UNOHTUMATTOMIA SANOJA
Kirj.
Paul Heyse
Suomennos
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911.
Vicenzan kaakkoisesta portista, jota nimitetään Porta Monteksi, koska
Monte Berico-nimisen vuoren juuri tässä kohden ulottuu aivan lähelle
kaupunkia, vierivät auringonpaisteisena huhtikuun iltapäivänä v.
1849 kevyet ajopelit maantietä myöten kirkasta Bacchiglione-jokea
kohti, joka pehmeästi mutkitellen virtailee hilpeitten ketojen halki.
Vaunuissa istui kaunis nuori neiti huolettomasti nojaten taaksepäin,
vähääkään välittämättä siitä, että hänen leveälierinen kesähattunsa
rutistui ja että sen tummat samettinauhat joutuivat epäjärjestykseen.
Sitä suorempana pysyttelihe häntä vastapäätä olevalla istuimella
vanhahko nainen silkkisine, kukilla koristettuine hattuineen, koreine
päivänvarjostimineen ja mustine silkkiviittoineen, aika ajoin
tähystellen seutua kultasankaisella lorgnetillaan. Epäselväksi jäi,
istuivatko he senvuoksi vastapäätä toinen toisiaan, ettei vanhemman
verrattain ulottuvaisella olennolla olisi ollut tilaa peräistuimella,
vaiko senvuoksi, ellei kamarirouvan soveltunut istua prinsessan
vieressä. Ainakin neidin hieno, hieman ylpeä pikku nenä viittasi
ylhäiseen sukuperään. Mutta vanhempikin nainen osasi leveille
hyväntahtoisille kasvoilleen luoda varsin arvokkaan ilmeen, ja
tukahuttaen silloin tällöin haukotuksen, katseli hän oikealla puolen
leveneviä viljakenttiä ja vasemmalla Monte Bericon juurelle siroteltuja
asumuksin, niin alentuvan välinpitämättömästi kuin olisi hänen pienten,
lemmikinsinisten silmäinsä katse ollut aivan erikoinen suosio seudulle.
He olivat tuskin matkanneet puolta tuntia, kun vaunut poikkesivat
oikealle päin kääntyvälle solatielle ja pysähtyivät lyhyen, vaivaloisen
ylämäen jälkeen korkean puutarhaportin eteen, jonka mahtavien
kivipatsaitten välin sulki kolminkertainen rautaristikko. Kuski riensi
istuimeltaan ja nykäsi ruostunutta kellonvedintä, joka ulottui niin
kauas käytävän takana olevan matalan rakennuksen sisään, ettei soiton
kilahduskaan kuulunut ulkopuolelle. Niinpä kestikin tuokion, ennenkuin
rakennuksesta näkyi elonmerkkiä.
Sillävälin oli naisilla aikaa ristikon lomitse tähystellä puutarhaan.
Leveä tie, jonka kumpaakin puolta reunusti leikattu, ikivihanta
pensasaita, vei avonaiselle kukkulalle, jolla suurehko nelikulmainen,
tasaisen pyöreällä katolla varustettu rakennus seisoi. Siitä ulkoni
matalaharjainen, kuuden solakan pylvään muodostama eteinen, johon johti
leveäportainen rappukäytävä. Tätä siron juhlallista rakennusta, jonka
juurilla versoi korkeata ruohoa, ympäröi mitä syvin hiljaisuus, ja
kellahtavasta marmorista veistetyt, katon ja portaitten ulokkeille,
jopa molempien pensasaitojenkin reunoille sijottautuneet lukuisat
jumalankuvat tuntuivat tämän aution maatilan ainoina valtijaina
nauttivan sen satumaista rauhaa.
-- Maria Josef! huudahti vanhempi nainen katsahdettuaan äkisti
lorgnettinsa läpi, luulenpa, että siinä taas on tuollainen
pakanatemppeli, joita jo niin monta olemme nähneet säädyttömine
epäjumalankuvineen. Täytyykö meidän tosiaankin nousta vaunuista ja
lähteä lähempää tarkastamaan noita muinaisesineitä?
-- Voit jäädä istumaan, Zephyrine, ja täällä nauttia keskeytyneen
ruokaleposi, vastasi neiti hymyilevin ilmein. -- Mutta sitten saatkin
koko elinaikasi katua, että nukuit Vicenzan arvokkaimman nähtävyyden
ollessa tarjolla. Tämä ei ole mikään temppeli, vaan koko Lombardian
kuuluisin huvila, jonka suuri Palladio rakensi eräälle rikkaalle
markiisille, tuo sama, tiedäthän, joka on suunnitellut ja rakentanut
kaikki kauniit palatsit ja kaupungintalon ja ihmeellisen vanhan
teatterin, josta juuri tulemme. Koska olen vastuunalainen sinun
taiteellisesta sivistyksestäsi, olen tahtonut näyttää sinulle tämänkin.
Mutta pakottaa en sinua tahdo. Tuolla tuleekin portinvartija, jolle
voit minut huoleti uskoa.
-- Mitä ajattelettekaan, Nesschen, huudahti toinen ja teki eleitä
noustakseen ensiksi vaunuista. -- En ole ollenkaan väsynyt, ja äskeisen
puhuin vain senvuoksi, kun en voi sietää noita ijänikuisia pylväitä.
Mutta kenties en tuota ymmärrä. Jos ne ovat viimeiset tälle päivälle,
tuhdon ne vielä sulattaa. Kuumuus on sietämätön, eikä tuossa lumotussa
puistossa tunnu olevan liiemmäksi varjoa. _Merci mon ami. Me voilà!_
Tämän hän lausui pienelle, äreälle vanhukselle, joka oli avannut
vähäisen sivuportin, ja astui nyt sanaakaan virkkamatta vaunujen
luo auttaakseen naisia. Vanhempi nainen otaksui, koska hän ei
osannut tavuakaan italiankieltä, että jokaisen täytyi ymmärtää
hänen ranskaansa. Senjälkeen hän hypähti niin nuorekkaan sirosti
vaununastuimelta, että olisi luullut sen olevan hänen painavalle
olennolleen mahdotonta, kääntyi sitten neidin puoleen ja ojensi
hänelle kätensä auttaakseen häntä alas. Sitten he hitaasti kävelivät
loivasti kohoavaa tietä, vanhempi jonkun verran puhkuen, vaikkakin
korkean pensasaidan siimes lieventi kuumuutta, neiti levollisin,
kevein askelin, hienorakenteinen pää hiukkasen kenossa, hentoine
sieraimilleen ja huulet puoliavoimina hengittäen tämän viheriän
yksinäisyyden huumaavia tuoksuja. Päästyään kukkulalle, jäi hän
hiljaa paikalleen ja antoi suurten tummien silmiensä katseen hitaasti
liukua viehättävän rakennuksen yksityiskohdasta toiseen; rakennus
ihastutti häntä todellisuudessa vielä enemmän kuin hänen siitä varemmin
näkemänsä kuvat. Kevättaivaan puhdas sini valautui katon jalomuotoisiin
viivoihin; -- niin kuulakkaanpehmeästi kuin sulautuu läpinäkyvä,
hieno verho lepääviin, ihaniin ihmisjäseniin, näytti loputon eetteri
sulautuvan kiviseiniin. Entä ympäristön kukoistava, kesytön luonto,
jota ihmiskäsi ei näyttänyt koskaan järjestelleen, rapistuneita seiniä
pitkin hiipivät ruusut, villiytyneen niityn kirjavat kukkaset, jotka
hänelle hymyilivät ja kaukaa silmänkantamattomista viiniköynnös-
ja silkkiäispuulehdoista soiva heinäsirkkojen, lintujen ja
lehtosammakoitten huumaava häly, viileän ilman niin pehmeästi keinuessa
ja värähdellessä että sen melkein saattoi nähdä!
