HILMA. Varastanut? Varastanut! Roopeko? Herra Jumala! Minä olen varmaan
sekaisin. Muorikulta, sanokaa, että olen sekaisin.
KAISA. Ole nyt levollinen, lapseni! Tietysti Roope on viaton, vaikka
tuo paholainen kuinka tahtoisi häntä syytteesen.
HILMA. Mitä hän olisi varastanut sitten? Mitä? Sanokaa!
KAISA. No, sen hevoshyväkkään, jolla hänen sanotaan menneen
lauantaiyönä.
HILMA. Tämäkö vielä piti tuleman onnettomuutemme lisäksi.
KAISA. Älä nyt, hyvä lapsi! Kadotathan järkesikin kun tuolla tavalla
suret. Jahka Roope vaan tulee kotia, niin muuttuu kaikki hyväksi. Hoh,
hoh! Hilma rukka! Kyllä sinun tilasi on katkera. Etkö tietänyt tästä
ennen.
HILMA (katsoo häneen, purskahtaa itkemään ja putoaa hänen pankkonsa
viereen). En tietänyt. Epäilin kyllä, mutta en uskonut. Armahtakaa
minua onnetonta!
KAISA (silittelee Hilman päätä). Lapsi kulta, älä itke. Ei se itkusta
parane.
HILMA. Älkää tuomitko minua, muori! Älkää tehkö sitä!
KAISA. Kuka nyt puhuu tuomiosta! -- "Älkää tuomitko, ettei teitä
tuomittaisi!" sanoo Herra.
HILMA. Oletteko suuttunut minuun! Oh! kyllä te olette.
KAISA. Enkä ole. Mistä minä suuttuisin? Mutta kyllä se koskee, koskee
niin vaikeasti, sinun tähtesi, lapsi rukka. (Itkee.)
HILMA. Jos tietäisitte kuinka äärettömästi minä kärsin ja olen jo ennen
kärsinyt, ennenkun tätä tiesinkään. Hyvä Jumala sentään sitäkin hetkeä,
jolloin minun piti Roopelle tunnustaa suhteeni. Se oli kaikista
kauhein, se.
KAISA. Sen kyllä käsitän. Mutta turvaannu sinä minuun. Kahden kantamana
taakka kevenee. Minä kannan mielelläni sinun edestäsi toisen puolen. Ja
tarvitsethan sinä, lapsiparka, ystäviäkin tässä sekasorrossa. Hoh, hoh!
Purimossa taitaa olla asiat vähän mullin mallin?
HILMA. Tämä on sitä viimmeistä, mitä olla voi!
KAISA. Se on totta, Jumala paratkoon! Purimon tonttua on vihoitettu.
HILMA. Purimon tonttua? -- Kuinka se onkaan se kertomus siitä Nokian
tontusta? Seurasihan siitä onnettomuus talolle ja talon asukkaille, kun
tonttua vihoitettiin. Eikö niin?
KAISA. Niin juuri. Kaikki kävi takaperoa sen jälkeen. Onnettomuus
toista ankarampi asustui taloon, kun haltia jätti sen omaan varaansa.
HILMA. Mutta satuhan sen onkin tuo. Tai kertomus vanhoista ajoista. Ei
tonttuja enää löydy. Suotta sitä ajattelemme.
KAISA. Ett'eikö löytyisi! Älä hyvä ihminen sellaista sano! Jokaisella
talolla on oma haltiansa, joka tekee joko hyvää taikka pahaa.
HILMA. Mistä ne tontut suuttuvat sitten, kun rupeavat pahaa tekemään?
KAISA. Rikoksista.
HILMA. Rikoksista? Kuka olisi rikkonut Purimon tonttua vastaan?
KAISA. Rustmestari.
HILMA. Hänkö?
KAISA. Hän ja -- sinä.
HILMA. Ah! Hän ja minä -- niin.
KAISA. Sinä pidät Roopesta? Eikö niin?
HILMA. Niin.
KAISA. Ja kuitenkin olet suosinut toista miestä. Sellaisesta se
onnettomuus koituu. Kuinka sinä olet voinut sillä tavalla tehdä?
HILMA. Minä en ennen ollut ajatellut Roopea... Minä en aavistanutkaan,
että ... minä luulin pitäväni hänestä, niin kun sisar pitää veljestään.
KAISA. Sittenkään minä en ymmärrä sinun käytöstäsi.
HILMA (katselee hiilustaa). Oi, en minä itsekään sitä ymmärrä. -- Se
oli sellainen raskas syys ilta ... me palasimme rustmestarin veljen
häistä Rauhalasta. Siellä oli tanssittu paljon ja muuten pidetty
hauskaa. Minä olin ensikerran sellaisissa loistavissa ja hilpeissä
kemuissa. Matkalla minua vähän vilutti, kun olin lähtiessä hiestyneenä.
