jäin yksin -- tuon kauhean onnettomuuden jälkeen, kun isäsi -- --
Hän alkoi hiljaa itkeä. Tytär sulki hänet syliinsä, suuteli häntä
tyynnytellen, antoi hänelle kaikenkaltaisia hyväilynimiä ja sai hänet
vihdoin siinä määrin rauhoittumaan, että hänen kyyneleensä lakkasivat
vuotamasta ja hän kysyi, eikö jo voitaisi ruveta juomaan teetä. Sitten
saatettiin hänet pöytään, jolle Zephyrine sillä välin oli kamarineidon
ja ravintolan tarjoilijan avulla kattanut illallisen. Victoire oli
hilpeällä mielellä ja kertoi äidilleen -- niinkuin haastellaan lapselle
tarulinnoista ja taikapuutarhoista -- kaikesta, mitä he tänä iltana
olivat kaupungissa ja sen ympäristöillä nähneet. Äidin vanhoista,
hentopiirteisistä kasvoista ei kuitenkaan voinut päättää, oliko hän
tajunnut kaiken. Zephyrine istui äänetönnä.
Hetkistä myöhemmin, kun äiti oli saatettu vuoteeseensa, johon hän
nukkui niin pian kuin joku mitä raskaimman päivätyön suorittanut,
astui tytär hiljaa ulos parvekkeelle, joka kolmelta puolelta reunusti
pihamuuria, ja kulki aina kadun kohdalle saakka, josta matalan
suojuksen ylitse voi nähdä alas. Hän asettui istumaan nurkkauksessa
olevan granaattipuun puiselle jalustalle ja rupesi katselemaan
ohitse meneviä yökulkijoita, jotka täällä Corsolla nauttivat illan
viileydestä, poltellen ja lörpötellen. Hänen mielialansa oli niin
kummallisen valoisa ja iloinen, hän ei sellaista ollut kokenut
vuosikausiin. Hivelevän pehmeä ilma, pehmeät vieraat äänet, pimeä
yksinäisyys hänen kätköpaikassaan, josta hän tarkasteli elämää,
joka häntä ei vähääkään liikuttanut ja joka ei saanut asettaa hänen
kannettavakseen huolia ja velvollisuuksia, -- tämä kaikki synnytti
hänessä vapauden ja irtautumisen tunteen, joka saattoi sydämen
voimakkaasti sykähtelemään. Ja Rotondasalissa vietetyn hetken muisto,
jokainen siellä lausuttu sana elivät pohjimmaisina hänen sielussaan
ja kohottivat hänen riemuntunnelmaansa, hänen ylpeätä tahtoansa ja
voimaansa hallita vaihtelurikasta elämää ja taistellen saavuttaa
kaivattu onni. Hän kuuli alhaalla muutamain nuorekkaitten äänten
hyräilevän siihen aikaan suosittua kansanlaulua ja yhtyi lauluun.
Kun naurunheläys kadulta ehti hänen luokseen, huomasi hän äkkiä itse
nauravansa mukana. Mutta sitten hän äkkiä vaikeni ja tuli vakavaksi.
Hän näki kadun toisella puolella olennon, jonka hän huolimatta lyhdyn
himmeästä valosta heti tunsi. Nuori muukalainen kulki iloisessa
joukossa alla päin, hattu syvään otsalle painettuna. Hän pysähtyi
vastapäätä hotellin porttia; hän katseli ylöspäin, ja tyttö luuli
tuntevansa, että hänen katseensa harhaili granaattipuun ympärillä,
jonka tummassa varjossa hän liikkumattomana istui. Hän pidätti
hengitystään ja sulki vaistomaisesti silmänsä. Hänen katsahdettuaan
jälleen alas oli tähystelijä kadonnut. Hän jäi vielä vähäksi aikaa
paikoilleen, kunnes uskalsi avonaisen parvekkeen poikki hiipiä
huoneeseensa.