Sillävälin oli vanhus, jolle tämän hyljätyn paratiisin vartioiminen oli
uskottu, rientänyt portaille ja avannut varjoisan pylväseteisen oven;
senjälkeen hän katosi rakennuksen sisäosiin molempien naisten häntä
hitaasti seuratessa. Neiti ei puhunut sanaakaan. Zephyrine sitävastoin
ei saattanut pidättäytyä lausumasta paheksuvia muistutuksiaan noista --
kuten hän sanoi -- mytologisista säädyttömyyksistä, joita täällä joka
paikassa vilisi.
Nuori neiti ei ollut kuulevinaankaan, nyrpisti vain hieman hienoa
ylähuultaan vanhemman lörpöttelylle. Mutta astuttuaan pimeän
käytävän kautta viileään sisempään huoneeseen, tuohon kuuluisaan
pyöreään saliin, jota sirosti kaareutuva kupooli niin ylväästi ja
viehättävästi kattaa, pääsi häneltä mitä lapsellisimman ihastuksen
huudahdus. Hän seisoi pitkän aikaa huoneen kuulaassa hämärässä puoleksi
suljetuin silmin, eikä välittänyt yksityiskohdista, ei vaalenneista
marmoriornamenteista eikä kuvapatsaista, jotka seisoivat pölyttyneissä
lokeroissaan. Ihmeellinen hyväntunne oli vallannut hänet hänen
astuessaan ulko-ilman viileästä, aurinkoisesta kirkkaudesta tähän
viileään, salaperäiseen huoneeseen, jonka hämärä valkeni sitä mukaa
kuin vanhus avasi neljä ristin muotoisesti vastakkain olevaa ovea ja
laski ulkoa sisään lämpöä ja valoa.
Vanhus tuli jälleen hänen luokseen ja kysyi, eikö hän tahtonut nähdä
asuinhuoneita. Hän nyökäytti päätään ja seurasi häntä lukuisten oman
onnensa nojaan heitettyjen suojien kautta, jotka toinen toisensa
vieressä ympäröivät keskisalia. Ne olivat kohtuullisesti kalustettuja,
ja pöly lepäsi paksuina kerroksina Napoleonin aikuisilla vanhoilla
istuinsijoilla, hoikkajalkaisilla pikku pöydillä sekä vuoteilla,
joitten tyynyjä ja patjoja ei näytetty vuosikausiin tuuletetun. Huvilaa
oli jo aikoja sitten lakattu käyttämästä asuntona.
Neiti oli kärsivällisesti kuunnellut vanhaa tuittupäätä tämän
ylistellessä entisiä aikoja, jolloin täällä useasti oli vietetty
komeita juhlia soittajien ja laulajiin kaiuttaessa ihanaa
oopperamusiikkia kupoolisaliin. Hän singahutteli sanojaan omituisella
kiivaudella ikäänkuin olisi hän tahtonut syyttää nuorta neitiäkin --
jonka hän varsin oikein otaksui itävaltaluiseksi -- olosuhteitten
surullisesta muutoksesta. Tämä katseli tarkkaavana seinämaalauksia,
uunien marmoriotsakkeita ja kaikkea muuta, mikä muistutti menneitä
juhla-aikoja. Puheen lomassa hän kysäsi, luulisiko vanhus, että perhe
halullisen ostajan ilmaantuessa, luovuttaisi huvilan.
Vanhus katsoi häneen kummastuneena. Sellainen ajatus ei nähtävästi
koskaan ollut välähtänyt hänen mieleensä. Kun hän olkapäitä kohauttaen
tuijotti kysyjään, kääntyi tämä seuralaisensa puoleen, joka haluttomana
oli häntä seurannut. -- Mitä ajattelet, Zephyrine? sanoi hän. Eikö
täällä olisi ihana asua, luonnollisesti ei kuumimpana vuodenaikana,
mutta syksyllä, kun Hainstettenissä alkaa tuntua kolkolta ja
kalsealta? Puutarhan voisi jättää sellaiseksi kuin se on, vain
huoneita täytyisi siistiä ja -- onko täällä keittiötä? -- kysyi hän
vanhukselta. Senhän voisi hätätilassa varustaa kellarihuoneisiin. Eikö
ole hullunkurista, Zephyrine, ettei täällä ole keittiöstä tietoakaan?
Ikäänkuin olisivat omistajat, kuten kuvapatsaat ulkona, vain eläneet
ilmalla, tahi, kuten Olympon jumalat, nektarilla ja ambrosialla.
Zephyrinen mielentila ei sallinut hänen ottaa osaa pilaan. Hän
väitti huoneitten kostean ilman koskevan rintaansa, ja huomattuaan
eräässä nurkkahuoneessa, johon auringonvalo leveänä virtana tulvaili,
silkkikankaalla päällystetyn sohvan, riensi hän sen luo ja vajosi
sen koville patioille sellaisella ilmeellä kuin ajettu otus, joka
vihdoinkin löytää varman turvapaikan.
Neiti nyökäytti hänelle hajamielisesti hymyillen päätään ja kulki
eteenpäin. Vanhuksenkin hän lähetti pois. Hänen ei aina tarvitsisi
pysytellä neidin kintereillä. Hän oli varmaan ilman sitäkin jo väsynyt
alati kulkemaan samoissa huoneissa ja avaamaan ovia jokaiselle
vieraalle. Kävikö hänellä muuten usein vieraita?
Kuinka kulloinkin -- aina vuodenaikojen mukaan. Keväällä ja syksyllä
kävi eniten. Jo tänään aamupäivälläkin oli täällä ollut muuan, muuan
nuori herra, joka oli tullut jalan kaupungista ja katsellut kaikkea
sangen tarkkaavaisesti, mutta lähettänyt hänet sitten pois, koska
tahtoi piirustaa. Yht'äkkiä oli hän kadonnut viemättä kuitenkaan mitään
mukanaan, mutta myöskään mitään jättämättä.
Neiti vei käden taskuunsa, veti sieltä pienen kullallakirjaillun
kukkaron ja antoi hänelle suuren hopearahan. Mutta lahja -- vaikka
kävikin yli vanhuksen odotusten -- ei tehnyt häntä ystävällisemmäksi.
Hän nyökäytti synkkänä päätään kääntyessään lähtemään; naiset jääkööt
sinne kernaasti niin kauaksi aikaa kuin tahtovat, hänen täytyisi nyt
lähteä asuntoonsa ruokapahaistansa katsomaan, joka parhaillaan on
tulella. Hänen tyttärentyttärensä on tyhmä seitsenvuotias letukka, joka
helposti polttaa keiton pohjaan.
Jäätyään yksin, palasi neiti kupoolisaliin ja istahti erään Jupiterin
patsaan jalustalle. Siinä hän antautui raskasmielisten unelmien
valtaan; koko hänen nuori elämänsä nousi yhtenäisenä kuvasarjana hänen
eteensä ja toi kirjavista väreistään huolimatta omituisen kylmyyden
ja tyhjyyden tunteen hänen mieleensä. Lopulta ei hän saattanut sitä
kauempaa kärsiä, nousi ylös ylpeällä liikenteellä niinkuin sellainen,
joka uskaltaa katsoa vihamielistä voimaa silmästä silmään, ja pyyhkäsi
kiharat syrjään. Hattu valahti niskaan, ja hän säpsähti kevyesti
ikäänkuin olisi joku vieras koskettanut hänen olkapäätään. Sitten hän
kulki hitaasti salin poikki ja astui vastapäätä olevan pylväseteisen
kautta ulkoilmaan, koska jumalankuvat tyhjine silmineen ja jäykkine
huulineen olivat hänelle äkkiä käyneet kammottaviksi.