Hän sanoi, että minun pitäisi saada jotain lämmikettä, etten tulisi
sairaaksi. Ja sitten pyysi hän minun panemaan valkeata pesään hänen
huoneessaan ... kaikki makasivat silloin jo. Minä join siellä lämmintä
viiniä ... ja sitten, siinä hiipuvan hiilustan ääressä tuntui niin
maailmasta eroitetulta ja lämpimältä ja -- raukaisevalta. Hän puhui
niin hyvästi ja -- oh! minä olin joutunut hänen valtaansa, minä tunsin
sen, mutta minun päähäni ei tunkeutunut ainoatakaan pelastavaa
ajatusta, olin ihan typertynyt. -- Siitä hetkestä asti olen minä
vihannut rustmestaria. Minä olen tuntenut, että hän jollakin tavalla on
hallinut minun vapauttani. Vaikka en ole tietänytkään, että minun
kurjuuteni on näin pitkälle mennyttä, vihasin häntä kuitenkin. Nyt kun
sen tiedän, nyt minä inhoon ja pelkään häntä. Muori hyvä! Älkää
työntäkö minua luotanne! Teihin on minun ainoa turvani kurjuudessani.
Purimon tonttu leppyy teidän tähtenne. Leppyy ihan varmaan. Ettekö
usko, että hyvyys lepyttää? Hyvyys ja -- katumus.
KAISA. Katumus lepyttää, mutta parannus sovittaa.
HILMA (nousee). Niin, -- parannus. Minä tahdon parantaa kaikki, kaikki!
-- Jos se olisi niin tehty, kun sanottu. Minä olen elämä ijäkseni
onneton -- onneton ja häväisty. Siitä ei auta katumus eikä parannus.
Täytyy vaan tyytyä ja kärsiä, katkerasti kärsiä. (Menee keinutuoliin.)
KALLE (tulee). Se rustmestari kävi siellä tallissa ja käski minun
toimittamaan muori saunaan.
KAISA. Niin se käski.
HILMA. Rustmestari käski? Koska?
KAISA. Äsken juuri.
HILMA. Kas, kun en huomannut ollenkaan. Ehk'en kuullutkaan, korvani
niin humisevat.
KAISA. Voi raukka, jos et vielä ihan todella sairastuisi kaiken hyvän
päälle. -- Lähdetään sitten.
HILMA. Saunaanko? Ei koskaan, niinkauvan kun minä olen emäntänä
talossa. Minäkö päästäisin teidät saunaan asumaan. Oletteko
suunniltanne?
KAISA. En tohdi tännekkään jäädä, kun niin ankarasti komensi pois.
HILMA. Muuttakaa minun kamariini sitten. Siellä saatte olla rauhassa.
Kalle hyvä, taluta muori sinne!
KAISA. Jumala sinulle palkitkoon hyvyytesi!
KALLE. Pitääkö oikeen kantaa?
KAISA. Ei. Talutat vaan tuosta kainalosta. Kas niin! (Menevät
kamariin.)
MIINA (tulee ulkoa). No, voi, voi tuota muoria, kun antaa pesän hiipua
ihan mustaksi, eikä viitsi panna peltiä kiinni. Kyllä sitten yöllä
hytisette ja valitatte viluanne. (Panee pellin kiinni.) Eikös se taas
ole nukkunut! (Menee katsomaan.) Herra siunatkoon! Mikä muorin on
vienyt?
KALLE (tulee). Muoriako sinä haet?
MIINA. Niin. Mihin muori on joutunut?
KALLE. Vast'ikään talutin sen tuonne kamariin. Rustmestari käski viedä
saunaan, mutta ei Hilma antanut. -- Onkos sulla ollut ikävä, kun olen
koko päivän ollut poissa?
MIINA. Olisi ehkä ollut, mutta kävin kirkossa ja poikkesin karvarille
palatessani.
KALLE. Ei sulla taida olla yhtään lämmikettä, minkäänlaista? Tuntuu
niin väristävän.
MIINA (nauraa). Mikäs sinua nyt pani väristämään lauhkeimmalla
suojalla?
KALLE. Ihan totta. Sormeni ovat aivan kontassa. Tunnustapas! (Ottaa
Miinaa poskista kiinni.)
MIINA. On aina ne kylmät. Pitää ehkä hieroa viinalla. Ha, ha, ha!
KALLE (sylkäsee). Ei vähä pahaa tekisi.
MIINA (menee kaapille). Katsotaan jos täällä löytyy tilkka. Tule tänne
nyt sitten. -- No, anna kouras tänne, että saan valaa.
KALLE. Ei huolita kourista. Pannaan suuhun vaan. Ehkä se sieltä valuu
sormen päihin.
MIINA. Kyllä minä sen arvasin, että syy on suussa, eikä sormissa, ha,
ha, ha! Annas kun kaadan, et saa muuten.
KALLE (aukasee suunsa). Heitä sinne vaan!
MIINA (kaataa). Uh! Ha, ha, ha! Niin sinne menee kun vanhaan latoon.