selittämään, valtasi Philippin tuon viattoman tiedonannon kuultuaan.
Hän olisi mieluinten viettänyt koko päivän yksinään työhönsä
syventyneenä, kunnes tavallisesta elämästä poikkeava häiriötila olisi
onnellisesti ohi. Kun hän sitten näki solakan nuoren miehen kauniissa
itävaltalaisessa univormussa hypähtävän keveistä vaunuista, joilla
matkustajat olivat saapuneet, ja autettuaan ajopeleistä vanhan ja
nuoren naisen, arastelematta syleilevän ja suutelevan Victoirea, pojan
hyppiessä hänen ympärillään, tunsi hän itsensä ylhäällä hiljaisessa
tähystyspaikassaan jälleen yhtä vieraaksi ja yksinäiseksi kuin ensi
aikoina, ja kaikki kotoiset hetket, jolloin hän oli tuntenut kuuluvansa
tänne ja joka suhteessa olevansa yhdenvertainen näitten ihmisten
kanssa, olivat kuin puhalletut muistista. Hän vertaili hintelää
vartaloaan ja vaatimatonta takkiaan nuoren kreivin komeaan olemukseen,
joka niin pelottomasti oli ottanut oikeutenaan sen, minkä toinen oli
nähnyt kangastavan itselleen ikuisen antautumisen palkkana ja koko
elämän kruununa. Kun hän vain ajatuksissaankin syleili tuota olentoa
tai painoi huulensa noille kasvoille, tuli hän melkein mielettömäksi
huumaavasta onnentunteesta. Ja nyt lankesi se toisen osalle, sellaisen,
jolla ei ollut siihen minkäänlaista muuta oikeutta kuin sattunut
sukulaisuus.
Hän ei uskonut saattavansa tyynimielisesti katsella tuota
tuttavallisuutta. Sitten hänestä jälleen tuntui pelkurimaiselta
ummistaa silmänsä kauhealta todellisuudelta. Ja mitä ajattelisikaan
Victoire, jos hän hillittömästi heittäytyisi mustasukkaisen mielialansa
valtaan, jonka tyttö kyllä huomaisi!
Niin hän vihdoin ilmaantui päivällispöytään ja hänen ylpeytensä antoi
hänelle voimia näyttäytymään välinpitämättömän iloiselta. Hänellä ei
ollut minkäänlaista valittamisen syytä, ettei häntä olisi arvonannolla
kohdeltu. Vanha kreivitär ojensi hänelle niin ystävällisesti kätensä
kuin olisi tohtori ollut perheenjäsen, ja kiitti häntä kaikesta
hyvästä, mitä hän oli tuonut taloon ja mistä hänen sisarentyttärensä
kirjeet olivat kaunopuheisena todistuksena; nuoren neidin mieliksi ei
muuten ollut helppo olla. Cäsar oli lyhyen seurustelunsa aikana hänen
kanssaan muuttunut niin uskomattomasti edukseen, että olisi luullut
hänen jo vuosikausia nauttineen hänen opetustaan. Sitten hän mitä
vilkkaimmalla osanotolla kyseli hänen opinnoistaan, kokemuksistaan ja
kuinka hän viihtyi Hainstettenissä. Nuori kreivi, joka oli kävellyt
ulkona parvekkeella Victoiren kanssa, tuli sisään ja tervehti häntä
sydämellisellä lämmöllä, jota Philippin jäinen mieliala ei kyennyt
vastustamaan. Hänen täytyi myöntää itselleen, että tuo loistava nuori
ylimys oli todella rakastettava ja sen arvoinen, että hänen suonissaan
virtasi pieni erä samaa verta kuin Victoiren. Sitä syvemmälle hän
vaipui salaisen surumielisyytensä valtaan, ja sai käyttää kaikki
voimansa säilyttääkseen näennäisen tyyneytensä. Kuitenkin piti nuoren
kreivittären iloisuus huolta siitä, ettei tohtorin harvapuheisuus
tuntunut painostavalta. Hän astui nauraen huoneeseen jonkun
verran harvinaisen kauneutensa koko loistossa, taluttaen tätiään,
jota oli auttanut pukeutumaan juhlapukuun, ja keskeytti juuri
alottamansa hullunkurisen kaskun ojentaakseen Philippille kätensä ja
vakuuttaakseen, kuinka hän kadehti serkkuaan, jolle tohtori kertoi
niin paljon ihania asioita, ettei hän poloinen maailmanlapsi, jonka
ajatukset vain pyörivät helyissä ja hetaleissa, osannut sellaista
uneksiakaan. Mutta hän toivoi, kunhan nyt ensin oli tullut vakaiseksi
perheenemännäksi, jälkeenpäin korjaavansa monta puutteellisuutta
sivistyksessään. Tohtorin tulisi luonnollisesti auttaa häntäkin.