Täällä oli varjoisaa, ja hän saattoi lauhan ilman hyväillessä hänen
vapaata otsaansa, katsella ihanaa seutua. Suoraan edessään hän
näki Monte Bericon vihreän huipun, jonka puitten latvojen keskeltä
pieni, valoisa kirkko vaatimattomana kohosi. Sitten kauempana
vasemmalla sinipunervan, tuoksuvan ilman sisällä Euganein kukkulat ja
ylt'ympärillä, aina jalkojensa juureen saakka, mitä hedelmällisimmän
seudun, jota vielä nuoren kevään ensi vihannuus peitti. Etäisten
vuorenhuippujen ympärillä ei näkynyt ainoatakaan pilveä, eikä
pienintäkään ihmisääntä kuulunut sinne tänne sirotelluista mökeistä.
Muurinreunaa kiipeävien ruusujen luona leikki lukemattomia, hänelle
outoja perhosia. Hän kulki hitaasti alas portaita; hänen teki mieli
ottaa kiinni joku perhonen ja katsella sitä lähempää. Saavuttuaan alas,
pysähtyi hän äkkiä, hieman lievästi säikähtäen.
Korkeassa ruohostossa, siinä, missä rappukäytävä muodostaa rakennuksen
seinän kanssa terävän kulman, lepäsi pitkänään nukkuva mies, pää
käsivarsien varassa ja hattu painettuna syvään otsalle. Tässä oli
vielä vast'ikään ollut mitä viilein kalvepaikka. Mutta aurinko, joka
kiersi rakennusta, oli juuri päässyt paistamaan lähimmän pylväseteisen
pilarien lomitse ja lähetti nukkujaan vinosti säteensä, joka alkoi
liukua polvista rintaa kohti ja jonka ennen pitkää täytyi saavuttaa
myös kasvot.
Ne olivat nuoret kalpeat, hentopiirteiset kasvot, jotka unessakin
näyttivät hieman jännittyneiltä ja raskasmielisiltä. Vaaleat hiukset
olivat tiheinä suortuvina ohimoilla ja jättivät näkyviin erittäin
valkoisen kaulan. Silloin tällöin -- nukkuja varmaankin uneksi
silloin iloisista asioista -- avautui ylähuuli hieman, paljastaen
hampaat, jotka välkkyivät auringossa. Mutta hatunreunan varjostamat
silmät olivat tiukasti kiinni, ja kulmakarvojen välissä oli syvistä
ajatuksista kertova ryppy.
Neiti oli katsellut häntä tuokion liikahtamatta ja niin vakavasti
kuin olisi hän saattanut lukea kaikki ne ajatukset ja kuvat, jotka
liikkuivat nukkuvan mielikuvituksessa. Sitten hän äkkiä näytti
huomaavan sopimattomaksi tuolla tavalla vakoilla viatonta. Kevyt
punerrus nousi hänen kasvoilleen, hän kääntyi päättävästi ja nousi
hitaasti äänettömin askelin jälleen portaita ylös. Ylhäältä, pylväitten
lomitse, hän vielä kerran äkisti katsahti vieraaseen ja näki, että
auringonsäteet jo olivat ennättäneet hänen silmäluomiinsa saakka. Hän
näki hänen vielä tekevän liikahduksen ikäänkuin torjuakseen jotakin
luotaan. Sitten hän jälleen astui pyöreän salin kynnyksen yli.
Mutta valo vaikutti yhä enemmän nukkujan unen kiehtomiin aistimiin.
Hän koetti ensin kääntää kasvonsa uudelleen varjoon, aivasti sitten
voimakkaasti pari kertaa ja avasi silmänsä. Hänen vihreä makuusijansa
tuntui kuitenkin liian hyvältä hänen heti saattaakseen nousta siltä
ylös. Hänen täytyi silminnähtävästi myös ensin miettiä, missä oli.
Kun hän oli päässyt siitä tietoiseksi, ojentelihe hän ensin itseään
suloisen uupumuksen vallassa ja upotti katseensa taivaan pohjattoman
syvään sineen. Silloin hän äkkiä kuuli rakennuksesta naisäänen, joka
alotti vienoa, valittavaa laulua: "Ach, ich habe sie verloren --"; hän
tunsi sekä säveleen että sanat, mutta hän ei mielestään koskaan ollut
kuullut sitä niin puhtaasti ja sielukkaasti laulettavan. Hänestä tuntui
melkein sadulta, että tuo Orpheuksen laulu täällä yksinäisyydessä ja
italialaisen taivaan alla kaikui saksalaisilta huulilta. Hitaasti --
aivankuin olisi pieninkin rapina saattanut haihduttaa lumouksen --
kohottautui hän istumaan ruohostolle ja kuunteli siten tuokion. Sitten
sai uteliaisuus hänet vihdoin nousemaan ja varovasti hiipien astumaan
rappuja ylös.
Kun hän oli päässyt pylväseteiseen, katkesi laulu äkkiä. Hän näki
laulajan solakan olennon seisovan keskellä salia, selin häneen. Nyt
hän rauhallisesti kulki huoneen toiselle puolelle, hyräillen hiljaa
itsekseen aarian loppusäveleitä.
Nuori mies riensi hänen jälkeensä, mutta jäi seisomaan, kun neiti
kääntyi ja kylmin katsein mitteli häntä kiireestä kantapäähän.
Neiti, sanoi hän, minä pyydän anteeksi, että olen keskeyttänyt
laulunne. Mutta itsehän olen siitä saanut kärsiä kovimman
rangaistuksen. Poistun heti.
Neiti ei heti vastannut, vaan näytti ensin tahtovan suorittaa
tarkastuksensa loppuun. Sitten kohosi tuskin huomattava punerrus hänen
kasvoillensa.
-- Ette ole ollenkaan minua häirinnyt, sanoi hän, ja minun -- jos kenen
-- on pyydettävä anteeksi. Lauluni herätti teidät unesta, ja ollakseni
suora, tunnustan, että se oli tarkoituksenikin. Tapasin teidät
nukkumassa ulkona ruohostossa ja näin, kuinka kasvonne ennen pitkää
olisivat joutuneet aurinkoon. Vain maassa syntyneet saattavat sietää
sellaista vahingoittumatta. Muukalaiset saavat helposti auringonpiston.
-- Ja te olette heti kasvoistani -- tai kenties paremminkin tukastani
päättäen otaksunut minut muukalaiseksi, jatkoi hän hymyillen. Mitä te
sitten siitä ajattelitte, kun matkustajalla tässä paratiisillisessa
ympäristössä ei ollut muuta tehtävää kuin nukkua?
-- En tiedä, mikä minua velvottaisi ilmaisemaan teille ajatukseni,
vastasi hän hieman terävästi. Muuten voitte olla rauhallinen: sitä
en totta tosiaan tullut ajatelleeksi. Ja miksi ei voi nukkua, kun on
kyllikseen katsellut kaunista? Vanhus, joka hoitaa tätä huvilaa, kertoi
vieraasta, jota hän jo aamupäivällä oli täällä kuletellut ja joka
sitten oli häneltä hävinnyt. Jos te olette sama -- --
-- Minun kai täytyy tunnustaa, kuinka asia on, vastasi nuori mies,
puolittain ivallisella, puolittain raskasmielisellä ilmeellä, joka
antoi hänen kasvoilleen miellyttävän leiman. -- Lähetin miehen pois
vetääkseni muutaman piirron luonnoskirjaani. Mutta koska olen vain
pahanpäiväinen töhertäjä ja koska tämä seutu ilkkui heikkoja voimiani,
jouduin jonkinlaisen apeamielisyyden valtaan ja olin iloinen, että uni
minua armahti.
