hänestä itsestään ja kaikista muistakin talossa niin luonnolliselta ja
välttämättömältä, että siitä ei sen enempää puhuttukaan. Voitettuaan
ensin hämmennyksensä, oli hän kaiken hänelle oudon loiston keskellä
alkanut käyttäytyä kevyesti, vapaasti ja huolettomasti ikäänkuin hän
koko elämänsä iän olisi syönyt hopealautasilta ja juonut jaloja viinejä
hiotuista kristallilaseista. Sillä perimmältä pohjaltaan askaroitsi
hän liian paljon sisäisten asioittensa kanssa kiinnittääkseen suuressa
määrin huomiotaan ulkonaisiin seikkoihin mikäli ne eivät kosketelleet
hänen suurta elämänkysymystään.
Hän oli pyytänyt, ettei Victoire kertoisi pikku veljelleen, mitä uusi
asujain tälle tulisi merkitsemään. Poika mitteli alussa tuntematonta
aroin, melkein uhmailevin katsein. Hän oli tottunut siihen, että häntä
kohdeltiin hyväillen, puolittain hemmoteltiin kuin lasta, puolittain
pidettiin arvossa kuin tulevaa linnanherraa ainakin. Hän ällistyi,
kun tohtori ei välittänyt hänestä vähääkään, ainoastaan puhuessaan
toisille, suuntasi jonkun kerran katseensa häneenkin. Sekin häntä
suututti, että tohtori heti kutsui häntä sinuksi. Mutta illalla
heidän istuessaan teepöydässä, kun Victoire oli johtanut keskustelun
viime aikojen valtiollisiin selkkauksiin ja Philipp yksinkertaisella
tavallaan kertoili kokemiaan, kuunteli poika kiihkeän jännityksen
vallassa. Seuraavana aamuna aikaisin koputti hän varovasti vieraan
ovelle. Hän astui sisään hehkuvin poskin, katseli hämillään ja
heräävällä luottamuksella ympärilleen huoneessa ja sanoi sisarensa
lähettäneen hänet kysymään, kuinka tohtori oli nukkunut. Hän ei
tunnustanut itse pyytäneensä lupaa mennäkseen tohtorin luokse. Sitten
hän otti käteensä pöydällä makaavan pienen kreikkalaisen Homeroksen
ja nähdessään oudot kirjainmerkit kysyi, mitä kieltä se oli. Philipp
selitti sen hänelle ja alkoi kertoa Troijan sodasta, jonka loppuun hän
ei luonnollisesti päässyt sinä päivänä, ei edes heidän iltapäivällä
tekemällään kävelymatkallakaan. Siitä asti oli poika kaikkineen hänen
vallassaan. Latinantunnitkin, joita yhä edelleen kaikessa rauhassa
jatkettiin isä Danielin luona, alkoivat häntä enemmän miellyttää,
senjälkeen kun uusi ystävä monella eri tavalla koetti hänelle selittää
kuivia kieliopillisia sääntöjä ja opetti hänen noita kuolleita
apukeinoja käytännössä tarvitsemaan ja harjoittamaan. Kaikki talossa
huomasivat sen vaikutusvallan, minkä hän oli saanut omapäiseen poikaan,
mutta kukaan ei sitä ihmetellyt, koska hänen olentonsa heti ensi
hetkestä alkaen oli jokaisessa herättänyt ehdottoman luottamuksen
tunteen. Ainoastaan kerran, kun opettajan yksi ainoa sana oli kyennyt
hillitsemään pojassa valloille päässeen rajupäisyyden puuskan, sanoi
neiti hänelle hiljaa hymyillen: -- Te panettelitte pahasti itseänne
kertoessanne, ettei teistä ole kasvattajaksi. Tiedättekö, että te
autatte minua myöskin kunnon Zephyrinen kasvattamisessa. Hän ei
enää siinä määrin kuin ennen ikävysty vakavasti puheltaessa. Ja
villivarsamme olette täydellisesti kesyttänyt. Teidän täytyy joskus
uskoa minulle, minkälaisia taikakeinoja käyttämällä sen niin pian
saitte aikaan.
