GRÖN. Varastanut. (Menee.)

HILMA. Varastanut? Varastanut! Roopeko? Herra Jumala! Minä olen varmaan

sekaisin. Muorikulta, sanokaa, että olen sekaisin.

KAISA. Ole nyt levollinen, lapseni! Tietysti Roope on viaton, vaikka

tuo paholainen kuinka tahtoisi häntä syytteesen.

HILMA. Mitä hän olisi varastanut sitten? Mitä? Sanokaa!

KAISA. No, sen hevoshyväkkään, jolla hänen sanotaan menneen

lauantaiyönä.

HILMA. Tämäkö vielä piti tuleman onnettomuutemme lisäksi.

KAISA. Älä nyt, hyvä lapsi! Kadotathan järkesikin kun tuolla tavalla

suret. Jahka Roope vaan tulee kotia, niin muuttuu kaikki hyväksi. Hoh,

hoh! Hilma rukka! Kyllä sinun tilasi on katkera. Etkö tietänyt tästä

ennen.

HILMA (katsoo häneen, purskahtaa itkemään ja putoaa hänen pankkonsa

viereen). En tietänyt. Epäilin kyllä, mutta en uskonut. Armahtakaa

minua onnetonta!

KAISA (silittelee Hilman päätä). Lapsi kulta, älä itke. Ei se itkusta

parane.

HILMA. Älkää tuomitko minua, muori! Älkää tehkö sitä!

KAISA. Kuka nyt puhuu tuomiosta! -- "Älkää tuomitko, ettei teitä

tuomittaisi!" sanoo Herra.

HILMA. Oletteko suuttunut minuun! Oh! kyllä te olette.

KAISA. Enkä ole. Mistä minä suuttuisin? Mutta kyllä se koskee, koskee

niin vaikeasti, sinun tähtesi, lapsi rukka. (Itkee.)

HILMA. Jos tietäisitte kuinka äärettömästi minä kärsin ja olen jo ennen

kärsinyt, ennenkun tätä tiesinkään. Hyvä Jumala sentään sitäkin hetkeä,

jolloin minun piti Roopelle tunnustaa suhteeni. Se oli kaikista

kauhein, se.

KAISA. Sen kyllä käsitän. Mutta turvaannu sinä minuun. Kahden kantamana

taakka kevenee. Minä kannan mielelläni sinun edestäsi toisen puolen. Ja

tarvitsethan sinä, lapsiparka, ystäviäkin tässä sekasorrossa. Hoh, hoh!

Purimossa taitaa olla asiat vähän mullin mallin?

HILMA. Tämä on sitä viimmeistä, mitä olla voi!

KAISA. Se on totta, Jumala paratkoon! Purimon tonttua on vihoitettu.

HILMA. Purimon tonttua? -- Kuinka se onkaan se kertomus siitä Nokian

tontusta? Seurasihan siitä onnettomuus talolle ja talon asukkaille, kun

tonttua vihoitettiin. Eikö niin?

KAISA. Niin juuri. Kaikki kävi takaperoa sen jälkeen. Onnettomuus

toista ankarampi asustui taloon, kun haltia jätti sen omaan varaansa.

HILMA. Mutta satuhan sen onkin tuo. Tai kertomus vanhoista ajoista. Ei

tonttuja enää löydy. Suotta sitä ajattelemme.

KAISA. Ett'eikö löytyisi! Älä hyvä ihminen sellaista sano! Jokaisella

talolla on oma haltiansa, joka tekee joko hyvää taikka pahaa.

HILMA. Mistä ne tontut suuttuvat sitten, kun rupeavat pahaa tekemään?

KAISA. Rikoksista.

HILMA. Rikoksista? Kuka olisi rikkonut Purimon tonttua vastaan?

KAISA. Rustmestari.

HILMA. Hänkö?

KAISA. Hän ja -- sinä.

HILMA. Ah! Hän ja minä -- niin.

KAISA. Sinä pidät Roopesta? Eikö niin?

HILMA. Niin.

KAISA. Ja kuitenkin olet suosinut toista miestä. Sellaisesta se

onnettomuus koituu. Kuinka sinä olet voinut sillä tavalla tehdä?

HILMA. Minä en ennen ollut ajatellut Roopea... Minä en aavistanutkaan,

että ... minä luulin pitäväni hänestä, niin kun sisar pitää veljestään.

KAISA. Sittenkään minä en ymmärrä sinun käytöstäsi.

HILMA (katselee hiilustaa). Oi, en minä itsekään sitä ymmärrä. -- Se

oli sellainen raskas syys ilta ... me palasimme rustmestarin veljen

häistä Rauhalasta. Siellä oli tanssittu paljon ja muuten pidetty

hauskaa. Minä olin ensikerran sellaisissa loistavissa ja hilpeissä

kemuissa. Matkalla minua vähän vilutti, kun olin lähtiessä hiestyneenä.

