Veljekset Eerikki ja Janne seisoivat kunnaalla talojen välillä ja
kuuntelivat tykinpauketta. Joka laukaukselta tärähti maa, olivatpa
ne aika kojeita nuo tykit, kuka ne sellaiset oli keksinytkään.
Peninkulmien päästä noin panivat mieheltä polvet vavahtamaan. Veljekset
vuoroin hymähtelivät eteensä, vuoroin käänsivät toisiinsa pelästyneet
kasvonsa. He hymähtelivät siksi, että tiesivät omien talojensa olevan
turvassa sodan temmellykseltä, olipa Janne juuri käynyt kirkolla
ja siellä saanut vakuudet, ettei sota sellaisille metsäkulmille
tule kuin Noron sydänmaat ovat. Kuinka monta kertaa veljekset
olivatkaan harmitelleet, että Ylitalo ja Alitalo olivat niin kaukana
liikepaikoilta, ja päättäneet muuttaa lähemmäs rautatietä ja kaupunkia.
Janne oli yhteen aikaan hakenutkin taloa, oikein luettelot kourassa
ja kartat taskussa hän oli kulkenut ja jo etukäteen iloinnut ajoista,
jolloin saisi kaupungin torilla oikeat hinnat oikeista tavaroista —
mitenkä lienee sitten jäänyt sopimatta kaupoista, niin että hän yhä
asui Alitaloa veljensä Eerikin viljellessä isänkotia, Ylitaloa. Eerikki
oli aina paremmin tyytynyt tämän metsäkulman kivisiin peltotilkkuihin
ja valmis talohan hänelle oli jäänytkin, vainajan tahdon mukaan
annettu hänelle, vaikka hän oli nuorempi kuin Janne. Vainaja, isäukko,
oli ollut sellainen oikullinen: kenestä piti, niin sille antoi, ja
tästä Eerikistä oli pitänyt ja Jannea vieronut, Janne oli siitä kyllä
kantanut vihaa sekä vainajalle että eläville, kaikille, jotka olivat
olleet riistämässä häneltä hänen esikoisoikeuttaan. Ja kaikki olivatkin
yleensä olleet puolueellisia häntä kohtaan, aivan niinkuin Herra itse
aikoinaan Kainille, vaikka hän oli vanhempi kuin Aapeli.
Mutta näyttipä kerran tulevan oikeuttakin. Tuntuivatpa asiat kääntyvän
sillä lailla, että metsäkulmilla talot saattoivat säästyä, kun ne
liikepaikoilla ryöstettiin ja raastettiin pahemmin kuin saarretun
karhun pesät. Hirveitä oli kirkonkylässä kerrottu niin punaisten kuin
valkoistenkin elämöimisestä. Onneton vain oli sekin talo, joka meni
kädestä käteen, punaisesta valkoiseen ja valkoisesta punaiseen. Jos
toinen mitä jätti, niin sen toinen otti. Laupiaammin totisesti näytti
kerrankin taivaan pappa katselevan Kainin kuin Aapelin puoleen — hänen,
Jannen, talo oli kuin olikin kaikin puolin paremmin turvassa kuin
Eerikin. Järvet ja kalliot siinä olivat edessä. Takaisinpa nuo surman
kojeet kilpistyvät kalliosta, vaikka noin pamahtavat peninkulmien
päähän ja panevat maan tutisemaan.
Taas —- olipa se aika täräys! Veljekset käänsivät silmät toisiaan
kohti. Lauhassa illassa, jota kuu ohuen pilven läpi valaisi,
välkähtivät valkuaiset vastatusten. Molemmille tuli ajatus, että taisi
olla niin ja näin sen turvallisuuden tällaisina aikoina.
— Minkähän paikan sotkikaan taas tuokin pamauksen pitäjä? sanoi Janne
ja suu teki väkinäistä hymyä.
— Etteihän vain olisi vienyt kirkkoa, sanoi Eerikki. — Siinä oli niin
paha ääni.
— Kiveen se meni, sanoi vanhempi veli. — Kirkko on puuta ja antaa
ilmaan mennessään toisen ulahduksen. Kun kuula sattuu puuhun, niin
panee se noin sinnepäin niinkuin jäät syksyllä, mutta kun kiveen
sattuu, niin rähähtää kiukkuisemmin. Se oli kivinavetta tuo viimeinen.
Hän ajatteli kallioita Alitalon ja järven välillä — eivät tainneet
paljoakaan auttaa tuollaisia panoksia vastaan. Nuoremman veljen
seuraava huomautus ei ollut omiaan rauhoittamaan.
— Kuuluvat tykin luodit puhkaisevan sellaisen metrin paksuisen
kiviseinän, jommoisia vanhaan aikaan tehtiin, niinkuin neula paperin
vain. Elävät lehmät siinä menevät, päät ja potkat mikä minnekin.