Hän oli jo vastaamaisillaan, ettei hänen tarvitse sitä tietää, koska
hän näki hänen itsensä päivä päivältä niin paljon suuremmassa määrässä
osaavan lumota ympäristönsä ihmisiä. Mutta hän jätti sen tekemättä,
sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt, ettei milloinkaan latelisi
neidille hienostelevia kohteliaisuuksia.
-- Poika on voittanut sydämeni, sanoi hän. -- Tehän tiedätte, neiti,
etteivät ainoastaan suuret ajatukset lähde sydämestä, vaan myöskin
hyvät, ja jos jokin tulee meille sydämenasiaksi, käy se myös helpoksi.
-- Entä omat harrastuksenne? Teidän velvollisuutenne löytää itsenne? --
Nuori mies katseli hiljaisena eteensä. -- Minun täytyy tunnustaa, että
mitä enemmän seuraan tuon nuoren taimen kehittymistä ja kasvamista,
sitä vähemmän huomaan itsessäni mielenkiinnon arvoista. Ken tietää,
vaikka olisikin ollut _teidän_ tehtävänne osoittaa, mihin oikeastaan
olen määrätty.
Tyttö ei vastannut mitään tähän kaksimieliseen lauseeseen, ja sitäkin
nuori mies hänessä ihaili. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut
naisellista olentoa, joka niin varmasti olisi osannut hallita itseään
menettämättä silti viehätysvoimaansa ja lapsellisen viattomuuden
piirrettään. Hän näki päivä päivältä kasvavalla ihmetyksellä, mikä
huolten ja velvollisuuksien taakka lepäsi noilla hennoilla harteilla
ja kuinka leikkien ne näyttivät sen kantavan. Sillä yksinpä laajan
maatilan pehtorikin neuvotteli neidin kanssa, ennenkuin ryhtyi
minkäänlaisiin suurempiin ja laajakantoisempiin toimenpiteisiin.
Suunnattomat metsät, jotka antoivat työtä useille sahoille, laajat
laidunmaat, suuri alppikarjatalous, patronaattivelvollisuudet, kylässä
-- kaikki tuo tuntui menestyvän vain, kun nuoren valtijattaren kirkas
silmä sitä seurasi. Monena aamuna, kun Philipp oli kaivannut häntä
aamiaispöydässä, näki hän hänen palaavan pienen vanhan juoksijansa
selässä pehtorin seurassa pitkältä ratsastusmatkalta, jolle hän jo
ennen päivän nousua oli lähtenyt käydäkseen omin silmin katsomassa
maatilansa etäällä sijaitsevia alueita. Hän käytti silloin itse
sommittelemaansa yksinkertaista pukua, koska naisten keimailevat
ratsastuspuvut eivät häntä miellyttäneet. Milloinkaan ei hän nuoresta
miehestä ollut viehättävämpi kuin kasvot kalpeina -- jokainen
ponnistus teki hänet kalpeaksi -- istuessaan höyryävän eläimen selässä
ja kävelyttäessään sitä vielä hetkisen käytävässä, kunnes kevyesti
nojautuen uskollisen palvelijan käsivarteen, hypähti alas.
Ja kuitenkin olivat nämä ainoat hetket, jolloin nuori mies jälleen
muisti heidän välillään vallitsevan yhteiskunnallisen juovan. Hän
tunsi häpeää, että oli laiminlyönyt kaikenkaltaiset ritarilliset
harrastukset. Selittäen tahtovansa olla Cäsarin seurassa, joka
jo taitavasti ohjasi tulista poniaan, pyysi hän ottaa osaa pojan
ratsastustunteihin. Victoire heitti häneen silmäyksen, joka tunki hänen
sisimpäänsä, ja ikäänkuin tahtoi anastaa hänen sydämensä syvimmän
salaisuuden. -- Kaikki hevoset ovat vieraittemme käytettävinä, vastasi
hän välinpitämättömästi. Cäsar on tuleva iloiseksi saadessaan teidät
mukanaan ratsastamaan.
Hän näytti tällä tahtovan huomauttaa, ettei hän omasta puolestaan
kaivannut hänen seuraansa ratsastusretkillään. Nuori mies tunsi tuskaa
niinkuin olisi jääkylmä käsi kosketellut kipeätä haavaa. Kuitenkin
sai neidin tasainen ystävällisyys hänet jälleen epäilemään, oliko hän
tarkoittanut todella huomauttaa häntä.
