"'Kärpänen, kärpänen maaksi muutut sä' -- tämän minä kirjoitin nyt
kärpäsille, näille kuolleille kärpäsille seppeleeseen, sopiiko se",
kysyi Lassi.
"Se sopii hyvästi."
"No, tule kaivamaan pihalle kuoppaa, haudataan nämä, ne ovat
paleltuneet ikkunalle", sanoi Lassi.
"Montako niitä on", kysyi Jussi.
"Kaksi. Ne ovat kuolleet. Nyt ne eivät enää voi lentää. Nyt ne eivät
voi enää tuntea kukkien hajua. Lähde ulos, pannaan ne maahan, koska ne
ovat maasta tulleetkin", sanoi Lassi.
"Minä en nyt jouda, mennään tuonnempana", ehdotti Jussi..
"Mitä sinä siitä teet", kysyi Lassi.
"Minä laitan lentokoneen, minä panen nuppineulan tähän kärjeksi ja
toisen nuppineulan tähän pyrstöksi. Se on uudenaikainen
torpeedolentokone", selitti Jussi.
"Piirustusvihkon lehdestä", sanoi Lassi.
"Sano sinä sitä niin, minä sanon, että se on maailman parhainta
lentokonekangasta, tehty oikeasta kumista. Ja tämä kone kun lentää
vihollisjoukkojen läpi, eivät siihen kuulat satu. Ja se vie
elintarpeita piiritettyyn maahan", sanoi Jussi.
"Jos se on vihollismaa", sanoi Lassi.
"Antaa olla", sanoi Jussi. "Se on kuitenkin piiritetty maa. Siellä on
pula. Kun on pula, ei kukaan katso, onko vihollismaa vai ystävämaa.
Ihmisen velvollisuus on auttaa toisia. Tämä lentokone auttaa just.
Sillä on velvollisuus just. Siinä on lastina leipää, ja se pudottelee
leipiä maahan, joka paikkaan, missä sitä tarvitaan. On niin paljon
kerjäläisiäkin, ja siksi sillä on paljon työtä. Ja sitten se pompahtaa
taivaalle ja menee ja hakee uuden lastin. Katsohan", sanoi Jussi.
"Viholliset sitä ampuvat", sanoi Lassi.
"Jos ampuvat, se ampuu vastaan. Sillä on torpeedot sitä varten just.
Jos ilkeävät ampua, kun minä vien leipää, hävitän minä heidän
tykistönsä, niin teen", sanoi Jussi.
"Silloin kuolee ihmisiä", sanoi Lassi.
"En minä ammu ihmisiä, minä ammun tykkejä. Minä hävitän vain aseet",
sanoi Jussi.
"Se onkin oikein", sanoi Lassi.
"Että kun ne rynnistävät linnoitukseen, saavat ilman aseitakin
rynnistää", sanoi Jussi.
"Rynnistys voi olla hauskaa", sanoi Lassi.
"Rynnistys on hauskaa", sanoi Jussi.
"Niinkuin meistäkin. Mutta on työkin, on keksiminenkin. Kun tietäisi
vain, mitä keksisi, se olisi hyvä", sanoi Lassi.
"Keksisi uusia merenkulkijoita ja muita kummallisia otuksia. Kaikkia,
jotka kulkevat maalla ja merellä ja ilmassa", sanoi Jussi.
"Tahi keksisi sen, miten saadaan kivestä leipää", sanoi Lassi.
"Ja leipää hiekasta", sanoi Jussi.
"Niin. Ja puuroa pilvistä", sanoi Lassi.
"Ja jälkiruokaa auringonpaisteesta", sanoi Jussi.
"Ja miten saadaan kesä silloin, kuin sitä tahdotaan", jatkoi Lassi.
"Sitä kai ei voi keksiä", arveli Jussi.
"Miksi ei voisi? Laittaisi suuria, suuria suurennuslaseja taivaalle,
sellaisia, jotka kokoavat auringonsäteitä paljon. Ja siitä tulisi niin
lämmin, että vaikka appelsiini siinä kypsyisi. Kyllähän kesän kai
saisi, mutta siinä olisi niin paljon puuhaa, etteivät ole viitsineet
ruveta sitä tekemään", arveli Lassi.