Eerikin leuka kävi, hänen tätä puhuessaan, kaiken aikaa epämääräisen
liikutuksen vallassa. Hän ajatteli molempia poikiaan, jotka jouluna
olivat lähteneet kodista. Raha-ansiolle sanoivat lähtevänsä pohjan
puoleen tukkitöihin. Eivät yhtään kirjettä olleet lähettäneet. Mitenkä
lienevät nyt johtuneet mieleen. Tai ainahan ne johtuivat ja nyt
etenkin, kun surmankojeet tuolla paukkuivat. Että missä olivatkaan...
Jotakin sellaista oli puhuttu, että hekin olivat mukana sotatoimissa.
Mutta sitä ei isäukko enempää kuin äitikään uskonut — mitäs heidän
pojat, rauhan miehiähän he olivat. Kuka heidät sentään tiesi, olivat
niin katkeroituneet viime keväänä, kun piti tehdä heinää revollit
taskussa lakkomiesten uhkausten vuoksi. Olivat tosiaan taitaneet sanoa,
niinkuin kerrottiin, että »tästä ei tule hyvää». Eikä ollutkaan tullut
hyvää — sota oli tullut.
Janne puheli eri kiväärien äänistä. Hän oli kirkonkylässä käydessään
kuullut ne paljon selvemmin ja osasi täältäkin kaukaa erottaa
ne toisistaan. Tykit olivat kaikkein pahimmat, aikamoisen äänen
päästivät »rapselit» ja käsipommit ja tuo »popo-popo-popo-popo» se
oli kuularuisku se. Toiset sanoivat, että kuularuisku oli sellainen
hyvin pitkä- ja paksukaulainen pyssy, toiset, että se oli niinkuin
paloruisku ja että letkun kautta päästettiin ilmaan kuulat, jotka
olivat pahemmat repimään kuin hirvikuulat, toiset sanoivat, että
kuularuiskua väännettiin niinkuin käsisilppukonetta. Vaan mitenkäs
eivät sitten silloin kuulat olisi räjähdelleet jo siinä ja särkeneet
koko kojetta? Sen sanoi Jannen oma järki. Tuo sen vain oli ääntä tuo
popo-popo-popo-popo.
Eikös taasen haukukin Ylitalon Piski?
— Lopeta sinä se koira niinkuin minä olen tehnyt meidän Mustin, sanoi
Janne. — Kuulevat vielä pakolaiset äänen ja tulevat hakemaan turvaa ja
vievät sanan, että täällä on taloja...
Janne lausui viime sanat matalalla äänellä niinkuin hän olisi pelännyt
metsällä olevan korvat.
Maa tärähteli heidän jalkojensa alla, laukaukset ja niiden herättämät
kaiut vastailivat toisilleen ääriltä äärille. Äänet muistuttivat
toisiaan niinkuin kahden sukulaisen olennon äänet. Sota ja tyhjyys
huutelivat toisilleen yli vapisevan maan.
Kyliäpä nyt vapisikin paikat! Ihan alkoivat lumet tippua puiden oksilta.
— Kyllä sitten samalla saisi lakata keittämästä ja lämmittämästä, sanoi
Eerikki. — Nouseehan se sauhukin ilmaan ja ilmiantaa, lippuhan se on,
sininen sauhu. Pitävät Piskin niin hyvänä lapset — tyttären lapset.
— Hyvänä vai. Vai hyvänä.
Ilkeästi lausui veli sanat, Eerikki sen kyllä huomasi. Vihaa kantoi
hänelle yhäkin Janne ja vääryyttä kai hänelle, Jannelle, oli tehtykin.
Hän oli vanhin veli, mutta ei ollut saanut taloa. Vaan nytpä oli
hyvässä turvassa Alitalo, Jannen uudistalo. Eivät sinne pommit satu
vaikka Ylitaloon sattuisivatkin. Entä jos Jumala antaisikin sattua
siitä hyvästä, että hän, nuorempi, ei omasta vapaasta tahdostaan ollut
antanut isänkotia vanhemmalle...
— Saisit vain varoa, sinä, sanoi Janne taas.
Nyt kuuli Eerikki selvästi veljensä äänessä salatun uhkauksen ja
ikäänkuin sota olisi vahvistanut sanat ja mennyt hänen puolelleen,
pamahti samassa kauheasti ja tyhjä kaiku jyrisi vastaan Alitalon
kallioista.
Jokohan minun pitäisi vapaaehtoisesti tarjota Jannelle Ylitaloa?
ajatteli Eerikki. Mutta hänen mieleensä muistui samassa miten paljon
he poikien kanssa viime vuosina olivat ottaneet ylös suota, kun
Alitalossa oli jätetty viljelys siihen missä se jo kauan oli ollut.