Oli miten oli, -- hänen tilansa oli jo niin toivoton, ettei hänellä
olisi ollut tahtoa eikä voimaa vetäytyä takaisin. Varsinkin heidän
jokailtainen yhdessäolonsa antoi yllykettä hänen tuskaiselle
raskasmielisyydelleen. Tytön oli silloin tapana, kun äiti ei enää
kyllin selvästi nähnyt pelata pasianssiaan, ja kun hänen lampunvalossa
täytyi säästää silmiään, istuutua flyygelin ääreen puutarhasalissa ja
laulaa Gluck'in oopperoista kaiken, mikä soveltui hänen äänelleen.
Vanhan rouvan lemmikeitä olivat Armida ja surullinen Iphigenia, hän
oli onnellisina päivinään kuullut ne lukemattomia kertoja. Victoire
sitävastoin antoi mestarin kaikista teoksista etusijan Orpheukselle.
Hänen laulaessaan niitä liikuttavia säveliä, joilla sankari lumoaa
manalan henget, istui Philipp jossakin suuren huoneen nurkassa,
liikahtamatta, henkeään pidättäen kuten ihminen, jota koko pitkän
päivän kestäneen helteen jälkeen äkkiä kohtaa sekä järisyttävä että
virkistävä ukonilma. Useasti oli laulun tekemä vaikutus niin voimakas,
että hänen heti laulun loputtua täytyi paeta huoneeseensa kyynelin
itseään keventääkseen. Eikä hän enää sinä iltana tullut näkyviin.
* * * * *
Näin oli kaksi kesäkuukautta kulunut, ja vaikka hänen sisäinen
ihmisensä päivä päivältä kävi yhä reveltyneemmäksi ja neuvottomammaksi,
kulki kaikki ulkonaisesti tasaista kulkuaan tuon kirkkaan tahdon ja
noitten valppaitten, mustien silmien herruuden alaisena. Maatila
sijaitsi niin yksinäisessä seudussa ja äidin tila soveltui niin vähän
seura-elämälle, että vieraitakaan ei koskaan käynyt. Ainoastaan
kerran, siihen aikaan, kun ruusut kukkivat, tuli Hainstetteniin
tuttava, suurilukuinen perhe Grazista ja asettui meluisena ja
kursailematta sinne kokonaiseksi viikoksi. Tämä äkkirynnäkkö
näytti miellyttävän kaikkia muita paitsi Victoirea. Kuitenkin näki
Philipp, ettei hän antanut tuon huvitusten pyörteen, joka nyt riehui
talossa ja puutarhassa, järkyttää tasapainoaan. Hän itse, saatuaan
ensimäisessä päivällispöydässä osakseen tuota hyväntahtoisen alentuvaa
kohtelua, jolla ylhäinen väki luulee kunnioittavansa nimetöntä
kotiopettajaa, pysyttelihe koko ajan huoneessaan. Ilmaantuessaan
aterioille, näytti hän välinpitämättömille kasvon ilmeineen ja
ivallisine kohteliaisuuksineen ylimielisestä joukosta siihen
määrään ikävältä, että se piti parhaana olla tuhlaamatta hänelle
sen enempää armonosoituksia. Yksinäisyydessään, kun ei poikakaan,
jota hän rakasti, päiväkausiin ehtinyt hänen luokseen, petti hänet
vain liiankin usein työläästi taistelemalla saavutettu voima, ja hän
heittäytyi jonkinlaisella nautinnolla tuskainsa valtaan kuunnellessaan
parvekkeelta kaikuvia nuorten herrojen ja neitosten vallattomia ääniä;
näillä ei suinkaan ollut pienintäkään aavistusta, kuinka suureksi
heidänkin ja nuoren linnan neidin välinen juopa jäi.