Mutta ensimäiseksi tuli hänen auttaa häntä taivuttamaan Victoiren
uppiniskaisuutta, tämä kun ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Wienin
matkaa.
Sitten hän valitsi itselleen paikan tohtorin vieressä ja piti niin
vilkkaasti ja miellyttävästi yllä keskustelua hänen kanssaan,
että nuori oppinutkin tunsi viehättyvänsä ja, huolimatta mustista
ajatuksistaan, näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan. Mutta sittenkin,
vaikka nuoren kreivittären orvokinsinisine silmineen, pehmeine,
vaaleine hiuksineen ja hieman puutteellisille, milanolaiseen
italiankieleen vivahtavine saksantaitoineen, näköjään onnistuikin
jonkun verran lumota häntä, pysyi hänen sydämensä kuitenkin raskaana,
eikä hänen tarvinnut kuin vilkaista toiselle puolen pöytää, jossa
nuori kreivi iloisella pakinallaan täydellisesti oli ottanut Victoiren
valtoihinsa, tunteakseen taas tilansa koko lohduttomuuden.
Ateria oli kestänyt tavallista kauemmin; oli maistettu kellarin
jaloimpia, vanhoja viinejä; kun vihdoin noustiin pöydästä, tunsi
Philipp itsensä kykenemättömäksi pitemmältä hallitsemaan mielentilaansa
ja koska hänen menettelyään korkeintain voitiin pitää liioiteltuna
hienotunteisuutena ja selittää siten, että hän tahtoi jättää perheen
itsekseen, vetäytyi hän jäähyväisiä heittämättä pois, riensi ensin
huoneeseensa, mutta kun ei voinut sietää sen kylmää yksinäisyyttä, ulos.
Toiset, jotka olivat jääneet juomaan kahvia varjoisalle parvekkeelle,
olivat puheen todella kääntyessä kaikenlaisiin perheasioihin, tuskin
huomanneet hänen poistumistaan. Kun aurinko vihdoin alkoi painua
alemmaksi ja molemmat vanhat sisaret olivat vetäytyneet viettämään
pientä lepohetkeä sekä Cäsar hellittämättömillä rukouksillaan oli
saanut serkun kanssansa katsomaan kuuluisaa ponihevostaan, tarttui
nuori kreivitär Victoiren käsivarteen ja pyysi häntä puutarhaan
kävelemään, koska istuminen kävisi ikäväksi ja koska hänellä oli
serkulleen uskottavana tuhansia tärkeitä asioita.
Nyt kulkivat molemmat solakat olennot, käsivarret tuttavallisesti
toinen toistensa vyötäisillä, puutarhan auringonpaisteisia
hiekkakäytäviä pitkin, korkeitten lehmus- ja saarnipuitten siimekseen.
He olivat rippikoulu-ikäänsä saakka kasvatetut samassa luostarissa
ja vastakkaisten luonteittensa vuoksi nähtävästi kiintyneet niin
lujasti toisiinsa, että olivat tottuneet jakamaan kaiken, ja vielä
erottuaankin säilyttäneet sisarellisen luottamuksen toisiaan kohtaan.
Mutta kirjeissä ei saanut sanotuksi kaikkea, mikä nyt suullisessa
puheessa kävi helposti päinsä. Niin kertoi nyt nuori milanotar
rakkautensa ja kihlautumisensa tarinan, joka ei kaikissa kohdissaan
ollut niinkään kirkas ja tyyni, ja joka oli tehnyt lopun aikaisemmasta
toivottomasta kiintymyksestä. Nuoren sydämen kestämät myrskyt olivat
tehneet tytön vakavammaksi kuin ensi näkemältä olisi tuosta uhkeasta,
päivänpaisteessa kasvaneesta nuoresta olennosta saattanut uskoa.