Sellaista huonoa se oli ollut Jannen toimi, jos oli toimeton emäntäkin.
Rahoja hänellä oli jonkin verran ollut ja sen vuoksihan Janne hänet
oli ottanut, mutta kahviinhan hän joi korotkin sellaisista rahoista,
vaimo parka. Tosiaankin haukkui Piski vimmatusti Ylitalossa. Etteivät
nyt pitäneet varaansa. Kaksi emäntää on talossa, nuori ja vanha, tytär
ja äiti, ja antavat koiran tuolla lailla ulvoa. Rätinää ja paukettako
koira haukkui vai kuuliko se jotakin muutakin?
— Saisit varoa, etkö kuule, sanoi Janne ja hänen silmän valkuaisensa
leiskahtivat vaaleiden pilvien kajastuksessa. — Anna sinä vain Piskisi
haukkua ja houkutella tänne hävittäjät. Mitä sinä välität toisen
omasta, kun et omaasikaan ajattele. Ajattelitteko te vainajan kanssa
mitä teitte, kun veitte esikoisoikeuden vanhemmalta veljeltä. Pirua te
ajattelitte, jos ajattelitte.
Hävitys ja tyhjyys vastailivat toisilleen taasen taivaanrannasta
taivaanrantaan yli talvisten salojen. Koira ulvoi vimmattuna, käheällä,
loppuun kuluneella äänellä. Ihmisääniäkin kuului. Naiset nähtävästi
seisoivat Ylitalon pihamaalla, voivotellen kilpaa Piskin kanssa.
Lempeä suhina kuului puista rannalla, milloin sille hetkeksi annettiin
suunvuoroa.
Nuorempi veli seisoi liikkumattomana, vanhempi ei nähnyt, että hän kävi
kovaa taistelua itsensä kanssa.
— Ota sinä Ylitalo, sanoi hän vihdoin. — Minun olisi pitänyt sanoa tämä
jo silloin, kun ukko kallisti päänsä.
Vanhempi veli ei käynyt niin vakavaksi kuin sanojen vakavuus olisi
edellyttänyt. Hän naurahti ikäänkuin etukäteen olisi arvannut tämän
ehdotuksen tulevan.
— Vai niin, vai, nyt sinä tyrkyttäisit minulle taloasi, kun tuho on
likellä. Nyt kun minun taloni on turvassa järven ja kallion takana, nyt
se kelpaisi, vai niin, vai... Pirut ja perkeleet, mene sinä vain omalle
talollesi ja odota hävittäjiä!
— En minä sitä — en minä sentähden, yritti veli, mutta Alitalon isäntä
ei häntä kuunnellut.
— Mene, mene ottamaan vastaan vieraita, ehkä emännät siellä jo
toivottavatkin heitä tervetulleiksi.
Eerikki tunsi selkäänsä kylmäävän.
— Keitä sinä luulet sinne tulleen? kysyi hän. — Tiedätkö mitä? Oletko
jotakin kuullut...?
— No aina yhtä ja toista... Taikka sitä vain, että poikasi eivät
olekaan hirrenvedossa, vaan sodassa... Lakanat olkapäillä kuuluvat
viruvan hangilla ja ampuilevan. Ja heitä voidaan tulla etsimään heidän
kotoansa.
— Mistä sinä tämän tiedät?
— Sieltä mistä kaiken muunkin.
— Mahdoit heti sanoa, kun kuulit.
— Ehditpähän sen nytkin kuulla.
Molemmat vaikenivat. Nuoremman veljen hengitys kulki sihisten. Kaukana
taivaanrannalla oli pieni punainen hohde, joka kasvamistaan kasvoi.
Tulipalo. Mikähän sielläkin nyt paloi? Vanhempi veli arvaili ja
arvaili, mutta ei saanut nuoremmalta vastausta. Pienenä pyöreähkönä
kehänä paloi sinipunerva rusotus taivaanrannalla kuin mikäkin uhrituli.
Se oli kaukana, ei kuulunut mitään ääniä, mutta molemmat veljekset
tunsivat, että tulipalopaikan ympärillä oli voivotusta, hätähuutoja ja
juoksua.
— Mistä sitten voitaisiin tietää tulla etsimään poikia kodistaan? sanoi
vihdoin Eerikki. — Sanoithan juuri itsekin saaneesi täydet vakuudet,
ettei sota tule tänne...
— Ei sota, mutta hakijat...
— Mistäs he voisivat tietää? Kun en minä, poikain oma isäkään heistä
mitään tiedä... Vai... vai... Ethän vain sinä...
— Jaa minä?... Mitä sitten?
— Oletko sinä ilmoittanut meidät?
— Älä höpise.
— Älä sinä kiellä. Äänesi sen ilmaisee. Voi sinua. Sinä olet käynyt
toimittamassa murhamiehet Ylitaloon — tunnusta pois, sen sinä olet
tehnyt...