* * * * *
Hän oli tuskin noussut ylös seuraavana aamuna, kun kamarineito toi
hänelle kirjelipun, jonka erään toisen hotellin palvelija oli hänelle
jättänyt. Se sisälsi ainoastaan kysymyksen, pysyikö neiti vielä eilen
tekemässään ehdotuksessa. Hän ei pienimmälläkään tavalla soimaisi
neitiä, jos tämä olisi alkanut epäröidä, tokko hänellä olisikaan niitä
ominaisuuksia, joita tämän täytyi veljensä kasvattajalta vaatia. Sen,
jolla oman sivistyksensä kanssa vielä oli niin paljon tehtävää, oli
tuskin ryhtyminen opettamaan toisia. Jos hän kuitenkin saisi koettaa,
ottaisi hän vapauden tulla heidän luokseen kysymään, milloin lähtö
tapahtuu ja pyytämään neitiä esittämään hänet äidilleen.
Neiti riensi kirjoittamaan käyntikortille vain seuraavat sanat: "Ei ole
tapani yön aikana muuttaa päätöksiäni. Olette tervetullut. Victoire."
Puolen tunnin kuluttua saapui tohtori itse eilisessä harmaassa
matkapuvussaan ja huopahatussaan; hänen jälessään kannettiin
vaatimattoman kokoista matkalaukkua. Hän astui näköjään varmana
jalosukuisen neidin luo, ja kumarsi kunnioittavasti äidille, joka
katseli häntä hämmästyneenä ja, vasta tyttären kuiskattua jotakin
hänen korvaansa, nyökäytti nuorelle miehelle päätään ystävällisesti
kuin vanhalle tuttavalle. Zephyrine kumarsi hänelle virallisesti ja
taiteen sääntöjen mukaisesti, välittämättä hänestä sen enempää, mutta
kaunis "Nesschen" ojensi tohtorille ystävällisesti kätensä ja kiitti
häntä sanansa pitämisestä. Sitten hän vei äidin, joka tuskaisena ympäri
huonetta katsellen kyseli tuhansista pikkuesineistä, olivatko ne
unohtuneet, hitaasti ja varovasti rappuja alas, joitten luona vaunut
odottivat, ja nosti hänet niihin. Ne olivat tuollaiset vanhanaikaiset
matkavaunut, joita nykypolvi enää näkee vain vanhoissa kuvissa, ja
jotka ovat niin leveät ja syvät, että niihin helposti mahtuu kuusi
ihmistä; vaunujen takaosassa tavaroille varatun syvennyksen päällä,
on palvelijoita varten kaksi-istuiminen katettu suojus, joka yksinään
on yhtä iso kuin meidän päiviemme ajopelit. Neljä postihevosta,
jotka jo vähän aikaa olivat kärsimättömästi kaapineet jaloillaan
pihan kivitystä, veti suunnatonta rakennusta. Kun naiset olivat
sijottautuneet vaunuihin, jäi Zephyrinen rinnalle vielä riittävästi
tilaa hintelälle saksalaiselle oppineelle.
Victoire tukahutti hymyilyn nähdessään "nuoruudenystävättärensä"
juhlallisen kasvojen ilmeen, kun tämä kietoi vaipan ympärilleen
ja painautui mahdollisimman syvälle nurkkaansa välttääkseen uuden
matkakumppanin pienintäkin kosketusta. -- Näettehän, tohtori, sanoi
hän, ettette ollenkaan häiritse meitä. Olkaa siis hyvässä turvassa. Ei
teidän myöskään tarvitse pelätä, että keskustelumme teitä väsyttäisi.
Olemme näin matkoilla ottaneet harjoitellaksemme vaikenemisen taitoa,
ja jokainen on omissa ajatuksissaan. Jos me kaikesta huolimatta
ajan pitkään alamme ikävystyttää, emme ota pahaksemme, vaikka te,
voidaksenne paremmin nauttia seudusta, pakenisitte postimiehen luo
kuskilaudalle, tai takaistuimelle kamarineitomme seuraan; se olisi
hänelle suuri kunnia.