Päästyään pienen tarinansa loppuun, kulki hän vielä tuokion aikaa
ääneti ystävättärensä rinnalla. Sitten hän pyyhkäsi kiharat otsaltaan,
katsahti ympärilleen ja sanoi:
-- Olen päättänyt seitsemällä sinetillä sulkea tuon vanhan jutun,
enkä hiisku siitä enää ainoallekaan sielulle, kun nyt vielä viimeisen
kerran olin siitä sinulle puhunut. Siis kylliksi siitä, ja nyt tahdon
täyttää vielä yhden lupauksen, jonka tein itselleni antaessani Egonille
myöntävän vastauksen -- sen nimittäin, että tulen niin onnelliseksi
ja teen hänet niin onnelliseksi kuin kahden tyhmän ihmislapsen vain
on mahdollista. Mutta nyt on sinun vuorosi ripittäytyä, Vittorina.
Sinunkaan kaunis sielusi ei varmaankaan aina ole ollut tyyni,
vaan useasti nostanut aaltoja, jotka ovat käyneet korkeina. Mutta
istuutukaamme tuolle penkille. Sinne paistaa tosin aurinko, mutta me
voimme avata päivänvarjostimemme, ja viereiseltä niityltä puhaltaa
raikas tuuli matalan pensasaidan yli.
-- Minulla olisi sinulle muuan pyyntö, Ghita, sanoi Victoire
istuessaan ystävättärensä vieressä selin niittyyn ja kootessaan
auringonvarjostimensa kärjellä tielle varisseita kuihtuneita lehtiä
pieniin kasoihin. Sinun täytyy sanoa Gastonille, että hän kerta
kaikkiaan luopuu siitä ajatuksesta, että tulisin hänen vaimokseen. Jo
hänen edellisellä käynnillään tein kaikkeni selvittääkseni hänelle,
ettei onnen takeeksi kahden ihmisen pitkän yhdyselämän varalle riitä
se, että he ovat lapsena leikkineet yhdessä ja kohtelevat toisiaan kuin
serkukset ainakin. Ymmärräthän sen?
-- Ymmärrän, vastasi toinen nopeasti. -- Mutta eikö siinä sitten ole
enempää? Eikö hän jo vuosikausia ole niin kiihkeästi sinua rakastanut
kuin jos olisit ollut aivan vieras, ja sinä -- eikö hän sinun
mielestäsi ole rakkauden arvoinen? Ja jos hän nykyään jonkinlaisen
epätoivon vallassa, kun et sinä milloinkaan häntä rohkaise, onkin
heittäytynyt arveluttavan kevytmieliseksi, on sinun vallassasi --
niinpian kuin vain tahdot -- tehdä hänestä kaikkien aviomiesten esikuva.
Victoire hymyili hieman, mutta hänen silmänsä jäivät totisiksi.
-- Tuota kaikkea vastaan en tahdo väittää, vastasi hän tyynesti,
vaikkakin minulla on omat pienet epäilykseni siitä, ettei hän oikein
itsekään tiedä, mitä hän minussa oikeastaan rakastaa ja että hän
kuitenkin loppujen lopuksi pettyisi minun suhteeni. Mutta sinä tiedät,
rakkakin, että olen päättänyt olla jättämättä äitiäni niinkauan kuin
hän elää, ja että sydämestäni toivon saavani vielä kauan hänet pitää.
Kenties et tätä täysin käsitä, mutta se on puhtainta totta: mitään
elämässäni en ole koskaan niin rakastanut kuin tuota sydänraukkaa, joka
ei enää sykähtele tälle maailmalle. Ja katsohan, kun hänen ei missään
muualla ole niin hyvä olla kuin Hainstettenissä, ja kun Gastonin
kaltaisen nuoren upseerin olisi mahdotonta tuntea itsensä onnelliseksi
meidän etäisessä kolkassamme, vaikka hän tuntisikin katoamatonta
rakkautta vaimoaan kohtaan, niin senvuoksi olisi ajattelemattominta
maailmassa, jos en käyttäisi järkeäni meidän kahden tai neljän edestä
ja olisi ottamatta toden kannalta noita rakkaan serkkuni puuskia, jotka
hänen omasta mielestään ovat sitä suuriarvoisempia, kun hän ei vielä
tähän asti ole saanut kokea, mitä täyttymättömät toiveet ja jostakin
intohimosta -- ylevästä tai alhaisesta -- luopuminen tahtovat sanoa.