Silloin hänessä äkkiä tapahtui muutos, niin silmiinpistävä, ettei se
jäänyt vierailtakaan huomaamatta. Viimeisenä päivänä hän jäi vasten
tapaansa aterian jälkeen puutarhaan ja otti niin hyväntuulisena ja
varmalla tottumuksella osaa nuoren herrasväen leikkeihin ja ilonpitoon,
että häntä katseltiin ihmetellen, ja yksi ja toinen tunnusti kuiskaten
toverilleen, että kotiopettaja ei ollut hullumpi, ja että jos sen
olisi ennemmin tietänyt, olisi hän ollut sangen hupaisa lisä heidän
seuraansa. Victoirekin heitti häneen silloin tällöin tutkivan
katseen, johon hän hiljaisesti hymyillen vastasi. Mutta iltasella,
kun hälisevä vierasjoukko vihdoinkin oli siirtynyt pois ja koko talo
näytti hengähtävän helpoituksesta, kohtasi neiti hänet talouspuuhista
palatessaan puutarhasalissa, jossa Zephyrine oli juuri sytyttänyt
flyygelin kynttilät, koska äiti ikävöi musiikkia. Koko viikon oli
soitettu vain tansseja.
Tohtori istui avonaisen soittokoneen ääressä ja katseli uneksivasti
hymyillen valkeita koskettimia aivankuin olisi niillä nähnyt tuttujen
kapeitten tytönsormien liukuvan edes ja takaisin. Tyttö oli jo hetki
sitten tullut hänen luokseen pehmeätä mattoa myöten, ennenkuin nuori
mies huomasi hänen läheisyytensä ja nousi ylös pyytäen anteeksi, että
oli anastanut hänen paikkansa.
-- Tunnustakaa, tohtori, sanoi hän, että tunnette ikäänkuin toipuvanne,
kun talo jälleen on käynyt hiljaiseksi, ja Orpheus taas saa astua
manalaansa, kirjavan, meluisan elämämme jälkeen täällä.
Tohtori katsoi häntä iloisesti silmiin. -- Teidän tähtenne varsinkin
olen iloinen, kun tuo laskiaisilveily on päättynyt. Olen nähnyt, kuinka
vastenmielistä teidän oli aamusta iltaan sietää tuota naamioleikin
kaltaista elämää. Totta puhuakseni, oli tuo humu minulle vain ensi
aikoina vastenmielistä. Viime päivinä oli minun niin hyvä olla, ettei
mikään olisi minua kyennyt häiritsemään maailmassani. Kenties minun
onkin kiittäminen äskeistä päällekarkausta siitä, että niin äkkiä
pääsin itsestäni selville. Se oli aivankuin käännekohta ruumiillisessa
sairaudessa.
Tyttö katseli häntä kysyvin silmin. -- Saanko tietää, kysyi hän arasti,
mitä teille on tapahtunut?
-- Miksikä ei, armollinen neiti. Enkö jo tuttavuutemme ensi hetkinä
tehnyt teille suurrippiä? Salaisinko nyt teiltä sellaista, joka koskee
sieluni autuutta? Mutta älkää odottako mitään erityistä. Luulen vain
löytäneeni sen perustan, jolla minun täytyy seisoa valloittaakseni
osani maailmaa. Kun täällä alakerroksessa leikittiin ja tanssittiin,
sain päähäni ruveta penkomaan kirja-arkkuani, jonka jo kolme viikkoa
sitten pyysin tänne kotoani, mutta johon en vielä alakuloisen
mielentilani vuoksi ollut kajonnutkaan. Silloin sattuivat käsiini
vanhat lohduntuojani kreikkalaiset murhenäytelmät, ja sen enempää
ajattelematta aloin lukea. Tuskin olin päässyt toisen kappaleen
loppuun, kun heitin kirjan pois ja kävelin kuin mieletön ainakin pari
tuntia edes ja takaisin huoneessani, puoleksi huumaantuneena, puoleksi
huikaistuna, kun suomukset vihdoinkin olivat pudonneet silmistäni.
Muuan aate, joka jo kauan oli minussa itänyt ja kehkeytynyt, oli äkkiä
puhjennut täyteen kukoistukseensa. Nyt tiedän, mihin minun ensimäiseksi
on ryhdyttävä: aion kirjoittaa kirjan, neiti Victoire, kauniin,
voimakkaan kirjan, jossa on niin paljon elämää ja henkeä, että se
ansaitsee joutua maailmaan.