-- Sitten kai olette suuttunut minulle, kun tulin herättäneeksi teidät.
Mutta minä lähden heti ja jätän teidät jälleen lohduttajanne hoivaan.
Hän nosti olkihatun päähänsä ja solmesi sen kiinni leuan alta. Nuori
mies ei saattanut kääntää katsettaan kauniista kasvoista, joitten hieno
soikeus tässä ympäristössä näytti entistäänkin ihastuttavammalta.
-- Oi, neiti, sanoi hän, se olisi aivan turhaa. -- Ajatus siitä, että
olen karkottanut teidät pois, ei soisi minulle pienintäkään rauhaa,
vaikka jäisin tänne yöhön asti ja vaikka saisin valita minkä hyvänsä
tämän talon makuuhuoneista. Yöni olen muutenkin nukkunut huonosti aina
siitä saakka, kun tulin Italiaan ja varsinkin kadehdittavaan Vicenzaan.
Tiedättekö, mikä vie minulta unen? Teidän on vaikea sitä käsittää,
koska en ole maalari, en kuvanveistäjä enkä yleensäkään taiteilija,
yksinkertainen filosofian tohtori vain: ja kuitenkin on suuri Palladio
vienyt rauhani. Ja äsken, kun koko viime yönä tuskin saatoin ummistaa
silmiäni, valtasi minut ulkona viileässä ilmassa jonkinlainen uupumus,
ja niin otti luonto oikeutensa.
Nuoren miehen puhuessa olivat tytön silmät käyneet yhä
hämmästyneemmiksi. Ensin oli hänen olentonsa suuri varmuus tuntunut
tytöstä melkein loukkaavalta, koska hän oli tottunut kauneudellaan
saattamaan nuoret miehet hämmennyksiin. Sitten haihtui pieni närkästys
jalomman tunteen tieltä, kun nuori mies puhui hänelle yhtä avonaisesti
ja vapaasti kuin aikoja sitten luotettavaksi havaitulle ihmiselle,
jolle saattaa sanoa kaiken.
-- Millä tavalla Palladio on teille tehnyt pahaa? kysyi hän vihdoin ja
istuutui jälleen -- niin epämukava kuin paikka olikin -- Jupiterpatsaan
jalustalle.
-- En tosiaankaan tiedä, ymmärrättekö minua, jatkoi nuori mies,
suunnaten katseensa hänen ohitseen hoikkia pilareita myöten holvikaton
puolihämärään. -- Siinä tapauksessa minun täytyisi kertoa teille
jonkun verran enemmän vähäpätöisestä persoonastani, ja se tuskin teitä
huvittaisi.
-- Ken tietää, voisittehan koettaa.
Nuori mies hymyili surumielisesti. -- Se ei tosiaankaan ole huvittavaa,
jatkoi hän. Kuinka voin muuten selittää sen että teille, jota minulla
ei ole edes kunnia tuntea -- -- ja nyt johtui ensi kerran mieleeni,
että viivytän teitä ja että seuralaisenne odottaa. Minun täytyy toisen
kerran pyytää anteeksi.
Hän kumarsi kevyesti ja aikoi nähtävästi lähteä pois.
Seuralaiseniko? vastasi tyttö hymyillen. -- Hän on yhtä ymmärtäväinen
kuin tekin äsken, jopa ymmärtäväisempikin, sillä hän on etsinyt
lepopaikakseen sellaisen nurkkauksen, jossa voi olla rauhassa
tungettelevilta auringonsäteiltä. Ei, minulla ei ole minkäänlaista
kiirettä, ja ellen ole liian lähentelevä, tahtoisin sangen mielelläni
tietää, minkätähden suuri Palladio, joka jo kolme vuosisataa on
ihastuttanut niin monia ihmissilmiä, on saanut mielenne synkäksi, koska
ette omien sanojenne mukaan näe hänessä sellaista esikuvaakaan, jonka
laakerit eivät anna teidän nukkua?
-- Jos syy sittenkin olisi siinä, sanoi hän äkisti, ja nyt tuijottivat
hänen silmänsä itsepintaisesti maahan. -- Mutta vielä kerran: on turhaa
puhua siitä. Erinäiset mielialat, jotka helposti saavat valtoihinsa
miehen, eivät pienimmälläkään tavalla vaikuta naiselliseen olentoon.
En tiedä, tekisinkö omaa sisartanikaan, jos minulla sellainen olisi,
uskotukseni. Emmekö ennemmin puhu muusta, jostakin hauskemmasta? Joko
olette käynyt Monte Bericon puistossa, josta on niin kaunis näköala
kaupungille ja vuoristoon?
Neiti heitti päätään hieman taaksepäin. -- Minulla ei ole pienintäkään
oikeutta teidän luottamukseenne, sanoi hän hitaasti; mutta jos ilman
muuta arvostelette minua naissuvusta vallitsevan tavallisen mielipiteen
mukaan, erehtynette kenties hieman. Valitettavasti olen minäkin, niin
nuori kuin olenkin, saanut kokea tuollaisia erikoisia mielialoja, joita
tuskin olisin halukas uskomaan sisarelleni -- jos minulla sellainen
olisi. Siinä olemme siis yhtä mieltä. Ja entä jos ei minulla nyt olisi
halua puhua näköaloista --
Hän nousi ja teki kevyen kumarruksen. Tämä pelasti nuoren miehen äkkiä
hienoisesta hämillä-olon tunteesta.
-- Antakaa anteeksi, neiti, sanoi hän hymyillen, jos ehkä olen puhunut
sopimattomasti. Mutta on totta tosiaankin ihmeellistä seisoa tässä
kasvoista kasvoihin nuoren vieraan neidin kanssa melkein kuin joku
paatumusta teeskentelevä vaivainen syntinen, joka tahtoo ripittäytyä.
Ja ettette ajattelisi minusta huonompaa kuin mitä ansaitsen, tahdon
tunnustaa, minkälaisia tunteita suuri Palladio herätti sieluparassani.
Tehän tunnette hänet myös. Olette epäilemättä alhaalla kaupungissa
nähnyt hänen luomansa ihmeet aina iki-ihanasta basilikasta, tuosta
sulouden ja majesteetin saavuttamattoman ihmeellisestä yhtymästä,
Corsolla sijaitsevaan pikku rakennukseen saakka, joka kapeine
päätyineen seisoo tavallisten porvarillisten talojen välissä niinkuin
jalosyntyinen prinssi alhaisen sotaväen joukossa. En tiedä, millä
tavalla te kykenette tajuamaan rakennustaidetta. Minulta on se kyky
tähän saakka kokonaan puuttunut tai on se uinunut, ja vasta täällä
ovat silmäni avautuneet ja silmien mukana sydän. Kaikki muut taiteet,
vaikkakaan en itse niitä harjoita, ovat olleet lähellä sydäntäni, mutta
koska rakennustaide tähän saakka on vedonnut ainoastaan ulkonaisiin
aistimiini, on se jäänyt minulle vieraaksi. Sitten tulen Vicenzaan
ja kuljeskelen pahaa aavistamatta näitten kiviesineitten parissa,
jotka kaikki ovat yhden ja saman käsialaa, ja äkkiä puhuu minulle
mykistä pylväistä, pilareista ja muodoista ihmisolento, iloisin,
ylväin ja rakastettavin minkä koskaan olen tavannut, ja marmorin
kylmän pinnan alta olen tuntevinani lämpimän veren sykähtelyn; ensi
kerran huomaan siinä, jota taidekielellä nimitetään mittasuhteiksi,
jäsenten tarkkasuhtaisuudeksi ja sopusoinnuksi, kuolematonta lämpöä
uhkuvan ihmissydämen, jolla olisi minulle paljon sanottavaa ja jonka
hiljaisimmankin sanan saattaisin käsittää. Pidätte varmaankin minua
hupsuna uneksijana, hyvä neiti, mutta olette nyt, kerran vaatinut minua
puhumaan; tuo hulluus valtasi minut ennenkaikkea täällä yksinäisessä
Rotonda-salissa, kunnes armelias uni saapui ja vapautti minut avoimin
silmin uneksimasta.