Sisar ei näyttänyt kuulleen viimeisiä sanoja. Hän heitti Victoireen
nopean silmäyksen ja pudisti sitten päätään niinkuin se, joka miettii
ratkaisematonta arvoitusta.
-- Onko tämä sinun todellinen ja ainoa syysi, Vittorina? Ja jos sinun
hyvä äitiraukkasi huomenna kutsuttaisiin pois -- kieltäytyisitkö
siinäkin tapauksessa --
-- En tiedä, mitä huomenna tekisin, tiedän vain, mitä minun tänään
täytyy jättää tekemättä. Miksi asetatkin minulle niin mutkallisia
kysymyksiä? Voitko soimata minua siitä, että koettamalla olen koettanut
varjella itseäni pitämästä Gastonia niin rakastettavana kuin miltä hän
sinusta ja muista tytöistä näyttää, koska alusta asti olen käsittänyt,
ettei siitä olisi kuin onnettomuutta meille molemmille?
Nuori kreivitär oli ääneti tuokion aikaa. Sitten hän äkkiä sanoi: -- Ja
niin olet siis tuominnut itsesi, jos täti eläisi vaikka sadan vuoden
vanhaksi, viettämään yksinäisiä päiviä täällä erämaassa ja tulemaan
vanhaksi neidoksi?
-- Kuka sen on sanonut, vastasi Victoire tyynesti. -- Ei, niin typerä
ja siihen määrin oman onneni vihollinen en suinkaan ole. Olen menevä
naimisiin yhtä hyvin kuin joku toinenkin silti kuitenkaan rikkomatta
velvollisuuksiani. Olisiko se niin kokonaan mahdotonta?
-- Mahdotonta? Sinun näköisellesi tytölle ja Hainstettenin
valtijattarelle? Mutta etkö sinä jo luostarin aikoina surrut sitä,
että joku mahdollisesti yhtä tulisesti rakastuisi Hainstetteniin kuin
sinun ihaniin silmiisi? Oletko nyt löytänyt talismanin, joka torjuu
sen vaaran? Tahi jo kerrassaan sen kosijoitten Fenix-linnun, joka
huolimatta siitä, että olet koko maakunnan rikkain perijätär, tahtoo
sinut vaimoksesi?
Victoire tuijotti hiljaisena eteensä. -- Entä jos olisin hänet
löytänyt? --
-- Jumalan tähden! huudahti nuori kreivitär teeskentelemättömällä
kauhulla ja hypähti ylös -- eihän vain -- ei, sehän on mahdotonta!
Sinun täytyy se itse minulle vakuuttaa, ennenkuin uskon. -- Tuoko
mieltäkiinnittävä muukalainen -- kotiopettaja -- sinun esilukijasi ja
sivistäjäsi -- tohtori Philipp Schwarz?
-- Puhu hieman hiljempaa, rakkaani, pyysi toinen heittäen levottomia
katseita ympärilleen. -- Täällä tosin ei ole ainoatakaan sielua, mutta
itse metsän lintujenkaan ei tarvitse siitä vielä tietää, ennenkuin
kaikki on valmiiksi kypsynyttä. Tulehan jälleen rauhassa istumaan äläkä
näytä niin juhlallisen närkästyneeltä. Asiahan on korkeintain minulle
hengenvaarallinen ja minä yleensä tiedän, mitä teen; en myöskään
ole mikään typerä, rakkauden sokaisema tyttönen, jonka silmät hyvän
ystävättären tulee avata. Näetkö, Ghita --
-- Sinä et edes ole häneen rakastunut ja tahdot kuitenkin --
-- Annahan minun nyt puhua, rakas lapsi; se on ihmeellinen ja kuitenkin
yksinkertainen tarina. Se alkoi Vicenzan pyöreässä kupoolisalissa ja
on myöskin, jos kaikki käy hyvin, siellä loppuva. Minähän kirjoitin
sinulle viettäneeni siellä unohtumattoman hetken, ja -- jos muistan
oikein -- kerroin myöskin ajatuksestani ostaa tuo rappeutunut, autio
pieni talo ja asettaa se jälleen entiseen loistoonsa. Ensi kerran
tunsin, että on kuitenkin onni olla hyvin rikas, niin rikas, ettei
niin omituistenkaan päähänpistojen ole tarvis jäädä vain unelmiksi.