— Mitä pirua sinä huudat... Varo sinä, sanon sen vielä. Totuuden olen
puhunut, en muuta. Olen sanonut, että pojat menivät pohjan puoleen,
ettei tiedetä missä ovat. Voivat olla sodassakin. Ja heidät oli nähty,
hangilla makaavat mahallaan ja metsästävät ihmisiä. Sellaisia poikia
sinulla on.
Nuoremman veljen nyrkeissä tykki veri kuin pahkaisessa paiseessa.
Ääneti kääntyi hän lähtemään. Hän ei antanut veljelleen kättä eikä
toivottanut hyvää yötä. Hän läksi kotia kohti, missä vaimoväki viikon
päivät oli nukkunut vaatteet yllä. Hän tunsi yhtäkkiä kuuluvansa
sotaan, ikään kuin tuolta kaukaa mistä pamaukset laukaistiin ja missä
talot paloivat, olisi viskattu mahdottoman pitkä köysi tänne ja hän
joutunut sen silmukkaan. Poikien luo häntä vedettiin. Ehkä pojat
todella makasivat valkoisissa lakanoissa hangilla ja ammuskelivat.
Etteivät jo olisi kuolleita? Kuka ensi syksynä kaivaa ojaa, kuka
auttaa isää saamaan siemenen maahan...? Puolensataa syltä oli päivässä
pistänyt Malakia... Kilpaa olivat kaivaneet Mikon kanssa, mutta Malakia
aina voitti. Ja nyt he makaavat hangilla...
Eerikiltä menivät kädet ristiin ja hän tavoitteli raamatunlauseita ja
synnintunnustusta. Hänen sydämensä jyskytti niin että kanuunanpauketta
tuskin enää erotti. Hänen silmiinsäkin oli tullut sellainen tuike,
ettei hän enää erottanut, oliko tulipalo hänen omien silmiensä takana
vai taivaanrannalla. Kaukainen silmukka veti häntä sinne paukkeen ja
tulipalon puoleen, etsimään poikia, pelastamaan heitä, tuomaan heitä
kotiin... että olisivat kotona, kun kevättyöt alkavat... Lumi jo suli,
varmaan tulisi aikainen kevät. Hänen täytyi kiirehtiä.
Yhtäkkiä hän huomasi, että koiranhaukunta taukosi. Mutta sen sijaan
alkoi kuulua ihmisääniä ja hevosten hirnuntaa. Hän läksi juoksujalkaa
lähemmäksi. Kotikartanolla oli paljon miehiä. Perkeleitä he
laskettivat, kuului selvästi... Joko ne nyt olivat tulleet etsimään
poikia? Tämäkö nyt piti tehdä oman veljen... Ettei ollutkin ennen
tullut puhutuksi loppuun sitä taloasiaa.
Huohottavin rinnoin astui Eerikki metsästä peltoaukealleen. Silloin
hän kuuli ikkunoiden helähtävän rikki, naisten huutavan ja miesten
nauravan. Talon nurkan alta leiskahti keltainen liekki ikään kuin
valkea olisi pistetty Öljyttyyn olkilyhteeseen. Pyssy paukahti. Lapsi
parkui. Eerikki ymmärsi, että olisi pitänyt kääntyä takaisin ja paeta
metsään. Mutta hän hyökkäsi täydessä juoksussa polkua ylös, kotiaan
kohti. Puukko hänellä oli, hyvä olikin... Ja tuosta sai hyvän seipään...
Pimeästä tuvastaan katseli sill'aikaa Janne tulipaloa järven
toisella puolella. Ylitalo siinä nyt meni, isänkoti, missä hän oli
syntynyt. Oikeus se oli, miksi olivatkin vainajan kanssa rikkoneet
esikoisoikeutta vastaan.
Kaikki olivat hiljaa sängyissään, sekä piiat että puhuvat tyttäret.
Äiti oli kuuromykän tytön kanssa penkillä. He eivät hiiskahtaneet, he
eivät uskaltaneet, kun isä oli tällä mielellä. Tyttö nyyhki kuuromykän
oudolla äänellä, hänen oli uni. Isä yksin liikkui. Varpaisillaan hän
narahtelevissa saappaissaan asteli portailta sisään ikkunan luo ja taas
takaisin. Pojat olivat kamarissa. Tuon tuostakin avasi isä oven, opetti
ja kovisti heitä. Portailla hän tuon tuostakin kuulosteli rytäkkää
järven takana. Alitalon kalliot siihen vastasivat. Ne nauroivat
niinkuin pahat naakat.
Isäntä tuli tupaan ja asteli varpaisillaan seinää pitkin.