Neiti katseli hänen ohitseen hämärän eteishallin kautta aurinkoiseen
puistoon. -- Ymmärrän teitä varsin hyvin, sanoi hän tuokion kuluttua.
Minäkin olen kokenut samansuuntaista, en kuitenkaan rakennusten
suhteen, joskin hieman sinnepäin. Tunnetteko Bachia? Hänen
vaikeimmista fuuga-arvoituksistaan, joista useimmat pitävät vain
niitten suuremmoisen rakenteen vuoksi, olen minä saattanut kuulla
hänen sydämensä tykinnän. Kenties senvuoksi, että olen tuntenut
häneen jonkinlaista sukulaisuutta -- ainoastaan hyvin kaukaista,
koska en luonnollisesti missään suhteessa saata kohota sellaisen
jättiläisen tasalle. Mutta minusta tuntuu kuin kuulisin niissä samojen
verivirtojen kohinaa, jotka terästävät voimiani ja tekevät tahtoni
taipumattomaksi. Te hymyilette. Ensin osottauduin teille uteliaaksi,
nyt tunnustan olevani itsepäinenkin, ei voi avomielisemmin tunnustaa
heikkouksiaan, vaikka olisi niistä ylpeäkin, jota minä en totisesti
ole. Mutta teidän luottamuksenne ei saa jäädä yksipuoliseksi, eikä
teillä saa olla sitä tunnetta, että vain teitä on kuunneltu. Sanokaa
minulle vielä yksi seikka: minkätähden tulitte siitä surulliseksi, että
odottamanne lahjakkaan rakennusmestarin asemasta tapaattekin suuren ja
rakastettavan ihmisen?
Oi, neiti, huudahti hän, jos vastaisin teille tyydyttävästi tähän
kysymykseen, saisitte tämän satunnaisen tuttavuuden ensi hetkenä kuulla
minusta enemmän kuin oma äitini milloinkaan on aavistanut ja kuin
parhaimmille nuoruudenystävilleni koskaan olen tunnustanut. Te kenties
väsytte lopuksi -- ei ainoastaan seisomaan kylmällä kivipermannolla
vaan ennenkaikkea kuuntelemaan minua. Sallitteko minun saattaa teidät
seuralaisenne luo?
-- En, vastasi hän rauhallisesti. -- Tehän tiedätte, että olen yhtä
itsepäinen kuin uteliaskin. En siis väsy niinkään helpolla. Mutta
te olette oikeassa, kävelkäämme hieman, ja sitten kerrotte minulle
kaikesta. Ei kukaan ole parempi uskottu kuin sellainen, jota ei kenties
enää koskaan elämässään tapaa. Jos minulla olisi salaisuuksia, uskoisin
ne kaiken todennäköisyyden mukaan ennemmin teille kuin jollekin n.s.
ystävättärelle, joka varmasti lörpöttelisi ne toiselle, joskin ehkä
vain omalle miehelleen. Ja äitini -- vieläkö teidän äitinne elää?
-- Hän kuoli jo viisi vuotta sitten.
-- Minun äitini elää, mutta hän on valitettavasti viimeinen, jolle
saattaisin avata sisäistä elämääni. Hän rakasti niin intohimoisesti
isääni, ettei hän enää hänen kuolemansa jälkeen -- siitä on jo
yli kahdeksan vuotta -- ole kyennyt irtautumaan kummallisen
alakuloisesta tylsyyden tilasta, johon tuska hänet saattoi. Niin
elää hän jonkinlaisessa henkisessä puolihämärässä. Hän tajuaa kaiken
ympärillään ja ottaa omalla tavallaan kaikkeen osaa, mutta hän on kuin
ihminen, jonka kädet ovat halvaantuneet: hän ei tunne sitä, mihin hän
koskettaa. Nyt käsitätte varmaankin, minkätähden minusta on tullut
itsepäinen: minulla täytyi olla tahtoa kahden, vieläpä kolmenkin
edestä, koska minulla lisäksi on pieni veli, joka tuli maailmaan vasta
muutaman kuukauden kuluttua isäni kuolemasta. Uskokaa minua, ettei
ole onnellista tulla liian aikaisin itsenäiseksi ja, ennenkuin edes
on selviytynyt tyttö-ajan unelmista, hallita suurta taloa ja holhota
omaa äitiään. Ja nyt olen kertonut teille riittävästi itsestäni, nyt
on jälleen teidän vuoronne. Lähtekäämme ulos puistoon. Sillävälin saa
kunnon Zephyrine nukkua vanhurskaan unta. Esitän teidät sittemmin
niinsanotulle kasvattajalleni, josta minä nyt vuorostani saan pitää
huolta.
Zephyrine! huudahti nuorimies nauraen. -- Kuinka hullunkurinen nimi!
Ja sangen vähän hänen nykyiseen olemukseensa soveltuva kuten itse
saatte nähdä. Mutta kaksikymmentäviisi vuotta sitten, jolloin minua
ei vielä ollut maailmassa, kuuluu hän tehneen nimelleen kunniaa.
Ajatelkaahan vain, entinen hoitajattareni alotti elämänratansa
näyttämöllä, tanssijattarena. Hänen isänsä oli ranskalainen
tanssinopettaja, joka oli nainut wieniläisen hyvinvoivan
porvarintyttären. Lamppujen valossa huomasi Zephyrine erään nuoren
kauppiaan, joka tahtoi mennä avioliittoon hänen kanssaan, mutta
kustansi hänet sitä ennen jonkinlaiseen oppilaitokseen, sillä
paitsi synnynnäistä ranskankielen taitoaan, ei tyttö ollut saanut
alkeellisintakaan sivistystä. Kun hän muutaman vuoden kuluttua olisi
ollut kutakuinkin kelvollinen, kuoli hänen sulhasensa ja suojelijansa
ja hän jäi turvattomana ja köyhänä yksin maailmaan, koska hänen
vanhemmillaankin oli ollut surullinen loppu. Samoihin aikoihin etsi
äitini hoitajatarta minun nuorelle personalleni, ja kun ranskankielen
taito oli pääasiallisena pätevyysehtona -- asuimme silloin kuten
nytkin maatilallamme Steiermarkissa -- uskottiin minun ensimäiset
askeleeni tässä maailmassa neiti Zephyrinen valvonnan alaisiksi.
Vuosien vieriessä on tämä suhde muuttunut päinvastaiseksi, nyt olen
minä vastuunalainen sekä hänen että omasta käytöksestäni; tänään olette
omin silmin todennut, miten hän pitää minusta huolta: Hän sallii
minun pitkät ajat puhua nuoren, tuntemattoman herran kanssa mitä
ihmeellisimmistä asioista antamatta pienimmänkään omantunnon pistoksen
häiritä untansa.