Mutta silloin en maininnut, että päätin samalla ostaa huvilan
irtaimistoineen, ja siihen kuului muuan nuori mies, joka nukkuen lepäsi
ruohostossa ja jonka laulaen herätin. En tiedä, mistä se johtui, mutta
heti ensimäisten sanojemme jälkeen selvisi minulle, että minun täytyi
saada hänet kaiken ohessa, jos kerran tahtoisin iloita suunnitelmani
onnistumisesta. Nimitä sitä oikuksi tai haaveelliseksi hullutteluksi,
mutta sinähän tiedät, että jo meidän luostariaikanammekin minua
eniten viehättivät kaikkein mielettömimmät päähänpistot. Panin ne
aina toimeen, koska pidin kunnianasianani osoittaa itselleni ja
muille, että ne itse asiassa olivat olleet sangen järkeviä. Koskaan
ei onni ole minua siihen määrin suosinut kuin tällä kertaa. Sillä
ensi hetkinä saamani vaikutus hänestä ei ole hälvennyt; se nimittäin,
että koko elämäni saattaisin puhella hänen kanssaan milloinkaan
ikävystymättä; päinvastoin se on kaikkina näinä kuukausina, joina olen
häntä koetellut, pysynyt samana, vieläpä vahvistunutkin. Etkö tänään
itse pöydässä huomannut, että hänen keskustelullaan on harvinainen
viehätysvoima?
Keskustelullaan! huudahti Ghita, yhä vielä kykenemättömänä toipumaan
hämmästyksestään; kirjakin voi meitä pakinallaan viehättää; mutta kenen
päähän pistäisi mennä avioliittoon kirjan kansa? Minä en nyt tahdo
puhua sanaakaan tämän sinun lempilukemisesi sangen vaatimattomasta
ulkoasusta, vaikka sinun itsekin täytyy myöntää, ettei hän ole
kaunis, ei edes erikoisen näköinen. Mutta käsi sydämelle, Vittorina,
_rakastatko_ sinä häntä? voisitko --
Hän vaikeni tumman punan äkkiä levitessä hänen kasvoilleen. Ystävätär
oli yhtä tyyni kuin ennenkin.
En tiedä, mitä sinä nimität rakkaudeksi, sanoi hän tuokion kuluttua.
Intohimoako, joka saisi minut suunniltani, jos ajattelisin, etten
koskaan voisi häntä omistaa, -- sellaista en tunne. Kenties senvuoksi,
että jo alusta asti olin varma asiastani. Tiesin, ettei hän voi minua
vastustaa, kun vain vakavasti tahdoin, koettelin valtaani häneen, ja
olen kaikkina näinä kuukausina nähnyt, etten ollut erehtynyt. Voitko
minua siitä soimata, rakkaani? Etkö sinä hyvin tiedä, kuinka köyhää
elämäni kaikista rikkauksistani huolimatta tähän asti on ollut? Olisiko
sinusta siis niin anteeksiantamattoman ylellistä, jos jonkun tarumaisia
summia maksavan Tizianin tai kreikkalaisen kuvapatsaan asemasta
tahtoisin saada tuon vaatimattoman miehen?
Mutta mies, joka antaa ostaa itsensä --
Vaiti! keskeytti Victoire. Älä puhu niin kauheita sanoja, jotka
sitäpaitsi antavat väärän käsityksen asiasta. Juuri senvuoksi, että hän
on tuollainen uneksija ja haaveilija, jolle kaikki maalliset aarteet
ovat arvottomia suuren aatteen, ihanan taideteoksen rinnalla, juuri
senvuoksi saan menetellä niinkuin menettelen. Tiedän varmasti, että hän
rakastaisi minua yhtä kiihkeästi, jos olisin köyhä kuin Zephyrine, ja
hän Hainstettenin perijä.
Onko hän sen sinulle sanonut?
