vereemme ja ennen kaikkea saaneet
uskoa ja rohkeutta. Ehkä olemme myöskin unkarilaisilta saaneet tärkeän
opetuksen, sen, että vapaus, kansojen kallein oikeus, on valloitettava
joka päivä uudelleen. Niin, uudelleen joka päivä!... Tämä Unkariko
tulee olemaan ainoa heimostamme, joka jää ja joka muistaa Suomen nimen,
kun me jo olemme menehtyneet?
Näin me kyselimme itseltämme vanhan pimeän kärsimyksemme päivinä ja
loimme katseemme osaveljiin kärsimyksessä: kuinka he kestävät? Ja me
näimme, että vieläkin kovemmat raudat voidaan takoa ranteisiin kuin
meille oli taottu.
Ylpeä Puola, ritarien kotimaa, kotka kansojen joukossa, Puola, jolla
on takanaan vuosisatojen kulttuuri, menneisyys täynnä loistoa — kuinka
olikaan Puolan valkea kotka kytketty ja taottu kahleisiin. Mutta
Puolahan ei voi menehtyä, sillä on loistava menneisyytensä, mitä
ei meillä ole, se on lukuisa kansa, ja sitten on sillä kärsimyksen
hetkellä naisensa, joiden uskollisuus tunteissa ja teoissa suojelee
sitä kuin paras kilpi... Ja kun me, talonpoikaiskansa, olimme
eläytyneet tuon ritarikansan kärsimyksiin sen riippuessa ristin
puulla, niin emme enää siinä määrässä tunteneet omaa piinaamme. Meidän
tunteemme kokoontui ja me rukoilimme, että kärsimyksen mitta kerran
olisi täysi ja että valkea kotka saisi levittää siipensä.
Itse laajan Venäjän kansalaisten joukossa mikä sydänten tuska, mikä
vapaudenkaipuu! Venäjän puhtaimmat ja kuumimmat sydämet menehtyivät
uhreina tulevia parempia päiviä varten, Venäjän tulisimmat sielut
panivat itsensä alttiiksi kaukaisen, ikävöidyn vapauden tähden. Ja
näiden sydänten tuska oli sitä suurempi, kun pyövelit, heidän ja
muiden, olivat heidän kansaansa, heidän lihaansa ja vertansa.
Ukraina — vanha on Ukrainan vapaudentaistelu. Monta vuosisataa ovat
ukrainalaiset, vapaasyntyiset niinkuin heidän arojensa tuulet,
etsineet omaa itseään ja pyrkineet omille teilleen. Kerranhan yhtyivät
suomalaisten ja ukrainalaisten tiet: silloin, kun ukrainalaiset
Mazepansa johdolla ja suomalaiset Kaarle XII armeijassa yhdessä
taistelivat Pietari Suurta vastaan. Ukrainalaiset tiesivät jo silloin,
minkä vuoksi he taistelivat — vapautensa puolesta, me suomalaiset emme
tietäneet. Sekä ukrainalaiset, tuo kymmenen kertaa suurempi kansa kuin
me, että me suomalaiset jouduimme häviölle. Ukrainalaiset joutuivat
orjuuteen, jossa heiltä tukahdutettiin kaikki kansallinen elämä ja
jota orjuutta on kestänyt hamaan tähän päivään asti. Me palasimme
Venäjän soista hävitettyyn kotimaahamme ja kuljimme kohti isonvihan
kaameita aikoja. Ja nyt, vuosisatojen takana, vapauden päivänä, yhtyvät
yhteisessä voitossa suomalaisten ja ukrainalaisten tiet!
Liettua — meidän naapurimme kaksituhatta vuotta sitten, Liettua,
jonka historia on niin samanlainen kuin meidän, Liettua, joka ei
vuosikymmeniin saanut omalla kielellään lukea eikä kirjoittaa, Liettua,
jolta oli kielletty kaikki muu paitsi laulu ja jonka koko kansallinen
elämä niin ollen oli kiteytynyt kansanlauluun — Liettua itki laulussa
ilmoille kärsimyksensä. Liettua oli vailla menneisyyttä, vailla
tulevaisuuden toivoa!
Latvian kansa, kovettunut orjuudessa ja onnettomuudessa, kuinka se
etsikään palavassa tuskassa omaa itseään!
Ja Viron kansa, karaistu kärsimysten kovan paineen alla, kuinka
se hellittämättä kamppailikaan elämänsä puolesta sitkeästi ottaen
ravintonsa kaipuusta, joka alkuperäisenä ja kuumana täytti sen suonet!
Me taistelimme ja kärsimme kukin haarallamme. Emme paljon saaneet
tietää toisistamme, emme paljon saaneet tuntea toisiamme. Mutta kun
korviimme kantoi viesti, että se tai se joukostamme oli voittanut tai
menettänyt, niin oli tuo voitto tai menetys omamme. Ja vaistomaisesti
me jokainen tunsimme, että meidän kyyneleemme juoksivat yhteen,
suureksi mereksi. Me tunsimme, että yhdistynyt kaipuumme kohosi
vapauden Herran eteen ja paini siellä Jaakopin painin hänen kanssaan:
en päästä sinua ennenkuin siunaat minut!
