vastaan, jatkoi hän surullisella, soinnuttomalla äänellä. --
Kuunteleminen on häpeällistä. Ei saa anastaa itselleen luottamusta,
jota ei vapaaehtoisesti suoda. Mutta tähän häpeälliseen rikokseen
nähden olen traagillisesti syytön. Olin alakuloinen pöydässä, kun
näin teidän niin tuttavallisesti puhelevan serkkunne kanssa. Sillä
luonnollisesti täytyi minun ajatella, että hän oli teille sangen
läheinen. Silloin saivat minussa jälleen vallan vanhat, tuskalliset
epäilykset, pääsisinkö koskaan niin lähelle teitä kuin olin toivonut;
en luullut muuten voivani elää. Tuo raskasmielisyys ajoi minut
harhailemaan kauas vuorille ja rotkoihin, kunnes olin kylliksi
uuvuttanut ruumiini ja tuudittanut sieluni jonkinlaiseen tympeään
tunnottomuuteen. Tarvitsin lepoa ja lähdin sille paikalle, jossa olin
niin monet hetket viettänyt onnellisissa unelmissa. Mutta penkki oli
auringossa, joka teki minulle pahaa, ja niin heittäydyin viileälle
niitylle pensasaidan taakse lepuuttaakseni väsyneitä jäseniäni. Tehän
tiedätte heikkouteni, joka niin usein on ollut pelastukseni: kun olen
surullinen, nukahdan. Kerran minun nukkuessani sellaista unta, saapui
luokseni onni. Tänään herätti minut sama ääni kuin silloinkin --
tuskin kuitenkaan onnekseni. Ja nyt käsitätte, etten enää voi ummistaa
silmiäni tämän katon alla, vaikkapa pitäisinkin soveliaana vielä
kaksitoista tuntia nauttia sellaista vierasvaraisuutta.
Tämän sanoessaan hän teki keveän kumarruksen niinkuin olisi tahtonut
poistua hänen luotaan. Mutta kun tyttö seisoi hänen edessään painunein
päin, jäi tämä liike häneltä huomaamatta. Nuori mies ei näyttänyt
kuitenkaan voivan riuhtaista itseään irti, ennenkuin vielä kerran oli
kuullut hänen äänensä.
-- Olen koonnut vähäiset tavarani matkalaukkuun ja jättänyt pöydälle
pienen, teille osoitetun kirjelipun, jossa ilmoitan saaneeni kirjeen
eräältä ystävältäni, joka kutsuu minua Graziin. Hänellä on minulle
tärkeitä uutisia; toivottavasti en kuitenkaan ole pakoitettu pitkää
aikaa viipymään poissa. Yö on leuto, ja aion tehdä matkan jalkaisin.
-- Kun minulta sitten saapuu kirje, jossa ilmoitan, että minun
täytyy lähteä pitkälle matkalle, tiedätte vain te yksin, etten
koskaan palaja ja minkävuoksi en saa sitä tehdä. Toisille saavat syyt
jäädä arvoitukseksi. Minä tunnustan -- hänen äänensä alkoi väristä
-- lähteväni raskain sydämin rakastetun pojan luota, johon olen
sydämestäni kiintynyt. Myöskin on minun raskasta erota rakkaasta
äidistänne. Sanokaa hänelle --
Ääni petti hänet ja hän kääntyi pois. Silloin toipui tyttö
jähmettyneestä tilastaan.
-- Se ei ole mahdollista! sanoi hän. -- Jos te olette kuullut kaiken
-- kaiken -- ei, te ette voi sovittamattomasti loukkaantua parista
ajattelemattomasta, onnettomasta sanasta -- teidän täytyy käsittää,
missä yhteydessä nämä sanat --
-- Aivan oikein, keskeytti hän. -- Minä käsitän kaiken ja voin
senvuoksi antaa anteeksi. Mutta anteeksiantaminen ei ole unohtamista.