Tohtori astui hymyillen vaunuihin ja vakuutti joka kohdassa
alistuvansa tämän vaunulinnoituksen järjestyssääntöihin. Äiti istui
häntä vastapäätä niinkuin tytärkin kiireestä kantapäähän verhottuna
mustaan silkkiseen matkaviittaan, jonka päähine somasti ympäröi hänen
kalpeita kasvojaan. Hänen kauniit, mustat silmänsä olivat matkan
kuluessa alati suunnatut kaukaisuuteen, eikä hän välittänyt vähääkään
uudesta tuttavasta. Neitikin soi vain harvoin hänelle sanasen, jos hän
matkakirjasta, jota ahkerasti tutki, sattui löytämään heidän juuri
sivuuttamansa vuoren tahi paikan nimen. Aurinko paahtoi himmeästi
sciroccopilven läpi, joka kevyen, harmaan harson tavoin leijaili
kauniin seudun yllä. Hevosten virkusti juostessa, oli korkean,
varjoisen katoksen alla miellyttävä matkustaa, ja yksinpä Zephyrinekin
tunsi itsensä ajan pitkään kykenemättömäksi pysyttämään välimatkaa
itsensä ja naapurinsa kesken. Ja kun tohtori Zephyrinen ja neidin
välillä sattuneessa pienessä erimielisyydessä asettui edellisen
puolelle, alkoi hän äkkiä tuntua niin rakastettavalta, että Zephyrine
tarjosi hänelle kölninvesipullonsa ja kehoitti häntä kostuttamaan
nenäliinansa; se olisi ainoa tehoisa virkistyskeino helteessä.
Nyt sai tohtori myöskin kuulla, että naiset olivat lähteneet matkalle
käydäkseen Milanossa tervehtimässä vanhan paronittaren sisarta. Hän oli
naimisissa italialaista sukuperää olevan kreivin kanssa, joka kuitenkin
palveli itävaltalaisessa armeijassa. Äiti oli suuresti kaivannut
sisartaan, mutta ei viihtynyt hänen luonaan kuin kahdeksan päivää. --
Hainstettenissä on sinun kuitenkin kaikkein paras olla, pikku äiti,
sanoi tytär, katsahtaen tohtoriin. Pian saat jälleen istua rakkaalla
parvekkeellasi ja katsella Cäsarin puuhailua puutarhassa.
Oli somaa huomata, kuinka väsymättömästi tytär piti huolta äidistä
koettaen häntä alituisesti ilahuttaa ja asettaa hänen olonsa mukavaksi.
Hän ei tuntunut vielä oikein mukautuneen siihen ajatukseen, että
rakastetun olennon henki enää eli vain jonkinlaista uni-elämää,
jaksamatta enää milloinkaan herätä todellisuuden tajuun. Tämä lapsen
tunne, suru ja huoli olennosta, jonka hän jo tavallaan oli kadottanut,
näytti siihen määrään täyttäneen tytön mielen, ettei siihen jäänyt
minkäänlaista sijaa lämpimämmälle osanotolle muita ihmisiä kohtaan.
Useasti, kun hän pitkästä matkasta väsyneenä sulki tomusta ja
auringosta vaivaantuneet silmänsä, syventyi Philipp noitten nuorten
kasvojen arvoitukseen; niissä ei ollut piirrettäkään äidin kasvoista ja
kuitenkin ne hänen väsyneenä nojautuessaan vaunun seinustaan kävivät
ihmeellisellä tavalla melkein pelottavassa määrässä samankaltaisiksi
kuin tuo sammunut kuva. Silloin oli hän entistään viehättävämpi. Mutta
hänen avattuaan valppaat silmänsä, jotka niin välinpitämättömästi
saattoivat katsella kaikkia ihmisiä, tunsi nuori mies vastustushalun
heräävän rinnassaan. Mutta unessa kielivät tytön kasvot, ettei hän
ollut onnellinen, että hänenkin povessaan, yhtä hyvin kuin muitten
hänen sukupuoleensa kuuluvien, sykki avuton, janoava sydän, mutta että
hän vain oli liian ylpeä tunnustamaan sitä muille.
Välistä, nuoren miehen katsellessa metsiä ja vuoria, tai lukiessa
Homerostaan, jota hän aina matkoilla kuletti mukanaan, tunsi hän,
kuinka tytön silmät vuorostaan kauan ja kiinteästi tarkastelivat hänen
kasvojaan. Jos hän silloin äkkiä katsahti ylös, ei tyttö millään
tavalla koettanut salata katselleensa häntä. Kuitenkin kesti hän niin
levollisesti nuoren miehen katseen, että tämä käsitti ei merkitsevänsä
tytölle sen enempää kuin hänen tielleen sattuneet esineetkään, joihin
kenties maksoi vaivaa tutustua. Pari kertaa oli tohtori yrittänyt
kehittää edelleen heidän salissa alottamaansa keskustelua. Mutta se
ei koskaan onnistunut. Iltaisin heidän saavuttuaan majataloon, vältti
tyttö heidän joutumistaan kahden kesken, ja kuitenkin näki nuori mies
selvästi, ettei tämän hänen arkuutensa pohjana ollut minkäänlaista
tarkoitusperää yhä enemmän häntä kiehtoa. Tyttö ei häntä tarvinnut,
hän vain suvaitsi olla häneen mieltynyt kuten niin paljoon muuhunkin
ympärillään, mistä hänellä saattoi olla hyötyä.
