"Mitä sinä teet niin ahkeraan", kysyi Jussi Lassilta, joka istui
pöytänsä ääressä pää painuksissa.
"Minä harjoittelen kirjoitusta, ettei koulussa ole niin vaikeata",
vastasi Lassi.
"Sinäpä olet ahne", arveli Jussi.
"Sinä olet suurempi kuin minä."
"Niin olen."
"Sentähden minä tahdon olla parempi kuin sinä."
"Se ei ole oikein, ei", kiivasteli Jussi.
"Miksi ei", kysyi Lassi.
"Koska vanhemman pitää olla aina parempi."
"Eipäs tarvitse", väitti Lassi.
"Pitääpäs."
"Ei ole sellaista lakia missään."
"Mitä äitikään sanoisi, jos vanhempi olisi huonompi, ajattelepas? Ja
mitä Jumala arveleisi? Ei, sinä et saa olla parempi. Ainakaan et saa
harjoitella salaa."
"Enhän minä salaa harjoittele", puolustelihe Lassi. "Näkeehän minut
Jumalakin."
"Jumala näkee, vaan viekkautta ei Jumala hyväksy."
"Sanopa, jos Jumala tahtoo, eikö hän voisi minun käteni tehdä
mustaksi", kysyi Lassi.
"Kyllä voisi", sanoi Jussi.
"Katsopa tätä kättä, mitä näet?"
"Se on valkoinen."
"Se on valkoinen. Ja katso, nyt minä sillä kirjoitan. Se ei tule
mustaksi, vai tuleeko?"
"Ei tule", vakuutti Jussi.
"En siis ole viekas. Minä näin yhä kirjoitan, ja käsi on vain valkea.
Siitä näkee, että se on Jumalalle mieleen. Ja kirjoita pois sinäkin."
"Niinhän minun täytyykin, vaikka olisin muodostellut tästä savesta
hautaristin äidin haudalle. Katsos, panen linnun laulamaan ristin
päälle, se laulaa siinä aina, kun äidillä on ikävä olla siellä."
"Niin, kyllä kai minun pitää kirjoittaa. Ei itseni tähden, vaan äidin
tähden ja Jumalan tähden. Ja vielä oman poikani tähden."
"Mitenkä niin", kysyi Jussi.
"Jos minä olen paha, niin minun pojastanikin tulee paha, siten."
"Niin."
"Tuleeko sinulle monta poikaa", kysyi Lassi.
"Kyllä minulle tulee. Minä menen nuorena naimisiin, niin minä ennätän
kasvattaa paljon poikia."
"Kun on paljon poikia, niin on paljon meteliä."
"Minä asun tornirakennuksessa yksinäni ja teen työtä."
"Ne syövät paljon."
"Kyllä ne syövät paljon."
"Jaksatko sinä tehdä työtä niin paljon?"
"Isänmaa antaa voimia."
"Mitenkä isänmaa", kysyi Lassi.
"Siten isänmaa", sanoi Jussi, "koska isänmaan tähden minulla niitä on
niin paljon. Koska isänmaa tarvitsee poikia, niinhän ne sanovat
aikaihmisetkin. Sodassa kaatuu ja työssä tarvitaan poikia. Työhön minä
ne opetan. Mitenkä sinä?"
"Minä en ole vielä ajatellut enkä päättänyt, tuleeko minulle poikia vai
tyttöjä, eihän sitä tiedä, ennenkuin on ristitty, kummaksiko ne tahtoo.
Minä kai otan tyttöjä, ne ovat siivompia."
"Ota sinä tyttöjä", sanoi Jussi. "Mutta ethän sinä enää kirjoitakaan."
"Kirjoita sinä nyt vain. Minä viskelen paperipaloja ikkunaan. Se on
itsekasvatusta."
"Mitenkä niin?"
"Koska sinä kielsit kirjoittamasta, ja minä tottelen sinua ja kasvatan
siten itseäni."
"Sinunpa ei olisi pitänyt totella", sanoi Jussi. "Olisit itsepäisesti
voinut vain jatkaa. Minä olin sinun vihollisesi, koska väärin neuvoin,
ja vihollistaan ei kansalainen saa kuunnella. Jos kuuntelee
vihollistaan, pettää isänmaataan."
"Valhe, valhe, ei ole mistään isänmaasta kysymys", huusi Lassi.
"Vai ei ole isänmaasta? Eikö ole opittava isänmaan tähden, eikö?"
"Ei lasten."
"Vai ei lasten! No, sinä olet sitten lapsi vielä. Hyvä. Älä unohda,
mitä olet sanonut, että olet lapsi. Minä säälin sinua."
"Et tarvitse."
"Jos et tiedä, mitä on isänmaa, säälin sinua. Muinaisaikakin sen
tiesi."
"En ole mikään muinaisaikalainen enkä mikään metsäläinen. Vaan isänmaan
tiedän. Se on Suomi. Se on pohjoisessa. Se on kylmä maa. Vaan se on
kaunis maa. Ja sen ympärillä ovat Venäjä ja Ruotsi ja Viro eikä kaukana
Saksa."
"Niin ovat", sanoi Jussi. "Siellä on koko maailma kaikkine elukoineen
ja ihmisineen. Niistä saa lukea, kun oppii lukemaan nyt ensin."
"Ja niistä voi kirjoittaa kirjan, elukoista näet."
"Voi. Ja voi ihmisistäkin ja heidän asioistaan."
"Mutta mitä sinä ajattelet, kun vielä kirjoitat", kysyi Lassi.
"En mitään muuta kuin että olen eläintenkesyttäjä. On hauska nähdä,
miten elukat rivissä rauhallisina maleksivat."
"Mitenkä niin", kysyi Lassi.
"Näes, jokainen kirjain on elukka. L on sirahvi, m on maakarhu, n on
jääkarhu, h on elefantti, o on siili, j on vesilintu. Ne ovat villejä
kaikki. Vaan minä olen niiden kesyttäjä, minä panen ne rivissä
maleksimaan, siinä ne kulkevat rauhassa pitkin ruohokenttiä ja
haukkaisevat suuhunsa mikä mitäkin ja mörisevät tyytyväisinä. Sivistys
on niistäkin jonkin verran hauskaa."
"On se", myönsi Lassi.
"Vaikka kankeloa ja työlästä, on se komeata elukasta ainakin."
"On, on se."