Nuori mies nauroi, mikä varsin hyvin soveltui hänen kasvoilleen. --
Nyt olisi minun vuoroni esittäytyä teille, sanoi hän. Mutta minun
elämäkertani on sangen porvarillinen ja jokapäiväinen. Isäni oli
kimnaasin opettaja ja minut kasvatettiin samaa tarkoitusta varten,
koska sen arveltiin olevan minunkin kunnianhimoni korkeimpana
päämääränä. Mutta hänellä oli jotakin, jota pojalta puuttui ja joka
sai hänen tyytymään niin vaatimattomiin olosuhteisiin: hän rakasti
nuorisoa ja opetti mielellään. Minä halusin intohimoisesti oppia,
aina vain oppia -- muun muassa tuntemaan itseäni. Sen tulokset eivät
suinkaan olleet omiansa tekemään minua ylimieliseksi. Olin pian
huomaavinani, että minussa kyllä oli ainesta tulla hyödylliseksi
ihmiseksi, mutta yksinomaan hyödylliset ihmiset tuntuivat minusta itse
asiassa sangen joutavilta. Yksi enemmän tai vähemmän tuossa suuressa
työntekijäjoukossa, josta luonto- ja yhteiskunta ovat pitäneet huolta,
-- mitäpä siitä. Olisin niin halusta toivonut itsestäni jotakin
erikoista, uutta ja ihmeellistä, niin että en olisi voinut hyödyttää
ainoastaan muutamaa kourallista koulupoikia, vaan koko n.s. ihmiskuntaa
ja nykymaailmaa. Jälkimaailma ei olisi minua silloin pelottanut. Mutta
hitunen kielitiedettä ja filosofiaa ei siihen riittänyt. Niitten
avulla juuri joutuu tuohon suureen joukkoon, joka rauhallisena etsii
ravintoansa hedelmällisen maan parmailla matalissa nautinnoissa. Aina
vain olla kiitollinen siitä, mitä toiset tarjoavat nautittavaksi --
se käy lopulta vastenmieliseksi. Minkälaista lieneekään sellaisen
ihmisen, joka on niin rikas, että voi kiittää kaikesta ainoastaan
itseään, tai ainakin parhaasta: rikkaan, voimakkaan persoonallisuuden
nautinnosta. En tiedä, puhunko kyllin selvästi, neiti. Naisilta ei
sitä tavallisesti puutu. Jos eivät onnettomat olosuhteet ole liiaksi
olleet heitä vastaan, ovat he meidän edellämme siinä, ettei heidän
tarvitse palvella yleisiä tarkoitusperiä eikä kantaa univormua, vaan
että jokainen saa olla ihmisolento sellaisenaan, hyvä taikka paha,
rakastettava tai sietämätön, joka tapauksessa se, mikä hän oman
persoonallisuutensa voimasta on. Ja minä -- koska olen varaton ja kun
minun kuitenkin täytyy pysyä hengissä -- minä en olisi voinut ryhtyä
mihinkään muuhun kuin takomaan pikku poikien päähän mensaa ja vihdoin,
päästyäni pitemmälle, istuttamaan Platon ajatuksia keltanokkaisiin
nuorukaisiin. Silloin pelasti minut tyhmä päähänpisto ja armelias
teko. Ensinnäkin tulin syöksyneeksi valtiollisiin selkkauksiin ja
aloin avustaa muuatta sanomalehteä, mikä opettajakokelaalle oli sangen
huono suositus. Ja kun täten olin turmellut virkaurani sillä alalla,
kuoli kaukainen sukulainen, joka aina oli pitänyt minun puoliani,
ja jätti minulle perinnöksi kaksituhatta taalaria. Silloin en enää
odottanut, milloin minulle näytettäisiin, missä kimnaasin ovi on, vaan
ravistin koulutomun jaloistani ja lähdin vaeltamaan kohti etelää.
Täällä luvatussa maassa, jossa ihmiset kautta vuosisatojen ovat
vapaasti ja pelottomasti työskennelleet kehittyäksensä elämäniloisiksi,
terveiksi luonteiksi, täällä tahdoin vielä viimeisen kerran koettaa,
enkö minäkin pääsisi niin pitkälle. Mihin suuntaan ja miten -- se
oli minulle kerrassaan yhdentekevää. Ja nyt kenties käsitätte, minkä
vuoksi tunnen surumielistä kateutta tehdessäni Palladion tuttavuutta,
ihmisen, jolla oli niin paljon sisäistä runsautta ja kauneutta,
että häntä vielä vuosisatojenkin jälkeen ihmetellään, jäljitellään,
rakasteluun ja kadehditaan. Ja tämän kaiken hän saavutti, vaikka hänkin
oli "lapsenlapsi", jonka täytyi laahata mukanaan suurta, perinnäistä
muoto- ja ajatustaakkaa. Mutta millä tavalla hän onkaan kaiken kyennyt
muovaamaan omaksi omaisuudekseen, miten viskannut antiikin ajalta
perimänsä kulta-aarteen mielikuvituksensa sulattimeen ja kaikkeen
vetänyt oman sielunsa hahmoviivat! Joka sellaiseen pystyy, hän
ansaitsee elää, -- niin ainoastaan hän oikeastaan elää, jotavastoin
me joutilaina kuljeskelevat, ikuisesti vastaanottavat, ikuisesti
nälkäänäkevät ihmiset --
Hän kääntyi ja repäsi ruusunoksaa niin että terälehdet irtautuivat
kukkasista ja putosivat ruohoon, -- kehnointa kuitenkin on, jatkoi hän
hampaittensa välissä mutisten, että otan tuon kaiken puheeksi aivankuin
tahtoisin kerjätä sääliä, tahi -- mikä vieläkin pahempaa -- olisin
mielestäni senvuoksi jotakin, että tunnen oman mitättömyyteni. Mutta
olkaa jalomielinen, hyvä neiti, ja unohtakaa lörpöttelyni: unohtakaa
ylimalkaan, että olette tavannutkaan tällaisen ihmisen. Kiitokseksi
suon teille sydämestäni kaiken sen, mitä teillä on ja mitä te olette
jumalten ja ihmisten iloksi. Jääkää hyvästi!
Hän nosti hattuaan katsahtamatta tyttöön ja kääntyi mennäkseen. Mutta
tämän ensimäinen sana pysäytti hänet.
-- Uskotteko sattumaan, tohtori, vai onko kaikki, mikä taivaan ja maan
välillä tapahtuu sallimuksen tai kohtalon määräämää?
Hän katsoi pitkään tyttöä ikäänkuin olisi noista kauniista, ylpeistä
kasvoista, joilla nyt oli lempein ilmeensä, koettanut etsiä äskeisen
kysymyksen syytä.
-- Minä puolestani, jatkoi tyttö, tunnen aina jonkunlaista huimausta
koettaessani selvitellä itselleni tätä salaisuutta; silloin tuntuu
siltä kuin avuttomana liukuisi pohjattomaan syvyyteen. Mutta heti, kun
minun itse on tehtävä jokin päätös, tunnen varman pohjan jalkojeni
alla. Sillä oma tahtoni ei ole minulle koskaan salaisuus, siinä
vain on pulma, kuinka saan sen suhtautumaan siihen suureen tahtoon,
joka vallitsee maailmaa. Teidän täytyy tässä muistaa, mitä kerroin
kotioloistani. Mihin joutuisinkaan, jos en -- Jumalalle kiitos --
tietäisi, mitä tahdon? Älkää senvuoksi panko pahaksenne, että käytän
hyväkseni meidän harvinaista tutustumistamme ja otan vaarin kohtalon
vihjauksesta. Sanokaa minulle suoraan, mitä luulette itsestänne
tulevan, kun teidän kaksituhatta taalerianne ovat loppuneet ettekä ole
löytänyt, mitä etsitte Italiasta?