Hän käsitti tuon, ja hänen mielensä kävi yhä raskaammaksi mitä
pitemmälle aika kului. Sillä hänelle kävi yhä selvemmäksi, että
hän tarvitsi tyttöä, että hän ei enää tullut toimeen ilman hänen
läheisyyttään, vaikka hänen täytyikin tuo läheisyys salaisin tuskin
ostaa.
Ja vihdoin oli hän iloinen, kun he lähestyivät päämäärää. Matka, jonka
tähän aikaan helposti kulkee kahdessa päivässä, oli kestänyt kymmenen
vuorokautta. Hän oli useasti koettanut katkaista kahleensa, jotka
suljetuissa vaunuissa, neljän kesken, niin tiukasti olivat kietoutuneet
hänen sydämensä ympärille. Mutta painostus ei tahtonut hälvetä hänen
sielustaan postimiehen vieressäkään, hänen vapaalla, ilmavalla
istuimellaan. Hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän vapaaehtoisesti oli
syössyt itsensä tähän vankeuteen. Ne vähäiset kokemukset, joita hänen
sydämensä tähän saakka oli saavuttanut hänen nopeasti unohtuneitten
lemmentarinainsa aikoina, olivat kuitenkin olleet riittäviä häntä
ajoissa varoittamaan, joka kerta kun hän senjälkeen oli ollut
tuhlaamaisillaan enemmän sydänvertaan kuin asia ansaitsi. Ja nyt niin
kiihkeästi kasvava intohimo tuota viileätä, ylpeätä, jalosukuista ja
korkealle hänen ylitseen tähtäävää nuorta kaunotarta kohtaan, jonka
mielestä hän oli kyllin hyvä täyttämään vanhan papin sijan pienen pojan
opetuksessa, -- ja hänen tulevaisuutensa verhottu kuva, -- Italia,
jonka kynnyksellä hän oli palannut -- hän sanoi itselleen vasten
kasvoja, että hän oli liian mieletön kaksikymmentäkuusivuotiaaksi
filosofiksi, että hänen menettelynsä läheni mielisairauden rajoja --
silloin vain välinpitämättömästi viskattu sananenkin vaunuista noilta
salaperäisiltä huulilta, ja pehmeät kädet tuntuivat äkkiä pyyhkineen
pois kaiken hänen uhmansa ja hänen sielunsa vapauden vaatimuksen,
ja hän jaksoi tuskin odottaa, kunnes ehti kuski-istuimelta takaisin
vaunuihin saadakseen jälleen nähdä mustan päähineen ympäröimät nuoret
kasvot.
Viimeisen yön he olivat viettäneet Grazissa. He olivat saapuneet sinne
niin aikaisin, että Victoire oli rauhallisena saattanut jättää äitinsä
vieraskotiin pasianssipelinsä ääreen ja lähteä Philippin ja Zephyrinen
kanssa, joka melkein haaveellisella tavalla näytti olevan kiintynyt
tohtoriin, katselemaan ihanaa kaupunkia. Hän itsekin oli harvinaisen
iloisella mielellä. Zephyrine laski leikkiä neidistään vakuuttaen hänen
silmäinsä loistavan siitä ilosta, että hän jo huomenna näkisi jälleen
vanhan ihailijansa pater Danielin. Mutta kun he seuraavana päivänä
kaksi tuntia kestäneen matkan jälkeen lähestyivät sitä laaksoa, jossa
Hainstettenin linna sijaitsi, sumensi hänen tavallisesti niin tyyntä
otsaansa syvä surumielisyys, jota hän ensi kerran ei jaksanut peittää.