— Muistatteko nyt, puhui hän piikojen sänkyyn, — että jos tulevat, niin
juoskaa navettaan. Olkaa siellä lehmien turvissa, eivät kuulu tekevän
lehmille mitään... Ja te, jatkoi hän tyttäriensä sängyn ääressä, —
tiedättehän, että olette ladon alla... ei sen, missä on heiniä, sillä
heiniä aina kuuluvat ottavan ja penkovan. Ja jättäkää ovi raolleen,
että näkevät tyhjäksi... Olkaakin hiljaa, viiltävät auki rinnat ja
vatsat, jos löytävät. Ei ne piioille mitään tee, mutta talollisten
lapsia voivat vainota... Ja sinä, puhui hän vaimolleen, — sinä makaat
sängyssä ja olet kipeä. Älä sinä huuda, ei ne vanhoista ja rumista
välitä. Kuuromykkä päästetään lattialle, se saa vapaasti liikkua siinä
ja änköttää.
Isäntä huomasi äkkiä hiilloksen, otti saavista vettä ja kaatoi
kipollisen hehkuun. Pihahtaen musteni hiillos toiselta kulmalta,
päästäen kihahtavan höyryn savutorveen. Toinen kipollinen vielä ja
hiillos oli mustana.
— Muistatteko nyt, kovisti isäntä ja meni taasen porstuaan.
Kuuromykkä päästi samassa kovan äänen ja painoi päänsä äidin rintaa
vasten. Sekä piiat että tyttäret nostivat hekin sängyistä päitään
ja kuiskuttelivat. Isäntä ei nyt voinut heitä kuulla. Hän oli
varoittamassa poikia.
— Te lurjukset... oletteko pitäneet vahtia? Vaikka olisitte, peevelit,
nukkuneet! Nyt ei odotetakaan enää, vaan te valjastatte hevoset, te
molemmat, joilla on yhtä pitkät jalat, ja lähdette ajamaan. Kelloja tai
kulkusia ei oteta, ette kai te hölmöt sitä itsestänne ymmärrä! No, mars
matkaan... Ei, et sinä, sinä jolla on toinen jalka toista lyhyempi...
tai pitempi, kuinka vain. Sinä jäät tänne. Muista sanoa, että olet
ainoa poika. Jos sinä muuta sanot, niin lyhenee tuo pitempikin jalka...
Kun hevoset ovat valjaissa — huonompi kirkkoreki jää liiteriin — niin
tulette sisään ja otatte kirstun.
Kun isä oli saaanut pojat matkaan, rupesi hänestä tuntumaan, että hän
turhanpäiten oli lähettänyt heidät pois kotoa. Ei suinkaan kukaan
hyväntekijälleen pahaa tee... Jolleivät pojat varjelekaan kirstua —
kuka heidät tietää, niin hölmöjä ja vähämielisiä kuin ovat.
Järven takana paukkui ja räiski. Ihmiset huusivat. Koira ei enää
haukkunut. Ehkä alkoikin nyt riittää tämä rangaistus Eerikille.
Janne tunsi rintansa yhtäkkiä käyneen köykäiseksi ikään kuin kivi olisi
otettu sieltä pois. Hänen pitkä vihansa oli puhjennut niinkuin kypsä
paise ja heti oli helpottanut. Tästäpuoleen saa veli hänen puolestaan
olla rauhassa, vaikka tekikin väärin yhdessä isän kanssa.
Metsässä kuului outoa suhahtelua ja vikinää. Maa tömisi. Ajettiin.
Neköhän ne nyt olivat... punaiset polttajat... ja olivatkohan tulossa
tänne? Kuka nekään tiesi, jolleivät muistakaan, että hän heitä auttoi,
vaan polttavat hänenkin talonsa .. Ei, Jumala ei voi tehdä sitä
vääryyttä, että antaa polttaa hänen hiellä ja vaivalla rakentamansa
metsätalon. Ties sentään, ehkei olisi pitänyt siellä kirkolla puhua
veljenpojista ja heidän katoamisestaan... Eerikki näytti pitävän
sitä kovin pahana, kutsui ilmiannoksi. Mutta syntinen on ihminen ja
erehtyväinen. Ei ole tämäkään mukavaa tämä tällainen odotus ja pelko...
Mutta onpa tuo outoa ajoa metsässä... Pojat hölmöt varmaan eivät ole
ehtineet pois alta. Tietysti antavat kirstun henkensä päästimeksi,
siinä menee sitten viimeisetkin rahat...
Hätä valtasi Jannen, Alitalon isännän. Hänen täytyy pelastaa rahansa.
Näinä hyvinä aikoina, jolloin kananmunakin tuotti hopeaa, puhumattakaan
maidosta ja muusta lehminloisesta, oli kirstunpohjalle kokoontunut
plootuja. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi juoksemaan. Jääkööt sinne
naiset, kukapa heihin koskee!