-- Te hymyilette, armollinen neiti, jatkoi hän, vaikka tyttö vakavana
pudisti päätään. Te luulette, että minä, koettaessani tutkia itseäni,
liioittelen ja luulottelen päinvastoin kuin Kisin poika, joka lähti
hakemaan aasia ja löysikin kuningaskunnan. Mutta vaikka te olisittekin
oikeassa ja vaikka ei aatteeni olisikaan niin suuriarvoinen kuin
vielä itse luulen, ei se merkitsisi mitään: pääasia ei suinkaan ole
saada aikaan jotakin ennenkuulumatonta, katoamatonta, vaan oppia
uskomaan itseensä ja nousemaan niin korkealle kuin luonto kullekin
sallii. Saada iloa itsestään, eikö siinä ole kaikki, mitä poloiselta
ihmislapselta voidaan vaatia? Vasta silloin kykenemme tuottamaan
kanssaihmisillemmekin iloa, joka kuitenkin on korkein velvollisuutemme
ja paras onnemme. Saatuani siinä määrin itseluottamusta, että uskon
voivani sanoa jotakin, joka pelastaa maailman monesta ahtaasta
väärinkäsityksestä, on minusta hävinnyt kaikki raukkamainen
hentomielisyys ja tuo katkera kykenemättömyyden tunne, joka minut
raskaana valtasi etenkin kun te lauloitte Orpheus aarioitanne, ja minä
joka säveleestä saatoin kuulla, mikä voimakas sielu teidän rinnassanne
asuu.
Hän oli lausunut viimeiset sanansa hiljaisella äänellä, josta ilmeni
syvä liikutus. Tyttö vältti hänen katsettaan.
-- Ja tuosta kaikestako saatte kiittää kreikkalaisia murhenäytelmiänne?
Sisältävätkö nuo vanhat surulliset tarut, joita tosin vain
kuulopuheista tunnen, niin paljon iloa ja itsetuntoa?
-- Olisin onnellinen, jos sallisitte minun viedä teidät tuohon
ihmemaailmaan. Keitä varten sitten ovat nuo ikuiset runot, jos ne
teille jäävät vieraiksi? Mutta te ette saa sanoa niitä surullisiksi.
Kun niitä syvemmältä tutkii, henkii niistä leppoisin rauha ja iloisuus.
Niitä käsittelevät oppineet herrat eivät vain ole löytäneet avainta
niitten sisimpään salaisuuteen, ja niin on se iloinen muoto, joka
kätkeytyy kauhunnaamarin taakse, useimmille jäänyt vieraaksi.
-- Ja sen te nyt tahdotte paljastaa?
-- Se on itsestään ilmaantuva, kun olen poistanut tieltä kaikki
valhevalot. Te elätte täällä niin etäällä esteettisten koulukuntien
suunpieksännästä ja eripuraisuuksista. Mutta tekin olette varmaan
lukenut, että todellisessa murhenäytelmässä tulee olla niinsanottu
traagillinen syynalaisuus, ja edelleen, ettei sattumalla
täysiarvoisessa taideteoksessa saa olla minkäänlaista tehtävää. Ja
katsokaahan: mitä edelliseen tulee, olen päässyt siihen, että rikosta
ainoastaan siinä tapauksessa voi nimittää traagilliseksi, kun se
todellisen siveellisyyden tuomioistuimelta katsoen ei ole rikos. Sillä
kuka voi kieltää, että esimerkiksi rikollinen sellainen kuin Macbeth
-- niin suurella runollisella voimalla kuin hän onkin kuvattu --
kärsimällään rangaistuksella vain tyydyttää tavallisen arkipäiväisen
oikeudentunnon, eikä kykene traagillisesti järkyttämään mieltä, vaikka
itse manalan peikot ja hengetkin ovat loihditut esiin nostamaan
hiuksiamme pystyyn. Suuri murhenäytelmäin mestari on tässä taitonsa
avulla siinä määrin aateloinut vähäpätöisen traagillisen aineksen, että
ihmiskunta ei huomaa tarun kelpaamattomuutta siihen tarkoitukseen.