Philipp ei saattanut pidättäytyä kysymästä, herättikö kotiintulo
tuskallisia muistoja. -- Ei, vastasi hän, ainoastaan ahdistusta, että
entinen iloton elämä on alotettava juuri siitä, mihin sen neljä viikkoa
sitten jätin. Tai luuletteko tosiaankin, että elävä ihminen saattaa
tyydyttää onnenjanoaan yksinomaan täytetyillä velvollisuuksilla? Se on
samaa kuin syöttää nälkäiselle puunkuorta. Se täyttää tyhjyyden, vaan
ei syövy vereen. Mutta miksi puhua tässä?
Nuorella miehellä oli sana valmiina, mutta toisten läsnäolo sai hänet
vaikenemaan. Hän näki tytön nopeasti kääntyvän äidin puoleen, asettavan
kuntoon hänen päähineensä, jonka hän oli työntänyt pois, ja kasvot
jälleen iloisina kertovan hänelle, että he kohta olisivat kotona. Joko
näet Cäsarin? kysyi pieni rouva, ja hänen kuihtuneille kasvoilleen
kohosi kevyt punerrus. -- En, äiti. Kuten tiedät, en ole ilmoittanut
sanaakaan tulostamme. Tahdoin yllättää heidät kaikki nähdäkseni
kerrankin, kuinka he käyttäytyvät itsekseen jätettyinä.
Senjälkeen hän antoi postimiehelle käskyn pysähtyä. -- Teidän täytyy
asettua kuski-istuimelle, tohtori, sanoi hän hymyillen. Me olemme
turhamaisia vanhasta pesästämme ja sieltä se näyttää kauneimmalta.
Hän totteli heti, ja he ajoivat nyt täyttä ravia tasaista tietä
myöten linnaa kohti, joka komeana kohosi laakso-aukeaman takana
korkeahkolla kukkulalla tiheän lehtimetsän keskellä. Ylimmät ikkunat
kimaltelivat keskipäivän auringossa, harmaan liuskakaton takana aukeni
läpinäkymättömän tiheitä metsiä, jotka ulottuivat läheisen vuoren
puoliväliin, niin että paljaat vuorenhuiput kohosivat kuin harmaa
hiekkaharju tummanvihreästä merestä. Pitkulaisen laakson uloimmassa
pohjukassa näkyi harvaanasuttu talonpoikaiskylä, jonka keskeltä hohti
pienen kirkon punainen tiilikatto.
Kohta kääntyivät he ikivanhaan käytävään, joka oli puu-istutuksin
reunustettu melkein linnaan asti. Ilma oli viileätä ja puhdasta,
molemmin puolin aukeavilla valoisilla niityillä surisi lukemattomia
mehiläisparvia ja oksien lomissa kaarteli pesäänsä rakentavia lintuja.
Yhtäkkiä kuului koiran haukuntaa. -- Se on Hektor! huudahti Zephyrine.
Se ensimäisenä toivottaa meidät tervetulleiksi. -- Philipp näki
kaukaa suuren, keltaisen, tanskalaisen doggin aivankuin hurjistuneena
syöksyvän vaunuja kohti; saavutettuaan vaunut, koetti se ilosta ulvoen
syöksyä sisään, niin että neidin täytyi antaa pysäyttämiskäsky, ettei
koira olisi musertunut pyöriin. Samassa oli se hurjalla hyppäyksellä
vaunuissa, Zephyrine huudahti, äiti siirtyi vain hieman syrjemmälle, ja
koira asettui Victoiren hyväilemänä arvokkaasti sille paikalle, jonka
Philipp oli jättänyt, kunnes jälleen lähempänä linnaa syöksähti ulos.