"Eivät ole kerinneet, kun on ollut sodat ja rynnistykset", sanoi Jussi.
"Eivät sitäkään ole keksineet, miten saada kaupunkeja lentokoneista ja
miten saada ilmoihin toisia maailmoita", sanoi Lassi.
"Jos olisikin lentotaloja, ei tarvitsisi kesäasuntoja, voisi vaikka
Afriikkaan mennä kesäksi", sanoi Jussi. "Ja siellä kyntäisi Saharan
hiekan syvältä, koska siellä on multaa hiekan alla, kyntäisi sen
isoilla, isoilla auroilla, mitä?"
"Sen voisi kyntää", myönsi Lassi, "ja kasvattaisi siellä hedelmiä ja
kaikkea, koko maapalloa varten. Ja hedelmät pantaisiin lentokoneisiin
ja jaettaisiin kaikkiin lentokaupunkeihin."
"Ja kaikille siivettömille kököttäjille, maanmyyrille, näille
ihmisille", sanoi Jussi.
"Maakaupungeille, niinkö", kysyi Lassi.
"Niin", sanoi Jussi.
"Ja niin saataisiin kesä ja hedelmät sinne, minne tahdottaisiin", sanoi
Lassi.
"Pohjoismaalle ei saa laittaa. Jää sulaisi ja silloin ei olisi jäätä.
Ja sitä tarvitaan, mehuihin ja sellaisiin, Afriikassa ja muualla."
"Ja sairaille tarvitaan jäätä, jos heissä on kuume. Ei, pohjoisnapaa ei
saakaan koskaan hävittää, se on maan apteekkipaikka", sanoi Lassi.
"Ja karhujen kökötyspaikka", sanoi Jussi.
"Ja karhun ja hylkeen ja mursun isänmaa. Eläköön pohjoisnapa", innostui
Lassi.
"Eläköön pohjoisnapa ja Suomi ja Afriikka!"
"Ja antaa samalla elää koko maailman ja Euroopan ja muiden maiden,
siinä kansainliitossa ja muussa hyvässä, mitä", kysyi Lassi.
"Antaa elää", sanoi Jussi. "Kyllä ne kiltisti elävät. Jospa olisivat
niin kilttejä kuin nämä kuolleet kärpäset."
"Nehän eivät enää elä, ne ovat molekyylejä eli ainehiukkasia nyt",
sanoi Lassi.
"Mutta ne olivat kilttejä koneita äsken, eläviä lentokoneita. Siinä se
onkin se ihme", sanoi Jussi.
"Niin onkin. On, on."
"Ja se onkin kärpänen parempi kuin lentokone, uskotko", sanoi Jussi.
"En usko, en. Eivät ole parempia."
"Pienempiä kyllä, mutta parempia. Ne ajattelivat, sitä ei lentokone
tee. Ja mitä ajattelivat? Sitäpä sinä et tiedä", sanoi Jussi.
"Et sinäkään", sanoi Lassi.
"En, siinäpä se. Voi olla viisas, mutta eipä tiedä, mitä kärpänen
ajattelee. Ja tokkopa tiedät, miksi kaikki muuttuu", kysyi Jussi.
"Maaksi, se on tietty", sanoi Lassi, "tämäkin kärpänen."
"Vaan kasvaako se nyt kukaksi, mitä luulet?"
"Ei kasva maa ilman kukan siementä", sanoi Lassi.
"Mutta siemenestä kasvaa ja tulee kukaksi", sanoi Jussi. "Ja mitähän
ajattelee se kukkana, tiedätkö? Ja muistaako kukkana, että oli
kärpäsenä kerran? Ei kai muista, luuletko?"
"Ei kai muistakaan", sanoi Lassi.
"Ei muista", sanoi Jussi. "Ja jos tulee kukka siemeneksi tahi
hedelmäksi tahi jyväksi, vaikka, ja ihminen syö sen, ja se aina tulee
ihmiseksi, ei kai muista ihminen, että hän oli kärpänen kerta ja lensi
ja hyrräsi onnellisena täällä maailmassa."
"Ei se sitä muista."
"Mutta jos muistaisi. Mitä? Eikö kuitenkin voisi muistaa", kysyi Jussi.