Mutta hän ei päässyt montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi ja
livahti puun taakse. Reki siellä tuli, ajajan suomiessa hevosta
ohjasperillä. Se oli kovin nääntynyt, ajaja juoksi rinnalla, löi
selkään ja katseli taakseen. Hätä siinä oli. Janne ymmärsi, että
oltiin pakomatkalla. Tuli toinen reki. Varmaan oli sota Ilkenemässä
metsäkulmiakin. Taisi vain olla parasta lähteä pakoon. Minne menivät
kaikki nuo ihmiset? Missä helvetissä oli ihminen nyt turvassa? Alitalo
hiipi esiin ja asteli varovasti metsätietä. Kun uusi reki tuli, niin
hän piiloutui ja kun vaara oli mennyt ohi, niin hän juoksi. Aamu jo
sarasti, kun hän pääsi luhtaniityn ladolle takamailleen.
Oli, oli toki oikeuttakin! Turvassa oli kirstu, hyvästi olivat,
hölmöt, sijoittaneet sen ladon alle ja sotkeneet jäljet. Eivät sentään
taitaneet hänen poikansa ollakaan niin vähämielisiä. Hevoset syödä
rouskuttivat ladon nurkassa ja pojat, junkkarit, pöyhistelivät paraikaa
heiniä alleen pannakseen maata.
— Olettepa ajaneet kuin hullut — yhtenä höyrynä koko lato. Peitättekö
nopeasti hevoset. Ettekö sitten ottaneetkaan loimia? Tänne omat
takkinne, lurjukset. Tästä puoleen ei ajatellakaan talon myymistä. Minä
olenkin nyt huomannut, että sydänmaan talot sodan aikoina voittavat
kirkonkylän talot. Alitaloa ei myydä. Takit tänne paikalla!
Päivän ja seuraavan yön kesti tykinpauketta kaukaisuudessa ja ajoa ja
meteliä likeisyydessä. Ehtivät isä ja pojat niiden kestäessä kokea
senkin seitsemät pelot ja säikähdykset rahojensa, henkensä ja kotinsa
takia. Mutta sitten hiljeni.
Kun isäntä toisen päivän aamuna, vaatteet heinissä ja silmät ladon
pimeydessä soenneina, kömpi ulos, huusi käenpiika niin että metsä
raikui, aurinko paistoi ja teeret kuhersivat. Ei kuulunut ajoa eikä
pauketta, ei myöskään näkynyt savupilviä eikä tulipalon punerrusta.
Taivas oli kauttaaltaan sininen ja maailma rauhallinen. Jokin käänne
nyt oli tapahtunut, mutta minnepäin?
Varovasti likeni isäntä kotiaan. Verta! Herra siunatkoon, olikohan
siinä vallan mennyt ihmishenki...? Tuohon on pudotettu hyvä piiska,
pitipä korjata, ei ollutkaan näin hyvää Alitalossa. No, jo nyt jotakin,
tuossa oli ihka uusi kenkä, ettei vain ollutkin Ylitalon Santran kenkä.
Hänellä piti aina olla näin hienoa. Olisivatko rosvot pudottaneet vai
olisiko talonväelle tullut pakeneminen?
Kovaa töminää alkoi kuulua takaapäin... ruskea hevonen tulla laukkasi
yksinään, irrallisena... Se oli Eerikin hevosia, neljän vuoden
vanha, kotona kasvatettu tamma. Kylläpä oli maailma nurin, mitähän
olikaan tapahtunut. Kun hevonen näki ihmisen, karkasi se metsään eikä
kuunnellut, vaikka sille mitä olisi puhunut... Eikä aikaakaan, kun taas
alkoi hälinä: lampaat määkivät ja naiset juoksivat. Ei, eivät olleet
asiat vielä oikealla tolalla. Janne yritti jo mennä piiloon, kun hän
tunsi vastaantulijoissa veljensä vaimon ja lapset. Mieluimmin hän olisi
mennyt heidänkin ohitseen, ei mitään hänellä ollut heille sanottavaa.
Mutta ei hän myöskään tahtonut kieltää heiltä apuansa, kun lampaat
hulluina juoksivat, mikä minne. Jos heillä edes olisi ollut leipää,
mutta nyt he ojensivat niille tyhjiä käsiänsä ja huusivat: kurukuru,
kurukuru. Pianhan se lammas huomasi, ettei kädessä mitään ollut. Ja
lisäksi oli nämä lampaat pelotettu suunniltaan.
— Jos olisi leipää, huusi isäntä.
— Mistäs sitä...! huusi Ylitalon emäntä vastaan oudolla äänellä. —
Veivät kaikki, sitten polttivat. Kaikki veivät...
— Paloiko muuta kuin asuinrakennus? kysyi Alitalo arasti.
— Saunassa me nyt asumme.