He olivat saapuneet rakennuksen pihapuolelle, josta vei portaat koko
sivuseinää kiertävälle parvekkeelle. Sen kiviaitauksella seisoi
ruukuissa korkeita, pyöreäksi leikatuita oranssipuita, oleandereita
ja pieniä sypressejä. Sen takana sijaitsi korkea puutarhasali, jonka
ovet ja akkunat olivat auki niin että tuulenhenki pääsi kevyesti
liikuttamaan punasilkkisiä ikkunaverhoja, jotka niinkuin löysät
purjeet ja liput liehuivat tulijoille. Täältä näki ranskalaiskuosiseen
puutarhaan, joka tällä hetkellä suihkukaivoineen, taxuspensaineen,
kivisine maljakkoineen ja pikku kuvanveistoksineen äänetönnä
lepäsi kevätauringossa. Muutenkin näytti koko talo nukkuvan kuin
ruusuprinsessan linna. Pian kuitenkin näkyi elämää. Mataloista
sivurakennuksista, jotka olivat kätkössä pensasaitojen takana, riensi
muutamia palveluskuntaan kuuluvia henkilöitä; vanha taloudenhoitajatar,
joka ei heti ollut löytänyt päähinettään, nousi kasvot hehkuvan
punaisina portaita ylös, pehtori, puutarhuri, vieläpä kokkikin
valkeassa myssyssään ilmestyivät parvekkeelle, jossa vanha rouva heti
oli istuutunut matalahkoon nojatuoliin ja kerta kaikkiaan selitti,
ettei hän enää milloinkaan lähde täältä pois. Hän ei enää näyttänyt
ajattelevan pientä poikaansakaan mielihyvän vuoksi, jota hän tunsi
päästyään vihdoin jälleen tutulle paikalleen kauan kaivattuun rauhaan.
Neiti oli heti lähettänyt noutamaan pikku veljeään, joka tähän aikaan
tavallisesti oli pappilassa harjoittelemassa soittoläksyään. Muutaman
minuutin kuluttua syöksyi poika parvekkeelle paljain päin, vaaleat
hiukset hujan hajan punaposkisten kasvojen ympärillä, joista loistivat
sisaren ruskeat silmät. Hän heittäytyi vallattomasti äidin kaulaan,
juoksi sitten sisaren luo, jonka veti mukanaan hurjaan riemutanssiin,
ja otti vihdoin Zephyrinen kunnianarvoisen pään niin varomattomasti
käsiensä väliin suudellen häntä molemmille poskille, että kiivaasti
toruva arvon neiti vain vaivoin saattoi puolustautua. Vasta silloin
huomasi poika vieraan, ja hänen kirkas otsansa sumeni. Hän oli
nyt silmiinpistävästi sisarensa näköinen, joka hymyillen tarttui
hänen käteensä ja esitti hänelle tohtorin. -- Emme me aina ole näin
vallattomia, selitti sisar, ja kun vain tahdomme, on meillä sangen
älykäs pää sekä lahjoja kaikenkaltaisiin taiteisiin ja tieteisiin.
Kuinka pitkälle olet päässyt Haydn'in sonaatissa? Mutta senhän voin
kysyä herra pastorilta itseltään.
Tämä tuli hiljaisesti, horjuvin polvin samaa tietä, jonka poika oli
syöksynyt tuulispäänä, vanha, hintelä ukko lempein apostolinkasvoin,
jotka, hänen nähtyään tulijat, kirkastuivat sanan varsinaisessa
merkityksessä. -- Voitteko uskoa, kuiskasi neiti tohtorille, että
tuo kunnianarvoisa Jumalan palvelija lapsenhymyineen on jesuiittain
kasvattama, jotka tavallisesti osuvat oikeaan valitessaan omiaan?
Nähtävästi he kuitenkin huomasivat, ettei nuori pater Daniel tuottaisi
heille milloinkaan erikoista kunniaa, ja olivat iloisia saadessaan
hänet eroamaan veljeskunnastaan. Isäni oppi hänet tuntemaan matkoillaan
ja, saatuaan tietää hänen surkean tilansa, toimitti hänet papiksi
kirkkoomme. Täällä oli ennen linnankappeli, ja kappalainen asui sen
vieressä pienessä talossa. Olemme sen säilyttäneet senkin jälkeen, kun
kylän asukkaille kaukana laaksossa rakennutimme oman kirkon. Ja niin on
Cäsarin ensimäinen opettaja ollut näin lähellä. Mutta hyvä vanhus on jo
jättänyt kahdeksankymmenennen ikävuotensa, näettehän, kuinka työlästä
hänen on liikkua.
Nämä sanat sanottuaan riensi hän alas portaita, tervehti pappia,
ja talutti hänet varovasti ylös äidin luo, jonka kättä vanha mies
kunnioittavasti suuteli. Victoire oli sillävälin kääntynyt pehtorin
puoleen ja kaikille muillekin oli hänellä ystävällinen sana. Philipp
näki, kuinka kaikkien silmät luottamusta ja syvää alamaisuutta
kuvastaen katselivat tuota nuorta olentoa; hän oli kuin ruhtinatar,
joka väliaikaisen hallituksen jälkeen jälleen on palannut maahansa ja
ottaa hallitusohjat takaisin pehmeisiin, mutta lujiin käsiinsä.