Nuori mies tuijotti äänetönnä eteensä. Kenties te sen tiedätte, neiti,
tahi aavistatte. Joka tapauksessa tietää sen kohtalo.
-- Minun aavistukseni eivät liene erittäin iloisia tai lohdullisia.
Mutta sanokaa minulle suoraan: täytyykö teidän juuri Italiassa odottaa
sitä, mikä tuleva on? Minä pelkään, että tuollaisena yksinäisenä
vaeltajana vaivutte yhä syvemmälle synkkämielisyyteen. Jos sallitte,
teen teille ehdotuksen, jonka luonnollisesti voitte ottaa vastaan tai
hyljätä?
-- Miksi en sallisi, neiti?
-- Olemme puhuneet niin monista asioista, että tällainen lyhytaikainen
matkatuttavuus on aivan riittämätön. Miten olisi, jos vielä jatkaisimme
keskustelua kaikessa rauhassa? Ehkä pääsisimme silloin tyydyttävämpiin
tuloksiin. Sentähden ehdottaisin, että te vähäksi aikaa keskeyttäisitte
matkanne, s.o. siirtäisitte sen hieman tuonnemmaksi, ja seuraisitte
meitä maatilallemme. Siellä kenties olisi hieman pitkäveteistä,
mutta koska olette ryhtyneet etsimään omaa itseänne, saattaisi
yksitoikkoinen elämä vain olla teille avuksi. Ja jos se panee teidät
epäröimään, ettette noin vain muitta mutkitta saata ottaa vastaan
uppo-outojen ihmisten vierasvaraisuutta, voitte joutohetkinänne,
kun ehditte itseltänne, pitää vähän huolta minun pikku veljestäni.
Vanha pappi alkaa jo käydä lapselliseksi; minulla ei ole luottamusta
hänen latinaansa ja kreikankielen taidossa hän itsekin tunnustaa
puutteellisuutensa. Cäsar on kuin kesytön varsa, vaikka pohjaltaan
hyvänluontoinen miehenalku. Teillä ei ole hänestä minkäänlaista huolta,
niin että voitte täydellisesti olla oma herranne; minä itse otan
tarkastaakseni koulun, josta en suuriakaan ymmärrä. Mitä sanotte tästä
mielijohteesta?
-- Ei, jatkoi hän hieman punastuen nähdessään nuoren miehen kiinteästi
katselevan häntä, älkää sanoko vielä mitään näin heti, älkää tänään
eikä huomenna. Minä unohdin, ettei opettaminen teitä erityisesti
miellytä, ja tietysti sitäkin vähemmän, kun ette edes tunne tulevaa
oppilastanne. Antakaa anteeksi hätiköimiseni. Mutta kun ajattelette,
että minä yksin olen vastuunalainen pojan kasvatuksesta, ymmärtänette,
kuinka hartaasti toivoisin hänen kasvavan niitten periaatteitten
mukaisesti, joita uskon teidän omaavan -- päättäen siitä vähästä, mitä
olette minulle puhunut. Kunnon isäni antoi hänelle nimeksi Cäsar;
hän oli haaveellisesti kiintynyt Napoleoniin, jonka armeijassa hän
oli palvellut. Mutta minä pelkään, ettei pojasta tule minkäänlaista
suuruutta, jos ei kukaan muu pidä hänestä huolta kuin vanha, heikko
pappi ja hänen oma nuori sisarensa. Jos tekin nyt olisitte hieman
taikauskoinen ja pitäisitte kohtaustamme erityisenä kohtalon
viittauksena, tekisitte sen hyvän työn, että seuraisitte meitä kotiin,
maatilallemme. Siellä perehtyisitte meidän elämäämme ja ennen kaikkea
kasvattiinne. Jos ette voisi häneen kiintyä, sanoisitte sen suoraan.
Ette siinä tapauksessa olisi menettänyt kuin pari viikkoa, joitten
kuluessa olisitte oppinut tuntemaan kappaleen kaunista maatamme.
Huomenaamulla varhain, kello yhdeksän, lähdemme. Jos ette vielä voi
erota Palladiostanne, voimme odottaa ylihuomiseen.
Nuori mies ojensi hänelle äkkiä kätensä.
-- Kiitän teitä, neiti, sanoi hän; kiitän teitä sydämellisesti
tästä tarjouksesta. Kun en heti ota sitä vastaan, vaan pyydän
miettimisaikaa huomisaamuun, tapahtuu se vain senvuoksi, että saitte
sallimus-uskonne tarttumaan minuunkin. Tosin tiedän, ettei kukaan voi
välttää kohtaloaan, mutta koska meidät kaikki kuitenkin kasvatetaan
sellaisen ennakkoluulon varassa, että muka olemme tekojemme herroja,
ja että meidän niitten suhteen täytyy ottaa huomioon järjen käskyjä
-- tehdäksemme tämän jälkeen kuitenkin sen, mitä emme voi tekemättä
jättää -- sallinette minun yön aikana odottaa korkeamman johdatuksen
merkkiä. Jos sanoisin mitä tahtoisin, tuntuisi se kenties huonolta
kohteliaisuudelta -- ja senvuoksi vaikenen mieluimmin. Minulle
valmistamanne täydellinen yllätys puolustanee avuttomuuttani. Ja
aatelkaas, että minun pitikin nukkua pylvässalin portaitten viereen
herätäkseni kohtalon lähetin sanomaan --
He kuulivat samassa huvilan sisähuoneista äänen, joka hätäisenä huusi
muuatta nimeä. -- Siinä on toinen unikeko, sanoi neiti hymyillen. --
Tulkaa, minun täytyy esitellä teidät! Hänen ei tarvitse tietää vielä
mitään suunnitelmastamme. Mutta minähän unohdin: en vielä tiedä, kenen
saan esitellä.
-- Nimeni on Philipp Schwarz.
-- Ja minun Victoire Clemence, Hainstettenin vapaaherratar.
Kun kuulette vanhan hoitajattareni kutsuvan minua nimellä
Nesschen,[lyhennys sanasta Baronesschen; merkitsee pikkuparonitar] ei
se ole mitään muuta kuin lempinimi, jolla hän lapsesta asti on minua
kutsunut. Katsokaahan, tuolta pylväitten lomitse hän pyrkii tänne. Jos
tahdotte valloittaa hänet, niin sanokaa sopivan tilaisuuden sattuessa
muutamia kohteliaisuuksia hänen ylhäisistä liikkeistään.
He olivat kääntyneet portaihin päin, joita myöten nyt kiireesti
nousi komea nainen silminnähtävästi kiihtyneenä, kasvot hehkuen sekä
äskeisestä unesta että tuskasta, jonka neidin näkymättömiin katoaminen
oli aiheuttanut. Hän pysähtyi hämmentyneenä huomattuaan vieraan.
Mutta neiti esitteli hänelle tohtorin muutamin leikillisin sanoin,
äänesti poislähtöä ja piti sitten aivan yksinään yllä keskustelua
portille vievää tietä kuljettaessa. Alhaalla vaunujen luona tapasivat
he portinvartijan, joka äreänä rypisti kulmakarvojaan nähdessään niin
äkkiarvaamatta jälleen aamupäiväisen vieraan. Pian hänet kuitenkin
hyvitti kelpo juomaraha, jonka tohtori pisti hänen kouraansa. Neiti
puolestaan tuntui unohtaneen, että hän jo oli palkinnut vanhusta.