Tuli sitten maaliskuu 1917.
Kahleet putosivat.
Oi ihmettä — heimolaisemme, hajallaan siellä täällä, nuo, jotka me
olimme luulleet kuoleman omiksi, nostivat päätään ja tervehtivät
meitä. Jokin kirjanen heidän kielellään, niin oudosti meidän kielemme
kaltaisella, lensi luoksemme kuin öljypuun lehvä yli rannattomien
vesien. Elämä oli tulisella hiilellään koskettanut heidän mykkiä
huuliaan ja kuolleet olivat heränneet! Kukaties, kukaties tämä
suomalais-ugrilainen heimo vielä kerran — kerran lahjoittaa
ihmiskunnalle jotakin suurta ja merkittävää, kenties! Ja kansat, jotka
olivat kärsineet kanssamme, tulivat ja tervehtivät meitä ja me saimme
kerrankin katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Rautojen sijat olivat
vielä käsissämme, me painoimme toistemme merkittyjä käsiä lujasti,
niinkuin ikuiseksi liitoksi, ja itkimme.
Ah, te veljet onnettomuudessa, olkaa veljiämme ja ystäviämme myöskin
onnen päivinä! Toinen meistä löytää ikävöidyn vapautensa aikaisemmin,
toinen hetkistä myöhemmin. Monta on vapauden kukkulaa, yhä ylemmä ja
ylemmä käy tie. Mutta joka isoo ja janoo vapautta, sen ei pidä häpeään
joutuman. Joka tahtoo elää, se tulee elämään.
Elämme lyhyttä hetkeä taistelujen välissä ja niin sanoakseni seisomme
käsitysten, silmä silmää vasten uudessa valkeassa onnessamme. Pian
lähdemme kukin haarallemme, paikallemme auringon alla, vanhojen ja
samalla niin uusien velvollisuuksiemme ääreen. Me tahdomme koko
sydämemme lämmöllä, järkemme palolla ja käsiemme työllä luoda kukin
isänmaastamme ihanimman seudun maan päällä, seudun, jommoista ei ole
missään muualla ja jota vailla ihmiskunta olisi köyhempi. Me tahdomme
kukin luoda kansallemme valoisan kodin.
Meitä odottaa kärsimys ja vaivannäkö — emme kuvittelekaan, että elämä
tästä puoleen olisi helppoa tai huoletonta — mutta meidän kärsimyksemme
on nyt toinen: vapaan miehen kunniakas kärsimys.
Ja vapautemme, tuo kalliisti lunastettu, se on joka päivä valloitettava
uudelleen. Vapauden ääressä ei milloinkaan laskeuduta mukavaan lepoon.
Sen ääressä on aina valvottava.
Valvottava ja rukoiltava.
Tässä seisoessamme uuden onnemme ja uuden kärsimyksemme edessä,
kajahtaa vastaamme ääni eräästä palavasta ihmisrinnasta, tietäjän ääni,
ystävän ääni, Schillerin.
Hänen vanha ritarinsa Wilhelm Tellissä on kuolinhetkellään saanut
kuulla kansansa voittaneen tyrannin ja liittymistään liittyvän yhteen.
Tehdään luja liitto, kanttoni kanttonin jälkeen, köyhä ja rikas,
ritari ja maamies, kaikki kiiruhtavat vapauden lipun alle. Kuolevan
kaukokatsein näkee vanhus kansansa eheänä, yhtenä, hän kohottaa
siunaavat kätensä ja lausuu viimeisellä voimallaan:
Seid einig... einig... einig...
Olkaa yhtä... yhtä... yhtä...
Mutta yli jokaisen kansan, joka yhtyy puolustamaan kalleintansa maan
päällä, vapauttaan, ojentuvat Schillerin kuolevan vanhuksen siunaavat
kädet. Ja jokaiselle kansalle, joka lähtee seuraamaan vapauden puhdasta
vaatetta, kuuluu hänen testamenttinsa:
Olkaa yhtä... yhtä... yhtä... Seid einig... einig... einig...
Se kuuluu meillekin, jotka yhdessä kärsimme orjuuden ja nyt lähdemme
vapauden teille. Noissa sanoissa on ohjelma ja päämäärä, niiden
täyttyminen on voitonseppel jälkeen taistelujen.
Uudestisyntymisemme juhlasta lentäköön tervehdyksemme osaveljillemme
kärsimyksessä, heimolaisillemme, jotka meitä kovina päivinä
myötätunnollansa rohkaisivat, Jäämeren rannoilta yli Volgan lakeuksien,
yli Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan maiden aina sinne, missä
Unkari vuodattaa vertansa... Ja vielä kauemmaksi, kaikkialle yli maan
piirin, missä ikävöidään vapautta!