"Kun minä panen silmäni kiinni, muistan selvästi, että lensin
auringonpaisteessa, olin perho ja minä pelkäsin ihmistä, pelkään
vieläkin, kun avaan näin silmäni. Ihminen on julma meistä hyönteisistä,
tiedätkö?"
"On se julma meistä ihmisistäkin. Eihän se ihmisestäkään välitä", sanoi
Lassi.
"Ja vaikka nyt olen ihminen, on minulla joskus perhosen sydän, kun näen
auringonpaisteen ja on kesä, näet. Minä hyrrään onnellisena ja juoksen
ja lennän. Ja silloin minä en ihmistä tajuakaan. Minä ehkä olen ollut
perho, sano", kysyi Jussi.
"En usko", sanoi Lassi.
"Äitipä uskoisi. Hän sanoi kerran, että me kaikki kuulumme yhteen. Että
samaa perhettä -- että usko, eikö hän niin ajatellut? Ja siksi ei saa
kärpäsellekään olla paha", muisteli Jussi.
"Ei siksi. Vaan siksi, että se on elävä. Se tuntee ja ajattelee", sanoi
Lassi.
"Sinä olet poika vain, sinä et tajua."
"Poika just. Tajuaa poikakin jotain. Tajuaa sen, minkä jokainen
lapsikin tajuaa", sanoi Lassi.
"Ei mitään, leikkikalujaan vain", sanoi Jussi.
"Paljon, paljon muutakin", sanoi Lassi.
"Sivistystä ja isänmaata vain vähän", sanoi Jussi.
"Niitäkin", sanoi Lassi.
"Tajuaa niitä apinakin", sanoi Jussi.
"Mutta minä en ole apina", sanoi Lassi.
"Et olekaan. Sillä apinalla ei ole kuitenkaan isänmaata", sanoi Jussi.
"Minulla on isänmaa, Suomi", sanoi Lassi.
"Minullakin on isänmaa, Suomi, mutta minä olen melkein apina. Minulla
on hyvä kiipeämisjalka. Minun jalkani taipuu puuta vasten. Ja minulla
on liikkuva isovarvas", kehui Jussi.
"Siitä sinä olet ylpeä", kadehti hiukan Lassi.
"Siitä olen ylpeä. Se todistaa, tiedätkö, että olen ollut
entisvanhaisuudessa myös apinana. Ajattelehan, minä olen kiivennyt
aarniometsän puissa, syönyt pähkinöitä. Ja minulla on ollut häntä",
sanoi Jussi.
"Kankelo."
"Tosihäntä. Arvaapas, minkä näköinen olen ollut", kysyi Jussi.
"Tosiapinan", sanoi Lassi.
"Ja olen juossut äidin perässä ja vikissyt niinkuin apinapennut
tekevät. Ja äiti on suojellut minua vihollisilta, uskotko? Ja arvaapas,
onko meillä ollut pesä", kysyi Jussi.
"On kai ollut pesä."
"On ollut pesä. Puussako, luulet", kysyi Jussi.
"Tahi luolassa?"
"Niin olikin. Aarniometsän luolassa se oli", muisteli Jussi.
"Pähkinäpuita kasvoi siinä paljon, muistatko, ja lähde oli siinä ja me
hiivimme aina yöksi luolaan."
"Se oli toista."
"Se oli toista. Niin onnellinen kuin silloin, en ole ollut vielä tässä
elämässä", sanoi Jussi.
"En minäkään. Kankelo", sanoi Lassi.
"Saa nyt olla kiipeämättä, tämän elämän."
"Saa. Se on apinasta pahin suru", sanoi Lassi.
"Saa olla hännättä, saa asua huoneissa vain", sanoi Jussi.
"Saa", sanoi Lassikin alakuloisena.
"Mutta jos olisi oikea apinamieli, karkaisi kotoa --", innostui Jussi.
"Ne löytävät, niillä on keinot, poliisit ja muut", sanoi Lassi.
"Niinkuin ne silloin kerran, muistathan. Lähdettiin vain vähän
katselemaan maailmaa, niin ne etsittivät meidät. Ja poliisi toi meidät
kotiin", sanoi Jussi.
"Ei olisi silloin itse kotia osattukaan. Vaan sitten ne lupasivat, että
kun tullaan aikaihmisiksi ja ollaan kilttejä, päästään ihan sinne,
minne tahdotaan. Niin ne sanoivat, muistatko", kysyi Lassi.