Vanhus katseli silmät selällään vuoroin kultarahaansa, vuoroin
nuorta tuhlaajatarta ja kuiskasi kuskille: englannitar! -- Sitten
hän kunnioittavasti auttoi neidin vaunuihin Zephyrinen keveästi
nojautuessa vieraan käsivarteen kaikella sillä sulolla, mikä hänelle
oli mahdollista.
-- Ettekö lähde meidän mukaamme, tohtori? kysyi neiti istuessaan
jälleen yksin vaunun peräistuimella. Näettehän, että tässä on tilaa.
Me palaamme Monte Bericon kautta. Iltavalaistuksessa ovat vuoret
varmaankin erinomaisen kauniit.
Nuori mies pyysi anteeksi, hänen täytyi vielä noutaa kirjeitä
postista ja itse kirjoittaa muutamia. Hän oli käynyt hiljaiseksi ja
sulkeutuneeksi, kun he eivät enää olleet kahden kesken. -- Kuten
tahdotte! vastasi neiti välinpitämättömästi. Toivottavasti siis
jälleennäkemiin!
Hän nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään, Zephyrine heilautti
vienosti tervehtien auringonvarjostintaan, ja vaunut vierivät pois.
* * * * *
Sillä aikaa istui eräässä Albergo di Roma hotellin korkeassa, ilmavassa
huoneessa pieni nainen sohvassa pöydän luona, jolle hän oli levittänyt
kortit ja pelasi väsymättömänä pasianssia. Aina päästyään pelin
loppuun, nousi hän, astui ikkunan luo tai verannan ovelle, kuunteli
pihasta ja kadulta tulevia ääniä ja soitti vihdoin kelloa kysyäkseen
vähintäin kahdennentoista kerran kamarineidoltaan, eikö paronitar
Victoire jo ole tullut takaisin. Saatuaan alati samanlaisen vastauksen,
vaipui hän jälleen sohvan patjoille ja sekotti huoaten kortit
uudelleen. Häntä katsellessa tuli ajatelleeksi puoleksi sammunutta
hiilosta, johon aika ajoin sattuva tuulenpuuska saa syttymään pienen
liekin, joka kuitenkin kohta jälleen hukkuu tuhkaan.
Huolimatta harmaista hiuksista, näyttivät pienet, hennot kasvot
nuorekkailta loistavine, mustine silmineen, joitten katse oli avuttoman
ihmettelevä ja rukoileva niinkuin lapsen, jota rangaistaan hänen
itsensä oikein tietämättä minkävuoksi. Jos pelissä joku vaikea pulma
suoriutui onnellisesti, pujahti yhä vielä kauniille huulille pienoinen
hymyn hohde. Heti senjälkeen kävivät piirteet taas väsyneiksi ja
huolestuneiksi.
Nyt ajoivat vaunut pihaan, joka erottaa rakennuksen kadusta; hän
kuunteli jatkaen peliään, ja vaikka ovi aukeni, ja tytär nopeasti astui
sisään, ei hän vieläkään laskenut kortteja käsistään.
-- Nuhtele vain minua, äiti! huudahti kaunis tyttö, viskasi hattunsa
läheiselle tuolille ja heittäytyi matolle rauhallisen pienen olennon
viereen vetäen häntä hellästi luokseen. Me olemme myöhästyneet
anteeksiantamattoman paljon, mutta me emme tietäneet, että tie oli niin
pitkä ja vuori niin jyrkkä. Mitä olet tehnyt koko tämän ajan?
-- Se on kulunut hyvin, lapsi, vastasi vanha nainen unkarinkielellä,
sillä hän puhui aina kotimaansa kieltä ollessaan kahden kesken
tyttärensä kanssa. Peli on käynyt hyvin, myöskin tämä uusi, jota olen
koettanut. Kuinkahan myöhä jo on? Missä on Zephyrine?
Tämä astui vasta nyt huoneeseen, sillä hänen sulous- ja
arvokkuuskäsitteittensä mukaista ei ollut syöksyä ylös portaita kuten
teki hänen entinen kasvattinsa.
-- Rouva paronitar, sanoi hän, pyydän tuhannesti anteeksi, Nesschen
kyllä selittää teille --
Pieni rouva nousi. -- Pyytäkäämme valoa, sanoi hän, huomaan nyt vasta,
kuinka pimeätä jo on --
Hän katseli tuskaisesti ympärilleen huoneessa. Zephyrine kiirehti
sytyttämään suuren, vanhan kamiinin otsikolla seisovat vahakynttilät.
Neiti oli astunut verannan ovelle ja katseli milloin alhaalla pihassa
kasvavia ikivihantoja pensaita, milloin kuunsirppiä kadun toisella
puolen olevan palatsin yllä.
-- Äiti, sanoi hän äkkiä, tiedätkö, että saamme vielä yhden
matkatoverin lisää? Olen löytänyt kotiopettajan Cäsarille, nuoren
oppineen, joka jo huomenna lähtee kanssamme. Sinä tiedät, äiti, että
hänen vihdoinkin täytyy ruveta saamaan kunnollista opetusta, pater
Daniel on itsekin sitä mieltä.
-- Kotiopettajan? toisti äiti. Vai niin -- niinkö? Kotiopettajan!
Kyllähän sinä, lapsi, sinä ja pater Daniel sen ymmärrätte.
-- Onko se totta, Nesschen? huudahti vanha hoitajatar. Mutta milloin
maailmassa -- ja kuinka? -- Enhän toki voi uskoa, että --
-- Sen ainakin voit uskoa, Zephyrine, että olen pitänyt silmäni
auki sill'aikaa kun sinun olivat ummessa. -- Hän on hyvin vakava ja
miellyttävä nuori mies, äiti kulta, luonnollisesti saksalainen, tohtori
Philipp Schwarz.
-- Tosiaanko! huudahti Zephyrine korkeimman hämmästyksen vallassa. Ja
koko matkan aikana ette te -- ja kaikki on siis jo valmiiksi puhuttua,
te olette siis nähnyt hänen todistuksensa -- ja ottanut selkoa hänen
kykeneväisyydestään sekä siveellisistä periaatteistaan --
-- Olen, armas Zephyr, tuosta kaikesta olen ottanut riittävän selon, ja
kaikesta vastaan. Hän on tosin pyytänyt miettimisaikaa huomiseen. Mutta
en epäilekään, etteikö hän tulisi.
-- Luonnollisesti ette, kivahti hieman loukkaantunut uskottu. Kuinka
hän voisikaan vastustaa! Hän on luonnollisesti korviaan myöten
rakastunut Nesscheniin -- ei sitä suotta olla kahden kesken pelkkien
epäjumalien --
-- Rakas Zephyrine, sanoi kaunis neiti sangen päättävällä äänellä, sinä
tosin olet nuoruudenystäväni ja sinulla on omat vapautesi. Kuitenkin
pyydän sinua tässä tapauksessa pitämään ajatuksesi yksinomaan ominasi.
Jos uusi tuttavamme saisi kuulla pienimmänkin tuollaisen pistopuheen,
saattaisi hän ilman muuta lähteä pois. Sillä vaikka hän ei ole rikas
mies -- tai kenties juuri senvuoksi -- on hän sangen arkatuntoinen
kunniakäsitteiden suhteen. Myöskin pyydän, ettet unohtaisi, äiti,
ettei hän vielä ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin seuraamaan meitä
Hainstetteniin ollakseen siellä vieraanamme jonkun aikaa. Hän ei tahdo
ottaa huostaansa Cäsarin kasvatusta ennenkuin on oppinut tuntemaan
hänet. Hänen läsnäollessaan ei siis saa mainita "kotiopettaja"-sanaa.
Tahdotko luvata sen, rakas pikku äiti?