— Onpa Santralta ääni langennut.
Emäntä ei vastannut, haroi vain hartioiltaan huivinsa kulmia ja koetti
köyttää niitä leuan alle kiinni. Olipa hän käynyt oudon näköiseksi,
mitä vanhoja kesävaatteita olikaan pannut ylleen. Kainalossa piteli
jotakin takkia. Olivatkohan vieneet vaatteet noin tarkkaan...
— Onkos sitten - muita uutisia? kysyi isäntä harvakseltaan.
- En tiedä, en tiedä, sanoi emäntä laulavalla äänellä ikäänkuin hän
olisi nukuttanut lasta.
— Missä isäntä on?
Silloin tarttui emäntä kiinni puuhun, painoi päänsä sitä vasten ja
häneltä pääsi itku. Puun risahduksesta lähtivät lampaat karkuun ja
lapset riensivät kuru-kurua huutaen niiden perässä. Yhden tytöistä sai
isäntä pysähdytetyksi.
— Missäs isä on?
— Veivät, vastasi lapsi ja nieli itkuaan.
— Kuinka veivät — minne?
— Sitoivat köysiin, panivat rekeen. Etteivät olisi tappaneet. Tuolla
on kauempana verta... Vaikka olisivat tappaneet... Seitsemän lehmää
veivät...
Lampaat karkailivat pitkin metsää. Äiti ja tytär kiiruhtivat lampaiden
perässä, heidän nyyhkytyksensä hävisi hälinään. Alitalon isäntä pääsi
livahtamaan heidän näkyvistään.
Ei sentään juuri tätä hän ollut veljelleen suonut. Ettei se taivaan
pappa määrää tietänyt, kun rankaisi. Kyllä nyt on Eerikki pahainen
mennyttä... Jos enää on elossakaan. Että hän, Janne, sentään meni
ilmiantamaan.
Mutta Alitalo oli säilynyt, se oli pääasia. Ei mihinkään oltu koskettu,
ei leivänkannikkaa oltu viety, huoleti olisi saanut pitää rahatkin
kotona. Olihan se mukavaa, mutta olisi siitä pitänyt iloisemmaksikin
tulla, kun oli saanut pitää omansa, vaikka naapureilta oli kaikki
mennyt. Kunhan vain olisi saanut tietää syyn tähän hiljaisuuteen
maailmassa. Oli oudon hiljaista. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko sota
voitettu jossakin päin ja kuka oli voittanut?
Pian se saatiin tietää.
Samat ihmiset, jotka pari vuorokautta sitten, yön pimeydessä olivat
menneet, palasivat nyt heleällä päivällä. Heidän kasvonsa olivat
nääntyneet ja iloiset ja kun heiltä kysyi mitä oli tapahtunut,
kertoivat he, että voitto oli saatu, vihollinen lyöty, ja että he nyt
palasivat kotiin. He kertoivat myöskin ihmeellisiä asioita rohkeudesta
ja neuvokkuudesta ja siitä kuinka ihmiset olivat iloisesti antaneet
henkensä. Kun he Alitalolta kysyivät, olisiko tässä likellä asuntoja,
joissa voisi levähtää, niin isäntä osoitti Ylitaloa ja lisäsi, että se
tosin oli hävitetty ja poltettu. Kotiin palaavat pakolaiset poikkesivat
kuitenkin sinne ja Alitalon Janne seurasi heitä kauempaa katsellakseen,
miten heidät otettiin vastaan. Hyvin heitä toivotettiin tervetulleiksi,
naiset karkasivat tavatessaan toistensa kaulaan, itkivät tai nauroivat.
Ja ikään kuin olisi ollut suuret pidot, juostiin aittojen ja luhtien
väliä. Ja kokonaisia kuormallisia ihmisiä taloon vain mahtui, vaikka
asuinrakennus oli palanut. Taidettiin siinä syöttää ja juottaakin,
vaikka sanoivat, että oli ryöstetty talo putipuhtaaksi. Taisi käydä
niinkuin raamatun aikaan, että parilla kalalla ruokki neljätuhatta
miestä ilman vaimoja ja lapsia. Kummaa se oli.
Alitalo seisoi metsänlaidassa ja katseli. Ei ikinä hän ollut nähnyt
mitään näin ihmeellistä.
Taisivat vielä odottaakin jotakin, kun aina juoksivat aitannurkalle
tähyilemään. Niinkuin häissä odotetaan sulhassaaton tuloa ja
vilkuillaan tielle, niin Ylitalossakin nyt vilkuiltiin. Vai olivatko
huomanneet naapurin puiden takana? Häntä halutti kuin haluttikin saada
selville mitä veljen talossa oli tekeillä ja hän jäi yhä metsänlaitaan.
Kylmäkään ei tullut, kun aurinko paistoi niin kauniisti.