"Sitten päästään", arveli Jussi.
"Sitten lähdettiin ja laivalla", sanoi Lassi.
"Mutta minä luulen, että sitten voi unohtaakin, että tahtoi. Ei isä
eikä äitikään minnekään lähde, vaikka pääsisivät. Mutta ne eivät
tahdo", sanoi Jussi.
"Niillä on velvollisuuksia. Sinäpä et oikein tiedä vielä, mikä on
velvollisuus", kysyi Lassi.
"Etpä sinäkään", arveli Jussi.
"Kylläpä tiedän, uskotko? Kaikki on velvollisuutta. Tekeminen ja muu,
kaikki, kaikki, telmiminen vain ei", sanoi Lassi.
"Isänmaa ja sillä tavalla", kysyi Jussi.
"Niin. Ja lukeminen ja sukanparsiminen ja kasvojen peseminen", sanoi
Lassi.
"Niin onkin. Kaikki, mikä nukuttaa, niinkuin iltasella, kun tekevät
velvollisuuksiansa, kun isä lukee ja äiti parsii sukkaa", sanoi Jussi.
"Tahi kun puhuvat isänmaasta tahi edistyksestä", sanoi Lassi.
"Ja yhteiskunnista", lisäsi Jussi.
"Ei, yhteiskunnallisista uudistuksista. Ne kuuluvat velvollisuuksiin",
muisteli Lassi.
"Ja meidän velvollisuuksiin kuuluu mennä sänkyyn", sanoi Jussi.
"Se onkin velvollisuus", sanoi Lassi.
"Ajatella, me voidaan tehdä jo velvollisuus. Sitäpä en olisi uskonut",
keksi Jussi.
"Syödähän on velvollisuus ja pestä itsensä se on aina velvollisuus",
sanoi Lassi.
"Ja käydä sotaa on velvollisuus ja isänmaan edestä on velvollisuus",
sanoi Jussi.
"Mutta tietää sota jo lopettaa on velvollisuus. Presidentillä se on
suuri velvollisuus", sanoi Lassi.
"Ja suuri edesvastuu. Ja porvareilla on suuri edesvastuu. Ja kiire.
Että saavat maailman tyydyttävään järjestykseen, muuten se järjestyy
itsestänsä", sanoi Jussi.
"Eipäs. 'Muuten nousevat maasta ne voimat, jotka sen järjestävät', niin
se oli", muisteli Lassi.
"Siksi on kaikilla paljon työtä", sanoi Jussi.
"On", myönsi Lassi.
"Ja valtion pitää etsiä nyt kaikki orvot, laittaa niille koti ja
vaatteet ja muut", sanoi Jussi.
"Ja opettaa niitä", sanoi Lassi.
"Sillä ensimmäinen velvollisuus on huolehtia niistä", sanoi Jussi.
"Niin on", myönsi Lassi.
"On velvollisuus ja edesvastuu koko maailmalla eikä vain Suomella. On
velvollisuus ja edesvastuu kaikilla maailman kansoilla kaikesta,
kaikesta. Kaikki on yhtä, kaikki", sanoi Jussi.
"Minä tiedän sen. Muistatko Aleksanteri Suurta, sitä, josta isä
kertoi", kysyi Lassi.
"En muista nyt", sanoi Jussi.
"Kun sotajoukko oli kuolla janoon ja yksi sotilas oli kaukaa jostakin
erämaasta löytänyt vettä ja toi sitä kypärissään Aleksanteri Suurelle,
niin Aleksanteri Suuri kaatoi veden maahan, kun sitä ei olisi ollut
kaikille kuitenkaan. Sano, eikö se ollut oikein", kysyi Lassi.
"Oli", sanoi Jussi.
"Se oli päällikkö sellainen", sanoi Lassi.
"Se oli", ihaili Jussi.
"Ja se on sankari se, joka toisia ajattelee ja joka itseltänsä voi
jotakin kieltää, uskotko", kysyi Lassi.
"Uskon", vakuutti Jussi.
"Niin että joka ei isälle eikä äidille surua tuota", sanoi Lassi.
"Eikä toisen isälle eikä äidille", sanoi Jussi.
"Eikä aina suurinta osaa itselleen etsi", sanoi Lassi.