Ei vielä, mutta hänen katseensa puhuvat selvää kieltä. Hän on
liian ylpeä kosiakseen, ennenkuin on varma asiastaan. Ja senvuoksi
tahtoo hän ensin luoda teoksen, joka todistaa, että hän, huolimatta
porvarillisesta sukuperästään, kuitenkin myös kuuluu ihmiskunnan
aatelisiin. Siinä menettelee hän yhtä typerästi kuin kaikki miehet,
jotka ovat arkoja arvostaan. Niinkuin hänen täytyisi näyttää minulle
painettuna, mikä hän on. Mutta minä annan hänen rauhallisesti tehdä,
mitä hän ei voi jättää tekemättä. Jos se minun mielestäni kestää
liian kauan tai uhkaa kokonaan jäädä valmistumatta, -- minä tiedän,
Ghita, että pidät minua keimailijana. Mutta enhän olisi nainen, jos
en niinpian kuin minua miellyttäisi, saisi häntä ilmaisemaan minulle
äänettömät tunteensa. Ja silloin tekisin hänet niin onnelliseksi kuin
hänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee.
Ja oletko myöskin ajatellut, mitä maailma sanoo, kun Hainstettenin
vapaaherrattaresta tulee tohtorinna Schwarz? Tiedäthän, että itse olen
ennakkoluuloista vapaa. Minä olisin mennyt naimisiin Lorenzoni kanssa,
vaikka hän oli yksinkertainen luutnantti, jolla ei ollut sukuperää
eikä omaisuutta. Mutta kokonaan nimetön raukka, jonka olet ottanut
tien varrelta -- sillä sitä eivät ihmiset ainakaan käsitä, että olet
rakastunut hänen kreikankieleensä --
Minäkö kysyisin heidän mielipiteitään! Ei, Ghita, en ole tähän asti
huomannut, että maailma olisi nähnyt vaivaa minun onnestani. Nyt saa se
luvan sallia minun omalla tavalla tulla onnelliseksi, ja kun tulemme
elämään täällä erämaassa, kuten sanot, ei ole edes tarpeellista, että
ostan hänelle aatelisarvon.
Kun sitten häämatkallamme tulemme Milanoon -- luonnollisesti
käymme ensin Rotondassa -- olen jo alkanut hieroa kauppoja huvilan
omistajan kanssa, ja asianajajani kirjoittaa, että on toiveita kaupan
onnistumisesta --
Samassa he kuulivat pojan äänen; hän tuli juosten puiston kautta ja,
katsellen etsivästi ympärilleen, huomasi heidät.
Missä te näin kauan piileksitte? huusi hän heille hengästyneenä. Vaunut
ovat jo aikoja sitten odottaneet, täti on etsinyt teitä kaikkialta, ja
äiti on antanut minulle luvan saattaa teitä vähän matkaa ponillani.
Molemmat tytöt nousivat. Sinun täytyy vaieta kuin hauta siitä, mitä
sinulle olen uskonut. Et edes sulhasellesi --
Oi, Vittorina, huudahti toinen kietoen käsivartensa ystävättärensä
hennon niskan ympäri -- se ei pääsisi huuliltani yksinpä jo senvuoksi,
että minua siinä tapauksessa helposti pidettäisiin hourupäisenä. En
uskalla ajatellakaan Gastonin tuskaa ja raivoa, jos asiat todella
menisivät niin pitkälle. Mutta toivon kuitenkin yhä --
Ettekö te sitten tiedä, missä tohtori on? huudahti keskeyttäen poika,
joka riippui Ghitan käsivarressa ja veti häntä rajusti linnaa kohti.
Olen häntä kaikkialta turhaan etsinyt -- hän olisi voinut niin hyvin
lähteä mukaani -- nyt täytyy tallimestarin tehdä se -- luulin aivan
varmaan löytäväni hänet täältä teidän luotanne, koska tämä on hänen
lempipaikkansa.
Näithän, että olimme täällä aivan yksinämme, vastasi Victoire. Hän on
ehkä lähtenyt rantaa pitkin kylälle. Mikä vahinko, ettei hän voi sanoa
teille jäähyväisiä.
Ei, rakkaani, sanoi Ghita puoliääneen. On parempi näin. En tiedä,
olisinko voinut kohdella häntä yhtä luonnollisesti kuin äsken.
* * * * *
Vaunut, jotka olivat vieneet vieraat takaisiin kaupunkiin, olivat
jo aikoja sitten lähteneet, poikakin oli palannut hauskalta
ratsastusmatkaltaan iltaviileässä, mutta Philippiä ei vain näkynyt.