Hän sanoi, että minun pitäisi saada jotain lämmikettä, etten tulisi

sairaaksi. Ja sitten pyysi hän minun panemaan valkeata pesään hänen

huoneessaan ... kaikki makasivat silloin jo. Minä join siellä lämmintä

viiniä ... ja sitten, siinä hiipuvan hiilustan ääressä tuntui niin

maailmasta eroitetulta ja lämpimältä ja -- raukaisevalta. Hän puhui

niin hyvästi ja -- oh! minä olin joutunut hänen valtaansa, minä tunsin

sen, mutta minun päähäni ei tunkeutunut ainoatakaan pelastavaa

ajatusta, olin ihan typertynyt. -- Siitä hetkestä asti olen minä

vihannut rustmestaria. Minä olen tuntenut, että hän jollakin tavalla on

hallinut minun vapauttani. Vaikka en ole tietänytkään, että minun

kurjuuteni on näin pitkälle mennyttä, vihasin häntä kuitenkin. Nyt kun

sen tiedän, nyt minä inhoon ja pelkään häntä. Muori hyvä! Älkää

työntäkö minua luotanne! Teihin on minun ainoa turvani kurjuudessani.

Purimon tonttu leppyy teidän tähtenne. Leppyy ihan varmaan. Ettekö

usko, että hyvyys lepyttää? Hyvyys ja -- katumus.

KAISA. Katumus lepyttää, mutta parannus sovittaa.

HILMA (nousee). Niin, -- parannus. Minä tahdon parantaa kaikki, kaikki!

-- Jos se olisi niin tehty, kun sanottu. Minä olen elämä ijäkseni

onneton -- onneton ja häväisty. Siitä ei auta katumus eikä parannus.

Täytyy vaan tyytyä ja kärsiä, katkerasti kärsiä. (Menee keinutuoliin.)

KALLE (tulee). Se rustmestari kävi siellä tallissa ja käski minun

toimittamaan muori saunaan.

KAISA. Niin se käski.

HILMA. Rustmestari käski? Koska?

KAISA. Äsken juuri.

HILMA. Kas, kun en huomannut ollenkaan. Ehk'en kuullutkaan, korvani

niin humisevat.

KAISA. Voi raukka, jos et vielä ihan todella sairastuisi kaiken hyvän

päälle. -- Lähdetään sitten.

HILMA. Saunaanko? Ei koskaan, niinkauvan kun minä olen emäntänä

talossa. Minäkö päästäisin teidät saunaan asumaan. Oletteko

suunniltanne?

KAISA. En tohdi tännekkään jäädä, kun niin ankarasti komensi pois.

HILMA. Muuttakaa minun kamariini sitten. Siellä saatte olla rauhassa.

Kalle hyvä, taluta muori sinne!

KAISA. Jumala sinulle palkitkoon hyvyytesi!

KALLE. Pitääkö oikeen kantaa?

KAISA. Ei. Talutat vaan tuosta kainalosta. Kas niin! (Menevät

kamariin.)

MIINA (tulee ulkoa). No, voi, voi tuota muoria, kun antaa pesän hiipua

ihan mustaksi, eikä viitsi panna peltiä kiinni. Kyllä sitten yöllä

hytisette ja valitatte viluanne. (Panee pellin kiinni.) Eikös se taas

ole nukkunut! (Menee katsomaan.) Herra siunatkoon! Mikä muorin on

vienyt?

KALLE (tulee). Muoriako sinä haet?

MIINA. Niin. Mihin muori on joutunut?

KALLE. Vast'ikään talutin sen tuonne kamariin. Rustmestari käski viedä

saunaan, mutta ei Hilma antanut. -- Onkos sulla ollut ikävä, kun olen

koko päivän ollut poissa?

MIINA. Olisi ehkä ollut, mutta kävin kirkossa ja poikkesin karvarille

palatessani.

KALLE. Ei sulla taida olla yhtään lämmikettä, minkäänlaista? Tuntuu

niin väristävän.

MIINA (nauraa). Mikäs sinua nyt pani väristämään lauhkeimmalla

suojalla?

KALLE. Ihan totta. Sormeni ovat aivan kontassa. Tunnustapas! (Ottaa

Miinaa poskista kiinni.)

MIINA. On aina ne kylmät. Pitää ehkä hieroa viinalla. Ha, ha, ha!

KALLE (sylkäsee). Ei vähä pahaa tekisi.

MIINA (menee kaapille). Katsotaan jos täällä löytyy tilkka. Tule tänne

nyt sitten. -- No, anna kouras tänne, että saan valaa.

KALLE. Ei huolita kourista. Pannaan suuhun vaan. Ehkä se sieltä valuu

sormen päihin.

MIINA. Kyllä minä sen arvasin, että syy on suussa, eikä sormissa, ha,

ha, ha! Annas kun kaadan, et saa muuten.

KALLE (aukasee suunsa). Heitä sinne vaan!

MIINA (kaataa). Uh! Ha, ha, ha! Niin sinne menee kun vanhaan latoon.

Purimossa: Viisinäytöksinen näytelmä · 第 34 / 47 题