"Se onkin raukka, joka vaan itseään ajattelee", sanoi Jussi.
"Minä otankin aina pienemmän palan ja pienemmän leivoksen", sanoi
Lassi.
"Niin minäkin", sanoi Jussi.
"Vaikka äiti sanoi, että se voi tulla teeskentelyksi", sanoi Lassi.
"Siksipä voi joskus ottaa suurimmankin, ottaa miten sattuu", sanoi
Jussi.
"Parasta on panna silmät kiinni eikä ajatella, minkälaisen saa.
Ajatella vain velvollisuuksia ja muuta, vaikka Jeesuksen syntymää tahi
muuta, eikä maistella syödessään. Niin ne aikaihmiset tekevät", sanoi
Lassi.
"Mutta aina kuitenkin, teki miten teki, tekee virheen, uskotko", kysyi
Jussi.
"Et tee sinä. Minä sen aina teen", vakuutti Lassi.
"Vaan koulussa oppii, niin minä luulen ja siihen minä luotan", sanoi
Jussi.
"Näytäpäs, luepas se, mitä eilen kirjoitit koulusta vihkoosi", pyysi
Lassi.
"Oppimisesta siitä koulurynnistyksestä. Sivistyä kun pitäisi", sanoi
Jussi.
"Niin on yritettävä."
"Suomen puolesta", vakuutti Jussi.
"Se oli hyvä se runo. Ja kun sinusta tulee keksijä, se on parempi
vielä, keksijä on parempi kuin ajuri", sanoi Lassi.
"Ajuri on parempi", sanoi Jussi. "Se saa enemmän rahaakin. Sinä tuot
rahat äidille, se tulee niistä niin iloiseksi. Uskotko?"
"Niin teenkin", sanoi Lassi.
"Ja sinä autat ihmisiä. Sinä viet sairaita sairashuoneelle ja köyhiä ja
kerjäläisiä lapsia viet iltasilla kotiinsa, kun ne ovat väsyneet ja
eksyneet", sanoi Jussi.
"Niin vienkin", sanoi Lassi.
"Mutta minä istun vain tornissa ja kun katselen vaan maailmaa, en saa
rahaa mistään. En eläisi, jos ei äitiä eikä isää olisi", sanoi Jussi.
"Vaan kun isä ja äiti kuolevat", arveli Lassi.
"Sitten minä en tiedä, mitä teen", sanoi Jussi. "Mutta kun äiti kuolee,
ostan minä sille valkean arkun, siitä hän pitää. Ja kukkia paljon. Ja
minä vien äidin itse haudalle ja kaivan itse haudan. Ja minä sanon
äidille, ettei äidin pidä peljätä nyt, minä jätän äidin vain vähäksi
aikaa, kohta minä tulen sinne itsekin, äiti odottaa minua vähän. Ja
minä menen rannalle ja itken siellä. Sillä jos minä voisin, kuolisin
samalla, ja olisin äidin luona, mutta minä en voi."
"Et voi", myönsi Lassi.
"Sillä minun on lopetettava keksintöni, tietysti se on minun
velvollisuuteni, uskotko?"
"Uskon."
"Ja mentävä syksyllä kouluun. Ja on tultava suureksi", sanoi Jussi.
"On, ja kaikki minä tahdon, jos äiti elää vielä. Olla kauan pieni, niin
minä tahtoisin."
"Sinä olet melkein liian iso poika jo, seitsenvuotiaaksi sanoivat",
muisteli Lassi.
"Vaikka olenkin. Vaan äidille minä olen pieni, uskotko, pieni. Kun minä
olen äidin sylissä ja äiti hyräilee minulle, niin tiedätkö, koko
maailmasta en välittäisi, en isoksi tulosta, en muusta. Vaikka näkyisi
kuu ja tähdet ikkunasta, vaikka koko avaruus siellä kiertäisi, niin
minä panen silmäni kiinni ja kuuntelen vain äitiäni."
"Eikä ole häpeä --"
"Mikä?"
"Rakastaa häntä suurenakin?"
"Ei."
"Ja vaikka kaikkiakin?"
"Rakastaa kaikkia? Ei, ei ole häpeä. Rakastaa olisi helppo, jos eivät
tekisi sitä tässä maailmassa niin vaikeaksi."