Sillä on sanoja, joita ei itsetietoinen eikä kunniantuntoinen mies
saa unohtaa, vaikka hän tahtoisikin. Loukkaantunut? Ei, minulla ei
ole oikeutta olla loukkaantunut. Olettehan antanut minusta sangen
kunnioittavat arvosanat, niin että ei minun, kuten kuuntelijoitten
tavallisesti, tarvinnut kuulla omaa häpeääni. Joskaan en myöskään
turhamielisyydestä jäänyt piilopaikkaani, nauttiakseni osakseni
tulevasta kiitoksesta. Tulin kuin lamaantuneeksi kuullessani niin
äkkiarvaamatta, kuinka te käsititte meidän suhteemme. Te tiedätte, että
usein olin suruissani siitä, oliko minun kaltaiseni ihminen todella sen
vaivan arvoinen, jota hänen vanhempansa, opettajansa ja kohtalo olivat
ottaneet hänestä nähdäkseen. Näin myöskin viime aikoina, jolloin opin
iloitsemaan itsestäni, pitämään itseäni jonkin arvoisena ja odottamaan
itsestäni jotakin -- ylimieliseksi ei itsetuntoni minua koskaan tehnyt.
Niin pitkälle olisi se minut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin vienyt,
että olisin sanonut teille, kuinka yli kaiken teitä rakastan ja kuinka,
huolimatta ulkonaisesta alemmuudestani, kuitenkin ylpeästi uskalsin
pyytää teitä vaimokseni. Sillä te sanoitte minusta aivan oikein, että
minä, vaikka olenkin köyhä raukka, en salli maallisten aarteitten ei
lumota eikä peloittaa itseäni. Olen nimittäin sitä mieltä, että siinä,
missä kaksi ihmistä ovat henkisesti ja siveellisesti samanarvoisia,
ovat kaikki ulkonaisesta eroavaisuudesta johtuneet seikat vähäpätöisiä
ja halveksittavia. Ja minä pidin itseäni teidän arvoisenanne ja jään
yhä vieläkin siihen ajatukseen, ettei minulla olisi ollut minkäänlaista
syytä katsoa ylös teihin ja pitää sitä jonkinlaisena armona, jos
korkeudestanne olisitte astunut minun luokseni. Nyt on minun täytynyt
kuulla _teidän_ ajatuksenne, että olen teille sangen rakas ja arvokas
erään huvilan irtaimistoon kuuluvana kallisarvoisena esineenä, että
iloitsette rikkaudestanne, jonka avulla kykenette maksamaan minunkin
hintani ja joka suo teille sen ylellisyyden, että voitte valita
mieheksenne nimettömän köyhän raukan, ja, jos kohta ette häntä
erittäin kiihkeästi rakastakaan, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin
hänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee. Nyt ette saa soimata tuota
raukkaa, jos hänkin tahtoo pitää kiinni siitä ainoasta, jota hänellä
on yltäkylläisesti -- vapaudestaan ja miehisestä ylpeydestään. Tai
tahdotteko väittää, etteivät nuo viattomat sanat tulleet sydämestänne?
Että puhuitte sillä tavalla vain puolustaaksenne tulevaa avioliittoanne
halpasäätyisen kanssa.
Tyttö empi silmänräpäyksen. -- En, sanoi hän sitten lujalla äänellä.
-- En voi valehdella. En voisi, vaikka koko elämänonneni riippuisi
siitä. Mutta te olette julma toistaessanne nuo onnettomat sanat, jotka
eivät kuitenkaan ole täysin senarvoisia kuin luulette. Sillä jos kerran
totuus on vallitseva välillämme, olen myöskin velvollinen sanomaan
teille sen, että en silloin kertonut kaikkea, kaikkein viimeisintä
tunnettani. Ja jos se parantaisi teidän haavoitetun ylpeytenne, että
antaisin tyttöylpeyteni nöyrtyä edessänne ja tunnustaisin -- ei, te
ette nyt minua uskoisi. Mutta teidän täytyy se kerran uskoa, kun olette
lähtenyt luotani ja myöhemmin joskus saatte kuulla, ettei minulla enää
ollut elämässä onnea, koska en voinut ajatella sitä ilman teitä ja
koska olin liian ylpeä tyytyäkseni pienempään onneen.
Hän käänsi kasvonsa pois kätkeäkseen esiin tulvahtavat kyyneleet. Mutta
hänen äänensä oli pysynyt lujana.