Vanha taloudenhoitajatar, jolle neiti oli sanonut sanasen, lähestyi
nyt tohtoria ja kysyi, suvaitsiko hän lähteä huoneeseensa. -- Se on
vain väliaikainen maja, huudahti neiti hänelle. Jos sen asema ei
teitä miellytä, saatte itse valita, missä mieluinten tahdotte asua.
Näettehän, että meillä täällä vanhassa talossa on kyllin tilaa.
Kuin unessa seurasi hän opastajaansa puutarhasalin kautta suureen
rappukäytävään, joka aukeni rakennuksen etupuolella. Korkeitten,
kapeitten ikkunoitten kautta virtaili tulvimalla sisään valoa, niin
että hänen silmiään melkein huikaisi ja hän astui puoliksi suletuin
silmin leveitä portaita toiseen kerrokseen. Sinne päästyään pysähtyi
hän hetkiseksi käsipuuhun nojautuen ja katseli allensa syvyyteen.
Vanha linna oli, kuten hän selvästi tunsi, Ludvig neljännentoista
maailmanherruuden ja versailleslaisen makusuunnan aikana rakennettu
ylellisellä loistolla, joka ainoastaan muutamissa kohdin näytti
jonkun verran kalvenneen. Yksinpä kullatuita kipsikoristeitakin
näytti vain kevyt pölykerros peittävän. Hänet valtasi omituinen pelon
ja alakuloisuuden tunne. Tätä kaikkea oli neiti lapsuudestaan asti
tottunut näkemään, ja niin kauas kuin hänen katseensa ulottui tämän
taikalinnan akkunoista, totteli kaikki hänen pienintäkin vihjaustaan.
Samassa muistui nuoren miehen mieleen se ahdas rappukäytävä, joka oli
johtanut hänen vanhempiensa asuntoon. Ja nyt oli hän täällä tuon ylpeän
valtijattaren alamaisena tuntien kuitenkin itsensä kykenemättömäksi
sietämään naisen käskynalaisuutta. Jos ei hän olisi hävennyt
pelkuruuttaan, olisi hän mieluinten jättänyt opastajansa siihen,
rientääkseen portaita alas ja paetakseen takaisin vapauteen loistavasta
vankilastaan.
Mutta kunnon taloudenhoitajatar, joka oli siksi hyvin koulutettu, että
kohteli talon vieraita kaikella mahdollisella kunnioituksella siinäkin
tapauksessa, etteivät nämä tehneet ylhäissukuisen vaikutusta, oli jo
avannut yhden niistä monista ovista, jotka veivät valoisaan käytävään,
ja pyytäen anteeksi, ettei kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa, kun
herrasväkeä ei vielä oltu odotettu takaisin, vetänyt ylös akkunoitten
eteen pudotetut verhot ja laskenut sisään raikasta vuoristo-ilmaa.
Tohtori saisi täällä nauttia aamu-auringosta; huone oli tosin
korkealla, mutta sitä hiljaisempi, koska koko yläkerrassa ei nykyään
asunut kuin pehtori vastakkaisessa sivustassa.
Philipp oli astunut akkunan luo ja jäi yllättyneenä katselemaan eteensä
aukeavaa ihmeen ihanaa kuvaa, puutarhaa ääressä, puiston ikivanhojen
puitten latvoja sen takana ja vuoria, jotka rajoittivat taivaanrantaa.
Alhaalta parvekkeelta helähti tänne hänen luokseen Victoiren ääni,
joka hieman kuurolle papille kertoi Milanon kuulumisia, ja pojan
nauru, kun Zephyrine parhaansa mukaan oli kertonut hänelle pari
hullunkurista matkaseikkailua. Ja kun hän ulkona metsän yläpuolella
näki suuren petolinnun kaartelevan ja kohoavan yhä korkeammalle
siniseen, sädehtivään eetteriin, tuntui hänestä äkkiä kuin hänkin olisi
saanut näkymättömät siivet, jotka kantoivat hänet kauaksi inhimillisten
surujen yläpuolelle, elämän korkeuksiin, joista hän tähän saakka tuskin
oli uskaltanut uneksiakaan.
* * * * *