Takaapäin kuului äkkiä hevosen askelia. Mutta sieltä ei nyt tullutkaan
suuria ihmiskuormallisia niinkuin äsken, vaan yksinäinen mies, ajaen
peitettyä liisterekeä, jonka vieressä hän asteli. Tutulta tuntui jo
kauas miehen kävelemisen laatu. No hengissäkö hän olikin — eikö se
ollutkin Eerikki?
Janne ei tietänyt piilottautuisiko entistä paremmin vai lähtisikö
veljeään vastaan kuulemaan uutisia. Oli se sentään mukavaa, että oli
hengissä tuo Eerikki. Mutta nyt kai hän vuorostaan rupeaisi kantamaan
vihaa veljelleen, hänelle, Jannelle, ja kukaties toimittaisi nykyiset
voittajat polttamaan Alitaloa. Pelko alkoi taasen ahdistaa sydänalaa.
Ei, ei tässä auttanut pakoon lähteä, täytyy yksintein käydä puheille
ennenkuin pääsevät naisväet yllyttämään vihaan omaa veljeä vastaan.
Eerikki pysähdytti hevosensa, kun näki Jannen.
Ei kantanut mielessään vihaa tuo mies... Hänen kasvonsa paistoivat
oudon juhlallisina.
Veljekset kättelivät. Molemmat odottivat, että toinen alkaisi puhua.
— Mitenkäs... sanoi vihdoin vanhempi veli, — mitenkäs sinun partasi on
käynyt niinkuin harmaaksi?
— Onko? sanoi nuorempi ja sivalsi partaansa.
— Onkos tukkakin? kysyi Janne uteliaana.
Eerikki vetäisi lakin päästään ja sitaisi tukkaansa, jota hän ei voinut
nähdä.
— On, vakuutteli vanhempi veli. — Ihan on harmaa. Sinä olet nyt
harmaampi kuin minä ja vanhempi. Missäs ihmeessä sinä olet ollut? Mitäs
sinä naurat ja hymyilet? Onkos nyt sellaiseen syytä, kun isänkoti on
raunioina?
Oli hetkisen äänettömyys.
— Maa on vapaa, sanoi sitten Eerikki hiljaa.
Janneen eivät hänen sanansa tehneet mitään vaikutusta. Hänen silmänsä
ihmettelivät vain nuoremman veljen harmaata partaa, valjenneita hiuksia
ja outoa hymyä.
— Tuolla on talosi täynnä väkeä, sanoi Janne. — Viimeisetkin vähät
varasi syöttää siellä vaimosi Santra niille. Ja sinä hymyilet vain...
En minä tätä ymmärrä.
— Niin, mitäs sinä, sanoi Eerikki ja valmistautui lähtemään. — Hyvästi
nyt sitten vain.
Veli pidätteli.
— Älähän nyt mene... Puhutaan nyt... Mitenkäs sinä olet iloinen enkä
minä?
— Mistäs minä tiedän... Et ole ostanut iloa, ehkä. Siitä maksetaan
kalliit lunnaat.
— Älähän nyt lähde... Mitäs sinä oikein tarkoitat?
— En minä mitään. Sinulla ehkä ei ole osaa tässä ilossa, kun et ole
mitään antanut...
— Mitäs sinä sitten olet antanut?
Vanhemman veljen silmälaudat värähtivät ikään kuin katse olisi murtunut.
Nuoremmassa veljessä heräsi aavistus. Kesti hetken ennen kuin vanhempi
sai sanat suustaan.
— Mutta mitäs sinä tässä kuljetat — nyt vasta huomaan...
— Poikani siinä ovat... Molemmat kaatuivat taistelussa. Urhoollisia
olivat olleet. Sain molemmat kotiin... Mutta hyvästi nyt, tulevat jo
tuolla vastaan.
Ylitalon isäntä kokosi ohjakset ja kuorma läksi nousemaan ylös
kotipeltojen aukeamaa, jonka päässä törrötti tulipalon jättämät
mustat savupiiput. Pitkänä rivinä laskeutui tietä pitkin vastaan
naisia, ukkoja ja lapsia. Edellä muita tuli juosten nainen ohuissa
kesävaatteissa. Hän oli kaatuneiden poikain äiti.
Alitalon isäntä näki hänen astuvan hankeen, jotta kuorma pääsisi
ohitse, Hevonen pysähtyi ja mies ja vaimo tervehtivät toisiaan. Santran
käsi meni Eerikin kaulaan.
Kansanjoukko seisoi ääneti pellolla, kädet ristissä. Kiurunlauluun
sekaantui heidän pitkä, haikea nyyhkytyksensä.
Enempää ei Alitalon Janne nähnyt. Hänen päänsä retkahti puunkylkeä
vasten ja häneltä pääsi toivoton itku.