Kiitän teitä, sanoi nuori mies kiihkeän liikutuksen vallassa, kiitän
teitä sydämestäni, siitä mitä sanoitte. Sekin tulee kuulumaan
unohtumattomiin sanoihin ja virkistää minua, kun nuo toiset tahtovat
minua masentaa. Mutta lopettakaamme. Tuska on muutenkin kuvaamattoman
suuri, kun meidän molempien täytyy erota sattuman oikun vuoksi. Jos
en olisi kuullut noita sanoja, olisi kaikki aikaa myöten kääntynyt
hyväksi, ihanaksi, niin että jumalat ja ihmiset olisivat voineet
meitä kadehtia. Sillä minä tiedän, Victoire, että minäkin olisin
tehnyt teidät niin onnelliseksi kuin teidän kaltaisenne hyvä ihminen
ansaitsee. Silloin olisi vain muuan nuori rouva jossakin kaukana
kohauttanut minulle olkapäitään, kun tietämättäni toimin tehoisana
tekijänä teidän elämänlaskelmassanne, jonka tulos oli ollut tyydyttävä.
Mutta nyt -- vaikka surmaisin sen ainoan, joka tuon tietäisi -- en
saisi ajatuksiani vaikenemaan. Kesken korkeinta onnea sukeltaisivat
unohtumattomat sanat jälleen esiin: hän oli kyllin rikas ostaakseen
sinut. Älkää syyttäkö minua julmuudesta; se on meidän kohtalomme.
Saamme sitten nähdä, pelastammeko tästä kauneimpien unelmiemme
haaksirikosta muuta kuin alastoman elämän.
Hän ojensi kätensä tytölle. Kun ei tämä laskenut sitä irti, vaipui
hän äkkiä polvilleen tytön eteen, syleili kiihkeästi hänen värisevää
ruumistaan, painoi huulensa hänen käsivarrelleen ja mielettömässä
tuskassa toisti hänen nimeään. Sitten hän kooten viimeiset voimansa,
nousi ylös ja pakeni tytön luota tämän avuttomana lysähtäessä maahan
sille kohdalle, missä oli seisonut.
* * * * *
Neljä vuotta oli kulunut. Hainstettenissa kulki kaikki entistä
rataansa. Ainoastaan pojan iloiset kasvot olivat poissa sekä sisältä
että puutarhasta -- hän oli lähetetty Graziin opiskelemaan erään
kimnaasin professorin luo, eikä kukaan ollut enää nähnyt hymyä hänen
sisarensa kasvoilla.
Silloin eräänä päivänä tuli kirje nuorelta kreivitär Ghitalta
Roomasta, jonne hän oli matkustanut puolisoineen viettääkseen siellä
talvikauden hiljaisuudessa, koska milanolainen seuraelämä uhkasi
rasittaa häntä liiaksi hänen raskautensa aikana. Hän kertoili entisellä
tuttavallisella tavallaan tuhansista asioista, jotka tosin Victoirelle
olivat sangen yhdentekeviä: matkoistaan, vanhoista ja uusista
tuttavuuksistaan, pyhästä isästä ja kerjäläisistä espanjalaisilla
portailla. Kaksitoista sivua pitkän kirjeensä lopussa hän mainitsi
eräästä retkestä Cestiuksen pyramiidille, jonka juurella lepää
protestanttien hautausmaa sypresseilleen ja muistopatsaineen.
"Mitä sanot, rakkaani", oli kirjeessä edelleen, "kun kuulet, että tässä
juhlallisessa paikassa, jossa tahdoin nauttia hiljaisen, kohottavan
hetken, minua kohtasi tuskallinen yllätys. Yksinkertaisessa kukkulaan
kallis- tuvassa hautakivessä seisoi tuon pohjoissaksalaisen nimi, joka
kerran oli pöytätoverinani teidän kodissanne: tohtori Philipp Schwarz,
-- ilman minkäänlaista syntymä- tai kuolinpäivän määrää. Mutta nimen
alla oli seuraavat kaksi latinalaista sanaa: Oblivisci nequeo. En
luonnollisesti ymmärtänyt niitä, eikä miehenikään latinantaito riitä
pitkälle. Mutta illalla, ruhtinatar Chigin salongissa, jonne aina
kokoontuu joukko oppineita ja taiteilijoita, esitettiin minulle muuan
kuuluisa arkeoloogi, joka jo vuosikausia on asunut kapitoliumilla
sikäläisessä preussilaisessa oppilaitoksessa, ja miten siinä
puhelimme, tulin yht'äkkiä maininneeksi tuon nimen ja kysyin tuosta
omituisesta nuoresta miehestä, joka niin salaperäisesti oli poistunut
Hainstettenistä ja niin äkkiä elämästä. Sinähän et ole vastannut
ainoaankaan kysymykseeni hänen äkkinäisen pois lähtönsä syistä.