Ottakaa sitävastoin yksinkertainen, melkein lapsekas rakkaustarina,
vaikkapa noitten viattomien, nuorten, toisilleen vihamielisiin
sukuihin kuuluvien ihmislasten, jotka halveksivat ihmisviisautta
eivätkä laskeneet seurauksia ja, -- kun eivät voineet elää ilman
toinen toistaan, -- sortuivat yhdessä kuolemaan! He eivät tehneet
muuta rikosta kuin uskalsivat seurata sydäntään. On traagillista
syntyä maailmaan rinnassa sydän, joka ei suostu tinkimään syvimmästä
tunteestaan. Kaikkien todellisesti traagillisten sankarien oikeutus ja
salaisuus on tämä: heidän sisäinen aateluutensa tässä viheliäisyyden
maailmassa, joka elämän keskiarvojen mukaisesti on laatinut lakinsa,
syöksee heidät toivottomaan taisteluun, johon sortuvat jokapäiväisyyden
painosta. Ja tähän keskinkertaisen salaliittoon ylevää vastaan, kuuluu
myöskin se osa, jota sattuma niin usein näyttelee ja jonka otteet
senvuoksi vaikuttavat niin järkyttävästi, kun ne muistuttavat meille
niitä voimia, jotka nujertavat väkevimmätkin sielut, tuota ulkonaista,
vähäpätöistä, suorastaan halpa-arvoista, joka usein murskaa ihanteen,
-- joskaan ei kykene sen sisäistä loistoa sumentamaan. Tässä juuri
on sen iloisuuden lähde, joka jokaisen todellisen murhenäytelmän
olemuksessa pulppuaa. Mutta suokaa anteeksi, armollinen neiti, tämä
pitkä esitelmä, jonka täytyy jäädä teille sangen hämäräksi, kun
ette ole kulkenut niitä teitä, joita myöten minä olen saanut varman
vakaumukseni.
Tyttö oli tuokion aikaa ääneti ja mietti.
-- Ettekö sallisi minunkin kulkea noita teitä? kysyi hän sitten. --
Iltamme ovat usein hieman tyhjiä ja ikävystyttäviä. Kenties silloin
lukisitte meille yhtä ja toista ja selittäisitte luetun ohessa,
miten se olisi käsitettävä. Tiedättehän, kuinka oppimaton olen. Eikä
Zephyrinekään ole vielä liian vanha jotakin oppiakseen. Ethän, rakas
Zephyr?
Vanha opettajatar oli juuri astunut huoneeseen. Tajuttuaan, mistä
oli kysymys, innostui hän siinä määrin, että olisi jo samana iltana
tahtonut alottaa. Hän oli aina mielellään käynyt teaatterissa,
varsinkin kun näyteltävä kappale oli ollut oikein kauhea ja liikuttava.
Hän vain toivoi, että vanhojen pakanoitten murhenäytelmät olisivat
säädyllisempiä kuin heidän epäjumalankuvansa.
Tohtorin kasvot olivat alkaneet hehkua onnea ja ylpeyttä, kun hän voi
antaa tytölle jotakin, jota häneltä hänen kaikessa yltäkylläisyydessään
puuttui. Heti samana iltana, heidän syötyään illallista ja äidin
asetuttua nypläystöineen tavalliseen sohvannurkkaansa vihreän
lampunvarjostimen taakse, alkoi tohtori lukea Antigonea, jota suoraan
alkuteoksesta käänsi. Vasta seuraavana iltana pääsi hän loppuun.
Aamupäivän hän oli käyttänyt jonkun verran valmistuakseen ja kyetäkseen
mahtavimmissa kuoropaikoissa seuraamaan runomittaa. Hänen lopetettuaan
puhkesi Zephyrine kiihkeään ylistykseen eikä voinut lakata ihailemasta
hänen esitystaitoaan; mutta neiti istui pitkän aikaa ääneti. Vihdoin
sanoi hän vain: -- Nyt vasta oikein käsitän, mitä eilen puhuitte
traagillisesta syyttömyydestä. Tässäkin -- kuinka mieltä järkyttävää,
että kaikki vain hiuskarvan verran olisi riippunut sattumasta ja kauhea
kohtalo olisi vältetty. Mutta niin ei saa käydä. Ylevämielinen ja
puhdas ei saa nauttia maallista onnea. Se kohoaisi muuten liian paljon
heikkojen itsekkäitten joukkoihmisten yli. Sitä vain ette voi vaatia,
että tuo tekisi minut iloiseksi. Olen kenties liian heikko ja naisekas
kyetäkseni pidättämään kyyneleitäni, vaikka ylpeänä tunnenkin, että tuo
niin jalosti edesmennyt oli sukuani.