Vihdoin oli tee juotu ilman häntä, äiti istui salissa vihreän
lampun varjostimensa takana, koska parvekkeella jo pitkän aikaa oli
ollut pimeätä ja puutarhasta puhalsi syksyinen tuuli, ja äskeisen
vieraskäynnin muisto, joka vielä herkkänä eli hänen mielessään, oli
saanut hänen unohtamaan korttipelinsä. Zephyrine istui kutimineen häntä
vastapäätä ja pakisi lakkaamatta kauniista sisarusparista Ghitasta
ja Gastonista heittäen silloin tällöin salaisia syrjäsilmäyksiä
Victoireen, sillä hän oli tottunut pitämään loistavaa kreivillistä
serkkua kasvattinsa tulevana puolisona. Mutta neiti ei virkkanut
sanaakaan. Kun lakkaamattomasi pulppuava lörpöttely vihdoin alkoi
hänestä käydä vastenmieliseksi, heitti hän liinan hartioilleen ja lähti
parvekkeelle.
Syystaivaan kirkas iltakajastus loi hohdettaan puutarhaan ja
syvänsinisellä taivaalla kimalteli lukemattomia tähtiä, jotka näyttivät
ikäänkuin sammuvan puiston tummiin latvoihin. Silloin hän näki alhaalla
suihkukaivon luona tumman olennon, joka liikkumatta tuijotti vastapäätä
olevaa taloa. Sen enempää miettimättä, astui hän alas portaita ja
riensi parvekkeen edessä olevan avonaisen paikan yli yksinäistä vastaan.
Olette antanut odottaa itseänne, tohtori, sanoi hän iloisesti. Missä on
henki teitä näin myöhäin kuljetellut? Ettekä nytkään vielä käy sisään
rauhoittamaan meitä katoamisestanne.
Mietin juuri, vastasi hän astuen vaistomaisesti askeleen taaksepäin,
kuinka saisin teille tiedoksi, että toivoisin pientä keskustelua
kanssanne kahden kesken?
Tyttö jäi liikahtamatta seisomaan. Hänen katseensa etsi nuoren miehen
silmiä, joita leveä hatunreuna varjosti.
Mikä teidän on? kysyi hän nopeasti. Teidän äänenne kuuluu niin
muuttuneelta. Teille on tapahtunut jotakin, joka on sangen kipeästi
teihin koskenut. --
-- Olette oikeassa, vastasi hän. Minulle on tapahtunut jotakin, joka
on kyllin traagillista järkyttääkseen pahaa aavistamatonta ihmistä
sydänjuuria myöten. Jos olisin pelkkää henkisyyttä ja yksinomaan
tutkisin asioita, olisi se ollut minulle tervetullut kokemus. Etenkin
kirjaani varten. Sillä se toteuttaa kouriintuntuvalla tavalla
teoriani. Kahdelle viattomalle paljastuu salaisuus, ja kohtalokkaalla
sattumallakin on oma osaansa. Vain siitä kuuluisasta iloisuudesta,
jonka ennen näin hohtavan kaiken harmaan takana, en tässä näe
jälkeäkään. Kenties siitä syystä, että verestäni puuttuu sankarin
aines. Kenties myös senvuoksi, että asiat ja olot näyttelijälle
tuntuvat kokonaan toisilta kuin katsojalle. Muuten ei tämä elämys
suurestikaan hyödyttäne teostani. Sillä kyseenalaista on, huolinko sitä
valmistaa, kun jälleen tartun matkasauvaan. Tahdoin vain tavata teitä,
sanoakseni teille jäähyväiset. Minun täytyy vielä tänä iltana lähteä.
Yhä vielä tuijotti tyttö häneen mitään tajuamatta. -- Mutta sehän on
mahdotonta! -- sai hän vihdoin sanottua.
-- Mahdotonta? Ehkä. Kenties se käy yli voimieni. Kuitenkin sen täytyy
tapahtua. En tahdo salata teiltä totuutta, enkä etsiä kiertoteitä.
Olemme päässeet kuitenkin niin läheisiksi, että olemme toisillemme
velkaa täyden totuuden. Tietäkää siis, että olen kuullut koko
keskustelunne kreivitär Ghitan kanssa.
Tyttö tunsi kuin jäisen virran suonissaan. Hänen sydämensä herkesi
silmänräpäykseksi sykkimästä. Heikko kauhun äännähdys pääsi hänen
huuliltaan. Hän ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä äkkiä
leiskahtavalta räikeältä valolta. Hän olisi lyyhistynyt maahan, jos ei
taxusaita, jota vasten hän nojasi, olisi ollut kyllin vankka tukeakseen
häntä.