Nyt sain tietää, että juuri sama professori, jonka kanssa puhuin
hänestä, oli ollut häneen sangen läheisessä suhteessa, niin läheisessä
kuin ihminen yleensä saattoi olla tuohon omituiseen uneksijaan.
Nuori mies oli näyttänyt hänelle katkelmia eräästä teoksestakin,
joka käsitteli kreikkalaista kansanhenkeä ja sisälsi syvällisen
tutkimuksen tuloksia ja uusia näkökohtia. Tuo merkillinen ihminen
oli käyttänyt kaiken aikansa äskenmainitun teoksen kirjoittamiseen
ja yksinäisiin harhailuihin Rooman ja Campagnan rauniomaailmoissa.
Hän olisi kaikenlaisilla kannattavilla töillä helposti kyennyt
kartuttamaan perimäänsä pientä pääomaa. Sensijaan hän, sitä vitkaan
kuluttaessaan, päättävästi työnsi kaiken muun luotaan elääkseen
vain omana itsenään, varmasti vakuutettuna, että hänen kohtalonsa
täyttyisi joka tapauksessa, joko se sitten ajan tullen sallisi hänen
kuolla tai hankkisi hänelle keinoja elää edelleen. Valitettavasti oli
edellinen tapahtunut. Ystävä oli usein leikkiä laskien varoittanut
häntä enentämästä niitten kunnon saksalaisten lukumäärää, jotka antavat
liiallisten opintojen saattaa itsensä hengiltä. Silloin oli hän aina
syvämietteisesti hymyillen pudistanut päätään, mutta vastannut kerran:
jos hän kuolisi aikaisin, ei siihen olisi syynä opinnot, vaan muutamat
unohtumattomat sanat. Mitä hän sillä tarkoitti, oli jäänyt hänen
salaisuudekseen. Ja vihdoin hän heinäkuussa, kun ei tahtonut jättää
kaupunkia, jossa kuumetauti raivosi, oli sairastunut roomalaiseen
lavantautiin, joka muutamassa viikossa oli tehnyt hänestä lopun. Mutta
hänen jälkeenjättämiensä paperien joukossa ei ollut lehtistäkään tuosta
suuresta teoksesta.
"Kun sitten näytin professorille hautakirjoituksen, jonka olin
huolellisesti kirjoittanut muistikirjaani, ja josta hän ei vielä
tietänyt, kun viimeisinä kuukausina oli ollut poissa Roomasta, olimme
me molemmat ihmetyksen vallassa. _Oblivisci nequeo_ ei merkitse muuta
kuin: en voi unhoittaa. Voitko sinä ratkaista arvoituksen, _mitkä_
unohtumattomat sanat olivat sortaneet hänet kuolemaan?"
* * * * *
Vanha, elämään väsynyt paronitar eli vielä kaksitoista vuotta
yllä kerrotun jälkeen. Koko aikana ei tytär päiväksikään häntä
jättänyt. Hän säilytti kauneutensa myöhäisiin vuosiin, ja moni
olisi suostunut maanpakoon heidän etäisessä kolkassaan, saadakseen
kutsua häntä omakseen. Mutta hän hylkäsi tyynesti ja miettimättä
jokaisen tarjouksen. Puoli vuotta senjälkeen, kun äiti vihdoinkin oli
sulkenut väsyneet silmänsä, tavattiin hänet eräänä aamuna vuoteeltaan
sydänhalvauksen yllättämänä. Hänen viimeinen tahtonsa oli, että
hänet haudattaisiin puistoon ja että hänen haudalleen asetettaisiin
yksinkertainen hautakivi, jossa olisi kirjoitus:
_Oblivisci nequeo_.