Hän nousi, ja astui avonaisen oven luo, jonka kautta puutarhasta tulvi
sisään kuunvaloa ja suloista lehmuksen tuoksua. Vasta pitkän ajan
kuluttua, kun jokainen oli hiljaisena vaipunut omiin mietteisiinsä,
istuutui hän flyygelin ääreen ja soitti erään Bachin preludin,
jonka viileinä ja rauhallisina keinuvat sävelaallot tyynnyttivät
kiihottuneita hermoja kuin vilvoittava kylpy.
Nyt kului päiviä ja viikkoja pienimmänkään epäsoinnun häiritsemättä
näitten niin erilailla viritettyjen ihmisten yhdyselämää. Se innostus,
jolla Zephyrine alussa oli suhtautunut lukuiltoihin, sammui kuitenkin
pian. Hän salasi kuitenkin huolellisesti huokauksensa nähdessään
tohtorin vetävän kirjansa taskustaan, ja koska hänen unensa oli
rauhallista, soivat nuoret hänen jo ensi sivujen jälkeen suloisesti
nukahtaa, mikä ei häntä suinkaan estänyt, niinpian kuin Philipp'in
vaikeneminen oli hänet herättänyt, vilkkain, jos kohta varovasti
yleisin sanoin tuhlaamasta suosiotaan.
Hänen asemastaan otti myöhemmin myöskin vanha pappi osaa luku-iltoihin,
kerran sattumalta sinne jouduttuaan. Hän oli hieno ja lempeä, ja
lisäksi tullut kolmas ääni teki keskustelun luetun johdosta vain
entistään viehättävämmäksi.
Philipp luki heille myöskin työnalaisena olevan kirjansa ensi lukuja.
Hän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että yksinpä kävellessään
puistossa tai retkeillessään läheisissä metsissäkin, kuletti aina
paperia mukanaan voidakseen heti jollakin rauhallisella penkillä
kirjoittaa muistiin mielijohteensa. Puiston ulommaisessa reunassa
oli pieni penkki, jota hän tällaisilla retkillään erikoisesti suosi.
Se seisoi matalahkon pensasaidan vieressä, joka eroitti puutarhan
niitystä, ja sen ympärillä kasvoi mitä ihanimpia kukkasia ja rehevintä
ruohoa. Tummat kuuset ympäröivät tuota valoisaa keidasta kuin saarta,
ja silloin tällöin saattoi sinne pujahtaa hirvi tai metsäkauris
pelkäämättä vähääkään pensasaidan toisella puolen istuvaa hiljaista
miestä, joka itse oli kuin näkymättömän metsästäjän takaa-ajama täällä
satunnaisen turvapaikan löytänyt otus.
Sillävälin oli tullut syksy, kesäkukkaset kuihtuivat, silloin tällöin
leijaili jo harmaa sumupilvi aikaisin aamulla puutarhan ja niittyjen
yllä, ja pääskyset puuhailivat muuttoa. Silloin eräänä aamuna juoksi
poika Philipp'in huoneeseen kertoen, että milanolainen täti molempine
lapsineen tänään puolenpäivän, aikaan saapuisi Hainstetteniin,
jatkaakseen kuitenkin jo samana iltana matkaansa. He matkustivat
Wieniin, jossa serkku aikoi viettää häitään, ja tahtoivat nyt
suullisilla puheilla koettaa saada Victoiren mukaansa, kun hän oli
vastannut kieltävästi kaikkiin heidän kirjeellisiin kutsuihinsa. Poika
iloitsi suuresti serkkunsa näkemisestä, hän oli kaunis ja suuri, vielä
suurempi kuin Victoire, ja hänen veljensä, joka jo vuosia sitten
oli käynyt täällä, oli komea nuori upseeri, joka hänen kanssaan oli
pannut toimeen lukemattomia kepposia. Häneltä oli poika saanut pienen
lintupyssynsäkin, ja hän oli vaikuttanut sisareen, että tämä oli
ostanut ponin veljelleen.